Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?
Vain onko kyseessä juurikin vaikeus rakastua?
Oletko pystynyt jollain tavalla etenemään ja käsittelemään sitoutumiskammoasi potentiaalisen kumppaniehdokkaan tultua elämääsi?
Kauan epäröit ja viivyttelit suhdetta ennen kuin halusit ottaa riskin ja yrittää?
Itse yritän saada miehestä selvää. Toistelee aikalailla samoja ajatuksiaan kuukausien edetessä ja suhde junnaa. Joka päivä olemme yhteyksissä, kuuntelee, tukee kun tarvitsen ja kertoo välittävänsä. Ei halua minusta eroon, ei halua päästää minusta irti mutta ei pysty heittäytymään parisuhteeseen. Ei uskalla ja pitää sisäisen maailman kätkössä. Vaikka kyllä minulle on avautunut todella paljon. Mutta saattaa vakavat asiat heittää vitsiksi jne. Riippuu tunnelmasta ja kuinka valmis on avautumaan.
Hän on vähän kuin paras ystäväni.
Itseäni vain hieman ahdistaa kun on ihana ihminen ja olemme päässeet aika pitkälle tutustessa toisiimme. Itsekin olen todella huono sitoutumaan koska en luota kovin helposti ihmisiin ja sisintä on vaikea tuoda esiin ja menen lukkoon suhteen ollessa liian vakava. Mutta tämän kanssa ei pelota ja haluaisin yrittää. Pystyn avautumaan kaikesta.
Tästäkin aiheesta mutta mies vain ei vain osaa sanoa muuta kuin vian olevan hänessä. Hän yrittää työstää asiaa mutta se on hänelle itselleen todella vaikeaa.
En vain tiedä onko tämä sittenkin ajan haaskausta molemmille jos en esimerkiksi vain itse ole hänelle oikea ihminen ja parempi pysyä ystävinä.
Kommentit (266)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.
Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei).
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.
Vähän riippuu. Olin suhteen alkumetreillä, kun toinen osapuoli sai kuulla saavansa töitä Piilaaksosta. Enpä voi syyttää häntä, että otti työt vastaan ja läksi. Toki kyseessä ei ollut vielä seurustelu eikä välttämättä suhde olisi siihen asti edennytkään, mutta jos olisi ollutkin, niin hmm, enpä oikein tiedä, miten moni olisi jaksanut vääntää jotain etäkuviota.
Ei kai Piilaaksokaan niin tärkeä asia ole, että menisi kaiken muun edelle. Tosin jos kyse on vasta tapailusta eikä kiinnostus ole kovin suurta, tilanne on eri.
No esim mulle ura on yksi elämän suuria asioita, jos parisuhde ei tukidi sitä, olisi väärä parisuhde mulle
OhisMitä iloa työpaikasta on, jos sen vuoksi joutuu eroon seurustelukumppanista? Suhteen kestosta ei ole toki mitään takeita, mutta ei ole työnkään kestosta. Viimeistään eläkeiässä se loppuu, jos ei aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa se uusi työpaikka ei olekaan sellainen, jossa viihtyy, ja koko uhraus on ollut kaiken huipuksi turha.
Niin se on. Kukaan ei kadu kuolinvuoteellaan sitä ettei tehnyt enemmän töitä, vaan sitä ettei viettänyt enemmän aikaa tärkeitten ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miten sun menot olisi riippuvaisia toisen aikatauluista suhteessa? Olen ollut parisuhteessa nyt 11 vuotta, eikä mikään estä kummankaan menoja eivätkä menot vaadi kompromisseja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!
Heh heh. Itse en haluaisi menettää oikeutta lapseni huoltajuuteen. Avoliitossa nainen päättää, antaako miehelle huoltajuuden vai ei.
Ei se nyt ihan niin mene. Jos mies haluaa yhteishuoltajuuden niin naisen olisi käräjöitävä sitä vastaan ja osoitettava että mies ei ole kelvollinen huoltajaksi.
Vierailija kirjoitti:
He's not THAT into you.
Sitoutumiskammo = partneri ei ole Se Oikea.
Tämä.
Vain ja ainoastaan tämä.
Kun suhde tämän tyypin kanssa kariutuu ja myöhemmin tapaat AP sellaisen, kenen kans teillä menee tunteet, ajoitus ja tahto olla toisen kans yhteen... tajuat sen itsekin.
Vai arvostatko itse itseäsi sen verran vähän, että itsekin pidät itseäsi sellaisena, että no ei sun kans kukaan tosissaan haluis ollakaan? Herätys.
Kun tapasin kumppanini, ajattelin kolmannen tapaamisen jälkeen että TUON IHMISEN MINÄ HALUAN. Kyllä sen tietää. Vaikkei hätiköisi liikkeissään, sen tietää. Silloin toisen ehdotukset suhteen etenemisestä saa innostumaan ja on tervetulleita, vaikkei itse suhdetta eteenpäin veisikään.
ghfghdfghghf kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!
Heh heh. Itse en haluaisi menettää oikeutta lapseni huoltajuuteen. Avoliitossa nainen päättää, antaako miehelle huoltajuuden vai ei.
Ei se nyt ihan niin mene. Jos mies haluaa yhteishuoltajuuden niin naisen olisi käräjöitävä sitä vastaan ja osoitettava että mies ei ole kelvollinen huoltajaksi.
Niin, jos se huoltajuus on miehelle jo alunperin annettu. Avoliitossa syntyvän lapsen isyyshän pitää tunnustaa ja käytännössä siihen liittyy usein myös se, että päätetään usein yhteishuoltajuudesta.... mitään pakkoa siihen ei ole ja vain avioliitossa mies saa automaattisesti oikeuden isyyteen ja huoltajuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ghfghdfghghf kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!
Heh heh. Itse en haluaisi menettää oikeutta lapseni huoltajuuteen. Avoliitossa nainen päättää, antaako miehelle huoltajuuden vai ei.
Ei se nyt ihan niin mene. Jos mies haluaa yhteishuoltajuuden niin naisen olisi käräjöitävä sitä vastaan ja osoitettava että mies ei ole kelvollinen huoltajaksi.
Miehen on käräjöitävä sen huoltajuuden puolesta. Ei sitä automaatilla anneta (tai usein annetaan, mutta ei ole pakko). Vain avioliitto antaa isyysoikeudet ilman sopimusta.
Koska en ole täydellinen ja osaa elää sitä mielikuvaa naisesta mitä media ja yhteiskunta rakentanut.
Täysin korvien välissä. Näin en rationaalisesti ajattele, mutta takaraivossa paukkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
He's not THAT into you.
Sitoutumiskammo = partneri ei ole Se Oikea.
Tämähän se on JOKAIKISEN "sitoutumiskammon" takana.
Olen tehnyt elämäntyöni isossa kaupungissa miesten parturiliikkeen omistajana ja aitiopaikalta nähnyt ja eteenkin kuullut sen 700 selitystä sitoutumiskammosta.
Kun olen kysynyt, että onko mielestäsi oikein sitoa toista ihmistä väärin perustein, on vastaus, että vapaa-ehtoisesti se siinä roikkuu.
Enkä väitä, että miehet ovat ainoita jotka tähän syyllistyy. Naiset osaa tämän myös.
Mutta jos kumppani arvostaa toista, eikä takaraivossa jyskytä, että joku parempi on mahdollisesti tulevaisuudessa saatavilla, niin sitoutumiskammoa ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
He's not THAT into you.
Sitoutumiskammo = partneri ei ole Se Oikea.
Tämä.
Vain ja ainoastaan tämä.
Kun suhde tämän tyypin kanssa kariutuu ja myöhemmin tapaat AP sellaisen, kenen kans teillä menee tunteet, ajoitus ja tahto olla toisen kans yhteen... tajuat sen itsekin.
Vai arvostatko itse itseäsi sen verran vähän, että itsekin pidät itseäsi sellaisena, että no ei sun kans kukaan tosissaan haluis ollakaan? Herätys.
Kun tapasin kumppanini, ajattelin kolmannen tapaamisen jälkeen että TUON IHMISEN MINÄ HALUAN. Kyllä sen tietää. Vaikkei hätiköisi liikkeissään, sen tietää. Silloin toisen ehdotukset suhteen etenemisestä saa innostumaan ja on tervetulleita, vaikkei itse suhdetta eteenpäin veisikään.
Nimenomaan. Tämän ihmisen haluan. Oops, seitsemän vuoden jälkeen haluankin omaa tilaa. ERO. Hei, uusi ihminen, jonka kanssa voin olla onnellinen, TÄMÄN ihmisen haluan todella! Viisi vuotta ja tämä ennen niin ihana ihminen ei tuo elämääni enää onnea, en ole onnellinen, joten eroan. Mutta kolmas kerta toden sanoo, wow, tämä se on jotain, en ole koskaan tuntenut näin, kuinka ihana hän onkaan. Sinnittelen kolme vuotta, tuo ihminen TUKAHDUTTAA minut. Haluan vapauteen! Ero. Oijoi, mikä ihminen jospa olisin tavannut hänet nuorena, en olisi ikinä joutunut eroamaan. NYT olen onnellinen. Kasvoimme eri suuntiin, meillä oli omat jutut, emme olleet yhdessä. Ero. Jnejnejne.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
He's not THAT into you.
Sitoutumiskammo = partneri ei ole Se Oikea.
Tämähän se on JOKAIKISEN "sitoutumiskammon" takana.
Olen tehnyt elämäntyöni isossa kaupungissa miesten parturiliikkeen omistajana ja aitiopaikalta nähnyt ja eteenkin kuullut sen 700 selitystä sitoutumiskammosta.Kun olen kysynyt, että onko mielestäsi oikein sitoa toista ihmistä väärin perustein, on vastaus, että vapaa-ehtoisesti se siinä roikkuu.
Enkä väitä, että miehet ovat ainoita jotka tähän syyllistyy. Naiset osaa tämän myös.
Mutta jos kumppani arvostaa toista, eikä takaraivossa jyskytä, että joku parempi on mahdollisesti tulevaisuudessa saatavilla, niin sitoutumiskammoa ei ole.
Minulla taitaa sitoutumiskammo olla 100-kertainen, koska ahdistun jo siitä, jos nainen näyttää kiinnostuksen merkkejä. Tämä siitä huolimatta, että olisinkin naiseen ihastunut. Ahdistun aivan kaikenlaisista naisista, joten mikään "odotan parempaa"-juttukaan ei taida päteä. Kaipa sitten pelkään tämän hyvin tuntemani huolettoman sinkkuelämän päättymistä. Epäilen, mulle olisi sitä oikeaa koko maailmassa, joka saisi ahdistuksen katoamaan.
En jaksa lukea vastauksia. Sitoutumiskammo on paskapuhetta. Kun se oikea tulee eteen, ei siinä enää kammoja ole. Siihen asti on löytynyt vaan niitä kivoja tyyppejä,joista varmasti on pitänyt, mutta ei se kunnon rakkautta ole ollut. Pahoittelut, mutta niin se vaan on. Itsekin muutaman kerran seurustellut tällaisen "sitoutumiskammoisen" kanssa. Eipä tuo kammo heitä enää vaivannut, kun löysivät lopulta sen oikean ja pamauttivat pikavauhtia naimisiin. Ja sama ollut itsellä. Kiva tyyppi elämässä, mutta jotenkin vaan ei osaa sitoutua... Eli jokin toisessa/suhteessa mättää, vaikka ei tarkkaan osaa sanoa, mikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ghfghdfghghf kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!
Heh heh. Itse en haluaisi menettää oikeutta lapseni huoltajuuteen. Avoliitossa nainen päättää, antaako miehelle huoltajuuden vai ei.
Ei se nyt ihan niin mene. Jos mies haluaa yhteishuoltajuuden niin naisen olisi käräjöitävä sitä vastaan ja osoitettava että mies ei ole kelvollinen huoltajaksi.
Miehen on käräjöitävä sen huoltajuuden puolesta. Ei sitä automaatilla anneta (tai usein annetaan, mutta ei ole pakko). Vain avioliitto antaa isyysoikeudet ilman sopimusta.
Niinhän se taitaa ollakin. Jos ei lastenvalvojalla päästä yhteisymmärrykseen niin miehen on käräjöitävä itselleen yhteishuoltajuus. Raha kyllä kelpaa, koska mies joutuu elatusvelvolliseksi joka tapauksessa.
En tajua, miten se on riski, jos aloittaa suhteen. Tottahan mies voi löytää jonkun toisen vaikka olisi teidän kanssanne suhteessa, mutta sama mies voi löytää jonkun toisen myös siinä tapauksessa, että ette ole uskaltaneet ryhtyä hänen kanssaan suhteeseen. Lopputulos on ihan sama eli se, että mies ei rakastakaan teitä vaan jotain toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yyyy kirjoitti:
En jaksa lukea vastauksia. Sitoutumiskammo on paskapuhetta. Kun se oikea tulee eteen, ei siinä enää kammoja ole. Siihen asti on löytynyt vaan niitä kivoja tyyppejä,joista varmasti on pitänyt, mutta ei se kunnon rakkautta ole ollut. Pahoittelut, mutta niin se vaan on. Itsekin muutaman kerran seurustellut tällaisen "sitoutumiskammoisen" kanssa. Eipä tuo kammo heitä enää vaivannut, kun löysivät lopulta sen oikean ja pamauttivat pikavauhtia naimisiin. Ja sama ollut itsellä. Kiva tyyppi elämässä, mutta jotenkin vaan ei osaa sitoutua... Eli jokin toisessa/suhteessa mättää, vaikka ei tarkkaan osaa sanoa, mikä.
Mutta miksi joku edes aloittaa suhteen, jos vain pitää toisesta eikä ole rakastunut? Yleensä sitä mietitään ensin, että rakastanko varmasti tätä tyyppiä, ja seurustelu alkaa vasta sitten kun tuntuu siltä että nyt olen varma. Sitten jää nähtäväksi, onko tyyppi lopulta se oikea vai luulenko vain.
Olen niin monta kertaa rakastunut, mutta sitten aivan liian pian "kyllästynyt" ja huomannut, että muutkin alkavat taas kiinnostaa. Ollakseni loukkaamatta toisia ihmisiä en siis ala suhteeseen, jossa en kykene lopulta antamaan toiselle sitä, mitä parisuhteessa pitäisi.
Mä en halua enää sitoutua. Omaa tilaa pitää olla ja mun asuntoon ei kukaan tule enää valittamaan avoimeksi unohtuneesta tiskikaapin ovesta, kesken jääneestä neulosnyssykästä sohvalla tai sohvan nojalle jätetystä villapaidasta. Kukaan ei myöskään tule enää kieltämään mun menoja eikä saamaan juoppohulluuskohtauksia. Elän lapsen kanssa ja miesystävä löytyy, mutta samaan kämppään ja naimidiin mua ei enää saa.
Mua pelottaa, että se toinen jättää mut, koska mulla on fyysisiä rajoitteita enkä pysty tekee kaikkea ja kuulen vähä huonosti. Päädyn aina jättämään, koska yksinkertaisesti ajattelen, että se jättää kuitenkin, koska oon kuitenkin vähän hidaste ja parempi itse tehdä se nyt ennen kuin tämä ehtii vakavaksi suhteeksi.
Hyvin harvaan ihmiseen kannattaa sitoutua, vaikka kuinka rakastuu. Rakastua voi ihmiseen, joka on hyvinkin epäsopiva ja monella tapaa puutteellinen. Silloin onkin hyvä harkita, että antaako sille toiselle mahdollisuuden vai ei. Antaako rakkaudelle mahdollisuuden ja katsoo, mitä siitä suhteesta muodostuu. Olin 32, kun vihdoin sitouduin, sitä ennen olen kyllä seurustellut, mutta en mitenkään sitoutunut ja esimerkiksi avioliitto ei olisi tullut kysymykseenkään.
Ei ole mitään SYYTÄ sitoutua ihmiseen, jonka kanssa ei mitenkään voi olla varma, haluaako olla pitkällä tähtäimellä. Sitä varten on seurustelua, tunnustelua ja monissa suhteissa on huomattavan paljon järkevämpää katsella sitä tilannetta kuin lyödä vielä tiukempaa palloa jalkaan.
Kun tapasin nykyisen mieheni, tiesin, että tähän haluan heti sitoutua. Mies oli mahtavin tyyppi kenet olin koskaan tavannut, olin hänestä unelmoinut pitkään ja miettinyt, että jos joskus olen todella onnekas, saan hänet tai jonkun edes hänen kaltaisen miehen.
Valitettavaa, mutta kyllä siinä suhteessa pitää pystyä tarjoamaan jotain erityistä sille toiselle. Jos ongelmana on, ettei kukaan oikein halua sitoutua sinuun, mutta olet sellainen perustylsäTiina, joka ei anna mitään, mitä ei muiltakin saisi, et anna mitään syytä kenellekään edes sitoutua. Ei kukaan - ainakaan miehet - halua sitoutua ihmiseen, jonka kanssa pitää jatkuvasti "pelätä", että vastaan kävelee parempi ja sitten kaduttaa. Pitää tarjota edes jotain tunnetta, että on löytänyt jotain erityistä, jonka haluaa varmistaa itselleen.
Eikö tuo sana "sitoutuminen" kuitenkin tarkoita sitä, että on sidoksissa johonkin?
Ei kai se edellytä yhdessä asumista? Kai seurusteleva, erillään asuva parikin on toisiinsa sitoutunut? Ainakin sillä tavalla, että ottavat toisensa huomioon omissa ratkaisuissaan ja ainakin oletuksena on, että ovat toisilleen uskollisia.
Huvittaa aina kun kuulee tai lukee, että mies (yleensä se on mies) ei halua naimisiin, kun ei halua sitoutua. Ja silti kuitenkin asutaan yhdessä, on yhteisiä lapsiakin ja kenties yhteinen omistusasuntokin. Vain se naimisiin meneminenkö muka on sitoutumista toiseen ja siihen perheeseen? Kun niin monet siteet on solmittu jo joka tapauksessa.
Alue: Aihe vapaa
Kuvio on sama, rakastutaan, paksuksi, jos ei tehoo niin toisenkin kerran ja siinä vaiheessa avoanoppikin jo painostaa naimisiin. Siinä sitten olet kahlittuna lopun ikääsi.