Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Vierailija kirjoitti:
Jep, auton voi viedä korjaamolle.
Ei voi, jos on narutettavissa oleva poika, joka on puhelinsoiton päässä. Samalla poika korjaa telkkarin kaukosäätimen, vuotavan katon ja analysoi miksi koira ontuu. Poistaa sit tietokoneelta pari virusta ja asentaa lisämuistia koneeseen. Ihan noin vain yhdessä illassa, eihän sitä koko päivän työtä tehnyt halua ikinä perheensä kanssa viettää aikaa, hoitaa omaa huushollia tai ihan vain rentoutua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko kertoa tänne vielä tämä juttu: tänään juttelin mieheni kanssa siitä, miten tämä ketju on saanut minut näkemään asioita eri tavalla, kuten olen ketjuunkin kirjoittanut. Ja yhdessä me miehen kanssa tajuttiin, että ollaan molemmat onnistuneesti syyllistytty aivan turhuuksista. Siis oikeasti ajateltu olevamme itse täysin syypäitä pahaan mieleemme, koska olemme epäkiitollisia, yliherkkiä, epävarmoja, hormonaalisia (minä), manipuloituja ajattelemaan pahaa (mies) jne., kuten isovanhemmat ovat meidät saaneet ajattelemaan, kun olemme omaa loukkaantumistamme yrittäneet tuoda esiin.
Mutta niin moni tämän ketjun jutuista on totta meidän kohdallamme, ja näin niitä lukiessani huomaan kyllä, ettei se ole hyväksyttävää. Erityispiirre meidän suhteessa on, ettei me muka kestetä ihan _normaaleja_neuvoja. Mutta millä tavalla normaalia neuvomista on vaikka seuraavat keskustelut:
1)
*puen lasta rattaisiin nukkumaan*
Mummo: "Riittääköhän tuo vaatemäärä?"
Minä: "Juu, ihan varmasti. Näillä keleillä on herännyt aina ihan lämpimänä monen tunnin unienkin jälkeen."
*lapsi herää tavallista aiemmin unilta itkemään, ihmettelen tätä ääneen ja kun menen hakemaan häntä, lapselle onkin salaa viety ylimääräinen villapeitto ja hän on ihan hikinen*
Mummo: "Ajattelin ettei ole hyvä pitää liian vähillä vaatteilla, en kyllä arvannut, että hänelle tulisi liian lämmin."
2)
Minä: "Pitääpä lähteä lenkille, että lapsi pääsee päikkäreille, koska nukahtaa vain rattaisiin."
Mummo: "Entä jos nukuttaisit sisällä rattaisiin, niin sinun ei tarvitsisi aina lähteä pihalle?"
Minä: "Olisi kyllä mukavaa välillä levätä itsekin ja ollaan siksi monta kertaa yritetty nukuttaa rattaisiin sisällä sekä minä että *miehen nimi*, muttei lapsi pitkänkään hytkyttelyn jälkeen millään nukahda, vaikka mitä tekisi."
Mummo: "Minä voisin viedä lapsen lenkille, niin saat levätä."
Minä: "Voi, kiitos, ihanaa!"
*lepään makkarissa, n. 15 min päästä kuuluu lapsen itkua ja kun menen eteiseen, siellä se mummo hytkyttelee rattaissa karjuvaa lasta*
Mummo: "Minä nyt ajattelin kokeilla, mutta ei tämä lapsi nukahda sisälle kyllä millään."
Joku tällainen yksittäistapaus voisi vielä ollakin ok, mutta tämmöinen käytös on ollut oikeasti _
ihan jatkuvaa, näistä saisi kirjan! Pelkästään neuvomisessa tai olan mielipiteen esittämisessä ei olisi mitään vikaa, ei me olla täydellisiä vanhempia emmekä tule ajatelleeksi kaikkea, mutta kyllä pitäisi sanaa uskoa. :<
Samaten se _lapselle_ puhuminen siitä, miten kurjaksi teemme lapsen elämän ja häntä kiusaamme, kun tyyliin rajoitamme herkkuja ja pesemme hampaat. Millä lailla se on tätä "normaalia neuvomista"?
Miten mä oonkin voinut monta vuotta ajatella, että olen vaan turhasta nillittäjä ja pahoitan mieleni turhista. Voiluojavoiluojavoiluoja! :/
Ja anteeksi kirjoitusvirheet ja aggressiivinen kirjoitustyyli, alkoi oikein suututtaa, kun kaikkia vastaavanlaisia esimerkkikohtaamisia tuli mieleen tuota kirjoittaessani.
- aiemman viestin kirjoittaja (1130)
Vierailija kirjoitti:
Pakko kertoa tänne vielä tämä juttu: tänään juttelin mieheni kanssa siitä, miten tämä ketju on saanut minut näkemään asioita eri tavalla, kuten olen ketjuunkin kirjoittanut. Ja yhdessä me miehen kanssa tajuttiin, että ollaan molemmat onnistuneesti syyllistytty aivan turhuuksista. Siis oikeasti ajateltu olevamme itse täysin syypäitä pahaan mieleemme, koska olemme epäkiitollisia, yliherkkiä, epävarmoja, hormonaalisia (minä), manipuloituja ajattelemaan pahaa (mies) jne., kuten isovanhemmat ovat meidät saaneet ajattelemaan, kun olemme omaa loukkaantumistamme yrittäneet tuoda esiin.
Mutta niin moni tämän ketjun jutuista on totta meidän kohdallamme, ja näin niitä lukiessani huomaan kyllä, ettei se ole hyväksyttävää. Erityispiirre meidän suhteessa on, ettei me muka kestetä ihan _normaaleja_neuvoja. Mutta millä tavalla normaalia neuvomista on vaikka seuraavat keskustelut:
1)
*puen lasta rattaisiin nukkumaan*
Mummo: "Riittääköhän tuo vaatemäärä?"
Minä: "Juu, ihan varmasti. Näillä keleillä on herännyt aina ihan lämpimänä monen tunnin unienkin jälkeen."
*lapsi herää tavallista aiemmin unilta itkemään, ihmettelen tätä ääneen ja kun menen hakemaan häntä, lapselle onkin salaa viety ylimääräinen villapeitto ja hän on ihan hikinen*
Mummo: "Ajattelin ettei ole hyvä pitää liian vähillä vaatteilla, en kyllä arvannut, että hänelle tulisi liian lämmin."2)
Minä: "Pitääpä lähteä lenkille, että lapsi pääsee päikkäreille, koska nukahtaa vain rattaisiin."
Mummo: "Entä jos nukuttaisit sisällä rattaisiin, niin sinun ei tarvitsisi aina lähteä pihalle?"
Minä: "Olisi kyllä mukavaa välillä levätä itsekin ja ollaan siksi monta kertaa yritetty nukuttaa rattaisiin sisällä sekä minä että *miehen nimi*, muttei lapsi pitkänkään hytkyttelyn jälkeen millään nukahda, vaikka mitä tekisi."
Mummo: "Minä voisin viedä lapsen lenkille, niin saat levätä."
Minä: "Voi, kiitos, ihanaa!"
*lepään makkarissa, n. 15 min päästä kuuluu lapsen itkua ja kun menen eteiseen, siellä se mummo hytkyttelee rattaissa karjuvaa lasta*
Mummo: "Minä nyt ajattelin kokeilla, mutta ei tämä lapsi nukahda sisälle kyllä millään."Joku tällainen yksittäistapaus voisi vielä ollakin ok, mutta tämmöinen käytös on ollut oikeasti _
ihan jatkuvaa, näistä saisi kirjan! Pelkästään neuvomisessa tai olan mielipiteen esittämisessä ei olisi mitään vikaa, ei me olla täydellisiä vanhempia emmekä tule ajatelleeksi kaikkea, mutta kyllä pitäisi sanaa uskoa. :<Samaten se _lapselle_ puhuminen siitä, miten kurjaksi teemme lapsen elämän ja häntä kiusaamme, kun tyyliin rajoitamme herkkuja ja pesemme hampaat. Millä lailla se on tätä "normaalia neuvomista"?
Miten mä oonkin voinut monta vuotta ajatella, että olen vaan turhasta nillittäjä ja pahoitan mieleni turhista. Voiluojavoiluojavoiluoja! :/
Meillä ollaan teinin asiantuntijoita. Siis minun ohitseni yritetään saada teini uskoutumaan, koska teinillä on ilmeisen huono koti ja itse ollaan ”luotettuja aikuisia”.
Teini vaan oli niin mäntti, että puolustikin äitiään ja sanoi kyökkipsykologille suorat sanat.
Vierailija kirjoitti:
Pakko kertoa tänne vielä tämä juttu: tänään juttelin mieheni kanssa siitä, miten tämä ketju on saanut minut näkemään asioita eri tavalla, kuten olen ketjuunkin kirjoittanut. Ja yhdessä me miehen kanssa tajuttiin, että ollaan molemmat onnistuneesti syyllistytty aivan turhuuksista. Siis oikeasti ajateltu olevamme itse täysin syypäitä pahaan mieleemme, koska olemme epäkiitollisia, yliherkkiä, epävarmoja, hormonaalisia (minä), manipuloituja ajattelemaan pahaa (mies) jne., kuten isovanhemmat ovat meidät saaneet ajattelemaan, kun olemme omaa loukkaantumistamme yrittäneet tuoda esiin.
Mutta niin moni tämän ketjun jutuista on totta meidän kohdallamme, ja näin niitä lukiessani huomaan kyllä, ettei se ole hyväksyttävää. Erityispiirre meidän suhteessa on, ettei me muka kestetä ihan _normaaleja_neuvoja. Mutta millä tavalla normaalia neuvomista on vaikka seuraavat keskustelut:
1)
*puen lasta rattaisiin nukkumaan*
Mummo: "Riittääköhän tuo vaatemäärä?"
Minä: "Juu, ihan varmasti. Näillä keleillä on herännyt aina ihan lämpimänä monen tunnin unienkin jälkeen."
*lapsi herää tavallista aiemmin unilta itkemään, ihmettelen tätä ääneen ja kun menen hakemaan häntä, lapselle onkin salaa viety ylimääräinen villapeitto ja hän on ihan hikinen*
Mummo: "Ajattelin ettei ole hyvä pitää liian vähillä vaatteilla, en kyllä arvannut, että hänelle tulisi liian lämmin."2)
Minä: "Pitääpä lähteä lenkille, että lapsi pääsee päikkäreille, koska nukahtaa vain rattaisiin."
Mummo: "Entä jos nukuttaisit sisällä rattaisiin, niin sinun ei tarvitsisi aina lähteä pihalle?"
Minä: "Olisi kyllä mukavaa välillä levätä itsekin ja ollaan siksi monta kertaa yritetty nukuttaa rattaisiin sisällä sekä minä että *miehen nimi*, muttei lapsi pitkänkään hytkyttelyn jälkeen millään nukahda, vaikka mitä tekisi."
Mummo: "Minä voisin viedä lapsen lenkille, niin saat levätä."
Minä: "Voi, kiitos, ihanaa!"
*lepään makkarissa, n. 15 min päästä kuuluu lapsen itkua ja kun menen eteiseen, siellä se mummo hytkyttelee rattaissa karjuvaa lasta*
Mummo: "Minä nyt ajattelin kokeilla, mutta ei tämä lapsi nukahda sisälle kyllä millään."Joku tällainen yksittäistapaus voisi vielä ollakin ok, mutta tämmöinen käytös on ollut oikeasti _
ihan jatkuvaa, näistä saisi kirjan! Pelkästään neuvomisessa tai olan mielipiteen esittämisessä ei olisi mitään vikaa, ei me olla täydellisiä vanhempia emmekä tule ajatelleeksi kaikkea, mutta kyllä pitäisi sanaa uskoa. :<Samaten se _lapselle_ puhuminen siitä, miten kurjaksi teemme lapsen elämän ja häntä kiusaamme, kun tyyliin rajoitamme herkkuja ja pesemme hampaat. Millä lailla se on tätä "normaalia neuvomista"?
Miten mä oonkin voinut monta vuotta ajatella, että olen vaan turhasta nillittäjä ja pahoitan mieleni turhista. Voiluojavoiluojavoiluoja! :/
Tuo pitää saada loppumaan. Raivostuttavaa jo lukeakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikähän muuten siinäkin on, että se lapsi pitää puettaa ulos niin, että lämpöhalvaus on todellinen uhka? Mun anoppi oli pukenut vauvan toppahaalariin, ulkona oli +15 ja aurinko paistoi keväiseltä taivaalta. Vauva oli kuin keitetty jokirapu punainen ja huusi suoraa huutoa. Ajoin pihaan ja näin vauvan hädän. Sanoin anopille että nyt on liikaa päällä ja otin haalaria pois. Saatoinpa kyseenalaistaa anopin kuulo, kun ei kuullut eikä nähnyt vauvanhätää. Vauvalla oli kuulemma vain nälkä kun huusi ja on niin kurjaa palella...
Anoppini on muuten ihan aina tulkinnut lasteni itkua omien tarpeidensa mukaan. Esikoisen itku oli aina merkki nälästä, oli pakkomielle syöttää vauvaa. Kuopus, josta anoppi ei ole koskaan välittänyt, taas itkulla kertoi väsymyksestä. Saa sit hyvillä mielin pistää inhokkilapsi nukkumaan, että voi keskittyä lemppariin.
Minusta on vähän kurja asia, että mies riensi korjaamaan autoa. Mammalla taitaa olla tosi tiukka ote pojastaan. Kunnon irtiotto olisi ollut paikallaan. Tsemppiä ap:lle ja pidä pintasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikähän siinä joillakin on että juossaan itkevän vauvan kanssa pitkin taloa ja pihoja, ettei vain äitin syliin voi vauvaa antaa. Vauva jatkaa huutamista.
Koska yleensä jokainen on heti antamassa vauvaa pois sylistä kun vähääkään inahtaa. Olkoot sylittelijä sitten vaikka kolmen, neljän tai kymmenen lapsen äiti.
Samoin itsekin kyllä heti lykkäämässä itkevää vauvaa pois. Paitsi jos äiti tai isä vessassa tai vaikka niin kiireinen esim keittiössä.
Ehkä ei kannata ostaa taloa kovin läheltä miehen veljeä, sillä anoppi pian vuokraa yksiön läheltä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies laittoi viestin: "lähin tuossa ajaa. Eipä ois tarvinnu mennä. *Anopin nimi* on homma päällä. Meinas että pitää jäähä yöks ja miksi et vastaa puhelimeen yms. heitin ne paperit pannuun. Mie olen juuri sielä"
Paperit on siis ne sopimuspaperit. Pannu on pannuhuoneen tulipesä.
En lisää tähän mitään. En pilaa tätä nyt millään analyysillä.
<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Mies laittoi viestin: "lähin tuossa ajaa. Eipä ois tarvinnu mennä. *Anopin nimi* on homma päällä. Meinas että pitää jäähä yöks ja miksi et vastaa puhelimeen yms. heitin ne paperit pannuun. Mie olen juuri sielä"
Paperit on siis ne sopimuspaperit. Pannu on pannuhuoneen tulipesä.
En lisää tähän mitään. En pilaa tätä nyt millään analyysillä.
<3
Voi hyvänen aika! :o
Vierailija kirjoitti:
Mitkä sopimuspaperit?
Anopin kirjalliset tapaamisoikeudet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Mies laittoi viestin: "lähin tuossa ajaa. Eipä ois tarvinnu mennä. *Anopin nimi* on homma päällä. Meinas että pitää jäähä yöks ja miksi et vastaa puhelimeen yms. heitin ne paperit pannuun. Mie olen juuri sielä"
Paperit on siis ne sopimuspaperit. Pannu on pannuhuoneen tulipesä.
En lisää tähän mitään. En pilaa tätä nyt millään analyysillä.
<3
Aivan mahtavaa!
Eli mikään auto ei ollut rikki vaan mummo halusi kirjallisia sopimuksia?? Nyt ap ja mies! Mummolle estot päälle ainakin pariksi viikoksi eikä mitään mitään mutinoita. Nythän se nähtiin että hyppyyttää miestä, vaikka mies hienosti hoiti tilanteen. Kohta varmaan tulee viesti, että rinnasta ottaa ja sittenkö mies taas lähtee käskystä?
Vierailija kirjoitti:
Eli mikään auto ei ollut rikki vaan mummo halusi kirjallisia sopimuksia?? Nyt ap ja mies! Mummolle estot päälle ainakin pariksi viikoksi eikä mitään mitään mutinoita. Nythän se nähtiin että hyppyyttää miestä, vaikka mies hienosti hoiti tilanteen. Kohta varmaan tulee viesti, että rinnasta ottaa ja sittenkö mies taas lähtee käskystä?
Eiku imusolmukesyöpäähän sille anopille pukkaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kertoa tänne vielä tämä juttu: tänään juttelin mieheni kanssa siitä, miten tämä ketju on saanut minut näkemään asioita eri tavalla, kuten olen ketjuunkin kirjoittanut. Ja yhdessä me miehen kanssa tajuttiin, että ollaan molemmat onnistuneesti syyllistytty aivan turhuuksista. Siis oikeasti ajateltu olevamme itse täysin syypäitä pahaan mieleemme, koska olemme epäkiitollisia, yliherkkiä, epävarmoja, hormonaalisia (minä), manipuloituja ajattelemaan pahaa (mies) jne., kuten isovanhemmat ovat meidät saaneet ajattelemaan, kun olemme omaa loukkaantumistamme yrittäneet tuoda esiin.
Mutta niin moni tämän ketjun jutuista on totta meidän kohdallamme, ja näin niitä lukiessani huomaan kyllä, ettei se ole hyväksyttävää. Erityispiirre meidän suhteessa on, ettei me muka kestetä ihan _normaaleja_neuvoja. Mutta millä tavalla normaalia neuvomista on vaikka seuraavat keskustelut:
1)
*puen lasta rattaisiin nukkumaan*
Mummo: "Riittääköhän tuo vaatemäärä?"
Minä: "Juu, ihan varmasti. Näillä keleillä on herännyt aina ihan lämpimänä monen tunnin unienkin jälkeen."
*lapsi herää tavallista aiemmin unilta itkemään, ihmettelen tätä ääneen ja kun menen hakemaan häntä, lapselle onkin salaa viety ylimääräinen villapeitto ja hän on ihan hikinen*
Mummo: "Ajattelin ettei ole hyvä pitää liian vähillä vaatteilla, en kyllä arvannut, että hänelle tulisi liian lämmin."2)
Minä: "Pitääpä lähteä lenkille, että lapsi pääsee päikkäreille, koska nukahtaa vain rattaisiin."
Mummo: "Entä jos nukuttaisit sisällä rattaisiin, niin sinun ei tarvitsisi aina lähteä pihalle?"
Minä: "Olisi kyllä mukavaa välillä levätä itsekin ja ollaan siksi monta kertaa yritetty nukuttaa rattaisiin sisällä sekä minä että *miehen nimi*, muttei lapsi pitkänkään hytkyttelyn jälkeen millään nukahda, vaikka mitä tekisi."
Mummo: "Minä voisin viedä lapsen lenkille, niin saat levätä."
Minä: "Voi, kiitos, ihanaa!"
*lepään makkarissa, n. 15 min päästä kuuluu lapsen itkua ja kun menen eteiseen, siellä se mummo hytkyttelee rattaissa karjuvaa lasta*
Mummo: "Minä nyt ajattelin kokeilla, mutta ei tämä lapsi nukahda sisälle kyllä millään."Joku tällainen yksittäistapaus voisi vielä ollakin ok, mutta tämmöinen käytös on ollut oikeasti _
ihan jatkuvaa, näistä saisi kirjan! Pelkästään neuvomisessa tai olan mielipiteen esittämisessä ei olisi mitään vikaa, ei me olla täydellisiä vanhempia emmekä tule ajatelleeksi kaikkea, mutta kyllä pitäisi sanaa uskoa. :<Samaten se _lapselle_ puhuminen siitä, miten kurjaksi teemme lapsen elämän ja häntä kiusaamme, kun tyyliin rajoitamme herkkuja ja pesemme hampaat. Millä lailla se on tätä "normaalia neuvomista"?
Miten mä oonkin voinut monta vuotta ajatella, että olen vaan turhasta nillittäjä ja pahoitan mieleni turhista. Voiluojavoiluojavoiluoja! :/
Tuo pitää saada loppumaan. Raivostuttavaa jo lukeakin.
Hei, saatiin ainakin pieneksi hetkeksi loppumaan, kun mies viimeisimmällä juttutuokiolla suuttui oikein kunnolla (ihan siis aiheellisesta syystä) ja puhui suunsa puhtaaksi sanojaan suodattamatta. Aina ennen ollaan yritetty olla ystävällisiä ja hienotunteisia ja jotenkin tosi varovaisia, mutta se ei ole toiminut, joten ihan olen mieheni puolella tässä.
Nyt ollaan pari viikkoa saatu kylmänkalseaa kohtelua, tosi jäykkää ja virallista kommunikointia ja pientä marttyrointiakin, mutta se on älyttömän paljon helpompi sietää kuin aiempi suhtautuminen. Ja jos he eivät mieheni suorienkaan sanojen jälkeen pysty yhtään menemään itseensä, niin ei sitten. Anteeksipyyntöä heiltä on turha odottaa, sen tiedän kyllä. Ja hitto vieköön, itse en kerta kaikkiaan enää suostu syyllistymään.
No, kunhan he edes esittävät uskovansa meitä, niin tällä hetkellä tuntuu, että ihan sama, mitä ajattelevat päänsä sisällä tai puhuvat selän takana. En välitä.
ps. Jotenkin kummallista, miten joku pitää minunkin tilannettani keksittynä, kun mulle tämä on ollut ihan normaalia (joskin välillä ahdistavaa) elämää vuosikausia. En ilman tätä ketjua olisi edes ajatellut, että tämä tilanne olisi mitenkään kummallinen tai erikoinen, että siitä olisi järkeä avautua saati sitten, että joku vielä epäilisi provoksi. :D
Miksi te ootte niin paljon tekemisissä niiden isovanhempien kanssa? Eikö niillä ole muuta tekemistä, tai teillä? Kolmen viikon vierailuvälit riittää ihan hyvin, puolin ja toisin.
Minusta tuntuu että mies on pikemminkin valmis kohtaamaan heidät. Lähti rauhallisena sinne. Jos oikeasti olisi kyse anopin autosta niin mies olisi kysellyt puhelimessa tarkentavia kysymyksiä ja kysynyt toimiiko se-ja-se ja laita käyntiin ja tee näin ja noin.
Epäterve suhde vanhempiin on kyllä. Siitä tässä koko hommassa on pohjimmiltaan kysymys, Mutta asiat muuttuvat.