Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?

Vierailija kirjoitti:

En voi sitoutua vaikka olisin rakastunut, koska aina voin löytää paremman kumppanin. Silloin harmittaisi jos olisi sitoutunut "ei niin hyvän" kumppanin kanssa.

Sama juttu on kaikilla muillakin, että ei koskaan voi tietää löytääkö sittenkin jonkun paremman. Eikö siis ammattiakaan voi valita eikä mennä töihin, kun ei ole varmuutta siitä ettei koskaan kadu uravalintaansa ja joudu vaihtamaan alaa. Elämä jää elämättä jos noin ajattelee.

Minulle sitoutumiskammoisena vapaus ja itsenäisyys ovat parisuhdetta tärkeämpiä. En edes oikein ymmärrä miksi suhteen pitäisi jotenkin ”edetä”, jos ei halua perustaa perhettä. Voisin kuvitella seurustelevani jossain vaiheessa, mutta ehdottamasti erillään asuen, jotta omaa tilaa on riittävästi. Monesti suhteessa ollessa tulee tunne kuin olisi hirttosilmukka kaulassa ja toinen vaatii asioita, joita olen kykenemätön antamaan. Olen tyytyväinen elämääni näin, eikä yksinäinen vanhuus pelota.

N43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi sitoutua vaikka olisin rakastunut, koska aina voin löytää paremman kumppanin. Silloin harmittaisi jos olisi sitoutunut "ei niin hyvän" kumppanin kanssa.

Sama juttu on kaikilla muillakin, että ei koskaan voi tietää löytääkö sittenkin jonkun paremman. Eikö siis ammattiakaan voi valita eikä mennä töihin, kun ei ole varmuutta siitä ettei koskaan kadu uravalintaansa ja joudu vaihtamaan alaa. Elämä jää elämättä jos noin ajattelee.

No se työssä käyminen on vähän pakko, jotta saa rahaa elämiseen. Alanvaihto ei myöskään loukkaa ketään, toisin kuin kumppanin vaihto parempaan. Eiköhän se elämä jää enemmin elämättä silloin, kun kumppaniin on tyydytty ilman sen suurempia tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi sitoutua vaikka olisin rakastunut, koska aina voin löytää paremman kumppanin. Silloin harmittaisi jos olisi sitoutunut "ei niin hyvän" kumppanin kanssa.

Sama juttu on kaikilla muillakin, että ei koskaan voi tietää löytääkö sittenkin jonkun paremman. Eikö siis ammattiakaan voi valita eikä mennä töihin, kun ei ole varmuutta siitä ettei koskaan kadu uravalintaansa ja joudu vaihtamaan alaa. Elämä jää elämättä jos noin ajattelee.

No mä en osaa päättää työtäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.

Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.

Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei. 

On se parisuhde sentään eri asia kuin muut ihmissuhteet. Jos kaikki ystävät kuolisivat pois, se olisi kamalaa, mutta varmasti saisin uusia ystäviä hyvin nopeasti. Mukavia ihmisiä on niin paljon. Sitten jos mies kuolisi, niin tuskin löytäisin mistään uutta miestä. Olemme olleet yhdessä lähes 25 vuotta ja kyllä siinä ajassa olisi jo parempi mies löytynyt, jos olisi löytyäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi sitoutua vaikka olisin rakastunut, koska aina voin löytää paremman kumppanin. Silloin harmittaisi jos olisi sitoutunut "ei niin hyvän" kumppanin kanssa.

Sama juttu on kaikilla muillakin, että ei koskaan voi tietää löytääkö sittenkin jonkun paremman. Eikö siis ammattiakaan voi valita eikä mennä töihin, kun ei ole varmuutta siitä ettei koskaan kadu uravalintaansa ja joudu vaihtamaan alaa. Elämä jää elämättä jos noin ajattelee.

No se työssä käyminen on vähän pakko, jotta saa rahaa elämiseen. Alanvaihto ei myöskään loukkaa ketään, toisin kuin kumppanin vaihto parempaan. Eiköhän se elämä jää enemmin elämättä silloin, kun kumppaniin on tyydytty ilman sen suurempia tunteita.

Ei tässä nyt puhuttu siitä, että ei ole tunteita kumppania kohtaan, vaan siitä, että vaikka tunteita olisikin niin voi silti tavata jonkun toisen ja tulla siihen tulokseen, että ei tuo vanha kumppani sittenkään ollut se oikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.

Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.

Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei. 

On se parisuhde sentään eri asia kuin muut ihmissuhteet. Jos kaikki ystävät kuolisivat pois, se olisi kamalaa, mutta varmasti saisin uusia ystäviä hyvin nopeasti. Mukavia ihmisiä on niin paljon. Sitten jos mies kuolisi, niin tuskin löytäisin mistään uutta miestä. Olemme olleet yhdessä lähes 25 vuotta ja kyllä siinä ajassa olisi jo parempi mies löytynyt, jos olisi löytyäkseen.

Mun taas on helpompi löytää uusia miehiä kuin uusi sisko, uusi veli, uudet vanhemmat tai uudet sisarusteni lapset. Ts mun elämäni tärkeät ja rakkaat ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi sitoutua vaikka olisin rakastunut, koska aina voin löytää paremman kumppanin. Silloin harmittaisi jos olisi sitoutunut "ei niin hyvän" kumppanin kanssa.

Sama juttu on kaikilla muillakin, että ei koskaan voi tietää löytääkö sittenkin jonkun paremman. Eikö siis ammattiakaan voi valita eikä mennä töihin, kun ei ole varmuutta siitä ettei koskaan kadu uravalintaansa ja joudu vaihtamaan alaa. Elämä jää elämättä jos noin ajattelee.

No mä en osaa päättää työtäkään.

Eikä tarvitsekaan osata päättää. Kyllä se itsetuntemus ja päättämiseen kykeneminen tulee sitten iän mukana. Tosin ei kaikilla, mutta useimmilla. Yhtäkkiä vain tietääkin mitä haluaa. Riittää ettet valehtele kenellekään tietäväsi, vaan reilusi sanot seurustelukumppanille jo silloin kun vasta tapailette, että et halua sitoutua kun et tiedä jos haluatkin yhtäkkiä olla jonkun toisen kanssa, että et pysty päättämään haluatko olla hänen kanssaan vai et. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.

Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.

Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei. 

Minulle seurustelusuhde on sama asia kuin parisuhde. Rupean seurustelemaan siksi, että olen rakastunut, ja sitähän rakastuminen tarkoittaa, että jotain ihmistä rakastaa selvästi enemmän kuin muita. Se ei vähennä rakkautta muita kohtaan, se vain on suurempaa rakkautta. En ole valmis luopumaan kaikista omista haaveistani toisen takia, mutta ei parisuhde yleensä sitä tarkoitakaan.

Mulle seurustelusuhteen ja parisuhteen ero on, että ensimmäisessä kumpikin elää omaa elämäänsä ja jälkimmäisessä eletään yhteistä elämää. Sen vuoksi jälkimmäinen edellyttää sitoutumista siihen, että kaikki, mitä tehdään, tehdään siten, että yhteinen elämä jatkuisi. Seurustelusuhteessa voi vielä tehdä elämässään isojakin muutoksia ja hyväksyy sen, että suhde sen vuoksi päättyy (esim toinen haluaa muuttaa työn vuoksi ulkomaille ja toinen ei). 

Ohje: ei seksiä ennen sitoutumista. Saattaa aika äkkiä unohtua sitoutumiskammo, been there ;) 

Vierailija kirjoitti:

Ohje: ei seksiä ennen sitoutumista. Saattaa aika äkkiä unohtua sitoutumiskammo, been there ;) 

Kyllä. Ja tässä on sekin hyöty, että jos tyyppi kuitenkin mieluummin on sitoutumatta, niin on selvä merkki että ei kannata olla yhdessä, päämäärättömän vanumisen sijaan. Nopeampi ero on parempi kummallekin, ja uutta matoa koukkuun vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä, mitä sitoutuminen tarkoittaa. Ihmiset ovat yhdessä niin kauan kuin molemmat haluavat olla yhdessä, mutta eivät tietenkään enää sitten jos jompikumpi muuttaa mielensä. Mikä se sitoutuminen siinä kuviossa sitten on.

Kun toi ei ole sitoutumista.

Mikä muukaan olisi sitoutumista kuin juuri tuo. Kukaan ei pakota pariskuntaa pysymään yhdessä vastoin tahtoaan enää nykyaikana.

Sitoutuminen on sitä, että nähdään vähän vaivaa sen ensimmäisen "en mä ehkä haluakaan tätä, kun joutuu kehittymään ihmisenä"- vaiheen jälkeenkin. Jos vain tullaan ja mennään fiiliksen mukaan ja annetaan periksi ekan riidan jälkeen , niin se ei ole sitoutumista.

Kurja lapsuus väkivaltaisessa perheessä. Luottamus mennyt ja kotona intiimeissä oloissa tuntuu turvallisemmalta olla yksin tai vain "kaverin" kanssa koska kaverin voi aina heittää ulos jos se rupeaa tiuskimaan, haukkumaan ja hakkaamaan sinua. Ventovieraan sanat ja teot eivät tunnu missään mutta itselle tärkeän ihmisen sanat ja teot satuttaa. Siksi olen sitoutumiskammoinen ja luulenpa ettei vakisuhdetta tule olemaan ennenkuin käyn terapiassa asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu. Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan... Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.

Sittemmin kyllä erosimme, mutta olen monesti miettinyt, että toisinkin olisi voinut mennä. Eikä siis vähiten omien valintojeni takia.

Tämä on kohta, jota minä en ymmärrä. Eikö se lapsi ole se suurin askel ja lopullinen sinetti? Avioliitosta pääsee eroon puolessa vuodessa. Kihlauksesta saman tien. Yhteinen asuntolainakin on suurempi sitoutuminen kuin avioliitto. Ainakin siitä on vaikeampi päästä irti.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sen voi kohdallani tiivistää kahteen asiaan: Pelkäsin, että omat tunteeni haihtuvat ja olen jotenkin pakotettu (esim. syyllisyydentunteeni takia) pysymään tilanteessa, jossa en halua olla. Tämä liittyy lapsuudentraumoihini. Ja varmasti pelkäsin myös hylkäämistä ja sitä että en kelpaisi sellaisena kuin olen.

Tarvittiin paljon kasvamista. Mun täytyi oppia hyväksymään itseni. Se kuulostaa lattealta, mutta liittyy hyvin syvälle persoonallisuuteen meneviin asioihin... Mun täytyi mm. oppia että en ole paha. Sitä ennen piti uskaltaa edes tarkastella asiaa, kyseenalaistaa asioita joihin olin hyvin kauan uskonut. En ollut koskaan oikein uskaltanut tuntea tunteitani. 

Kun olin saanut tällaista luottamusta itseeni, aloin vähitellen ymmärtää, että saan olla tekemisissä kivojen ihmisten kanssa. Aiemmin olin enimmäkseen työntänyt heidät nopeasti pois ja valinnut narsistisia tai muuten mua huonosti kohtelevia ihmisiä. Ja heidätkin pidin aika etäällä. Jos olisin tässä vaiheessa rakastunut johonkin kivaan ihmiseen, siitä olisi ehkä seurannut juuri sellaista omituista roikkumista ja sekoilua, kun ei olisi oikeasti halunnut eroon, mutta ei olisi uskaltanut sitoutuakaan.

Asioiden kohtaaminen ja tunteiden tunteminen, joihin kriisit pakottivat, ovat johtaneet hyvään itsetuntemukseen, lisääntyneeseen itsevarmuuteen ja terveeseen itserakkauteen, ja nämä on ehkä tuoneet rohkeuden heittäytyä. Oma haavoittuvuuteni ei pelota mua niin paljon enää ja kestän myös toisen haavoittuvuuden. Helppoa ei silti ole, mutta sitoutuminen ei enää pelota. Ylipäätään nykyään olen alkanut tuntea, että kestän kyllä mitä vain, joten turhaa suojella itseään niin paljon ja kieltäytyä elämästä ja tuntemasta. 

Yksi puoli sitoutumiskammoa on mun kohdalla siis ollut ylikorostunut syyllisyyden- ja velvollisuudentunne. Eli pelkäsin, että jos sitoutuisin, mulla ei olisi mahdollisuutta valita toisin, vaikka olisin kuinka onneton. Mun on ollut pakko miettiä sitä, että jokainen on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään.

Jotain on ilmeisesti loksahtanut päässäni paikoilleen, koska ihastuin mieheen, joka on herkkä ja jotenkin haavoittuvainen, eikä tämä ahdista mua. Tunnen jonkinlaista myönteistä suojelunhalua häntä, itseäni ja koko suhdettamme kohtaan, mutta en tunne olevani vastuussa hänestä (sellaisella hyvin ahdistavalla tavalla kuin olisin aiemmin luultavasti tuntenut).

Tässä on paljon asiaa.

Itse en aikaisemmin tajunnut olevani sitoutumiskammoinen, koska parisuhteissa olen ollut yleensä se sitoutuvampi osapuoli, ainakin aluksi. Sitten samaan aikaan kun tiedostin sen, tajusin myös sen liittyvän tuohon velvollisuudentunteeseen. Pidän aina sen minkä lupaan. Siksi en halua luvata mitään. En halua aiheuttaa pettymystä. Tunnen olevani nalkissa, jos menen lupaamaan jotain. Tämä koskee siis kaikkea muutakin kuin suhdetta. Sama sitoutumiskammo ilmenee kaikessa. Oikeasti olen tosi sitoutunut asioihin, mutta haluan pitää sen varan, että en lupaa mitään ja voin muuttaa mieleni. Tiedostan olevani liian periaatteellinen tähän maailmaan. Joskus siis voi olla, että se sitoutumiskammoinen on se, johon voit varmimmin luottaa. Joku toinen lupailee sinulle kuun taivaalta, ja lopulta pettää kaikki lupauksensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu. Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan... Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.

Sittemmin kyllä erosimme, mutta olen monesti miettinyt, että toisinkin olisi voinut mennä. Eikä siis vähiten omien valintojeni takia.

Tämä on kohta, jota minä en ymmärrä. Eikö se lapsi ole se suurin askel ja lopullinen sinetti? Avioliitosta pääsee eroon puolessa vuodessa. Kihlauksesta saman tien. Yhteinen asuntolainakin on suurempi sitoutuminen kuin avioliitto. Ainakin siitä on vaikeampi päästä irti.

Kirjoitin tuossa edellä lupauksien pitämisestä. Sellainen ajattelu voi selittää tämänkin. Olen itsekin sitä mieltä, että yhteinen lapsi ja asuntolaina ovat käytännössä isompi sitoutuminen kuin joku paperi tai rengas sormessa. Mutta niihin voi ajautua puolivahingossa. Niissä et suoranaisesti lupaa toiselle välttämättä mitään, vaikka ne sitovatkin teidät yhteen. Kun taas naimisiinmenoa perinteisesti pidetään lupauksena olla loppuelämä yhdessä. Jokainen toki käytännössä tietää, ettei se enää useinkaan näin ole, mutta jos ihmisellä on jokin fiksaatio lupausten pitämisestä, niin se voi selittää asian, eikä tämä ihminen välttämättä itse edes ymmärrä asiaa, vaan saattaa olla aivan ymmällään itsekin. Kun järki sanoo toista, mutta sisäinen pakko lupausten pitämiseen aiheuttaa ahdistavan tunteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

He's not THAT into you.

Sitoutumiskammo = partneri  ei ole Se Oikea.

Aina ei oo kyse siitä. Mä tapasin elämäni naisen reilu 5 vuotta sitten. Ihastuin ja rakastuin aidosti mutta pelkäsin omia tunteitani ja sitoutumista. Mitä rakastuneempi olin niin sitä enemmän pelot nousi pintaan. Pelotti luottaa ja päästää lähelle. Pelotti jos mua sattuu jos heittäydyn kunnolla ja uskallan rakastaa. En ollu valmis sitoutumaan mutta en päästämään irtikään. Pari kertaa mä yritin vetäytyä koko jutusta, mutta palasin hetken päästä jo takasin kun kaipasin niin paljon. Ihmettelen vieläkin miten huoli mut molemmilla kerroilla takasin vaikka loukkasin varmana tolla käytöksellä enkä siinä vaiheessa ollu edes avautunu kunnolla kaikesta mitä oli sen taustalla. Se oli tosi vaikeeta, en ollu tottunu puhumaan sellasista ja olin kasvattanu korkeen suojamuurin vuosien varrella. Lopulta sitten kuitenkin puhuttiin kaikki läpi, keskusteltiin koko ilta aina aamuyöhön asti. Kerroin hylkäämiskokemuksista lapsuudessa, perheväkivallasta ja kaikista muista tollasista ongelmista mitkä mun sitoutumiskammon taustalla oli. Nainen oli ymmärtäväinen ja päästiin yhteisymmärrykseen siitä että voidaan edetä päivä kerrallaan hitaasti eteenpäin yhdessä kunhan oon avoin ja kunhan työstän asioita enkä vaan häivy heti jos alkaa ahdistaan kauheesti. Se oli just sitä mitä mä tarvitsin. Pääsin irti niistä paineista, että tietämäni parit eteni tiettyä vauhtia ja olin varma ettei nainen hyväksy sitä jos me ei tehdä niin, hänkin oli aiemmin kuitenkin edenny aika nopeesti avoliittoon asti ym. Oon kiitollinen siitä kärsivällisyydestä mitä hän osotti sillon ja on sanonu, että se kannatti. Kohta ollaan seurusteltu 4 v ja asuttu yhessä 2,5 v. Meillä menee hyvin ja oon pystyny sitoutumaan ihan kunnolla ja päässy peloistani eroon.

M30

Tää ei nyt liity aiheeseen, mutta haluan toivottaa ihanaa jatkoa teille!

Kiitos, että kirjoitit tuon. Saan siitä lohtua.

(ohis, sivusta)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.

Tietenkään puoliso ei ole elämän ainoa sisältö eikä edes ainoa tärkeä asia, mutta hän on se tärkein.

Ohis...mulle ei ole. Elämässäni on useita tärkeitä ja mulle rakkaita ihmisiä enkä aseta heitäkään tärkeysjärjestykseen. Mulla on elämässäni myös paljon asioita, jotka ovat mulle todella tärkeitä. Asioita, joiden eteen olen tehnyt paljon töitä. En halua heittää näitä asioita menemään enkä halua, että mun pitäisi nostaa yksi ihmissuhteeni muita tärkeämmäksi. Parisuhde tarkoittaa mulle juuri tuota, että muista rakkaistani pitäisi tulla vähemmän rakkaita ja tärkeitä, mun pitäisi toisen vuoksi luopua omista unelmistani ja mahdollisesti myös asioista, jotka olen jo kovien ponnistelujen jälkeen saavuttanut. Mulla on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja haluan elää sen niinkuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Sen vuoksi seurustelusuhde on mulle vielä ok, parisuhde ei. 

On se parisuhde sentään eri asia kuin muut ihmissuhteet. Jos kaikki ystävät kuolisivat pois, se olisi kamalaa, mutta varmasti saisin uusia ystäviä hyvin nopeasti. Mukavia ihmisiä on niin paljon. Sitten jos mies kuolisi, niin tuskin löytäisin mistään uutta miestä. Olemme olleet yhdessä lähes 25 vuotta ja kyllä siinä ajassa olisi jo parempi mies löytynyt, jos olisi löytyäkseen.

Mun taas on helpompi löytää uusia miehiä kuin uusi sisko, uusi veli, uudet vanhemmat tai uudet sisarusteni lapset. Ts mun elämäni tärkeät ja rakkaat ihmiset. 

Sukulaisia rakastetaan yleensä enemmän yhteisen historian takia kuin siksi, millaisia he ovat ihmisinä. Jos sisarukseni eivät olisi omia sisaruksiani ja tutustuisin heihin vasta aikuisena, niin eivät he mitään suurta vaikutusta tekisi eivätkä tuntuisi kiehtovilta persoonilta. Kumppania rakastetaan hänen itsensä takia ja sen vuoksi tunteet ovat voimakkaampia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä rakastuin täysillä yhdeksän vuotta itseäni vanhempaan mieheen ja hänkin minuun. Kaikki oli selkeää, oli mahtavaa olla yhdessä, oli selvää että yhdessä katsotaan tulevaisuuteen, mutta mistään virallisemmista sitoumuksista ei puhuttu. Tulinpa sitten raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja koska suhteemme oli niin hyvä, oli aivan selvää, että lapsi sai tulla - ja tulikin :) Rivien välistä ja suoremminkin mies aina silloin tällöin kyseli, että mitenkäs nyt edettäisiin tässä meidän suhteessa... aina lipesin selittelemään, että katellaan nyt, kun on nämä mun opiskelutkin ja hyvinhän tässä menee kaiken kaikkiaan... Jotenkin pelkäsin kihlausta ja naimisiinmenoa, sitä lopullista sinettiä elämän suunnalle jonkun kanssa, vaikka en varsinaisesti epävarma tunteistani ollutkaan. Olin varmaan sitten kuitenkin liian nuori tekemään pysyviä tärkeitä päätöksiä, ja olihan sekin ihan totta, että yliopisto-opintoni jäivät huilaamaan kun hoitelin vauvaa, ja valmistumisen varmistuminen huoletti minua paljon.

Sittemmin kyllä erosimme, mutta olen monesti miettinyt, että toisinkin olisi voinut mennä. Eikä siis vähiten omien valintojeni takia.

Tämä on kohta, jota minä en ymmärrä. Eikö se lapsi ole se suurin askel ja lopullinen sinetti? Avioliitosta pääsee eroon puolessa vuodessa. Kihlauksesta saman tien. Yhteinen asuntolainakin on suurempi sitoutuminen kuin avioliitto. Ainakin siitä on vaikeampi päästä irti.

Joo, aika kova painoarvo laitettu asioille jotka sitten ihan oikeasti eivät sido käytännössä mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä, mitä sitoutuminen tarkoittaa. Ihmiset ovat yhdessä niin kauan kuin molemmat haluavat olla yhdessä, mutta eivät tietenkään enää sitten jos jompikumpi muuttaa mielensä. Mikä se sitoutuminen siinä kuviossa sitten on.

Kun toi ei ole sitoutumista.

Mikä muukaan olisi sitoutumista kuin juuri tuo. Kukaan ei pakota pariskuntaa pysymään yhdessä vastoin tahtoaan enää nykyaikana.

Sitoutuminen on sitä, että nähdään vähän vaivaa sen ensimmäisen "en mä ehkä haluakaan tätä, kun joutuu kehittymään ihmisenä"- vaiheen jälkeenkin. Jos vain tullaan ja mennään fiiliksen mukaan ja annetaan periksi ekan riidan jälkeen , niin se ei ole sitoutumista.

Kuulostaa aika epämääräiseltä. Ei kukaan jätä kumppaniaan ensimmäisen riidan jälkeen, jos on rakastunut. Ainakaan jos riita ei johdu jostain niin vakavasta asiasta, että on aihettakin päättää suhde.