Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Kylläpäs nyt nousee ikäviä muistoja pintaan (ja tässä vaiheessa hei teille, tutut! kukaan meistä ei varmaan kehtaa tunnistaa palstailevansa, mutta tästä jutusta varmaan tunnistatte). Meillä on ristiäisistä kolme ihan peräkkäin räpsäistyä valokuvaa siitä hetkestä, kun lapsi on mun äidin sylissä ekaa kertaa. Miehen vanhemmat olivat lasta nähneet jo useasti, koska ensin tulivat meille lähes viikoksi kun vauva oli reilu pariviikkoinen ja sitten siitä muutama viikko myöhemmin olimme heillä lähes yhtä pitkään. No, ekassa kuvassa annan lapsen äitini syliin, toisessa kuvassa mieheni äidin käsi on jo lapsen päällä ja kolmannessa kuvassa hän on juuri ottamassa lasta äidiltäni. Tapahtumasta on jo pitkän aikaa, mutta harmitus nousi silti pintaan tätä kirjoittaessa.
Tämä kuvasarja näyttää mielestäni hyvin, kuinka tämä isovanhempi laittaa aina itsensä etusijalle (hyvin tiesi tämän olevan toisen isoäidin ensitapaaminen lapsenlapsensa kanssa) ja että tämä omiminen ei rajoittunut vain lapsen ottamiseen minulta. Ja tekisi mieli unohtaa koko ristiäiset, niistä ei tullut kuin pahaa mieltä muutenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.
Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)
Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.Niinpä. Itse kunkin olisi hyvä muistaa miten ollaan kun ja jos miniä joskus saadaan. Ja miten ollaan sen aikuiseksi kasvavan oman tyttären tai pojan kanssa.
Jotta pystyisi suhtautumaan miniään toisena aikuisena, tulee osata suhtautua myös omaan lapseensa toisena aikuisena. Itsenäistymisen asteen tulee olla riittävä. Liian kietoutumisen välttämiseksi pitää ehkä vähän tuupatakin poikasta pesästään ("ei, enää ei vanhemmat auta ihan kaikessa, pärjäät varmasti itse") ja toisaalta antaa itsensä tuntea se haikeus mitä elämäntilanteen muutos tuo, toisaalta se helpotuskin, ettei kaikesta tarvitse eikä voi olla enää vastuussa.
Aikuisiin lapsiinsa pitää oppia luottamaan. Heidän pärjäämiseensä pitää oppia luottamaan. Ja siihenkin, että elämänsä surut ja pettymykset he osaavat kohdata ihan itse.
Silloin voi luopua vastuusta, kunnioittaa nuorta perhettä samoin kuin ketä tahansa muuta perhettä.
Jäin tuota miettimään. Varmasti näissä sanoissa on paljon totta.
Mietin kumminkin miten sen lapsen pesästä tuuppaaminen on mahdollista, miten on mahdollista luoda aikuista suhdetta aikuiseen lapseensa, jos itse ei ole koskaan sellaista kokemusta saanut. Jos on ollut se arka miniä ja tytär, alistunut niihin kuvioihin joita on tarjolla ollut, odottanut että kasvaisi matriarkaksi matriarkan paikalle, kun edelläkäyvät isoäidit ja anopit ovat ns. siirtyneet ajasta iäisyyteen. Jos on aina ajatellut, että sitten minäkin saan vihdoin ne rusinat pullasta kun minulla on lapsenlapsia. Ja kun ei niin käykään, on suru surkea, tietysti. Uudet miniät ja omat tyttäret eivät suostukaan luovuttamaan äitiytensä palasia minulle niin kuin minä olen joutunut luovuttamaan. Jos vielä oma arvo on täysin vain roolissa äitinä ja isoäitinä ja esiäitinä, ei niin että itsellä olisi arvoa vain itsenään (ei omaa uraa tms.), niin aika tyhjän päälle jää.
Tämä nyt ei ole puolustus sinänsä huonolle käytökselle. Toteamus vain miten siinä voi niin käydä naiselle kuin naiselle. Sinänsähän nämä rajoja asettavat miniät ja tyttäret voivat olla vanhemmalle naiselle tervehdyttävä ja kasvattava kokemus: on pakko kasvaa jos meinaa selvitä eteenpäin, on pakko muuttua. On pakko löytää itsestään jotain muuta kuin äiti.
Aika paljon menee hukkaan energiaa jos miettii miten tuollaista voi tapahtua ja miten joku voi ajatella ja toimia näin - tuo oli muuten aika creepyä, että anopilla oli haave mennä sienestämään vauva kantoliinassa. Hän halusi harrastaa ja olla äiti, leikkiä sekä keräilytaloutta että äitiyttä ja sivuuttaa teidän olemassaolon vanhempina koska se sotkee hänen hyvät leikit.
Hyvä mittari on miettiä mikä on lapselle selkeästi hyväksi ja mikä taas on esimerkiksi oman itsekkään halunsa toteuttamista toisen ihmisen, vaikka vauvan kautta. Pitää lasta sylissään äidin suostumuksella hetken niin, että lapsi näkee äitinsä on ihan eri kuin kadota metsiin 6 tunniksi hirvikärpästen sekaan pois äidin näköpiiristä. Huh huh.
Mutta tuo energiahukka, ehkä on hyvä todeta, että näin on nyt käynyt ja tapahtunut, nyt on nähty isovanhempien todelliset halut ja vaikuttimet, ja pahimmillaan olisi käynyt vielä hullummin vauvan hoidon kanssa. Anoppi halusi auttaa teitä ja toteuttaa omaa äitiyttään, avuttoman vauvan tarpeiden tyydyttäjänä ja toteuttaa hoivaamisviettiään teidän lapsella, poissulkien teidät vanhempina, lapsen äitinä ja isänä. Ja te ymmärsitte asian ja estitte heidän tahtonsa.
Tervejärkinen isovanhempi tukee lapsensa vanhemmuutta, vinksahtanut omii vanhemmuuden. Ei se niin vaikeaa ole. Näin on tapahtunut, näin se on ymmärrettävä ja nyt on vain estettävä vahingot, otettava tilanne hallintaan.
Nyt auttaa etäisyys koska silloin näkee tilanteen kirkkaammin ja pysyy harkinta sekavien tunteiden keskellä. Eikä hukkaa ihanaa vauva-aikaa ja vanhempien läheisyyttä sekopäisten semivanhusten tunnepoukkoilulle. Sitten pidätte oman tahtonne selkänä ja vain noudatatte suunnitelmaa, me halutaan elää näin. Ette ole selityksiä velkaa kenellekään. Teille sopii nämä asiat ja nämä asiat eivät sovi. Ei teidän tarvitse olla hälytystilassa tai sotavalmiudessa, se kuluttaa energiaa. Jos te aina hypitte säikkynä kuin kengurut kun isovanhemmat heittävät taas uuden tekstarikäänteen puskista eteenne niin te uuvutte. Tehkää selkeä toimintasuunnitelma miten mennään tästä eteenpäin meidän perheenä ja pysykää siinä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:
-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!
-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!
Minulla on rasittava anoppi ja rasittava äiti, mutta ei noin paha sentään. Ihmettelen kyllä todella kovin, että miten sekaisin mummon pää voi olla, että kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Terve ja normaalijärjellä varustettu ei näin tekisi. Todella sairas kuvio, kuulostaa siltä, että mummolla on pahasti realiteettitaju vipannut (dementiaikäisiä nämä mummot ei taida vielä olla). Tsemppiä sinulle. Itse vaatisin tuollaisessa tilanteessa mummoa tilille sanoistaan, kysyisin hyvin tiukkaan sävyyn kovalla äänellä, että "miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi??" ja jos en saisi vastausta tai saisin jonkun epämääräisen vastauksen, niin sanoisin vain uudelleen, että "joudun nyt toistamaan kysymykseni, ja pyydän, että vastaat siihen. Miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi?". Ja jatkaisin tenttaamista niin kauan, että menisi viesti perille.
Meillä äitini kutsuu itseään lasteni äidiksi ja lapsiani kutsuu toisinaan minun ja sisarusteni nimillä (myös tyttöjen nimillä vaikka kaikki lapseni ovat poikia).
Minua äitini kutsuu tytöksi.
🙄Äidilläsi taitaa viirata pahemman kerran. Ala sinä kutsumaan häntä appiukoksi.
😂
Kiitos.
Tämä helpotti.
On oikeasti ahdistavaa olla omalle äidille pelkkä tyttö. Ilman omaa nimeä.
Minulla, rajattoman äidin tyttärellä meni pitkään ennen kuin ymmärsin että sanomisillani on jotain väliä, että joku oikeasti kuuntelee mitä sanon, saattaa uskoakin.
Äitini oli saanut taottua niin syvälle päähäni, että minulla ei ole arvoa ja että sanomiseni ovat täysin merkityksettömiä.
Jossain vaiheessa aloin ihmettelemään, että miksi ihmiset reagoivat juttuihini, eihän niitä kenenkään tarvitse kuunnella eikä ottaa vakavasti.
Tämän ansiosta ymmärsin että minuakin kuunnellaan ja aloin korjaamaan puhettani ystävällisemmäksi ja asiallisemmaksi.
Olen kiitollinen niille ihmisille, jotka opettivat että minunkin puhettani kuunnellaan eikä se ole merkityksetöntä. He auttoivat minua kasvamaan ihmisenä ja löytämään rajojani.
Nämä ihmiset olivat kämppiksiäni opiskeluaikana. Ilman sitä soluasumiskokemusta olisin varmaan aika kamala ihminen, sillä en olisi saanut kokea sitä, että puheillani ja teoillani on merkitystä. Sain kasvaa oikeaksi ihmiseksi vain sen ansiosta että jouduin hyvin läheiseen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Aiemmin en ollut edes kokenut olevani oikea ihminen.
Olen ymmärtänyt, että rajattomuuskin ja tuommoinen ilkeä puhe kulkevat suvussa. Näyttävät meidän suvussa ainakin kulkevan.
Minusta tuntuu, että äitini ei ole koskaan ymmärtänyt sitä, että hänen puheillaan ja käytöksellään on merkitystä ja että ne vaikuttavat muihin ihmisiin.
Äitini itse asiassa tekee kaikkea sitä mistä omassa äidissään valitti ja niitä asioita joilla äitinsä pahoitti hänen mielensä.
Ja samaa ongelmaa näyttää olevan äidin sisarusten ja serkkujen perheissä.
Eräskin serkku on muuttanut monta kertaa toisella paikkakunnalle. Ja äitinsä on aina muuttanut alle kilometrin päähän tämän serkun uudesta asunnosta.[/quote]
Me taidamme olla serkuksia... Ainakin on NIIIIIIIIIN samanlaiset suvut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika paljon menee hukkaan energiaa jos miettii miten tuollaista voi tapahtua ja miten joku voi ajatella ja toimia näin - tuo oli muuten aika creepyä, että anopilla oli haave mennä sienestämään vauva kantoliinassa. Hän halusi harrastaa ja olla äiti, leikkiä sekä keräilytaloutta että äitiyttä ja sivuuttaa teidän olemassaolon vanhempina koska se sotkee hänen hyvät leikit.
Hyvä mittari on miettiä mikä on lapselle selkeästi hyväksi ja mikä taas on esimerkiksi oman itsekkään halunsa toteuttamista toisen ihmisen, vaikka vauvan kautta. Pitää lasta sylissään äidin suostumuksella hetken niin, että lapsi näkee äitinsä on ihan eri kuin kadota metsiin 6 tunniksi hirvikärpästen sekaan pois äidin näköpiiristä. Huh huh.
Mutta tuo energiahukka, ehkä on hyvä todeta, että näin on nyt käynyt ja tapahtunut, nyt on nähty isovanhempien todelliset halut ja vaikuttimet, ja pahimmillaan olisi käynyt vielä hullummin vauvan hoidon kanssa. Anoppi halusi auttaa teitä ja toteuttaa omaa äitiyttään, avuttoman vauvan tarpeiden tyydyttäjänä ja toteuttaa hoivaamisviettiään teidän lapsella, poissulkien teidät vanhempina, lapsen äitinä ja isänä. Ja te ymmärsitte asian ja estitte heidän tahtonsa.
Tervejärkinen isovanhempi tukee lapsensa vanhemmuutta, vinksahtanut omii vanhemmuuden. Ei se niin vaikeaa ole. Näin on tapahtunut, näin se on ymmärrettävä ja nyt on vain estettävä vahingot, otettava tilanne hallintaan.
Nyt auttaa etäisyys koska silloin näkee tilanteen kirkkaammin ja pysyy harkinta sekavien tunteiden keskellä. Eikä hukkaa ihanaa vauva-aikaa ja vanhempien läheisyyttä sekopäisten semivanhusten tunnepoukkoilulle. Sitten pidätte oman tahtonne selkänä ja vain noudatatte suunnitelmaa, me halutaan elää näin. Ette ole selityksiä velkaa kenellekään. Teille sopii nämä asiat ja nämä asiat eivät sovi. Ei teidän tarvitse olla hälytystilassa tai sotavalmiudessa, se kuluttaa energiaa. Jos te aina hypitte säikkynä kuin kengurut kun isovanhemmat heittävät taas uuden tekstarikäänteen puskista eteenne niin te uuvutte. Tehkää selkeä toimintasuunnitelma miten mennään tästä eteenpäin meidän perheenä ja pysykää siinä. Tsemppiä!
Täyttä totta. Nyt onkin ajatuksena että välimatkaa, välimatkaa. Mummolle kunnolla jäitä hattuun. Katsotaan joku kerta taas, jos ilmenee sellaisia merkkejä että toivoa on ja appivanhemmat ovat järkiintyneet. Mutta me pärjätään kyllä näinkin, ihana tunne meidän omasta yksiköstä, meidän perheestä. Aiempi kirjoittaja avasi varsin ymmärtäväisesti yhdenlaista rajattoman anopin mielenmaisemaa - löysin useita hyvinkin uskottavia yhtymäkohtia meidän tapaukseen.
Luulenpa, että juuri tällä hetkellä tästä tilanteesta kärsii eniten minun anoppini. En kuitenkaan pysty säälimään häntä, ei hänkään ole välittänyt minun ja vauvan tunteista. Vielä 1,5 viikkoa sitten tämä ongelma TODELLA VEI energiaa ja yöunet ja hyvän mielen mutta nyt saan energiaa kun ajattelen että hei, me vihellettiin peli poikki! Eikä ollut muuten ihan helppoa.
Tästä tekstistä saattaa joku löytää lohdun, elämänohjeen, ajateltavaa. Ota vaikka sinulle ja tilanteeseesi sopiva kappale ellei koko teksti sovi ajatusmaailmaasi. Minulle on rakas viimeinen virke "Koita olla onnellinen". Se riittää minulle elämänohjeeksi vaikka tekstistä on löytynyt muutakin lohdutusta erilaisiin tilanteisiin. Piis änd luuv <3
Seuraava teksti on löytynyt vanhasta Saint Paulin kirkosta Baltimoressa. Päivätty 1692. Suomentanut Martti Qvist.
Mene tyynesti hälyn ja kiireen keskelle ja muista, mikä rauha voi kätkeytyä hiljaisuuteen. Niin pitkälle kuin itsestäsi luopumatta on mahdollista, pysy hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa. Puhu oma totuutesi rauhallisesti ja selkeästi, ja kuuntele muita, myös tyhmiä ja tietämättömiä, heilläkin on tarinansa kerrottavana
Vältä äänekkäitä ja hyökkääviä henkilöitä, he ovat piina sielulle. Jos vertailet itseäsi muihin, voit tulla turhamaiseksi ja katkeraksi, sillä aina on olemassa suurempia ja mitättömämpiä ihmisiä kuin sinä itse. Iloitse saavutuksistasi yhtä lailla kuin suunnitelmistasi.
Säilytä kiinnostus omaan elämäntyöhösi, olipa se kuinka vaatimaton tahansa; se on todellista kiinteää omaisuutta ajan ja onnen vaihteluissa. Harrasta varovaisuutta liiketoimissasi, sillä maailma on petkutusta täynnä. Älköön se kuitenkaan tehkö sinua sokeaksi sille, mitä hyvyyttä on olemassa; monet ihmiset tavoittelevat korkeita ihanteita, ja kaikkialla elämä on täynnä sankaruutta.
Ole oma itsesi. Varsinkaan älä teeskentele kiintymystä. Älä myöskään ole ivallinen rakkauden suhteen, sillä kaiken kuivuuden ja hurmattomuuden keskellä se on ikuista kuin ruoho.
Ota lempeästi vastaan vuosien antama neuvo, luopumalla tuskattomasti nuoruuteen kuuluvista asioista. Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvitelmilla. Monet pelot ovat uupumuksen ja yksinäisyyden synnyttämiä. Terveellistä itsekuria unohtamatta ole lempeä itseäsi kohtaan.
Olet universumin, maailmankaikkeuden lapsi, et vähemmän kuin puut ja tähdet; sinulla on oikeus olla täällä. Ja olkoonpa se sinulle selvää tai ei, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehkeytyy niin kuin sen tuleekin.
Sen vuoksi säilytä rauha jumalan kanssa, olkoon kuvasi hänestä mikä tahansa, ja mitä lienevätkin toimesi ja rientosi, elämän hälisevän sekasorron keskellä säilytä rauha sielusi kanssa.
Kaikessa vaiheessaan, vaivassaan ja särkyneine unelmineen se on yhä kaunis maailma. Ole tarkkaavainen. Koeta olla onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin taannoin jonkun perhesuhteidrn ongelmat tms kirjan jossa sanottiin että juuri missään muualla kuin suomessa, ei ole niin konfliktinpelkoista kansaa. Täällä pelätään ja vältetään riitaa, niellään loukkaukset ja törkeydet, sallitaan ihmisten tunkea kotiin määräämään, ihan mitä vaan kunhan ei tulis riitaa.
Sen sijasn eteläeurooppalaisissa suvuissa riidellään koko ajan ja kovaa. Ei jää hampaankoloon niinkuin meillä.
Meillä on tähän pitkät perinteet.
Kaikkien pitää olla aina samaa mieltä, muuten on riita.
Pahasuiset ihmiset ovat saaneet puhua mitä tahtovat, eikä heille saa väittää vastaan etteivät he loukkaannu.
Pahin neuvo minkä olen äidiltäni saanut, on semmoinen, että en saa loukkaantua appiukon ilkeilystä ettei vaan appiukko tykkää huonoa. Niin, olisihan se ikävää jos hyvä ilkeily menisi pieleen.
En ole vielä ymmärtänyt kuka on se mahtava henkilö jolla on oikeus jakaa oikeat mielipiteet. Miksi se en koskaan saa olla minä? Miksi minun mielipiteeni ovat liian vaarallisia ääneen sanottavaksi.
En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut.
On kyllä ihan uskomatonta, kuinka tällaisten tapausten kohdalla jutut menevät samaa kaavaa. Minä luulin pitkään, ettei kenelläkään muulla ole samanlaista anoppia, ja että olen itse se "viallinen" nirppanokkaminiä. Tätä ketjua on ollut todella keventävät lukea.
Olen kirjoittanut jo aiemmin tähän ketjuun, mutta tuli ap:n viimeisimmästä mieleeni, että minunkin anopilla oli tuollaisia "haaveita" lastemme suhteen, erityisesti kun olivat alle 3-vuotiaita. Hän kertoi näitä haaveita aina välillä meille tai muille sukulaisille.
Yksi oli yökyläily (nuorin nyt 4v, ja vielä tänäkään päivänä ei ole toteutunut). Anoppi kertoi vuolaasti, kuinka hän aina iltaisin haaveilee, että X nukkuisi hänen vieressä. Hän yritti meillä kyläillessään pakkomielteisesti houkutella lapsia viereensä sohvalle, vierassängylle jne. viereensä. Yksi oli myös, että vauvan yksi ensimmäisistä sanoista olisi mummi, ja lapsi aina ojentaisi kädet häntä kohti huutaen "mummii". Muitakin oli, mutta ovat liian tunnistettavia.
Tavallaan nuo ovat ymmärrettäviä juttuja, että tietysti tuntuu ihanalta nukkua vauvan/taaperon vieressä, tietysti on ihanaa kun lapsi haluaa juuri sinun syliin, mutta se tapa jolla haaveili oli niin outo, ja siinä haaveiltiin juurikin siitä että saatiin "leikkiä äitiä" toisen lapsella. Anoppi siis selitti noista haaveista kokoajan ja esimerkiksi miehen velikin kertoi, kuinka anoppi oli illalla pötkötellyt sohvalla ja sanonut ääneen, "Kuvittele jos X olisi kanssani tässä! Kuvittele jos hän nukkuisi tässä minun vieressäni!"
Mielestä ylittää kevyesti mummon terveen halun olla lapsenlapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Menisitkö miettimään niitä asioiden eri puolia jonnekin ihan muualle. Tässä ketjussa on vertaistukea meille joiden ongelma ovat itsekkäät ja rajattomat isovanhemmat ja vanhemmat. Aloita sinä vaikka sellainen ketju jossa kehutaan ihania isovanhempia. Koska heitä on, kaikki tietävät sen. Mutta ei lähellekään kaikilla. Meillä joilla sellasia ei ole, on täysin oikeus käydä läpi lähisukulaisilta kokemaamme henkistä väkivaltaa - joka ulottuu myös meidän lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Juujuu ja tää sun pitää tulla tänne tasaisin väluajoin pakkomielteisesti toistamaan.
Miksi???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Juujuu ja tää sun pitää tulla tänne tasaisin väluajoin pakkomielteisesti toistamaan.
Miksi???
Tämä on "minun" ketju... :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:
-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!
-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!
Minulla on rasittava anoppi ja rasittava äiti, mutta ei noin paha sentään. Ihmettelen kyllä todella kovin, että miten sekaisin mummon pää voi olla, että kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Terve ja normaalijärjellä varustettu ei näin tekisi. Todella sairas kuvio, kuulostaa siltä, että mummolla on pahasti realiteettitaju vipannut (dementiaikäisiä nämä mummot ei taida vielä olla). Tsemppiä sinulle. Itse vaatisin tuollaisessa tilanteessa mummoa tilille sanoistaan, kysyisin hyvin tiukkaan sävyyn kovalla äänellä, että "miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi??" ja jos en saisi vastausta tai saisin jonkun epämääräisen vastauksen, niin sanoisin vain uudelleen, että "joudun nyt toistamaan kysymykseni, ja pyydän, että vastaat siihen. Miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi?". Ja jatkaisin tenttaamista niin kauan, että menisi viesti perille.
Meillä äitini kutsuu itseään lasteni äidiksi ja lapsiani kutsuu toisinaan minun ja sisarusteni nimillä (myös tyttöjen nimillä vaikka kaikki lapseni ovat poikia).
Minua äitini kutsuu tytöksi.
🙄Äidilläsi taitaa viirata pahemman kerran. Ala sinä kutsumaan häntä appiukoksi.
😂
Kiitos.
Tämä helpotti.
On oikeasti ahdistavaa olla omalle äidille pelkkä tyttö. Ilman omaa nimeä.
Oisiko alkava dementia ja alzheimer? luulee lapsiasi sinuksi ja veljeksesi ja ei enää muista nimeäsi ja tunnista sinua lapsekseen?
Tuosta ei ole kauaakaan siihen kun sitten löytyy harhailemasta jossakin.
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Juujuu ja tää sun pitää tulla tänne tasaisin väluajoin pakkomielteisesti toistamaan.
Miksi???
Tämä on "minun" ketju... :D
Kuulostat just ihmiseltä joka kyselee raiskatulta että raiskattiinko oikeesti, olitko humalassa ja minihaneessa ja siten itse syypää.
Ja tän kyssärin sitten toistat vartin välein.
Vastenmielistä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Sitten voi ajatella vaikka näin, yleensä tämä tulee mieleeni kun luen tulikivenkatkuisia kommentteja /av-vastineita, jotka yrittävät näpäyttää eriävän mielipiteen esittänyttä keskustelijaa ja palauttaa keskustelun heidän hyväksymälleen linjalle.
"Puhu oma totuutesi rauhallisesti ja selkeästi, ja kuuntele muita, myös tyhmiä ja tietämättömiä, heilläkin on tarinansa kerrottavana. Vältä äänekkäitä ja hyökkääviä henkilöitä, he ovat piina sielulle."
Minua yleensä jollain tasolla säälittää ihminen, joka ei pysty kuuntelemaan (lukemaan) omasta käsityksestään poikkeavaa mielipidettä, miettimään toista näkökulmaa, ymmärtämään erilaisuutta. Asioissa harvoin on absoluuttista totuutta kun on kysymys ihmisten välisistä suhteista. Ja myönnän, että joskus jopa aggressiivinen, kärkäs kommentointi saa minut helposti pitämään toista ihmistä typeränä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Sitten voi ajatella vaikka näin, yleensä tämä tulee mieleeni kun luen tulikivenkatkuisia kommentteja /av-vastineita, jotka yrittävät näpäyttää eriävän mielipiteen esittänyttä keskustelijaa ja palauttaa keskustelun heidän hyväksymälleen linjalle.
"Puhu oma totuutesi rauhallisesti ja selkeästi, ja kuuntele muita, myös tyhmiä ja tietämättömiä, heilläkin on tarinansa kerrottavana. Vältä äänekkäitä ja hyökkääviä henkilöitä, he ovat piina sielulle."
Minua yleensä jollain tasolla säälittää ihminen, joka ei pysty kuuntelemaan (lukemaan) omasta käsityksestään poikkeavaa mielipidettä, miettimään toista näkökulmaa, ymmärtämään erilaisuutta. Asioissa harvoin on absoluuttista totuutta kun on kysymys ihmisten välisistä suhteista. Ja myönnän, että joskus jopa aggressiivinen, kärkäs kommentointi saa minut helposti pitämään toista ihmistä typeränä.
Mut hei, itse teit kyllä loputtoman tollon vaikutelman. Vuoden pöhkö.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Aika kärjistetysti puhut. Kyllä ap ja moni muukin keskusteluun osallistunut on kertonut, että esimerkiksi välien poikkilaitto on ollut äärimmäinen vaihtoehto. Pikkulapsiarki on ylipäätään niin raskasta, että äärimmäisen harva ihan pienistä syistä päättää joko laittaa välit kokonaan poikki tai ettei joku isovanhemmista saa hoitaa lasta.
Varmasti on sellaisiakin tapauksia, joissa aikuiset lapset tekevät huonoja ja ajattelematonta päätöksiä omien vanhempiensa suhteen, mutta kyllä lähtökohtaisesti sekä omien että appivanhempien totaalinen syrjäyttäminen on todella vaikeaa suomalaisessa kulttuurissa. Suomessa on vallalla ikään kuin sellainen tapa, että tilanteita ei selvitetä, vaan jos mitään apua tai tukea ikinä halutaan, niin niitä siedetään. Tämä liittyy varmaan ihan siihen "älä tee noin kun äidille tulee paha mieli" -kasvatukseen. Ja jos joku kiero miniä eristäisi miehen vanhemmistaan ihan ilkeyttään, niin eiköhän miehen perheessä olisi siihen mentävä rako ihan ennestään?
Mutta ei tässä ketjussa ole kyse tuosta mistä puhut, vaan todella vaikeista ihmissuhdeongelmista vanhempien ja isovanhempien kesken, johon liittyy varmaan tietynlainen kulttuurimurros sekä myös jonkinlainen suomalainen kasvatustapa, jossa lapsi vastuutetaan jo pienestä lähtien vanhempiensa tunteista. Kun sitten omia lapsia syntyy, voi tuntua todella kurjalta huomata, että lapsi onkin vain hellyyden-, rakkauden ja tärkeyden tunteen lähde isovanhemmalle, ja vanhemman rooli on olla tuon kaiken mahdollistaja, ikään kuin seinäruusuna antamassa vauvansa sylittelystä, ettei vain muille tule paha mieli. Ihan siitä miehestäkin tuo voi tuntua pahalta, ja onhan täällä monet puhuneet äideistäänkin!
En tiedä mitä keskustelua sinä olet lukenut, mutta itse en ole tästä ketjusta lukenut yhtään perusteetonta isovanhemman rajoittamista lapsiperheen elämään.
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko av ihan paras paikka esittää mielipiteitään jos pohtii mm.
"En oikeasti edes tiedä onko minulla omia mielipiteitä. Aina on pitänyt olla samaa mieltä muiden kanssa. Vaihtoehtoja ei ole ollut."
Täällähän lynkataan jos esittää eriävän mielipiteen kuin sata muuta vaikka että eivät ne anopit ole aina niitä pahiksia ja joskus miniät ovat niitä hirviöitä, jotka toiminnallaan eristävät miehensä vanhemmat pojan perheestä eivätkä ne miniät yhtään mieti miten tämä vaikuttaa mieheensä ja yhteisiin lapsiin. Näitäkin tarinoita on ja loogisesti ajatellen niin on pakko olla. (En ole anoppi/mummo vaan miniä, ja mietin asioiden eri puolia).
Menisitkö miettimään niitä asioiden eri puolia jonnekin ihan muualle. Tässä ketjussa on vertaistukea meille joiden ongelma ovat itsekkäät ja rajattomat isovanhemmat ja vanhemmat. Aloita sinä vaikka sellainen ketju jossa kehutaan ihania isovanhempia. Koska heitä on, kaikki tietävät sen. Mutta ei lähellekään kaikilla. Meillä joilla sellasia ei ole, on täysin oikeus käydä läpi lähisukulaisilta kokemaamme henkistä väkivaltaa - joka ulottuu myös meidän lapsiin.
Tähän vastaan, muihin vastaaviin en. Millä oikeudella sinä päätit mikä tämä ketju on ja että tämä on vertaistuki rajattomille vanhemmille ja isovanhemmille? Ketju muodostuu keskustelusta, mielipiteistä ja tarinoista. Sovitaan sitten myös siitä ettei tänne avauduta rajattomista vanhemmista ellei kyseessä ole nimenomaan anoppi ja perheessä pitää olla myös vauva, ei muuten kyllä kiinnosta yhtään.
Sinä, rajattomasta vanhemmastasi ahdistunut ihminen, voit perustaa oma ketjusi jos sinulla ei ole keskusteluun ja mielipiteisiin oikeuttavaa pientä vauvaa. Minua ei yhtään kiinnosta aikuisen ihmisen lapsuudentraumat ellet samalla kamppaile tuoreen äitiyden parissa.
Veikkaan, että sinä rajattomista vanhemmista ahdistunut ihminen olet muutenkin aloittanut jo sata ketjua rajattomuudesta mutta haluat päteä ja roikkua nimenomaan tässä ketjussa koska tämä on aktiivinen, elävä ja hengittävä ketju.
Äidilläsi taitaa viirata pahemman kerran. Ala sinä kutsumaan häntä appiukoksi.