Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain onko kyseessä juurikin vaikeus rakastua?

Oletko pystynyt jollain tavalla etenemään ja käsittelemään sitoutumiskammoasi potentiaalisen kumppaniehdokkaan tultua elämääsi?

Kauan epäröit ja viivyttelit suhdetta ennen kuin halusit ottaa riskin ja yrittää?

Itse yritän saada miehestä selvää. Toistelee aikalailla samoja ajatuksiaan kuukausien edetessä ja suhde junnaa. Joka päivä olemme yhteyksissä, kuuntelee, tukee kun tarvitsen ja kertoo välittävänsä. Ei halua minusta eroon, ei halua päästää minusta irti mutta ei pysty heittäytymään parisuhteeseen. Ei uskalla ja pitää sisäisen maailman kätkössä. Vaikka kyllä minulle on avautunut todella paljon. Mutta saattaa vakavat asiat heittää vitsiksi jne. Riippuu tunnelmasta ja kuinka valmis on avautumaan.

Hän on vähän kuin paras ystäväni.

Itseäni vain hieman ahdistaa kun on ihana ihminen ja olemme päässeet aika pitkälle tutustessa toisiimme. Itsekin olen todella huono sitoutumaan koska en luota kovin helposti ihmisiin ja sisintä on vaikea tuoda esiin ja menen lukkoon suhteen ollessa liian vakava. Mutta tämän kanssa ei pelota ja haluaisin yrittää. Pystyn avautumaan kaikesta.

Tästäkin aiheesta mutta mies vain ei vain osaa sanoa muuta kuin vian olevan hänessä. Hän yrittää työstää asiaa mutta se on hänelle itselleen todella vaikeaa.

En vain tiedä onko tämä sittenkin ajan haaskausta molemmille jos en esimerkiksi vain itse ole hänelle oikea ihminen ja parempi pysyä ystävinä.

Idiotismin määritelmä on se että tekee samaa asiaa ja odottaa eri lopputulosta.

Jos ihminen on kokenut jo useitakin eroja niin kukaan täysijärkinen ei enää seurustele. Tyhmä ei ole se jota huijataan kerran mutta tyhmä on se joka antaa itseään huijattavan samallla tavalla uudestaan ja uudestaan.

No olipas kummallista logiikkaa. Voithan myös pohtia, minkälaisia valintoja olet tehnyt kumppaneiden suhteen, noudatatko jotain tiettyä kaavaa (tämä on itseasiassa todella yleistä ja saa ihmiset ihmettelemään, mikseivät "ikinä onnistu rakkaudessa" vaikka sokeana päätyvät toistamaan samaa kaavaa ihmissuhteissaan). Koen myös, että uusi suhde on edellisen laiskanläksy. Jos avioliittoni minulle jotain opetti niin sen, että pitää todella pohtia, onko parisuhteen osapuolilla samantyyppiset odotukset suhteesta, puhua asioista ja antaa myös itse sen sijaan että on vaatimassa ja nalkuttamassa jatkuvasti toisen virheistä...

Tajuatko että odotukset muuttuu? Jos menet 30 vuotiaana naimisiin niin 50 vuotiaana se toinen on täysin eri ihminen. Joten se mitä olet 30 vuotiaana sopinut on mennen talven lumia.

Suuri ongelma on se että jos eroat sitten 50 vuotiaana niin olet i*d*i*o*o*t*t*i. Olet tuhlannut 20 vuotta elämästä ihmiseen joka ei ole koskaan sinua rakastanutkaan (jos hän sinut jättää)

Minä olen itse nähnyt tilanteissa jossa toinen on tehnyt kaikkensa toisen eteen ja toinen lähtee kuitenkin.

Yhdessä tapauksessa mies oli naisen omaishoitajanakin 6 vuotta kun nainen kuntoutui onnettomuudesta. Naimisissa ne oli ollut  22 vuotta kun liitto päättyi.

Kun nainen tuli terveeksi niin parin vuoden kulttua hän vaan lähti. Kun haluaa vaan vaihtelua elämään.

Mies oli hoitanut, elättänyt (maksanut KAIKKI laskut) ja hoitanut vielä lapsetkin samalla.

No tuohan nyt varrisnaista ulinaa onkin :D Millä logiikalla se, että lähtee 50-vuotiaana, tarkoittaisi sitä että koko liitto on ollut turha? Tai että jos puoliso on hoitanut, sen jälkeen ei ainakaan voisi nostaa kytkintä, koska kiitollinenhan pitää olla. Aika loogista, että kuuden vuoden omaishoitosuhde vaikuttaa myös  keskinäisiin väleihin jollakin tavalla. Oletat kai, että elämän tulisi mennä suunnitelmien mukaan, ja jos ei mene, kaikki on ollut petosta ja turhuutta. Hieno uhriutumismentaliteetti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Jonka jälkeen tehdään paljon päätöksiä, jotka ovat kompromisseja tai jyräät toisen jollet tule jyrätyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska en voisi luottaa toista kertaa.

T: Jätetty isä.

Eli hukkaat mahdollisuutesi onneen jonkun petturin vuoksi. Kaikki ihmiset eivät ole pettäjiä. Kun eroni jälkeen aloin tapailla miehiä, en koskaan tavannut toista kertaa miestä, joka oli pettänyt vaimoaan tai tyttöystäväänsä. Aika nopeasti ihminen puheissaan paljastaa suhtautumistapansa pettämiseen.

Hän petti minut, muttei pettänyt minua siten kuin ymmärsit.

Jätti siis ilman pettämistä ja oikeastaan ilman kummempaa syytä. Näin ovat tehneet myös muut naiset joiden kanssa olen ollut vakavassa suhteessa. Arki on vain tullut vastaan. Siinä se luottamus vasta punnitaan. En siis todellakaan tule enää luottamaan kehenkään, vaikka lupaisivat ja vannoisivat rakastavansa. Ne lupaukset on nähty ja koettu.

Näinhän siinä tuppaa käymään. Naiset eivät ole romantikkoja, vaan käytännön olentoja ja hakevat haluamansa sieltä mistä saavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.

Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.

Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei. 

Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.

Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei). 

Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.

Vähän riippuu. Olin suhteen alkumetreillä, kun toinen osapuoli sai kuulla saavansa töitä Piilaaksosta. Enpä voi syyttää häntä, että otti työt vastaan ja läksi. Toki kyseessä ei ollut vielä seurustelu eikä välttämättä suhde olisi siihen asti edennytkään, mutta jos olisi ollutkin, niin hmm, enpä oikein tiedä, miten moni olisi jaksanut vääntää jotain etäkuviota. 

Ei kai Piilaaksokaan niin tärkeä asia ole, että menisi kaiken muun edelle. Tosin jos kyse on vasta tapailusta eikä kiinnostus ole kovin suurta, tilanne on eri.

No esim mulle ura on yksi elämän suuria asioita, jos parisuhde ei tukidi sitä, olisi väärä parisuhde mulle

Ohis

Mitä iloa työpaikasta on, jos sen vuoksi joutuu eroon seurustelukumppanista? Suhteen kestosta ei ole toki mitään takeita, mutta ei ole työnkään kestosta. Viimeistään eläkeiässä se loppuu, jos ei aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa se uusi työpaikka ei olekaan sellainen, jossa viihtyy, ja koko uhraus on ollut kaiken huipuksi turha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Jonka jälkeen tehdään paljon päätöksiä, jotka ovat kompromisseja tai jyräät toisen jollet tule jyrätyksi.

Aika ankea kuva parisuhteesta. Miksi pitäisi jyrätä toinen tai tulla jyrätyksi? Ja mitä vikaa kompromississa on, jos molemmat saavat sen mitä haluavat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Jonka jälkeen tehdään paljon päätöksiä, jotka ovat kompromisseja tai jyräät toisen jollet tule jyrätyksi.

Aika ankea kuva parisuhteesta. Miksi pitäisi jyrätä toinen tai tulla jyrätyksi? Ja mitä vikaa kompromississa on, jos molemmat saavat sen mitä haluavat?

Ohis...jos molemmat saavat mitä haluavat, se ei ole minun mielestäni kompromissi. Kompromissi on mielestäni se, että kumpikaan ei saa sitä mitä olisi halunnut vaan kumpikin tinkii omista toiveistaan kunnes löydetään molempia tyydyttävä ratkaisu. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin sitoutumiskammoinen nuorena. Mulla oli kaikenlaisten huonojen kokemusten vuoksi olematon itsetunto ja luottamusongelma, joten suhtauduin kaikkiin ihmisiin varauksella enkä puhunut oikeista ajatuksistani ikinä kenellekään. Ainoat suhteet, joihin kykenin vastakkaisen sukupuolen kanssa, olivat seksiin perustuvia - pystyin siis toimimaan luontevasti miehen kanssa vain, jos sen mielipiteellä musta ei oikeastaan ollut mulle mitään väliä. Jos se alkoi kiintyä, menin aivan paniikkiin ja lopetin koko jutun.

Iän myötä olen saanut itsetunnon kohdalleen ja kun ympäröin itseni kusipäiden sijaan mukavilla, turvallisilla ihmisillä, aloin uskaltaa muodostaa aitoja ystävyyssuhteita muihin. Siitä sitten, vähitellen, uskalsin alkaa harkita jotain romanttisiin tunteisiin perustuvaa juttua jonkun miehen kanssa. Enää en pelkää tai kätke itseäni jonkin kuoren sisään, ja jos homma kuitenkin lopulta menee jotenkin reisille niin varmasti en kuole siihen.

Varmasti ihmisillä on erilaisia syitä ”sitoutumiskammolle”, mutta mulle se oli jokin sisäinen riittämättömyyden tunne ja pelko siitä, että se toinen kuitenkin pettyisi muhun, kun en kykenisi täyttämään sen jotain kuvitteellisia odotuksia. Ei vaan ollut rohkeutta ryhtyä kehittämään mitään oikeaa kenenkään kanssa - oli helpompi olla yksin.

Täysin samanlainen tarina täällä. Nykyään se ongelma sitten, että on tosi vaikea lähteä pois suhteessa, kun siihen kerran on pystynyt sitoutumaan.

Koska haluan olla vapaa ilman sitoumuksia. Olen asunut koko aikuisikäni yksin ja olen tottunut yksinelämisen luksukseen. Oma rauha ja yksityisyys on sanoinkuvaamattoman ihanaa ja kallisarvoista. En tahtoisi luopua siitä. En kaipaa sitoutumista toiseen ihmiseen. Näin on hyvä :)

T. nainen 35v.

Ei kannata heittäytyä. Metoo voi tulla koska tahansa. Miehen on helpompi keskittyä johonkin muuhun. Välttää ehkä metoon.

Omalla kohdallani sitoutumiskammo on yksi ilmaisu sille että tiedän sisimmässäni ettei kyseinen ihminen tai asia ole jotain mihin haluan sitoutua. Arvostan vapautta ja seesteistä elämääni niin korkealle että ihmisen johon haluaisin sitoutua tarvitsisi olla hyvin paljon ja monia asioita. Olen huono jättämään niin en yleensä halua kokeilla mitään mikä luultavasti loppuu siihen että joudun jättämään.

Olen tuon lisäksi oikeastikin jokseenkin sitoutumiskammoinen. En usko että elämä voisi tarjota jotain hyvää ja kestävää minulle ja pelkään että jos sitoudun ja julistan itselleni ja maailmalle että tätä haluan niin alamäki alkaa sillä sekunnilla. Kun ei odota mitään, ei petykään. Olen niinikään tullut varovaiseksi ihmisten ja elämän kanssa. Se mikä on kultaa ja kiiltää ei välttämättä kestä kulutusta. Suurinta osaa syvistä ihastuksistani jos katson nyt niin huomaan että on ollut ehdottomasti parempi ettei jutut syventyneet.

Eli toisinsanoen, uskon että minun pitäisi kutakuinkin nähdä tulevaisuuteen sitoutuakseni.

Liian monta kertaa on tullut turpiin ja mielipahaa, joten on vaan helpompaa oppia olemaan yksin itsensä kanssa.

Pessimisti ei pety.

Sitoutuminen on suurinpiirtein sama asia kuin elatusmaksut tulevaisuudessa. Miksiköhän ei houkuttele miehiä?

Kun on saanut osakseen epäasiallista kohtelua suhteen joka tasolla, kasvattaa lapset sekä rakentaa elämän jälleen ihan alusta niin ei todellakaan halua enää sitoutua kehenkään. Niin minkä takia pitäisi sitoutua, jotta voi taas kerran aloittaa kaiken alusta? Ei kiitos. Oma asunto, omat rahat, oma elämä ja tapailusuhde, that's it.

Vierailija kirjoitti:

Vain onko kyseessä juurikin vaikeus rakastua?

Oletko pystynyt jollain tavalla etenemään ja käsittelemään sitoutumiskammoasi potentiaalisen kumppaniehdokkaan tultua elämääsi?

Kauan epäröit ja viivyttelit suhdetta ennen kuin halusit ottaa riskin ja yrittää?

Itse yritän saada miehestä selvää. Toistelee aikalailla samoja ajatuksiaan kuukausien edetessä ja suhde junnaa. Joka päivä olemme yhteyksissä, kuuntelee, tukee kun tarvitsen ja kertoo välittävänsä. Ei halua minusta eroon, ei halua päästää minusta irti mutta ei pysty heittäytymään parisuhteeseen. Ei uskalla ja pitää sisäisen maailman kätkössä. Vaikka kyllä minulle on avautunut todella paljon. Mutta saattaa vakavat asiat heittää vitsiksi jne. Riippuu tunnelmasta ja kuinka valmis on avautumaan.

Hän on vähän kuin paras ystäväni.

Itseäni vain hieman ahdistaa kun on ihana ihminen ja olemme päässeet aika pitkälle tutustessa toisiimme. Itsekin olen todella huono sitoutumaan koska en luota kovin helposti ihmisiin ja sisintä on vaikea tuoda esiin ja menen lukkoon suhteen ollessa liian vakava. Mutta tämän kanssa ei pelota ja haluaisin yrittää. Pystyn avautumaan kaikesta.

Tästäkin aiheesta mutta mies vain ei vain osaa sanoa muuta kuin vian olevan hänessä. Hän yrittää työstää asiaa mutta se on hänelle itselleen todella vaikeaa.

En vain tiedä onko tämä sittenkin ajan haaskausta molemmille jos en esimerkiksi vain itse ole hänelle oikea ihminen ja parempi pysyä ystävinä.

En tiedä lasketko minua sitoutumiskammoiseksi, mutta olen ollut sinkku jo kymmenisen vuotta. En missään välissä päättänyt että haluaisin olla yksin, sen sijaan päätin kyllä että en halua enää ikinä olla huonossa parisuhteessa. Jo tämä päätös näyttää rajoittaneen omia tekemisiäni niin paljon, etten yleensä edes pääse treffeille asti.

Vasta sitten jos muija pamahtaa paksuksi on kai pakko taluttaa se alttarille.

Vierailija kirjoitti:

Vasta sitten jos muija pamahtaa paksuksi on kai pakko taluttaa se alttarille.

No näin! Itse vein vasta kun mahassa kasvo toinen kersa. Erottiin hetki sitten ja nyt exä on jo pamahtanut paksuxi jollekin lakimiehelle. Pääsee varmaan taas vihille.

Vierailija kirjoitti:

Vasta sitten jos muija pamahtaa paksuksi on kai pakko taluttaa se alttarille.

Jaa... mulla mies sanoi, että haluaa sitoutua vain, jos tahdon tulevaisuudessa lapsia... jos en, tulevaisuudensuunnitelmamme eivät käy yksiin.

Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!

Vierailija kirjoitti:

Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!

Heh heh. Itse en haluaisi menettää oikeutta lapseni huoltajuuteen. Avoliitossa nainen päättää, antaako miehelle huoltajuuden vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttöystäväni vihjailee lapsen olevan turvallisempi syntyä avioliittoon. Mikä onkin totta. Kaikki järkevät ihmiset avioituvat ennen lasten hankkimista. Mutta minä en halua eikä siihen tuo muutosta tuo lapsella "uhkailu". Tai edes sen toteutus. Siinäpähän sitten on lapsensa kanssa. En halua menettää vapauttani, jonka olen pitänyt jo 41 vuotta!

 

Heh heh. Itse en haluaisi menettää oikeutta lapseni huoltajuuteen. Avoliitossa nainen päättää, antaako miehelle huoltajuuden vai ei.

Heh heh. Rahat kumminkin kelpaavat. Näin se aina menee.