Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Ihmiset on kyllä tyhmiä ja törkeitä voi helvetti soikoon. Tällä tarkoitan tietysti noita aapeen appivanhempia. En kyllä itse antaisi enää vittuakaan jos noin aletaan käyttäytymään eli se kyläily siellä loppuisi kuin seinään.
Sanot niille että etsiköön jonku muun jonka kustannuksella voivat pönöttää omassa ylivertaisuudessaan. Se on kumma miten joillakin, varsinkin keski-ikäisillä nousee tuo eletty elämä ja ikä hattuun ja ollaan kuin maailmanomistajia joka asiassa varsinkin nuorempia kohtaan. Voin kuvitella että nämä henkilöt ovat juuri sellaisia että itselläni alkaisi verenpaine nousemaan jo muutaman minuutin keskustelun aikana kun kehutaan, pönötetään ja tuodaan itseä kokoajan esille. Sellainen mielenala myös näyttäytyy varmasti tällaisena toisen vauvan omimisena ja kyykyttämisenä. Surkeita reppanoita tuollaiset ihmiset.
Miehellesi myös voi vihjata attä kiitos helvetisti tuesta kun appivanhemmat piilovittuilee vieressä etkä saa sanaa suustasi.
Älä mene sinne anoppilaan enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa miettiä onko mikään taloprojekti järkevää, vai ostaa jo valmis ja itseään miellyttävä koti, jonka voi sisustaa juuri sellaiseksi kuin haluaa, että se myös on toimiva lapsiperheille,vauva vaatii voimia molemmilta vanhemmilta...
Joo vahva suositus! Meillä ei edes ollut lapsia kun ostettiin taloprojekti ja kyllä appivanhemmat sekosivat. Olisinpa tiennyt mihin lähden. Asuntolainakin voi olla tavallaan vankila...
Nyt vaan mietin, että uskallanko tehdä tuon miehen kanssa vauvaa (eli siis ottaa se anoppi lapseni mummiksi) vai vaihtasko äkkiä anoppia.. Vaikee päätös :( Mieheni mielestä äitinsä ei oo niin mahdoton ku väitän, mutta kyllä se vaan on mun mielestä aika rajatonta tulla ja mennä ja kiljua toisten luona miten sattuu... Toki esim. remppa-aikaan sanoin miehelle, etten enää tule työmaalle kun ei kinä tiedä kuka sinne pölähtää ja milloin ja mitä omaa valitsemaansa hommaa tekemään. Riitelimme. mies sanoi vanhemmilleen, että nyt tuo ilmestyminen loppuu, anoppi loukkaantui, appi jatkoi ilmestymistä, joten itse pidin pitkän tauon remontoinnista. Huseerasivat siellä keskenään. Jos mahdollisen lapsen tullessa sekoilu jatkuu olen valmis muuttamaan kauemmas.
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.
Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.
Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).
Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.
Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.
Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.
Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.
Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).
Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.
Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kertokaa miehelle vinkkejä, eli jos anoppi on rajaton ja napanuoran katkaisu ei ole onnistunut normaaliin tapaan, mikä nyt neuvoksi? Miten ne miehet, jotka osaavat puolustaa vaimoaan ja perhettään toimivat kun anoppi käyttäytyy törkeästi? Kiinnostaa varsinkin ne tilanteet, joissa on tätä ei niin näkyvää ja konkreettista vähättelyä, ilkeilyä, mitätöintiä. Ongelma on, että mies ei sitä huomaa siinä tilanteessa kun on niin tottunut. Sitten kun kotona puhutaan niin ymmärtää asian, mutta tuntuu pikkumaiselta alkaa jälkeenpäin esim soittamaan ja puimaan asiaa.
Mä oon muuttamassa rajattoman anopin naapuriin. Malja tyhmyydelle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Mitä tarkoitat sillä, että minä tarvitsisin tukea ammattilaiselta? Pitäisikö minun vain kestää ja hyväksyä appivanhempien toimintaa paremmin, antaa sen olla vaikuttamatta omaan äitiyteeni? Minusta apua tarvitsee ihan muu osapuoli tässä. Mieheni, napanuoran katkaisuun, appivanhempani sen tosiasian käsittelyyn että heidän vauva-aikansa ovat olleet ja menneet.
Tavallaan kyllä. Asiahan on niin, että sinä et voi vaikuttaa miehesi ja appivanhempiesi käytökseen. Sinä voit keskustella heidän kanssaan, ja he voivat itse halutessaan muuttaa asennettaan. Voit pyytää heitä hankkimaan apua, mutta et voi pakottaa. Toivotaan, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat positiivisempaan suuntaan, mutta se asia ei varsinaisesti ole sinun käsissäsi. Voit vaikuttaa suoraan ainoastaan omaan toimintaasi. (Et esimerkiksi voi lopettaa anopin töykeilyä, mutta voit olla menemättä sinne kiusattavaksi. Tai et voi estää anoppia sanomasta ikävästi, mutta voit vaikuttaa siihen, miten paljon annat sanomiselle painoarvoa.)
Tilanne on nyt mitä on, ja vaikutat sen vuoksi valtavan ahdistuneelta, ja siksi sinä todennäköisesti hyötyisit asian käsittelemisestä jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka ymmärtää, kuuntelee ja tukee. Et todennäköisesti tarvitse tukea varsinaisesti äitiyteen saati vauvan hoitoon, vaan neuvoja miten pärjätä tilanteessa, jossa lähipiiri kohtelee sinua huonosti eikä puoliso osoita minkäänlaista tukea. Tarvitset tukea puolesi pitämiseen. Voisit olla vastaavanlaisessa tilanteessa vaikkapa niin, että teillä ei olisi vauvaa mutta alkaisitte rakentaa taloa appivanhempien lähelle, ja he alkaisivat rampata työmaalla päivittäin, yrittäisivät omia projektinne ja mies kuuntelisi kaikissa päätöksissä vanhempiaan. Ongelman ydin ei ole sinun äitiytesi, vaan rajattomat appivanhemmat ja puolisosi kyvyttömyys asettaa rajoja, ja se millaisen olon siinä välissä olo saa sulle.
Et ole mielenvikainen, etkä välttämättä tarvitse terapiaa. Mutta tarvitsisit kuuntelijan, joka on sun puolella, tsemppaa jaksamaan, antaa näkökulmia.
En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta vastasin sulle monta sivua aiemmin (95 sivulla 7). Itse koin, että perheneuvolassa psykologin kanssa jutteleminen antoi voimia jaksaa anoppia ja tossukkapuolisoa siihen asti, että tilanne oikeasti alkoi helpottua.
Voimia tosi paljon, kumpa puolisosi uskaltaisi ja tajuaisi alkaa pitää teidän perheen puolta.
Mulla vastaavanlainen tilanne ja omat vanhempani ovat sitä mieltä, että mun on vain kestettävä. Onko ihme, että olen tällainen kynnysmatto, kun lapsesta asti on vain käsketty kestämään kaikki pa*ka kohtelu. Mulla ei ole laisinkaan itsekunnioitusta mitä tulee tällaisiin asioihin. Pitäisi olla kovempi, mutta miten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Mitä tarkoitat sillä, että minä tarvitsisin tukea ammattilaiselta? Pitäisikö minun vain kestää ja hyväksyä appivanhempien toimintaa paremmin, antaa sen olla vaikuttamatta omaan äitiyteeni? Minusta apua tarvitsee ihan muu osapuoli tässä. Mieheni, napanuoran katkaisuun, appivanhempani sen tosiasian käsittelyyn että heidän vauva-aikansa ovat olleet ja menneet.
Tavallaan kyllä. Asiahan on niin, että sinä et voi vaikuttaa miehesi ja appivanhempiesi käytökseen. Sinä voit keskustella heidän kanssaan, ja he voivat itse halutessaan muuttaa asennettaan. Voit pyytää heitä hankkimaan apua, mutta et voi pakottaa. Toivotaan, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat positiivisempaan suuntaan, mutta se asia ei varsinaisesti ole sinun käsissäsi. Voit vaikuttaa suoraan ainoastaan omaan toimintaasi. (Et esimerkiksi voi lopettaa anopin töykeilyä, mutta voit olla menemättä sinne kiusattavaksi. Tai et voi estää anoppia sanomasta ikävästi, mutta voit vaikuttaa siihen, miten paljon annat sanomiselle painoarvoa.)
Tilanne on nyt mitä on, ja vaikutat sen vuoksi valtavan ahdistuneelta, ja siksi sinä todennäköisesti hyötyisit asian käsittelemisestä jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka ymmärtää, kuuntelee ja tukee. Et todennäköisesti tarvitse tukea varsinaisesti äitiyteen saati vauvan hoitoon, vaan neuvoja miten pärjätä tilanteessa, jossa lähipiiri kohtelee sinua huonosti eikä puoliso osoita minkäänlaista tukea. Tarvitset tukea puolesi pitämiseen. Voisit olla vastaavanlaisessa tilanteessa vaikkapa niin, että teillä ei olisi vauvaa mutta alkaisitte rakentaa taloa appivanhempien lähelle, ja he alkaisivat rampata työmaalla päivittäin, yrittäisivät omia projektinne ja mies kuuntelisi kaikissa päätöksissä vanhempiaan. Ongelman ydin ei ole sinun äitiytesi, vaan rajattomat appivanhemmat ja puolisosi kyvyttömyys asettaa rajoja, ja se millaisen olon siinä välissä olo saa sulle.
Et ole mielenvikainen, etkä välttämättä tarvitse terapiaa. Mutta tarvitsisit kuuntelijan, joka on sun puolella, tsemppaa jaksamaan, antaa näkökulmia.
En ole lainaamasi kirjoittaja, mutta vastasin sulle monta sivua aiemmin (95 sivulla 7). Itse koin, että perheneuvolassa psykologin kanssa jutteleminen antoi voimia jaksaa anoppia ja tossukkapuolisoa siihen asti, että tilanne oikeasti alkoi helpottua.
Voimia tosi paljon, kumpa puolisosi uskaltaisi ja tajuaisi alkaa pitää teidän perheen puolta.
Nyt ymmärrän mitä tarkoitat. Tuo on totta. Olen jotenkin "haavoilla" tämän asian kanssa. Yksinäinen olo, kun kukaan ei ole minun ja vauvan puolella. Nyt tilanne on kriisiytynyt niin pahoin että suuri muutos tulee, suuntaan tai toiseen. Toivon todella, todella hartaasti että mieheni valitsee meidät. Mutta jos ei valitse niin senkin asian kanssa on vain selvittävä eteenpäin ja pois täältä vauvan kanssa. Kiitos tsempeistä!
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa miehelle vinkkejä, eli jos anoppi on rajaton ja napanuoran katkaisu ei ole onnistunut normaaliin tapaan, mikä nyt neuvoksi? Miten ne miehet, jotka osaavat puolustaa vaimoaan ja perhettään toimivat kun anoppi käyttäytyy törkeästi? Kiinnostaa varsinkin ne tilanteet, joissa on tätä ei niin näkyvää ja konkreettista vähättelyä, ilkeilyä, mitätöintiä. Ongelma on, että mies ei sitä huomaa siinä tilanteessa kun on niin tottunut. Sitten kun kotona puhutaan niin ymmärtää asian, mutta tuntuu pikkumaiselta alkaa jälkeenpäin esim soittamaan ja puimaan asiaa.
Joo, kertokaa jos on mitään ajatusta asiaan littyen!! Tiedän että edessä on todella kivinen tie koska mies on äitinsä sokeuttama. Tarvitsee varmasti konkreettisia ideoita toimimiseen noissa tilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).
Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.
Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.
Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.
Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.
Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.
Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.
No kukapa sitä apinan jutuista jaksaisi kiinnostua, korkeintaan niistä voi huvittua ja naureskella niille muiden oikeiden ihmisten kanssa.
Auttaisikohan, jos tällaista rajatonta anoppia alkaisi kohtelemaan kuin hän olisi apinan äiti. Sehän olisi surullista ja säälin tunteita herättävää. Ehkä anopin jutut olisi silloin helpompi päästää toisesta korvasta ulos ja myöntelisi sääliä äänessään hänen juttujaan "joo, niinhän se on" ja silittäisi vähän päälaelta ottaen samalla yliempaattisen ilmeen 😲
Anopin reaktio voisi olla mielenkiintoinen.
Saattaisi jonkinlainen rajakin alkaa löytymään.
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne.
Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...
Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.
Mitä tarkoitat sillä, että minä tarvitsisin tukea ammattilaiselta? Pitäisikö minun vain kestää ja hyväksyä appivanhempien toimintaa paremmin, antaa sen olla vaikuttamatta omaan äitiyteeni? Minusta apua tarvitsee ihan muu osapuoli tässä. Mieheni, napanuoran katkaisuun, appivanhempani sen tosiasian käsittelyyn että heidän vauva-aikansa ovat olleet ja menneet.
Painotin neuvolantädille että arki sujuu hyvin ja minulla on mukavaa vauvan kanssa. Vauva tuki sanomaani olemalla tavalliseen tapaansa aurinkoinen ja kujerteleva käynnin aikana. En halunnut antaa käsitystä että tarvitsisimme varsinaisesti ulkopuolista "apua" eli kotikäyntejä tms. Koska niin asia ei onneksi ole.
En ole sama kun mitä lainasit mutta itse vastaavassa tilanteessa rajattoman anopin kanssa kävin neuvolapsykologin kanssa juttusilla ja siitä oikeesti on apua. Ei siihen että anoppi käyttäytyy miten tahtoo vaan siihen miten itse pystyy käsittelemään tuota anopin käytöstä. Anoppia et pysty muuttamaan mutta omaa toimintaa kyllä. Enkä nyt tarkota että toiminnassasi on mitään väärää vaan se että sinun on pidettävä puoliasi anoppia vastaan ja nimenomaan psykologilla käynti voi vahvistaa omaa äitiyttäsi niin ettei anopin sanomisilla ole enää juurikaan vaikutusta kokemukseesi ja luottamukseesi äitinä.
Anoppia tai miestä et voi muuttaa tai pakottaa heitä hankkimaan apua. Voit vaikuttaa itseesi ja omiin tunteisiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon muuttamassa rajattoman anopin naapuriin. Malja tyhmyydelle!
Onneksi olkoon.
Hetki asuttiin rajattoman anopin naapurissa ja se homma loppuki 2 kuukauden sisää ku hermo meni.
Aamu yöstä lähet töihin nii on anoppi ulko-oven takana oottamassa, että pääsee haukkumaan.
Onneks nyt asutaa eri paikkakunnalla ja anopilla ei oo osotetta.
Että kippis sille, kaikkea täytyy kokeilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).
Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.
Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.
Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.
Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.
Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.
Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.
No kukapa sitä apinan jutuista jaksaisi kiinnostua, korkeintaan niistä voi huvittua ja naureskella niille muiden oikeiden ihmisten kanssa.
Auttaisikohan, jos tällaista rajatonta anoppia alkaisi kohtelemaan kuin hän olisi apinan äiti. Sehän olisi surullista ja säälin tunteita herättävää. Ehkä anopin jutut olisi silloin helpompi päästää toisesta korvasta ulos ja myöntelisi sääliä äänessään hänen juttujaan "joo, niinhän se on" ja silittäisi vähän päälaelta ottaen samalla yliempaattisen ilmeen 😲
Anopin reaktio voisi olla mielenkiintoinen.
Saattaisi jonkinlainen rajakin alkaa löytymään.
Mun kokemus rajattomista ihmisistä on se, että tällainen ei toimi. Rajattomat ihmiset eivät toimi samalla logiikalla tai sosiaalisella koodistolla kuin muut. Heillä ei ole tunneälyä. He jättävät vihjailut huomiotta, tahallaan tai tahattomasti. Korkeintaan loukkaantuvat naljailusta, mutta eivät näe sen yhteyttä omaan toimintaansa. Suora ja jämäkkä rajojen vetäminen ja se, ettei pelkää konfliktia toimii paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).
Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.
Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.
Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.
Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.
Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.
Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.
No kukapa sitä apinan jutuista jaksaisi kiinnostua, korkeintaan niistä voi huvittua ja naureskella niille muiden oikeiden ihmisten kanssa.
Auttaisikohan, jos tällaista rajatonta anoppia alkaisi kohtelemaan kuin hän olisi apinan äiti. Sehän olisi surullista ja säälin tunteita herättävää. Ehkä anopin jutut olisi silloin helpompi päästää toisesta korvasta ulos ja myöntelisi sääliä äänessään hänen juttujaan "joo, niinhän se on" ja silittäisi vähän päälaelta ottaen samalla yliempaattisen ilmeen 😲
Anopin reaktio voisi olla mielenkiintoinen.
Saattaisi jonkinlainen rajakin alkaa löytymään.
Hahahhahahahaa, jos anoppia joskus vielä satun näkemään niin pitääpä ottaa tämä keino testiin. 😂
Suhtautua oikein välinpitämättömästi ja hokea "niinhän se on", "no voi, sitäkö mieltä olet" yms. Ja jos anoppi menee hiljaiseksi niin todeta "tuliko pikku "Lillille" nyt paha mieli" ja mutristaa alahuulta.
Ja sitten anoppi sanoo minua "lapselliseksi" kun käytännössä olen vain heittäytynyt samalle tasolle.
Ehkä anoppi saa uuden perspektiivin kohdatessaan samaa kohtelua, miten itse kohtelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).
Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.
Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.
Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.
Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.
Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.
Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.
No kukapa sitä apinan jutuista jaksaisi kiinnostua, korkeintaan niistä voi huvittua ja naureskella niille muiden oikeiden ihmisten kanssa.
Auttaisikohan, jos tällaista rajatonta anoppia alkaisi kohtelemaan kuin hän olisi apinan äiti. Sehän olisi surullista ja säälin tunteita herättävää. Ehkä anopin jutut olisi silloin helpompi päästää toisesta korvasta ulos ja myöntelisi sääliä äänessään hänen juttujaan "joo, niinhän se on" ja silittäisi vähän päälaelta ottaen samalla yliempaattisen ilmeen 😲
Anopin reaktio voisi olla mielenkiintoinen.
Saattaisi jonkinlainen rajakin alkaa löytymään.Hahahhahahahaa, jos anoppia joskus vielä satun näkemään niin pitääpä ottaa tämä keino testiin. 😂
Suhtautua oikein välinpitämättömästi ja hokea "niinhän se on", "no voi, sitäkö mieltä olet" yms. Ja jos anoppi menee hiljaiseksi niin todeta "tuliko pikku "Lillille" nyt paha mieli" ja mutristaa alahuulta.
Ja sitten anoppi sanoo minua "lapselliseksi" kun käytännössä olen vain heittäytynyt samalle tasolle.
Ehkä anoppi saa uuden perspektiivin kohdatessaan samaa kohtelua, miten itse kohtelee.
Mun mies kokeili vastaavaa viimeks kun ei enää jaksanu äitinsä käytöstä ja anoppi sai kuulema ihan järkyttävän raivairin :D:D
Oma ex-anoppi harrasti todella törkeitä temppuja, hoki aina ettei nuoret osaa hoitaa. Osti omat sängyt, syöttötuolin, ruoat, vaipat ja vaatteet kotiinsa vauvanhoitoa varten.
”Imetti”myös kuukauden ikäistä poikaani, koska kuulemma rauhoittuu hyvin.
Pari kertaa ehti käydä mummolla yökylässä, ennenkuin selvisi miten pahasti oli fiksaantunut vauvoihin.
Poikani on jo täysi-ikäinen, mummoa ei kiinnosta, kuin lähellä olevat vauvat.
Minä olen kaikkien aikojen kauhein miniä, ei haittaa, olen jopa ylpeä, että joku laittoi sille kapellimestari harakalle rajat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku sanoi, että omalle vanhemmalle olisi helpompi pistää rajat kuin anopille.
Olen siitä eri mieltä.Näille rajattomille se rajattomuus korostuu suhteessa omiin lapsiin. Se oma lapsi on rajattomalle omaa omaisuutta, vähän kuin lemmikkiapina. Ei se lemmikkiapinalapsi ole edes oikea ihminen, hän on vain pelkkä asuste tai kuori, jonka voi täyttää omilla ajatuksillaan. Jos tällä lemmikkiapinalapsella uhkaa olla omia mielipiteitä, niin ne tukahdutetaan määrätietoisesti.
Sitten kun lapsi kasvaa aikuiseksi, on rajattomasta vanhemmasta hurjan viihdyttävää seurata lapsen elämää. Hän voi olla aidosti yllättynyt ja huvittunut vaikka siitä että lapsi osaa käydä itse kaupassa. Se on vanhemmalle yhtä hassua kuin meille muille se, että lemmikkiapina osaisi käydä kaupassa.
Miten luulette, että vanhempi reagoi jos tämä lemmikkiapinalapsi huomauttaa vanhempaa tämän käytöksestä.
Todennäköisesti samalla tavalla kuin itse suhtautuisit siihen että lemmikkiapina tai käsinukke valittaisi sinulle käytöksestäsi.Nämä kamalat anopit, joista tässä ketjussa puhutaan, näkevät poikansa lemmikkiapinana, eivätkä tietenkään voi arvostaa naista, joka alkaa suhteeseen apinan kanssa. Ja ne pojat tarvitsevat apua oppiakseen että ovat ihan oikeita ihmisiä eivätkä ole vastuussa vanhempiensa tunteista.
Sadussa Pinokkio halusi olla ihan oikea poika, ja oikeaksi pojaksi tuleminen oli vaikeaa. Niin se on näille miehillekin. He tarvitsevat siihen tukea läheisiltään.
Olen itse rajattoman äidin tytär, ja voin sanoa että silmäni aukesivat siinä vaiheessa kun minusta alkoi tuntua siltä että en ole äitini silmissä oikea ihminen. Olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että olen ymmärtänyt olevani yhtä hyvä ja tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja ihan oikea ihminen, jolla on oikeus omaan elämään.
Todella hyvä pointti. Mieheni vanhemmat suhtautuvat vaikeasti määriteltävällä alentuvuudella mieheeni. Naureskelevat ivallisesti ihan oudoista jutuista, esim. kun mieheni oli onnistunut eräässä omaan harrastukseensa liittyvässä asiassa joka on appiukolle tuttu asia myös, suhtautuivat he hymähdellen onnistumisen olleen tuuria ja "osaahan tuon jokainen jossain vaiheessa". Anoppi on puhunut mieheni lapsuudesta ja nuoruudesta hyvin henkilökohtaisia asioita minulle ennen raskautta ja vauvaa. Kaikkia tarkkoja kuvauksia miehen peloista lapsena ja ensimmäisestä tyttöystävästä jne. Mieheni käytös muuttuu joka kerta radikaalistikin kun paikalla on jompikumpi hänen vanhemmistaan. Hän selvästi tarkkailee itseään, ei naura samoille "tyhmille" asioille kuin normaalisti yms,
Minä oivalsin juuri jotakin omasta anopista (emme ole enää tekemisissä).
Aina kun mies kertoi vanhemmilleen jotain tärkeää kahvi pöydässä oli anoppi (silmät ja huulet pyöreänä), tönäisi miestään ja sanoi katsos "Mikko" kun meidän poikamme on tehnyt oikein suursaavutuksen ja nauroi päälle katsoen appiukkoa.
Hirveän vähätteleviä olivat poikansa asioita kohtaan.
Siksikin siellä oli epämukavaa käydä kahvilla, enkä tahtonut kertoa omista asioistani ikinä mitään.
Ja miehelleni hänen harrastuksensa on aina ollut tärkeä ja kun mies kertoi vanhemmilleen haluavansa uuden harrastusvälineen (nyt vaikka vapa minkä hinta olisi 700euroa) niin anoppi oli heti sitä mieltä, ettei pojan pitäisi sellaiseen tuhlata rahaa.
Ja sekin tuntui minusta pahalta kun mieheni sitten luopui ajatuksesta (vaikka oli jo rahatkin säästänyt siihen tekemällä paljon ylitöitä).Anoppi ei myöskään kahvi pöydässä ikinä keskittynyt mihinkään "vähäpätöisempään" asiaan ja sen jälkeen käyttäytyi kuin mikäkin adhd tapaus kun ei pysynyt keskustelun kärryillä.
Omat vanhempani kuuntelevat mielenkiinnolla jokaisen asian minkä sanon, vaikka se koskisi kissani jahtaamaa hiirtä.
No kukapa sitä apinan jutuista jaksaisi kiinnostua, korkeintaan niistä voi huvittua ja naureskella niille muiden oikeiden ihmisten kanssa.
Auttaisikohan, jos tällaista rajatonta anoppia alkaisi kohtelemaan kuin hän olisi apinan äiti. Sehän olisi surullista ja säälin tunteita herättävää. Ehkä anopin jutut olisi silloin helpompi päästää toisesta korvasta ulos ja myöntelisi sääliä äänessään hänen juttujaan "joo, niinhän se on" ja silittäisi vähän päälaelta ottaen samalla yliempaattisen ilmeen 😲
Anopin reaktio voisi olla mielenkiintoinen.
Saattaisi jonkinlainen rajakin alkaa löytymään.Mun kokemus rajattomista ihmisistä on se, että tällainen ei toimi. Rajattomat ihmiset eivät toimi samalla logiikalla tai sosiaalisella koodistolla kuin muut. Heillä ei ole tunneälyä. He jättävät vihjailut huomiotta, tahallaan tai tahattomasti. Korkeintaan loukkaantuvat naljailusta, mutta eivät näe sen yhteyttä omaan toimintaansa. Suora ja jämäkkä rajojen vetäminen ja se, ettei pelkää konfliktia toimii paremmin.
Mun anopilla menee sarkasmiki ohi niinkuin idänpikajuna.
Anoppi kerran raivotessaan kysyi, että olenko maksanut miehelle 20euroa takaisin (meillä yhteiset rahat, anoppi ei vain tiedä sitä ja heitin silloin vitsillä voisiko mies lainata, muutenkin tästä oli aikaa 6kuukautta) ja vastasin todella sarkastiseen äänensävyyn "ei tietenkään minulla ole ollut puoleenvuoteen maksaa 20euroa takaisin" (töissäkin kun käyn) ja anoppi sai siitä lisää bensaa liekkeihin kiljuen innoissaan "ARVASIN! ALA ANTAA SE 20e NYT HETI TÄNNE!" 😂😂 sitten sanoin anopille, ettei vissiin ole sarkasmi oikein tuttu käsite.
Anoppi jatkoi meuhkaamista, mutta annoin asian olla.
Et ole täysin väärässä tuossa asiassa, valitettavasti :( ! Mutta minusta tämän asian työstäminen ja se, että olen puhunut ongelmasta ääneen enkä näe tulevaisuutta tällä tilanteella, kertoo siitä etten ole ihan niin toivoton tapaus kuin annat ymmärtää?