Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut samaa omien vanhempieni kanssa.

Vauvaa ei annettu takaisin kauniisti pyytämällä. Usein piti kiihtyä. Saatettiin jopa todeta, että kyllä minä osaan tämän hoitaa. Kaikki omasta lapsuudesta muuttuneet säännöt piti perustella huolellisesti. Kovasti haluttiin lapsia kylään. Valitettiin, että vauva ei opi tuntemaan/alkaa vierastaa kun niin harvoin näkevät. Ja äitini kutsui usein itseään vahingossa äidiksi vauvalle (ennenkuin mummi-nimestä tuli rutiinia).

Mutta koska vauva oli todella huonosti nukkuva ja hurjan itkuinen, koin suurta helpostusta avusta (vaikkakin usein joutui puremaan hampaita). Jotenkin ymmärsin myös sen isovanhemman pelon joutua ulkopuoliseksi lapsen elämästä ja tarpeen todistella sekä itselleen että lapsen vanhemmille pärjäävänsä ja saavansa lapsen rauhoittumaan ilman äidin apua. Ja rehellisesti sanottuna ainakin minun on helpompi sietää omien vanhempieni rajattomuutta kuin vieraampien.

Tärkeintä varmasti siinä, että meillä on pysyneet välit hyvinä (molemminpuolisesta äksyilystä huolimatta), on ollut se, että he tietävät ja näyttävät minun olevan paras vanhempi lapsilleni ja minä näytän sen, että luotan heihin isovanhempina.

Tilanne olisi epäilemättä paljon helpompi mikäli rajaton osapuoli olisi minun vanhemmat. Heille voisin sanoa että "mitä sinä teet, juoksetko oikeasti vauvan kanssa minua karkuun?" Mutta appivanhempien ja minun välit ovat olleet aina hymistelevän kohteliaat. Odotin itsestäänselvänä asiana että saan olla äiti vauvalle ja he ovat isovanhemmat ja kaikki on normaalia. Kyläillään, ihmetellään yhdessä vauvan kasvua yms. 

Anoppi tekee juuri tuota, "on sitä kuule vauvoja ennenkin hoidettu". Tilanteen ollessa pahimmillaan, minun ollessa aivan avuton ja hämmentynyt, vauva otettiin heidän ovella jo minulta pois ja sain vauvan takaisin kun teimme lähtöä, silloinkin pitkin hampain. Kun esimerkiksi huomautin että nyt pitää imettää, meni anoppi vähän kuin paniikkiin ja hoki kaikkea että "tutti kelpaa, kyllä tutti kelpaa, vielä ei voi olla nälkä" ja imetyksen jälkeen kun röyhtäytin vauvaa hän kulki aivan kiinni minussa ja jankutti "anna minä, anna minä" ja appi säesti! :(

Tuosta imetyksestä anopilla saattaa olla traumat omien lasten vauva-ajalta, jolloin suositeltiin 4 tunnin syöttövälejä. Kun meidän esikoinen oli vauva ja söi kahden tunnin välein niin anoppi kertoi, että oli miehen veljen kanssa noudattanut orjallisesti neuvolan ohjeita 4 tunnin syöttövälejä. Vauva oli itkenyt tosi paljon, mutta " ei voi olla nälkä" ja olivat vaan heijanneet vauvaa vaunuissa sisälläkin.

Mun mies on kuopus ja hänen kanssaan anoppi oli jo kokeneempi eikä ollut neuvolan ohjeita kuunnellut vaan syöttänyt vauvaa omaan rytmiin. Aika kamala tunne varmaan tajuta, että on aikanaan turhaan huudattanut omaa vauvaansa nälkäisenä.

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Mikä ihme näissä rajattomissa ihmisissä on vikana?

Kohtelevat läheisiään todella törkeästi ja loukkaantuvat hirveästi jos heiltä toivoo asiallista käytöstä.

He osaavat kyllä käyttäytyä asiallisesti niin halutessaan. Tietävät, ettei ystäville tai naapureille voi puhua samalla tavalla kuin puhuvat lapsilleen tai lastensa puolisoille. Tietävät, että ihmiset loukkaantuvat ja suuttuvat.

Silti oman lapsen tai miniän kanssa on helvetti valloillaan, ja hirveät marttyyrikohtauksia heittävät jos se helvetti ei miellytä.

Oma äitini on minua kohtaan oikea hirviö, mutta miehelleni mielin kielin (ettei mies loukkaannu). Minulle äiti kyllä valittaa välillä miehestäni, ja sanoo lopuksi aina, että älä vaan kerro miehelle tätä.

Miniälleen on niin makea että melkein oksettaa, ja veljelleni huutaa ja reuhaa.

Minulle haukkuu miniäänsä ja yrittää minua saada "neuvomaan" häntä. Kun kysyn, että miksi et itse neuvo, niin saan kuulla olevani hullu ja omituinen. Eihän hän voi itse niitä neuvoja antaa, sillä miniä loukkaantuisi ja suuttuisi 😣

En ole alkanut käsikassarakseen, vaikka manipulointi ja painostaminen on ollut kovaa.

Tilanne on niin raskas, että en pysty enää pitämään "yksin" äitiini yhteyttä. Mieheni seurassa tapaan häntä muutaman kerran vuodessa, mutta esimerkiksi puheluihinsa en enää vastaa.

Sen takia sain puhelinvastaajaan niin paljon haukkumisviestejä, että oli pakko luopua koko vastaajasta. Yritin kyllä selittää aluksi että ne puhelut ovat minulle raskaita enkä jaksa vastata, mutta siihen äiti vaan totesi iloisesti, että "eikä ole, ne piristää". Ymmärrystä ei löytynyt senkään asian suhteen.

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut samaa omien vanhempieni kanssa.

Vauvaa ei annettu takaisin kauniisti pyytämällä. Usein piti kiihtyä. Saatettiin jopa todeta, että kyllä minä osaan tämän hoitaa. Kaikki omasta lapsuudesta muuttuneet säännöt piti perustella huolellisesti. Kovasti haluttiin lapsia kylään. Valitettiin, että vauva ei opi tuntemaan/alkaa vierastaa kun niin harvoin näkevät. Ja äitini kutsui usein itseään vahingossa äidiksi vauvalle (ennenkuin mummi-nimestä tuli rutiinia).

Mutta koska vauva oli todella huonosti nukkuva ja hurjan itkuinen, koin suurta helpostusta avusta (vaikkakin usein joutui puremaan hampaita). Jotenkin ymmärsin myös sen isovanhemman pelon joutua ulkopuoliseksi lapsen elämästä ja tarpeen todistella sekä itselleen että lapsen vanhemmille pärjäävänsä ja saavansa lapsen rauhoittumaan ilman äidin apua. Ja rehellisesti sanottuna ainakin minun on helpompi sietää omien vanhempieni rajattomuutta kuin vieraampien.

Tärkeintä varmasti siinä, että meillä on pysyneet välit hyvinä (molemminpuolisesta äksyilystä huolimatta), on ollut se, että he tietävät ja näyttävät minun olevan paras vanhempi lapsilleni ja minä näytän sen, että luotan heihin isovanhempina.

Tilanne olisi epäilemättä paljon helpompi mikäli rajaton osapuoli olisi minun vanhemmat. Heille voisin sanoa että "mitä sinä teet, juoksetko oikeasti vauvan kanssa minua karkuun?" Mutta appivanhempien ja minun välit ovat olleet aina hymistelevän kohteliaat. Odotin itsestäänselvänä asiana että saan olla äiti vauvalle ja he ovat isovanhemmat ja kaikki on normaalia. Kyläillään, ihmetellään yhdessä vauvan kasvua yms. 

Anoppi tekee juuri tuota, "on sitä kuule vauvoja ennenkin hoidettu". Tilanteen ollessa pahimmillaan, minun ollessa aivan avuton ja hämmentynyt, vauva otettiin heidän ovella jo minulta pois ja sain vauvan takaisin kun teimme lähtöä, silloinkin pitkin hampain. Kun esimerkiksi huomautin että nyt pitää imettää, meni anoppi vähän kuin paniikkiin ja hoki kaikkea että "tutti kelpaa, kyllä tutti kelpaa, vielä ei voi olla nälkä" ja imetyksen jälkeen kun röyhtäytin vauvaa hän kulki aivan kiinni minussa ja jankutti "anna minä, anna minä" ja appi säesti! :(

Tuosta imetyksestä anopilla saattaa olla traumat omien lasten vauva-ajalta, jolloin suositeltiin 4 tunnin syöttövälejä. Kun meidän esikoinen oli vauva ja söi kahden tunnin välein niin anoppi kertoi, että oli miehen veljen kanssa noudattanut orjallisesti neuvolan ohjeita 4 tunnin syöttövälejä. Vauva oli itkenyt tosi paljon, mutta " ei voi olla nälkä" ja olivat vaan heijanneet vauvaa vaunuissa sisälläkin.

Mun mies on kuopus ja hänen kanssaan anoppi oli jo kokeneempi eikä ollut neuvolan ohjeita kuunnellut vaan syöttänyt vauvaa omaan rytmiin. Aika kamala tunne varmaan tajuta, että on aikanaan turhaan huudattanut omaa vauvaansa nälkäisenä.

Aivan mahdollista. Mutta toisaalta tuohon aikaan oli myös äitejä jotka antoivat piutpaut tuolle syöttövälille ja kuuntelivat vaistoaan, eivät itkettäneet vauvaa. Ymmärrän hyvin että aikanaan epävarma, nuori äiti on seurannut neuvolan ohjeita ja katuu sitä myöhemmin. Mutta se ei ole minun ongelmani, eikä minun vauvani ole terapialelu. Noista jutuista pitää mennä juttelemaan ammattilaiselle sen sijaan että yrittää elää vauva-ajan uudestaan minun vauvallani. Tiedän, ettet tarkoita viestilläsi sitä että anopin touhu olisi hyväksyttävää, halusin vain sanoa tuon terapialelu-asian ääneen ylipäätään. :)

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

sano että kuules nyt lehmä, nyt kannattaa käyttäytyä tai tällä lapsella ei oo mummoa enää

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

Ei kannata olla sokean luottavainen noiden palvelujen suhteen.

Eihän ap:n päässä mitään vikaa. Sen sijaan nyt se juttu voidaan kääntää niin, että hänellä onkin päässä vikaa, hän on mt-potilas ja huono äiti ja appivanhempien puuttumista tarvitaan. Varsinkin kun kyse on pienestä paikkakunnasta, jossa kaikki tuntevat kaikki ja mieskin on tossu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

Ei kannata olla sokean luottavainen noiden palvelujen suhteen.

Eihän ap:n päässä mitään vikaa. Sen sijaan nyt se juttu voidaan kääntää niin, että hänellä onkin päässä vikaa, hän on mt-potilas ja huono äiti ja appivanhempien puuttumista tarvitaan. Varsinkin kun kyse on pienestä paikkakunnasta, jossa kaikki tuntevat kaikki ja mieskin on tossu.

Mietin aivan samaa. Varsinkin jos tuon siellä esille omaa ajoittaista epävarmuuttani liittyen äitiyteeni. Anoppini on mukavan, reippaan ja täysjärkisen ihmisen maineessa täällä. 

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut samaa omien vanhempieni kanssa.

Vauvaa ei annettu takaisin kauniisti pyytämällä. Usein piti kiihtyä. Saatettiin jopa todeta, että kyllä minä osaan tämän hoitaa. Kaikki omasta lapsuudesta muuttuneet säännöt piti perustella huolellisesti. Kovasti haluttiin lapsia kylään. Valitettiin, että vauva ei opi tuntemaan/alkaa vierastaa kun niin harvoin näkevät. Ja äitini kutsui usein itseään vahingossa äidiksi vauvalle (ennenkuin mummi-nimestä tuli rutiinia).

Mutta koska vauva oli todella huonosti nukkuva ja hurjan itkuinen, koin suurta helpostusta avusta (vaikkakin usein joutui puremaan hampaita). Jotenkin ymmärsin myös sen isovanhemman pelon joutua ulkopuoliseksi lapsen elämästä ja tarpeen todistella sekä itselleen että lapsen vanhemmille pärjäävänsä ja saavansa lapsen rauhoittumaan ilman äidin apua. Ja rehellisesti sanottuna ainakin minun on helpompi sietää omien vanhempieni rajattomuutta kuin vieraampien.

Tärkeintä varmasti siinä, että meillä on pysyneet välit hyvinä (molemminpuolisesta äksyilystä huolimatta), on ollut se, että he tietävät ja näyttävät minun olevan paras vanhempi lapsilleni ja minä näytän sen, että luotan heihin isovanhempina.

Tilanne olisi epäilemättä paljon helpompi mikäli rajaton osapuoli olisi minun vanhemmat. Heille voisin sanoa että "mitä sinä teet, juoksetko oikeasti vauvan kanssa minua karkuun?" Mutta appivanhempien ja minun välit ovat olleet aina hymistelevän kohteliaat. Odotin itsestäänselvänä asiana että saan olla äiti vauvalle ja he ovat isovanhemmat ja kaikki on normaalia. Kyläillään, ihmetellään yhdessä vauvan kasvua yms. 

Anoppi tekee juuri tuota, "on sitä kuule vauvoja ennenkin hoidettu". Tilanteen ollessa pahimmillaan, minun ollessa aivan avuton ja hämmentynyt, vauva otettiin heidän ovella jo minulta pois ja sain vauvan takaisin kun teimme lähtöä, silloinkin pitkin hampain. Kun esimerkiksi huomautin että nyt pitää imettää, meni anoppi vähän kuin paniikkiin ja hoki kaikkea että "tutti kelpaa, kyllä tutti kelpaa, vielä ei voi olla nälkä" ja imetyksen jälkeen kun röyhtäytin vauvaa hän kulki aivan kiinni minussa ja jankutti "anna minä, anna minä" ja appi säesti! :(

Tuosta imetyksestä anopilla saattaa olla traumat omien lasten vauva-ajalta, jolloin suositeltiin 4 tunnin syöttövälejä. Kun meidän esikoinen oli vauva ja söi kahden tunnin välein niin anoppi kertoi, että oli miehen veljen kanssa noudattanut orjallisesti neuvolan ohjeita 4 tunnin syöttövälejä. Vauva oli itkenyt tosi paljon, mutta " ei voi olla nälkä" ja olivat vaan heijanneet vauvaa vaunuissa sisälläkin.

Mun mies on kuopus ja hänen kanssaan anoppi oli jo kokeneempi eikä ollut neuvolan ohjeita kuunnellut vaan syöttänyt vauvaa omaan rytmiin. Aika kamala tunne varmaan tajuta, että on aikanaan turhaan huudattanut omaa vauvaansa nälkäisenä.

Aivan mahdollista. Mutta toisaalta tuohon aikaan oli myös äitejä jotka antoivat piutpaut tuolle syöttövälille ja kuuntelivat vaistoaan, eivät itkettäneet vauvaa. Ymmärrän hyvin että aikanaan epävarma, nuori äiti on seurannut neuvolan ohjeita ja katuu sitä myöhemmin. Mutta se ei ole minun ongelmani, eikä minun vauvani ole terapialelu. Noista jutuista pitää mennä juttelemaan ammattilaiselle sen sijaan että yrittää elää vauva-ajan uudestaan minun vauvallani. Tiedän, ettet tarkoita viestilläsi sitä että anopin touhu olisi hyväksyttävää, halusin vain sanoa tuon terapialelu-asian ääneen ylipäätään. :)

Joo, eipä tietenkään teidän vauva ole "terapialelu" ja anopin pitää itse käsitellä omat traumansa.

Oma anoppini vaan vaikutti vähän surulliselta, kun kertoi esikoisensa itkuista vauvana. Olin hänen puolestaan pahoillaan, että ehkä nuorena epävarmana äitinä on neuvolan ohjeita noudattanut niin kirjaimellisesti.

Miehen veli on vähän semmoinen ihmisarka tapaus ja joskus on käynyt mielessä, mitenhän vauvaiän kokemukset ovat siihen vaikuttaneet. Luottamus toisiin ihmisiinhän rakentuu siitä, että vauva kokee että hänen tarpeisiinsa vastataan. Surullisista sinänsä, sillä anoppi on varmaan aikanaan arvellut toimivansa oikealla tavalla. Mukava anoppi sinänsä.

Ongelmaa ei myöskään kannata esitellä viranomaisille perheen ongelmana. Silloin siitä nimittäin tuleekin lastensuojelukysymys, jos perheellä on ongelma.

Ongelmahan on ihminen joka on perheen ulkopuolella, muttei pysy siellä.

Ole tyytyväinen kun on hoitoapua, ala miettiä mitä teet omalla ajalla, miksi mummo (tai kukaan muukaan tuttava)sanoisi sinua äidiksi, eikä nimelläsi? Lapsi kutsuu sinua kuitenkin äidiksi, kun nyt kaavaa ja alkaa puhua, niin paljon että toivoisit välillä olevan jotakin muuta kuin "äiti, äiti!!!"

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

Ei kannata olla sokean luottavainen noiden palvelujen suhteen.

Eihän ap:n päässä mitään vikaa. Sen sijaan nyt se juttu voidaan kääntää niin, että hänellä onkin päässä vikaa, hän on mt-potilas ja huono äiti ja appivanhempien puuttumista tarvitaan. Varsinkin kun kyse on pienestä paikkakunnasta, jossa kaikki tuntevat kaikki ja mieskin on tossu.

Mietin aivan samaa. Varsinkin jos tuon siellä esille omaa ajoittaista epävarmuuttani liittyen äitiyteeni. Anoppini on mukavan, reippaan ja täysjärkisen ihmisen maineessa täällä. 

Minä kävin tuon lyhytterapian (7krt) neuvolapsykologilla ja oli tosi hyvä. Mulla ongelma päinvastsinen eli kahdet piittaamattomat välinpitämättömät isovanhemmat. Terapia auttoi paljon, antoi oivalluksia ja näkökulmia. Ja auttoi huoliini ja murheisiini, mulla huolen se että miten lapset kärsii kun eivät näe isovanhempiaan ollenkaan.

Neuvolapsykologi on myös erillään neuvolasta vaikka nimessä onkin neuvola. Eli ei kerro mitään varsinaiselle neuvolantädille ilman lupaa. Mulla hyvä kokemus.

Apn ei kannata kyllä omassa pikkukunnassa omalle neuvolan tädille juurikasn puhua. Jos anoppi on tunnettu ja ”silmäätekevä”, niin koko kunnassa ei yksikään ihminen välttis uskalla nousta anoppia vastaan.

Yksityinen terapia hyvä vaihtoehto myös.

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

Mitä tarkoitat sillä, että minä tarvitsisin tukea ammattilaiselta? Pitäisikö minun vain kestää ja hyväksyä appivanhempien toimintaa paremmin, antaa sen olla vaikuttamatta omaan äitiyteeni? Minusta apua tarvitsee ihan muu osapuoli tässä. Mieheni, napanuoran katkaisuun, appivanhempani sen tosiasian käsittelyyn että heidän vauva-aikansa ovat olleet ja menneet. 

Painotin neuvolantädille että arki sujuu hyvin ja minulla on mukavaa vauvan kanssa. Vauva tuki sanomaani olemalla tavalliseen tapaansa aurinkoinen ja kujerteleva käynnin aikana. En halunnut antaa käsitystä että tarvitsisimme varsinaisesti ulkopuolista "apua" eli kotikäyntejä tms. Koska niin asia ei onneksi ole. 

Joo älä enää puhu neuvolassa mitään, jos ihmiset tuntevat anopin. Kohta huomaat, että selkäsi takana jo pohditaan, olisiko lapsen parempi siirtyä anopille, kun on noita ongelmiakin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista parin vuoden päästä tulla itkemään kun ex on m...kku ja kukaan ei välitä hoitaa kakaraasi.

Provot eivät nyt uppoa :) Tämä ketju on ollut todella hyvästä. Sinulla taitaa itselläsi olla paha mieli jostakin asiasta. Olisi kiva, jos tekisit siitä oman aloituksen etkä purkaisi pahaa mieltäsi tänne fiksujen viestien joukkoon :) - ap

Katsos kun se sinun vauvasi ei ole ihmeellinen kenenkään muun mielestä kuin sinun ja anopin mielestä.

Laita välit poikki anoppiin niin siinäpä hoidat ihmeellisen lapsesi ihan yksin.

Lapsen kasvattamiseen ihmiseksi tarvitaan kylä, epävarmana nuorena äitinä se voi olla kova paikka, hyvä, että siihen kylään kuuluu lasta rakastava isoäiti.

Lasta rakastavan isoäidin tehtävä ei ole tuhota lapsen äidin mielenterveyttä.

Oma anoppi on ollut pahempi kuin hirvittävä. Juuri näitä kuukauden ikäinen vauva saatava yökylään, pusuteltu naamaa, kovaan ääneen huomauteltu kuinka mä hoidan väärin vauvaa, kieltäydytty kutsumaan mua äidiksi ja poikaansa isäksi vauvalle puhuessaan. Hänelle kelpasi kyllä mummu-titteli, kutsui jopa äidiksi itseään. Kävi myös sisustamassa meidän taloa jne muuta mukavaa. Nykyään nähdään pari kertaa vuodessa. Ilman tapaamisiakin pärjäisin.

Mies ei ole vieläkään ihan sinut tilanteen kanssa. Äitinsä on alistanut toista ensimmäisestä henkäyksestään, ja toki anoppi osaa syyllistämällä manipuloida miestäni hyppimään tahtonsa mukaan. Vähitellen miehelle on kasvanut selkäranka. Ei kovin vahva vielä, mutta onnistuu välillä sanomaan äidilleen ei. Ja äidiltään saatuja tehtäviä ei enää ryntää tekemään heti, vaan sitten kun on itselle sopiva hetki.

Mieheni yritti mun ja anopin konfliktissa pitkään pysytellä puolueettomana, eli jäin henkisesti tosi yksin. Mutta kyllä hän on selkeästi valinnut oman perheensä, ei äitinsä puolta.

Mulle ainoa tapa on selvitä on ollut tehdä rajat selväksi anopille. Mua ei haukuta, väheksytä tai mitätöidä. Mua ei tule kukaan haukkumaan mun kotiin. Jos sen tekee, niin sellaisen heitän pihalle, eikä sen jälkeen ole hetkeen tarvetta tulla soittelemaan ovikelloa.

Minä kirjoitin tähän ketjuun aiemmin, että jouduin eräässä toisessa (ei vauvaan liittyvässä) asiassa vetämään rajat eräälle ihmiselle. Ja että kyllä kannatti, vaikka ko. henkilö auuttuikin. Tässäkin kyse oli miehen sukulaisesta, ei tosin ihanasta anopistani.

Mies yritti pitkään olla puolueeton ja koin sen juuri kuten kirjoitat: ”Mieheni yritti mun ja xx:n konfliktissa pitkään pysytellä puolueettomana, eli jäin henkisesti tosi yksin. Mutta kyllä hän on selkeästi valinnut oman perheensä, ei xx:n puolta.” Joku olisi voinut sanoa miestä tossuksi, kun ei puolustanut minua. Yritin myös ensin saada miehen vetämään ne rajat, koska kyse oli hänen sukulaisestaan, mutta puolueettomuuden yrityksessään ei onnistunut, joten lopulta päätin vetää rajat ihan itse. Minuahan tilanne häiritsi, ei niinkään miestä. Selitin miehelle pitkään ja moneen kertaan miltä tilanne minusta tuntui ja että lähestytään tilannetta, että jompikumpi ihminen ei miehen lähipiiriin enää mahdu ja jos tuo toinen ei tajua rajoja, joudun itse poistumaan miehen elämästä suojellakseni itseäni. (Ero, vaikka sydän särkyisi, kuten ap kirjoitti.) Joten vaikka itse asetin rajat, mies lopulta tuki minua hiljaisesti siinä eikä suuttunut sukulaisensa suututtamisesta. Eikä todellakaan mennyt perään perumaan rajoja.

Pointtini oli, että näissä ketjuissa aina haukutaan mies, ettei pidä vaimonsa puolta. Lähde, on yleinen kommentti. Jos mies on taaperosta asti oppinut tottelemaan äitiään ja olemaan pahoittamatta hänen mieltään, ei vastaan asettuminen onnistu helposti. Mieskin tarvitsee aikaa ja tukea sen selkärangan kasvattamiseen. Omani onnistui ja nykyään tuo sukulainen on osa elämäämme normaalilla tavalla. Joskus teki mieli luovuttaa, mutta nyt kun mies on oppinut asettamaan perheensä etusijalle, on hän mitä parhain mies voi saada.

Kannattaa miettiä onko mikään taloprojekti järkevää, vai ostaa jo valmis ja itseään miellyttävä koti, jonka voi sisustaa juuri sellaiseksi kuin haluaa, että se myös on toimiva lapsiperheille,vauva vaatii voimia molemmilta vanhemmilta...

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

Mitä tarkoitat sillä, että minä tarvitsisin tukea ammattilaiselta? Pitäisikö minun vain kestää ja hyväksyä appivanhempien toimintaa paremmin, antaa sen olla vaikuttamatta omaan äitiyteeni? Minusta apua tarvitsee ihan muu osapuoli tässä. Mieheni, napanuoran katkaisuun, appivanhempani sen tosiasian käsittelyyn että heidän vauva-aikansa ovat olleet ja menneet. 

Painotin neuvolantädille että arki sujuu hyvin ja minulla on mukavaa vauvan kanssa. Vauva tuki sanomaani olemalla tavalliseen tapaansa aurinkoinen ja kujerteleva käynnin aikana. En halunnut antaa käsitystä että tarvitsisimme varsinaisesti ulkopuolista "apua" eli kotikäyntejä tms. Koska niin asia ei onneksi ole. 

No ei höpöliini, tarvitset tukea IRTAUTUMISEEN anopista ja ehkä tossumiehestäsi. Et huomaa varmaan itse mutta olet todella miellyttämishaluinen ja alistuva. Nyt on helppo uhota että sit kyllä sanon anopille vastaan, mutta tositilanne kun tulee niin ap on taas vetelät housussa.

Tarviit terapeutin tukea itsesi vahvistamiseen ja itsesi kunnioitukseen. Lapasena olo on erittäin tuhoisaa ja epätervettä psyykelle. Et selviä itse yksin. Varsinkaan kun ukkosi ei tue yhtään.

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Kävin tänään neuvolassa! Neuvolan th (keski-ikäinen nainen) voivotteli tilannetta ja ehdotti että ottaisin appivanhemmat mukaan seuraavalle neuvolakäynnille, siinä voisi samalla puhua kunkin tunteista. Sanoin suoraan heti, että tuo olisi heille signaali siitä että vauvan asiat neuvoloineen kuuluvat heille ja yhteinen keskustelu asiasta on jo ajatuksena niin epärealistinen etten voi sanoin kuvailla. Tiedän tarkalleen minkä vaihteen anoppi laittaisi silmään neuvolakäynnin ja keskustelun ajaksi. Energinen, iloinen ja valpas mummo, joka rakastaa pikkuista "niiiiin paljon että rinnasta ottaa!" Minun tuntemuksilleni naurahtaisi sydämellisesti, merkitsevä katse neuvolantätiin - "voi noita nuoria äitejä!" Ja sen jälkeen soittelisi vähän väliä neuvolaan, kyselisi tarkennuksia kaikkeen, kyselisi vauvan terveystietoja jne jne. 

Neuvolan th antoi ymmärtää ettei perheneuvolan palveluita tai aikoja ole meidän kunnassa tällä hetkellä kovin hyvin saatavilla. Ainakin ohitti nopeasti asian kun toin esille että pitäisikö tässä nyt käydä perheneuvolassa tai jotakin? Lopputulema oli kuitenkin se että ihan ensimmäisenä puhun miehelle ja seuraavalla neuvolakäynnillä palataan asiaan mikäli ongelma ei ole korjaantunut. Lisäksi neuvolan th tuntee anopin työnsä kautta, ihanaa asua näin pienessä kunnassa...

Ap, pyydä päästä neuvolapsykologille, se on oikeanpi paikka. Isoissa kunnissa oma psykologi, pikkukunnissa ehkä ostopalvelu. Saat eräänlaisen lyhytterapian (max 10 käyntiä) maksutta. Sinä tarvitset tukea joltain ammattilaiselta. Muös itsemaksettu terapia toimii, terapia maksaa 80e tunti ja joku 2-4 kertaa riittäisi jo asian korjaamiseen vähimmillään.

Mitä tarkoitat sillä, että minä tarvitsisin tukea ammattilaiselta? Pitäisikö minun vain kestää ja hyväksyä appivanhempien toimintaa paremmin, antaa sen olla vaikuttamatta omaan äitiyteeni? Minusta apua tarvitsee ihan muu osapuoli tässä. Mieheni, napanuoran katkaisuun, appivanhempani sen tosiasian käsittelyyn että heidän vauva-aikansa ovat olleet ja menneet. 

Painotin neuvolantädille että arki sujuu hyvin ja minulla on mukavaa vauvan kanssa. Vauva tuki sanomaani olemalla tavalliseen tapaansa aurinkoinen ja kujerteleva käynnin aikana. En halunnut antaa käsitystä että tarvitsisimme varsinaisesti ulkopuolista "apua" eli kotikäyntejä tms. Koska niin asia ei onneksi ole. 

Eihän se nyt sitä tarkoita, että sinun pitäisi kestää ja hyväksyä appivanhempien toiminta, ei todellakaan. Päinvastoin, saisit tukea ja voimaa omaan äitiyteesi.

Vierailija kirjoitti:

Ole tyytyväinen kun on hoitoapua, ala miettiä mitä teet omalla ajalla, miksi mummo (tai kukaan muukaan tuttava)sanoisi sinua äidiksi, eikä nimelläsi? Lapsi kutsuu sinua kuitenkin äidiksi, kun nyt kaavaa ja alkaa puhua, niin paljon että toivoisit välillä olevan jotakin muuta kuin "äiti, äiti!!!"

Väännän rautalangasta, sillä sinä olet joko 1. yksinkertainen 2. anoppini 3. et ole lukenut ketjua/aloitusta kunnolla.

Minä en tarvitse hoitoapua. Jos tarvitsisin, pyytäisin sitä kyllä. Vauvavuosi on mielestäni väärä ajankohta miettiä omaa aikaa ja mitä minä haluan tehdä jne. Pärjään vauvan kanssa hyvin, niin kauan kun vanhemmuuttani mitätöivät appivanhemmat pysyvät kaukana minusta. 

Tässä esimerkit tuosta nimiasiasta:

Vauva on mummonsa sylissä ja mummo sanoo VAUVALLE: "Oho, katsohan mitä se isi touhuaa", ja kääntää vauvan minun miestäni kohti joka korjaa jotakin tavaraa tms. sillä hetkellä. 

Vauva on mummonsa sylissä ja mummo sanoo VAUVALLE: "Voi, nytkö se *minun nimeni* jo pakkaa tavaroita, ethän sinä vielä ole lähdössä mummon luota, ethän?"

Jos et tuosta ymmärrä, niin ei voi mitään, ei haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ole tyytyväinen kun on hoitoapua, ala miettiä mitä teet omalla ajalla, miksi mummo (tai kukaan muukaan tuttava)sanoisi sinua äidiksi, eikä nimelläsi? Lapsi kutsuu sinua kuitenkin äidiksi, kun nyt kaavaa ja alkaa puhua, niin paljon että toivoisit välillä olevan jotakin muuta kuin "äiti, äiti!!!"

Kyllä kaikki on minun kohdallani ainakin puhuneet lapselleni äidistä kun ovat puhuneet minusta, aivan kuten minäkin puhun isistä tai mummosta kun lapselle heistä puhun.

Tuo onkin hyvä neuvo alkaa miettiä mitä tehdä kaikella omalla ajalla kun ap saa tämän mummoasian selvitettyä.

Kaikki se ihana perheaika ilman tunkeilevia sukulaisia toimii varmasti hyvänä kannustimena asioiden selvittämiseen.

Me olemme esim. käyttäneet omaa aikaamme tänä kesänä käymällä viikonloppuisin eri huvipuistoissa ja eläipuistoissa ihan omilla aikatauluilla ilman mitään aikatauluvelvoitteita ulkopuolisilta.