Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?
Vain onko kyseessä juurikin vaikeus rakastua?
Oletko pystynyt jollain tavalla etenemään ja käsittelemään sitoutumiskammoasi potentiaalisen kumppaniehdokkaan tultua elämääsi?
Kauan epäröit ja viivyttelit suhdetta ennen kuin halusit ottaa riskin ja yrittää?
Itse yritän saada miehestä selvää. Toistelee aikalailla samoja ajatuksiaan kuukausien edetessä ja suhde junnaa. Joka päivä olemme yhteyksissä, kuuntelee, tukee kun tarvitsen ja kertoo välittävänsä. Ei halua minusta eroon, ei halua päästää minusta irti mutta ei pysty heittäytymään parisuhteeseen. Ei uskalla ja pitää sisäisen maailman kätkössä. Vaikka kyllä minulle on avautunut todella paljon. Mutta saattaa vakavat asiat heittää vitsiksi jne. Riippuu tunnelmasta ja kuinka valmis on avautumaan.
Hän on vähän kuin paras ystäväni.
Itseäni vain hieman ahdistaa kun on ihana ihminen ja olemme päässeet aika pitkälle tutustessa toisiimme. Itsekin olen todella huono sitoutumaan koska en luota kovin helposti ihmisiin ja sisintä on vaikea tuoda esiin ja menen lukkoon suhteen ollessa liian vakava. Mutta tämän kanssa ei pelota ja haluaisin yrittää. Pystyn avautumaan kaikesta.
Tästäkin aiheesta mutta mies vain ei vain osaa sanoa muuta kuin vian olevan hänessä. Hän yrittää työstää asiaa mutta se on hänelle itselleen todella vaikeaa.
En vain tiedä onko tämä sittenkin ajan haaskausta molemmille jos en esimerkiksi vain itse ole hänelle oikea ihminen ja parempi pysyä ystävinä.
Kommentit (266)
Minä olen liian romantikko parisuhteeseen. Kuulostaa ehkä aluksi paradoksilta, mutta parisuhteeni eivät tahdo kestää koska ajattelen liian suurieleisesti. Puhun rakkaudesta ja yhteen muuttamisesta ja lapsista ja loppuelämästä yhdessä ja koen että kyseessä on jotain niin suurta että se kantaa meidät molemmat läpi kaikista vaikeuksista, jos vain tahtoa löytyy. Mutta oikeasti naiset haluavat vain että se käytännön arki sujuu juuri sillä tavalla kuin he haluavat, muulla ei oikeastaan ole väliä. Kaikki päättyy aina lopulta johonkin banaaliin riitelyyn jostain kuppien paikasta ja illuusioni särkyy jälleen kerran.
Noh, olen sitten omin päin ja tyydyn satunnaisiin kevytsuhteisiin joissa ei tarvitse vääntää arjesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu. Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan... Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.
Sittemmin kyllä erosimme, mutta olen monesti miettinyt, että toisinkin olisi voinut mennä. Eikä siis vähiten omien valintojeni takia.
Tämä on kohta, jota minä en ymmärrä. Eikö se lapsi ole se suurin askel ja lopullinen sinetti? Avioliitosta pääsee eroon puolessa vuodessa. Kihlauksesta saman tien. Yhteinen asuntolainakin on suurempi sitoutuminen kuin avioliitto. Ainakin siitä on vaikeampi päästä irti.
Kun ei ole lapsia eikä asuntolainaa, niin silloin voi olla aika varma toisen osapuolen tunteista. Varsinkin, jos ei edes asuta yhdessä. Toinenhan voisi halutessaan lopettaa suhteen koska vain, ja se että hän ei lopeta, on todiste siitä että hän on tosissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.
Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei).
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.
Tästä olen aivan samaa mieltä. Ja juuri siksi en halua sitoutua. Teen sen kyllä aina jo tapailuvaiheessa selväksi, jotta toinen voi sitten itse päättää, haluaako vielä jatkaa vai etsiikö jonkun sellaisen, joka on valmis sitoutumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska en voisi luottaa toista kertaa.
T: Jätetty isä.
Eli hukkaat mahdollisuutesi onneen jonkun petturin vuoksi. Kaikki ihmiset eivät ole pettäjiä. Kun eroni jälkeen aloin tapailla miehiä, en koskaan tavannut toista kertaa miestä, joka oli pettänyt vaimoaan tai tyttöystäväänsä. Aika nopeasti ihminen puheissaan paljastaa suhtautumistapansa pettämiseen.
Hän petti minut, muttei pettänyt minua siten kuin ymmärsit.
Jätti siis ilman pettämistä ja oikeastaan ilman kummempaa syytä. Näin ovat tehneet myös muut naiset joiden kanssa olen ollut vakavassa suhteessa. Arki on vain tullut vastaan. Siinä se luottamus vasta punnitaan. En siis todellakaan tule enää luottamaan kehenkään, vaikka lupaisivat ja vannoisivat rakastavansa. Ne lupaukset on nähty ja koettu.
Vierailija kirjoitti:
En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä.
Hyi helvetti, tää kuulostaa ihan eksältäni. Anteeksi, mutta iski vaan puistatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.
Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei).
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.
Vähän riippuu. Olin suhteen alkumetreillä, kun toinen osapuoli sai kuulla saavansa töitä Piilaaksosta. Enpä voi syyttää häntä, että otti työt vastaan ja läksi. Toki kyseessä ei ollut vielä seurustelu eikä välttämättä suhde olisi siihen asti edennytkään, mutta jos olisi ollutkin, niin hmm, enpä oikein tiedä, miten moni olisi jaksanut vääntää jotain etäkuviota.
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. 5 vuotta oltu yhdessä, mies ei edelleenkään pysty lupaamaan yhteenmuuttoa, naimisiinmenoa tms. Ei tosin sano, etteikö joskus voisi sitoutua. On hyvin erikoinen, omaa tilaa tarvitseva persoona, mutta rajansa kaikella. Kyllä 5 vuoden jälkeen pitää jo tietää.
5 vuoden jälkeenkään tiedä jaksaako ajaa samalla autolla vai vaihtaako...tai sitten on 2 vaihtoehtoa:
1.) Annat miehelle rajoittamattoman luvan muihin naisiin itse pysyen uskollisena, jos mies hyväksyy sinut suhteeseen.
2. )Ota ero jos toinen ei tiedä, ja sinä haluat hänen tietävän. Maailma on täynnä epätoivoisia sinkkuja jotka odottavat juuri sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen eronnut pitkästä avioliitosta ja lasteni isästä 7 vuotta sitten.
Suhteita ja miehiä on ollut,mutta olen tapaillut heitä lähinnä lapsivapaina viikonloppuinani.
Olen ollut todella ihastunut ja rakastunutkin (?) mutta miehen halu kihlautua tai muuttaa yhteen asumaan on saanut minut aina perääntymään,ja suoraan sanottuna kyllästymään mieheen.
Rakastan tätä elämääni lasten kanssa,enkä todellajaan ala tähän uutta muestäbsotkemaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.
Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei).
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.
Vähän riippuu. Olin suhteen alkumetreillä, kun toinen osapuoli sai kuulla saavansa töitä Piilaaksosta. Enpä voi syyttää häntä, että otti työt vastaan ja läksi. Toki kyseessä ei ollut vielä seurustelu eikä välttämättä suhde olisi siihen asti edennytkään, mutta jos olisi ollutkin, niin hmm, enpä oikein tiedä, miten moni olisi jaksanut vääntää jotain etäkuviota.
Ei kai Piilaaksokaan niin tärkeä asia ole, että menisi kaiken muun edelle. Tosin jos kyse on vasta tapailusta eikä kiinnostus ole kovin suurta, tilanne on eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.
Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei).
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.
Vähän riippuu. Olin suhteen alkumetreillä, kun toinen osapuoli sai kuulla saavansa töitä Piilaaksosta. Enpä voi syyttää häntä, että otti työt vastaan ja läksi. Toki kyseessä ei ollut vielä seurustelu eikä välttämättä suhde olisi siihen asti edennytkään, mutta jos olisi ollutkin, niin hmm, enpä oikein tiedä, miten moni olisi jaksanut vääntää jotain etäkuviota.
Ei hän sinne varmaan ihan vähäksi aikaa ollut menossa, että hyvä jos loppui jos et voinut kuvitella muuttavasi hänen kanssa.
Hän ei taatusti olisi antanut anteeksi jos olisi jättänyt menemättä sinun takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.
Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei).
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.
Vähän riippuu. Olin suhteen alkumetreillä, kun toinen osapuoli sai kuulla saavansa töitä Piilaaksosta. Enpä voi syyttää häntä, että otti työt vastaan ja läksi. Toki kyseessä ei ollut vielä seurustelu eikä välttämättä suhde olisi siihen asti edennytkään, mutta jos olisi ollutkin, niin hmm, enpä oikein tiedä, miten moni olisi jaksanut vääntää jotain etäkuviota.
Ei kai Piilaaksokaan niin tärkeä asia ole, että menisi kaiken muun edelle. Tosin jos kyse on vasta tapailusta eikä kiinnostus ole kovin suurta, tilanne on eri.
No esim mulle ura on yksi elämän suuria asioita, jos parisuhde ei tukidi sitä, olisi väärä parisuhde mulle
Ohis
Et vaan ole niin tärkeä. Jos oikeasti on korviaan myöten rakastunut, ei todellakaan halua olla erossa toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Tämä. Plus etten koskaan ihastu kehenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Tämä. Plus etten koskaan ihastu kehenkään.
Ah, näin just. Ei ole kyse siitä ettei rakastaisi tai välittäisi, ei vaan halua käydä roskapussinviemisriitoja ja haluaa itse päättää mitä syö ja milloin ja koska pyykkää ja meneekö jouluna omille vanhemmille vai toisen vanhemmille vai istuuko yksin himassa, haluan itse päättää miten tuloni käytän jne.
Ymmärrän, että jos lapsia ollaan tekemässä niin yhteisasuminen on käytännöllistä, mutta muuten lähinnä tie arkipäivän riitoihin.
Sitten toki nämä "sitoutumiskammoiset", joiden tarkoitus on roikottaa toista varalla.
Eli ne jotka soittaa vain baarin jälkeen, ei esittele ystäville, käyttäytyvät oudosti jos näette sattumalta jne.
Tosin pieniä poikkeuksia aina sallittakoon. Esim. omat kotioloni olivat lapsena sellaiset, että edes suuri rakkauteni ei saa koskaan tavata vanhempiani eikä nähdä lapsuuskotiani.
Ajatelkaa miten oli ennen helpompaa! Kun nainen tuli raskaaksi, oli pakko sitoutua. Nykyisin on liikaa vapautta ja moni menee "sekaisin" tavaratalon loputtomista (tai siltä vaikuttavista) antimista.
Kyllä aikuinen ihminen tietää vuodessa, pystyykö toisen kanssa elämään loppuelämänsä. Sääliksi käy kaikki jahkaavat, jotka eivät ehkä tunne edes itseään, saati tiedä, mitä elämältään haluavat.
Minun mies tiesi puolessa vuodessa, sitten kosi <3
Olen kammoillut kahdestakin syystä:
Ensinnäkin olen kasvanut perheessä, jossa lapsilla ei ole ollut vahvoja ja välittäviä suhteita vanhempiin. Tyhjästä on paha nyhjästä eli kun ei tiedä, mitä todellinen sitoutuminen voisi olla, on siihen vaikea ryhtyä (ilman asian harjoittelua ja opiskelua). Välttelevä kiintymystyyli voisi sopia kuvaamaan miestäsi. Otapa asiasta selvää ja kysy häneltä, osuuko.
Toinen syy on se, että olen kaivannut miehestä "jotain syvempää" osaamatta oikein itsekään määritellä, mitä se on. Se on ehdottomasti yhteinen arvopohja, mutta lyhyesti sanottuna etsin "spirituaalista kumppania", jonka kanssa voisi yhdessä vaihtoehtoilla länsimaisen tiedeuskon maailmassa. Tajusin tämän toiveeni selvästi vasta edellisessä suhteessani, jossa mies aktiivisesti vastusti tällaista maailmankatsomusta. Aiemmin nämä asiat eivät ole liiemmin tulleet kenen kanssa edes puheeksi. Eli usein se surkein ja raastavin ihmissuhde voikin olla silmiäavaava ja tarpeellinen kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.
Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.
Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.
Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?
Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani.
Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?
Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.
Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.
Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei.
On se parisuhde sentään eri asia kuin muut ihmissuhteet. Jos kaikki ystävät kuolisivat pois, se olisi kamalaa, mutta varmasti saisin uusia ystäviä hyvin nopeasti. Mukavia ihmisiä on niin paljon. Sitten jos mies kuolisi, niin tuskin löytäisin mistään uutta miestä. Olemme olleet yhdessä lähes 25 vuotta ja kyllä siinä ajassa olisi jo parempi mies löytynyt, jos olisi löytyäkseen.
Mun taas on helpompi löytää uusia miehiä kuin uusi sisko, uusi veli, uudet vanhemmat tai uudet sisarusteni lapset. Ts mun elämäni tärkeät ja rakkaat ihmiset.
Sukulaisia rakastetaan yleensä enemmän yhteisen historian takia kuin siksi, millaisia he ovat ihmisinä. Jos sisarukseni eivät olisi omia sisaruksiani ja tutustuisin heihin vasta aikuisena, niin eivät he mitään suurta vaikutusta tekisi eivätkä tuntuisi kiehtovilta persoonilta. Kumppania rakastetaan hänen itsensä takia ja sen vuoksi tunteet ovat voimakkaampia.
Kumppania rakastetaan, koska lisääntymisikäinen homo sapiens on usein hyvin kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta oli tämä erinomainen yksilö tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Mä en edes halua sitoutua keneenkään. Miksi ihmeessä? Miksei voida vaan elää päivä kerrallaan, yhdessä niin kauan kun huvittaa ja lähteä vapaina eri teille jos huvittaa? Mulla ei ole mitään sellaista pitkän tai loppuelämän kestävän parisuhteen ihannetta, jota pitäisi tavoitella. Lapsiakaan en ole koskaan halunnut joten lasten takia ei tarvitse tavoitella vakaata parisuhdetta.
Toki voi lähteä eri teille, kun ei enää huvita. Mutta kuinka paljon sitä huvittamista pitää puuttua, ettei enää kiinnosta yrittää? Ehkä jokaisen uuden kumppanin kanssa lähtemisen kynnys on aina matalampi ... kunnes vanhana tajuaakin, että itsessä on ollut sellaisia piirteitä, jotka olisivat voineet kehittyä pitkässä parisuhteessa, jos ei olisi kompastuttu ensimmäisiin vastoinkäymisiin.
Alue: Aihe vapaa
Jos joku haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja on valmis sen vuoksi lopettamaan seurustelusuhteensa, niin se kertoo kyllä siitä, ettei suhdetta kannattaisi muutenkaan jatkaa.