Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

No ainakaan uhriutuminen ei auta. Olet itse aikuisena vastuussa tekemisistäsi. Toki olisi mukava ajatella aina että kaikki on muiden syytä, mutta sitä itse olet valinnut kestää huonoa kohtelua. Voit valita milloin tahansa toisin, ja se on ihana uutinen!

Vierailija kirjoitti:

Mulla vastaavanlainen tilanne ja omat vanhempani ovat sitä mieltä, että mun on vain kestettävä. Onko ihme, että olen tällainen kynnysmatto, kun lapsesta asti on vain käsketty kestämään kaikki pa*ka kohtelu. Mulla ei ole laisinkaan itsekunnioitusta mitä tulee tällaisiin asioihin. Pitäisi olla kovempi, mutta miten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.

Olen siitä eri mieltä.

Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.

Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.

Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.

Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.

Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.

Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.

Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.

Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,

Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).

Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.

Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.

Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.

Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.

Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).

Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.

Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.

No kukapa sitä apinan jutuista jaksaisi kiinnostua, korkeintaan niistä voi huvittua ja naureskella niille muiden oikeiden ihmisten kanssa.

Auttaisikohan, jos tällaista rajatonta anoppia alkaisi kohtelemaan kuin hän olisi apinan äiti. Sehän olisi surullista ja säälin tunteita herättävää. Ehkä anopin jutut olisi silloin helpompi päästää toisesta korvasta ulos ja myöntelisi sääliä äänessään hänen juttujaan "joo, niinhän se on" ja silittäisi vähän päälaelta ottaen samalla yliempaattisen ilmeen 😲

Anopin reaktio voisi olla mielenkiintoinen.

Saattaisi jonkinlainen rajakin alkaa löytymään.

Mun kokemus rajattomista ihmisistä on se, että tällainen ei toimi. Rajattomat ihmiset eivät toimi samalla logiikalla tai sosiaalisella koodistolla kuin muut. Heillä ei ole tunneälyä. He jättävät vihjailut huomiotta, tahallaan tai tahattomasti. Korkeintaan loukkaantuvat naljailusta, mutta eivät näe sen yhteyttä omaan toimintaansa. Suora ja jämäkkä rajojen vetäminen ja se, ettei pelkää konfliktia toimii paremmin.

Mun anopilla menee sarkasmiki ohi niinkuin idänpikajuna.

Anoppi kerran raivotessaan kysyi, että olenko maksanut miehelle 20euroa takaisin (meillä yhteiset rahat, anoppi ei vain tiedä sitä ja heitin silloin vitsillä voisiko mies lainata, muutenkin tästä oli aikaa 6kuukautta) ja vastasin todella sarkastiseen äänensävyyn "ei tietenkään minulla ole ollut puoleenvuoteen maksaa 20euroa takaisin" (töissäkin kun käyn) ja anoppi sai siitä lisää bensaa liekkeihin kiljuen innoissaan "ARVASIN! ALA ANTAA SE 20e NYT HETI TÄNNE!" 😂😂 sitten sanoin anopille, ettei vissiin ole sarkasmi oikein tuttu käsite.

Anoppi jatkoi meuhkaamista, mutta annoin asian olla.

Voin kuvitella oman anopin tuohon tilanteeseen, ei myöskään ymmärrä sarkasmia.

Kiitos mielikuvasta, ajattelen nyt anopistasi, että se on hyppinyt kuin innostunut marakatti keittiön pöydällä kun on luullut, että saa nyhdettyä sinulta 20euroa.

Ootappa kun vauva tulee isommaksi, alkaa opettelemaan kävelemään ja vaatii joka silmänräpäyksellä valvontaa ettei telo itseään. 2vuotiaana alkaa jo minä itte, lievä uhmakin ja oma äiti on kaikki kaikessa, kyllä lapsi tietää eron kotona ja mummolassa.

Voi olla että eivät enää niin hanakasti vaadi lasta jäämään, yövalvomiset ja kakkavaipat.

Lapsikin voi olla sitä mieltä, että KOTIIN !!!!!

Mä oon huomannu myös kaverin vanhempien ja anoppien välillä sellaista "kisailua" kumpi on "parempi mummola", eli siis käytännössä kummassakaan paikassa ei ole sääntöjä, karkkia saa koko ajan ja mennään sinne minne lapsi haluaa.

Arvatkaa haluaako tälläinen olla kotona ku mummojen luona on niin paljon hauskempaa.

Mutta ero näiden kahden mummolan luona on se, että ystäväni äiti selittää lapselle "äiti kieltää kun äiti rakastaa sinua niin paljon" kun taas anoppi "niinkö? Onko äiti ollu tosi tuhma ku ei oo antanu pikku "tiivitaaville" karkkia ja vieny keskiviikkona töiden jälkeen sinua vähän hoploppiin kiipeilemään? Sano äitille, että hyi sinua!".

Lapsi on aivan aivopesty.

Mä olen kummitäti ja mun oma kummilapsi tulee selittämään mulle "ilkeästä äidistä" joka todellisuudessa vain kasvattaa lastaan rajoittamalla ruutu aikaa, pesemällä tämän hampaat ja huolehtimalla perus asiat.

Mun luonaki on rajat lapselle, koska mä en kilpaile siellä "mummojen liigassa".

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa miehelle vinkkejä, eli jos anoppi on rajaton ja napanuoran katkaisu ei ole onnistunut normaaliin tapaan, mikä nyt neuvoksi? Miten ne miehet, jotka osaavat puolustaa vaimoaan ja perhettään toimivat kun anoppi käyttäytyy törkeästi? Kiinnostaa varsinkin ne tilanteet, joissa on tätä ei niin näkyvää ja konkreettista vähättelyä, ilkeilyä, mitätöintiä. Ongelma on, että mies ei sitä huomaa siinä tilanteessa kun on niin tottunut. Sitten kun kotona puhutaan niin ymmärtää asian, mutta tuntuu pikkumaiselta alkaa jälkeenpäin esim soittamaan ja puimaan asiaa. 

Vinkkejä ei hirveästi ole, sillä oman äidin kohdalla ei mikään toiminut.

Mies pitää vaan saada tajuamaan että hänellä on oikeus omaan elämään eikä hän ole vastuussa äitinsä tunteista.

Sen jälkeen mies voi alkaa ottamaan etäisyyttä. Toiseen kaupunkiin tai ulkomaille muuttaminen helpottaa etäisyyden ottamista. Jos se vain on mahdollista.

Jos se ei onnistu niin pitää vaan alkaa vähentämään vierailuja.

Nykyajan ongelma on puhelin ja se että on koko ajan tavoitettavissa. Sen suhteen neuvoisin "unohtamaan puhelimen kotiin", vaikka siitä saisi mitä tahansa uhkailuja ja syyllistämistä osakseen.

Itse sain kuulla mm saarnaa siitä että saattaa olla tärkeä asia tai hätätapaus.

Oikeasti sellaista tärkeää asiaa ei ole jos asutaan eri talouksissa. Ja hätätapauksessa soitetaan hätänumeroon.

Itse roikuin pitkään siinä "voi olla joku hätä" -ansassa. Ja voin luvata että elämä helpottuu kun siitä pääsee irti.

Puolison vähättelyyn miehen kannattaisi sanoa, että "tuo ei ole asiallista, me tästä lähdetäänkin." Tai aluksi vaikka pelkästään, että "nyt pitää mennä". Ja lähteä ilman selityksiä siitä miksi pitää mennä ja mitä aikoo tehdä.

Se on tärkeää, että ei selittele tekemisiään eikä paljasta omaan elämään liittyviä asioita.

Sillä tavalla vähentää rajattoman mahdollisuuksia kontrollointiin.

Kannattaa sopia miehen kanssa etukäteen vaikka jostakin koodisanasta josta mies hoksaisi että nyt ollaan asiattomuuden puolella, sillä mies ei todennäköisesti huomaa vanhempiensa käytöksessä mitään erikoista. Ainahan ne silleen käyttäytyy.

Koodisana voisi olla vaikka, että "mikä lintu tuolla oikein lentää" tai joku muu neutraali, mihin rajaton ei voi tarttua ilkeilymielessä.

Rajattoman kanssa oma elämä kannattaa pitää omana elämänä. Siitä ei pidä kertoa rajattomalle mitään sellaista mihin rajatonta ei halua ottaa mukaan. Rajaton kun ei ymmärrä rajoja.

Kuulostaa tylyltä, mutta sitä on rajattomuuskin. Ja omasta mielestään rajaton on vain huolehtiva ja välittävä eikä millään suostu ymmärtämään että käytöksessään olisi jotain vialla.

kuulostaa niin tutulta. käyn terapiassa puimassa edelleen näitä asioita... rajat pitää vetää nyt. jos ei mies niin sitten sinä itse. välttämättä ei tarvitse riidellä mutta voi kertoa miehelle ja anopille miltä tuollainen käytös tuntuu. jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt viedä anoppi myös samaan terapiaan. aina se puhuminenkaan ei auta. mies ei edelleenkään vuosien jälkeen huomaa äitinsä tökeröä käytöstä, jotenkin pitää vain oppia olemaan välittämättä siitä. kannattaa myös pohtia omaa historiaa,

jotkut asiat voivat tuntua pahalta juuri siksi että ne osuvat arkaan paikkaan . itselläni lapsena hylkäämiskokemus josta syystä jo valmiiksi pelkäsin lapseni puolesta, että

menetän hänetkin. anopin käytös vahvisti tätä kun oli niin omistava vauvaa kohtaan. en puolusta anopin käytöstä mutta asioilla on monta puolta. anoppi toimii näin jostain syystä. ei välttämättä tiedosta olevansa ilkeä. siksi terapia molemmille olisi hyvä.

Ap miksette voi muuttaa muualee? 200-300 km väliä lisää niin rauha maassa samantien.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon huomannu myös kaverin vanhempien ja anoppien välillä sellaista "kisailua" kumpi on "parempi mummola", eli siis käytännössä kummassakaan paikassa ei ole sääntöjä, karkkia saa koko ajan ja mennään sinne minne lapsi haluaa.

Arvatkaa haluaako tälläinen olla kotona ku mummojen luona on niin paljon hauskempaa.

Mutta ero näiden kahden mummolan luona on se, että ystäväni äiti selittää lapselle "äiti kieltää kun äiti rakastaa sinua niin paljon" kun taas anoppi "niinkö? Onko äiti ollu tosi tuhma ku ei oo antanu pikku "tiivitaaville" karkkia ja vieny keskiviikkona töiden jälkeen sinua vähän hoploppiin kiipeilemään? Sano äitille, että hyi sinua!".

Lapsi on aivan aivopesty.

Mä olen kummitäti ja mun oma kummilapsi tulee selittämään mulle "ilkeästä äidistä" joka todellisuudessa vain kasvattaa lastaan rajoittamalla ruutu aikaa, pesemällä tämän hampaat ja huolehtimalla perus asiat.

Mun luonaki on rajat lapselle, koska mä en kilpaile siellä "mummojen liigassa".

Joo, meidän tulevaisuus on tämä mikäli touhu jatkuu :/ Vanhemmat eivät ole yhtään mitään isovanhempien rinnalla, sitä viestitetään jo vauvalle. Just kaikkea tuota jopa näin pienelle vauvalle esim kun vauva itkee niin hoetaan "tsup tsup tsup mummo kelpaa nyt, mummo kelpaa nyt" ja kiidetään kauemmaksi minusta. Ja "mummon luona saat sitten tehdä ihan mitä haluat!" ja kysymykseen missä oli vauvan kanssa kun katosi vartiksi ulos vauva sylissään "Meillä on *vauvan nimi* kanssa ihan omat jutut :)!" Ja vaikka vauva vääntelehtii vieraassa sylissä tyytymättömänä ja katsoo minua vetoavasti niin EI, minun syliin EI TUODA. Haen vauvan (yleensä vasta kun itku alkaa) ja nostaessani vauvaa syliin anoppi kuiskii/hönkii kiihkeästi "no, no, no!! eli "älä ota!!" Käyttäytyy minusta ihan kuin vauvan äiti, jolta viedään vauva!?

Arvotan varsinkin pienten lasten kohdalla rajoja ja rutiineja korkealle - ne ovat lapsen turva. En tarkoita mitään periaatteellista rajoittamista vaan tasaista, ennakoitavaa arkea. Jos kertoisin tämän visioni anopille, hän saisi sellaisen naurukohtauksen että kusisi housuun. "No, mummon luona ei onneksi nipoteta!" olisi vastaus AIVAN 100% VARMUUDELLA. 

Vierailija kirjoitti:

Ap miksette voi muuttaa muualee? 200-300 km väliä lisää niin rauha maassa samantien.

Tuo on vakavassa harkinnassa. Menettäisin tosin vähäisetkin äiti-kontaktit ja kahvittelututut. (Heitä on itseasiassa kokonaista kaksi kappaletta ja näemme n. kerran kuussa) Eli sinänsä minä pärjäisin kyllä kauempana. Miehen elämä on todella vahvasti täällä. Mutta en usko että ajatus olisi poissuljettu hänenkään mielestä.

Isovanhemmilla on 2 muutakin lastenlasta. Asuvat kaukana (kumma juttu) ja kylästelevät kerrallaan viikon heillä. Viimeaikoina nämä kylästelyt ovat loppuneet. Luulen tietäväni syyn sille - viime kerralla appivanhemmat painostivat, siis todella painostivat lasten vanhemmat menemään viikoksi keskenään paikkaan X jotta lapset voivat olla heillä sen aikaa. En tiedä mitä tuon viikon aikana tapahtui mutta kyläilyt ovat loppuneet! 

En ymmärrä keneltäkään tota vauvan omimista. Kun itse menen katsomaan ystävien tai sukulaisten vauvoja, ihailen ja huokailen kaukaa. En halua tungetella. Ekan lapsen kanssa erityisesti se koko vauva on niin uusi ja ihana juttu, ettei muuta tekisikään kuin nuuhkuttelisi vauvaa. En siis halua mennä kenenkään kuplaa rikkomaan ja mahdollisesti häiritsemään imetyksen onnistumista.

Mulla on omia lapsia, kuten jokaisella anopillakin on, joten olen pitänyt vauvoja sylissäni, ei se ole oleellista kun menen vauvaperheeseen vierailulle. Haluan nähdä sen onnen ja ilon. Tietenkin vauvan syliini otan, jos tuore äiti haluaa vaikka vessaan mennä.

Muutenkaan se "voin tulla pitämään vauvaa sylissä, niin saat tehdä omia juttuja", ei ole mielestäni auttamista. Enemmän auttaa uutta äitiä ja vauvaperhettä jos vaikka keittää kahvit ja tuo pullat tullessaan.

Minä yleensä vien aina syötävää, autan vaikka viikkaamaan pyykit, imuroin tai piirrän vanhemman lapsen kanssa, jotta äiti voi imettää/nukahtaa rauhassa ja laitan ennen vauvaperheeseen menoa viestin että pakko käydä kaupasta hakemassa kotiin vessapaperia, tarviiko teille tuoda maitoa, kahvia tms.

Vauvaperheessä tärkeimmät ihmiset ovat vauva, vauvan vanhemmat ja mahdolliset vanhemmat sisarukset. Muut ovat ulkopuolella, vaikka tärkeitä ja rakkaita mahdollisesti, mutta silti eivät ole ydinperhettä eivätkä voi sanella miten aikuiset ihmiset lapsiaan hoitavat.

Heitin kerran entisen anoppini kirjaimellisesti ulos.

Oli hakenut lapsen salaa hoidosta(onneksi ei nykyään enää mahdollista), lukenut postini, tonkinut vaatekaappini, alusvaatteeni, tiliotteeni ja siirtänyt kaappini.

Niskasta kiinni ja potku perseelle, tiskaamansa astiat lensivät myös.

Onneksi ei sattunut, pieni naarmu vain.

Kallis ja typerä kohtaus, mutta tehosi.

Toki ylireagointia pyysin myöhemmin Anteeksi ja sainkin.

Lapset jo aikuisia...joskus vitsinä tokaistaan, jos neuvonta alkaa: että pitääkö heittää.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä keneltäkään tota vauvan omimista. Kun itse menen katsomaan ystävien tai sukulaisten vauvoja, ihailen ja huokailen kaukaa. En halua tungetella. Ekan lapsen kanssa erityisesti se koko vauva on niin uusi ja ihana juttu, ettei muuta tekisikään kuin nuuhkuttelisi vauvaa. En siis halua mennä kenenkään kuplaa rikkomaan ja mahdollisesti häiritsemään imetyksen onnistumista.

Mulla on omia lapsia, kuten jokaisella anopillakin on, joten olen pitänyt vauvoja sylissäni, ei se ole oleellista kun menen vauvaperheeseen vierailulle. Haluan nähdä sen onnen ja ilon. Tietenkin vauvan syliini otan, jos tuore äiti haluaa vaikka vessaan mennä.

Muutenkaan se "voin tulla pitämään vauvaa sylissä, niin saat tehdä omia juttuja", ei ole mielestäni auttamista. Enemmän auttaa uutta äitiä ja vauvaperhettä jos vaikka keittää kahvit ja tuo pullat tullessaan.

Minä yleensä vien aina syötävää, autan vaikka viikkaamaan pyykit, imuroin tai piirrän vanhemman lapsen kanssa, jotta äiti voi imettää/nukahtaa rauhassa ja laitan ennen vauvaperheeseen menoa viestin että pakko käydä kaupasta hakemassa kotiin vessapaperia, tarviiko teille tuoda maitoa, kahvia tms.

Vauvaperheessä tärkeimmät ihmiset ovat vauva, vauvan vanhemmat ja mahdolliset vanhemmat sisarukset. Muut ovat ulkopuolella, vaikka tärkeitä ja rakkaita mahdollisesti, mutta silti eivät ole ydinperhettä eivätkä voi sanella miten aikuiset ihmiset lapsiaan hoitavat.

Maksaisin sinunlaisesta ihmisestä anoppinani vaikka oikean käteni.

Ap, lue tämä viesti ajatuksella. Voi kun olisin itse saanut nämä neuvot rajattoman ja epäkunnioittavan anoppini kanssa 20 vuotta sitten!

Vierailija kirjoitti:

Ap, rajattomiin ihmisiin ei päde normaalit sosiaaliset säännöt. Itse jouduin opettelemaan miten olla yhtä härski kuin ylikävelemään pyrkivä anoppi. Nuo tilanteet on hankalia, normaalielämässä vastaavanalaisia ei tule vastaan etkä osaa millään tavalla varautua. Ei töissä kukaan tule nappaamaan töitä sun pöydältä ja sano että mees päiväunille siitä, mä hoidan nämä.

Minä totesin vastaavissa tilanteissa kylmän viileästi ”anna tänne se lapsi, se on minun”. Toinen mitä jouduin paljon käyttämään oli ”en ole kiinnostunut mielipiteestäsi tässä asiassa, minä päätän miten menettelen oman lapseni kanssa”. Kovalla kovaa vastaan, muuten ei mikään muutu.

Lopetat anopille ajamisen nyt tykkänään. Toteat niin kuin asia on että et jaksa enää ajella pitkää matkaa kaukalossa hermostuvan lapsen kanssa, appivanhempien on helpompi tulla teille kylään, tervetuloa. Pidät keskustelun faktapohjaisena etkä anna enää periksi.

Minä lopetin odottamasta anopilta normaalia täysjärkisen ihmisen käytöstä tai kokeneemman aikuisen naisen tukea nuorelle äidille. Nykyään suhtaudun omaan anoppiini kuin pienenä lapsena jolle pitää laittaa selvät rajat. olen tehnyt selväksi että meidän perheellä on meidän säännöt ja rutiinit ja niiden mukaan mennään. Suosittelen samaa sinulle. Ensimmäiset kuukaudet ovat kovaa vääntöä, mutta se on hyvää treeniä uhmaikäisen kanssa navigoimiseen :D

Muista että anoppi on vastuussa omasta käytöksestään ja omista tunteistaan, sinun tehtäväsi on huolehtia omasta vauvastasi eikä siitä tuleeko anopille paha mieli. Tsemppiä!

Vähän vastaavanlaisten perhesuhteiden keskellä ikäni eläneenä haluaisin tuoda esiin muutaman pointin:

1. Älkää tuhlatko voimianne keskusteluyrityksiin anopin kanssa. Ei tule muuttumaan sillä. Mies on avainasemassa.

2. Sanotte ap ja kohtalotoverit miehiänne tossukoiksi, pelkureiksi jotka eivät vain uskalla pahoittaa kenenkään mieltä. Ei. Teillä on mies, joka uskaltaa rohkeasti, röyhkeästi ja määrätietoisesti pahoittaa TEIDÄN mielenne. Tämä on tärkeää ymmärtää. Nämä ap:n kuvaamat asetelmat jotka mies mahdollistaa johtuvat käsityksistä, joita miehellä on perhesuhteista, ja ehkä laajemminkin ihmissuhteista. Tässä maailmankuvassa tärkeintä ei ole reiluus, vaan siinä jaetaan kullekin erilaiset roolit, ja periksi pitää antaa aina sille, joka suuttuu eniten. Tällä tavalla ylläpidetään tasapainoa. Mielistely kohdistetaan niihin jotka raivostuvat muuten. Mies on oppinut, että oma puoliso ei kuulu niihin ihmisiin. Kyllä mies tietää, että puoliso on tyytymätön. Se ja tyytymättömyyden esille tuominen ei vaikuta oikein mihinkään, koska roolit on jo jaettu. Mies ei pelkää vaan toteuttaa vanhaa kaavaa, joka on hänelle luontainen ja mukava. Puolison valitukset ja vetoomukset lähinnä ärsyttävät, kun mies kokee että puoliso kapinoi luonnon lakeja vastaan eikä hän ole niiden säätämisestä missään vastuussa.

3. Koska mies siis ei ole vain arka eikä tietämätön puolison tunteista, niitä tunteita ei kannata yrittää turhaan loputtomasti selittää ja tuoda esille. Uhkailu- ja kiristylinjalle ei myöskään kannata lähteä ensimmäisenä. Sen sijaan kannattaa systemaattisesti tuoda pintaan ja haastaa miehen käsitykset niin että epäreiluus on pakko kohdata. Jokaiseen perusselitykseen vastataan HETI kääntämällä asetelma päälaelleen: "En halua pahoittaa äidin/kenenkään mieltä." "Miksi sitten haluat pahoittaa minun mieleni?" jne. Ja mitä tahansa päädyttekään tekemään, niin olkaa todella, todella tiukkoina. Vain sillä tavalla saatte sekoitettua tuota roolipakkaa miehen mielessä tai muualla, jos silloinkaan.

4. Tehkää puolueeton suhtautuminen miehelle mahdollisimman vaikeaksi, ellei mies osaa perustella sitä todella hyvin. Jokaiseen pieneenkin kiistanaiheeseen kyselkää mieheltä sekä kahden kesken että oman äitinsä kuullen, mitä mieltä hän ITSE on mistäkin asiasta. Ap voisi esimerkiksi kysyä kotona kahden kesken, mikä näkemys hänellä on tästä kariesasiasta. Sitten sama uudelleen anopin läsnäollessa. Miehelle tulee olemaan hirveän kiusallista antaa teidän läsnäollessanne eri vastaus kuin kotona. Noita tilanteita pitää järjestää mahdollisimman paljon, jotta mies alkaisi ylipäätään vähitellen hahmottaa, että taka-alalle karkaaminen ei olekaan aina helppoa tai edes mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vähän vastaavanlaisten perhesuhteiden keskellä ikäni eläneenä haluaisin tuoda esiin muutaman pointin:

1. Älkää tuhlatko voimianne keskusteluyrityksiin anopin kanssa. Ei tule muuttumaan sillä. Mies on avainasemassa.

2. Sanotte ap ja kohtalotoverit miehiänne tossukoiksi, pelkureiksi jotka eivät vain uskalla pahoittaa kenenkään mieltä. Ei. Teillä on mies, joka uskaltaa rohkeasti, röyhkeästi ja määrätietoisesti pahoittaa TEIDÄN mielenne. Tämä on tärkeää ymmärtää. Nämä ap:n kuvaamat asetelmat jotka mies mahdollistaa johtuvat käsityksistä, joita miehellä on perhesuhteista, ja ehkä laajemminkin ihmissuhteista. Tässä maailmankuvassa tärkeintä ei ole reiluus, vaan siinä jaetaan kullekin erilaiset roolit, ja periksi pitää antaa aina sille, joka suuttuu eniten. Tällä tavalla ylläpidetään tasapainoa. Mielistely kohdistetaan niihin jotka raivostuvat muuten. Mies on oppinut, että oma puoliso ei kuulu niihin ihmisiin. Kyllä mies tietää, että puoliso on tyytymätön. Se ja tyytymättömyyden esille tuominen ei vaikuta oikein mihinkään, koska roolit on jo jaettu. Mies ei pelkää vaan toteuttaa vanhaa kaavaa, joka on hänelle luontainen ja mukava. Puolison valitukset ja vetoomukset lähinnä ärsyttävät, kun mies kokee että puoliso kapinoi luonnon lakeja vastaan eikä hän ole niiden säätämisestä missään vastuussa.

3. Koska mies siis ei ole vain arka eikä tietämätön puolison tunteista, niitä tunteita ei kannata yrittää turhaan loputtomasti selittää ja tuoda esille. Uhkailu- ja kiristylinjalle ei myöskään kannata lähteä ensimmäisenä. Sen sijaan kannattaa systemaattisesti tuoda pintaan ja haastaa miehen käsitykset niin että epäreiluus on pakko kohdata. Jokaiseen perusselitykseen vastataan HETI kääntämällä asetelma päälaelleen: "En halua pahoittaa äidin/kenenkään mieltä." "Miksi sitten haluat pahoittaa minun mieleni?" jne. Ja mitä tahansa päädyttekään tekemään, niin olkaa todella, todella tiukkoina. Vain sillä tavalla saatte sekoitettua tuota roolipakkaa miehen mielessä tai muualla, jos silloinkaan.

4. Tehkää puolueeton suhtautuminen miehelle mahdollisimman vaikeaksi, ellei mies osaa perustella sitä todella hyvin. Jokaiseen pieneenkin kiistanaiheeseen kyselkää mieheltä sekä kahden kesken että oman äitinsä kuullen, mitä mieltä hän ITSE on mistäkin asiasta. Ap voisi esimerkiksi kysyä kotona kahden kesken, mikä näkemys hänellä on tästä kariesasiasta. Sitten sama uudelleen anopin läsnäollessa. Miehelle tulee olemaan hirveän kiusallista antaa teidän läsnäollessanne eri vastaus kuin kotona. Noita tilanteita pitää järjestää mahdollisimman paljon, jotta mies alkaisi ylipäätään vähitellen hahmottaa, että taka-alalle karkaaminen ei olekaan aina helppoa tai edes mahdollista.

Loistavaa tekstiä. KIITOS!! 

Pitemmän päälle kehitin agression miestä ja vanhempiaan kohtaa. Olin iha helvetin vihainen miehelle, joka ei ollut samalla puolella. Vasta terapiassa ymmärsin, että mun on annettava miehelleni anteeksi hänen vanhempansa. Koskaan ei moinen edes ollut käynyt mielessä, että jollekkin voikin olla niin vihainen hänen vanhemmistaan, sen tajuuminen auttoi.

Puoleni pitämistä joudun työstämään edelleen. Kilttien ihmisten on vaikea ymmärtää, että miksi jotakuta vastaan edes pitäisi olla puolustushyökkäys asemissa kokoajan.

Vierailija kirjoitti:

Ootappa kun vauva tulee isommaksi, alkaa opettelemaan kävelemään ja vaatii joka silmänräpäyksellä valvontaa ettei telo itseään. 2vuotiaana alkaa jo minä itte, lievä uhmakin ja oma äiti on kaikki kaikessa, kyllä lapsi tietää eron kotona ja mummolassa.

Voi olla että eivät enää niin hanakasti vaadi lasta jäämään, yövalvomiset ja kakkavaipat.

Lapsikin voi olla sitä mieltä, että KOTIIN !!!!!

Ihan samanlailla se kakara omitaan sinne anoppilaan sillä erotuksella että jos heitä se touhu alkaa ns. vituttamaan niin se lapsi kyllä on vaikka koko kyläilyn paskat housussa ilman huomiota. Tietysti äidilleen ei asiasta mainita mitään vaan voivotellaan että kovin on itkuinen ollut tänään.

Noin ne mielisairaat ihmiset toimii, ei heillä mitään tunteita ole saatika että he sitä lasta sen takia haluaisivat hoidettavakseen että itse siitä välittäisivät. Yrittävät vaan tehdä itseään tärkeäksi ja laittaa kaikkien asiat sekaisin.

Sekopään_tunnistaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ootappa kun vauva tulee isommaksi, alkaa opettelemaan kävelemään ja vaatii joka silmänräpäyksellä valvontaa ettei telo itseään. 2vuotiaana alkaa jo minä itte, lievä uhmakin ja oma äiti on kaikki kaikessa, kyllä lapsi tietää eron kotona ja mummolassa.

Voi olla että eivät enää niin hanakasti vaadi lasta jäämään, yövalvomiset ja kakkavaipat.

Lapsikin voi olla sitä mieltä, että KOTIIN !!!!!

Ihan samanlailla se kakara omitaan sinne anoppilaan sillä erotuksella että jos heitä se touhu alkaa ns. vituttamaan niin se lapsi kyllä on vaikka koko kyläilyn paskat housussa ilman huomiota. Tietysti äidilleen ei asiasta mainita mitään vaan voivotellaan että kovin on itkuinen ollut tänään.

Noin ne mielisairaat ihmiset toimii, ei heillä mitään tunteita ole saatika että he sitä lasta sen takia haluaisivat hoidettavakseen että itse siitä välittäisivät. Yrittävät vaan tehdä itseään tärkeäksi ja laittaa kaikkien asiat sekaisin.

Ja lisäksi ainakin meidän tapauksessa lapsi ohjailtaisiin tuntemaan syyllisyyttä kotiinlähdöstä. "Näetkö miten mummo itkee?" ja "Sano äidille (olettaen että silloin minua kutsutaan jo äidiksi) että vielä ei voi lähteä" - juttuja. Eli valtuutetaan ja velvoitetaan ja syyllistetään, samat aseet käytössä kuin oman pojan kohdalla. Ja meille vanhemmille luennoitaisiin lapsen ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä ja "tulkattaisiin" lasta meille. Sitä tapahtuu jo nyt. Viime kerralla sanoin naurahtaen "kyllä minä tämän lapsen tunnen..." Täydellinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen, appiukko hymyili vinosti. En tiedä mille? Sille, että piti minua tyhmänä vai sille että säälittävä kynnysmatto-miniä kerrankin puolustautui? (vaikkakin melko heikosti)

Anoppini hoki ”äiti kiusaa,äiti kiusaa”, ja piti vauvaamme tiukasti sylissään. En koskaan ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.

Tässä vuosien varrella olen huomannut että haluaa olla paras, kaunein ja rohkein. Elämän vastoinkäymisissäki pitää ykkössijaa.

Nykyisin tapaan häntä mahdollisimman vähän.

Lähde vauvasi kanssa pois ellei miehellesi pian kasva ” munat”.

Ps. Älä vain muuta anoppisi lähelle!

Ihan hirveitä anoppeja teillä! Ei tuossa auta kuin lopettaa itse olemasta tossukka ja laittaa piste tuollaiselle käytökselle. Avioeroonhan tuo muuten johtaa.

Olen mieheltäni saanut käsityksen, että vanhempansa eivät olleet helpommasta päästä, joten ei ole ollut suuri sääli, että olivat molemmat jo kuolleet vanhuuteen ennen meidän tapaamista. Mulla olis ollut ikäeroakin heihin yli 50 vuotta!