Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Ei kukaan voi saada kaikkea. Jos hankkii esim. lapsia tai omakotitalon tai koiran, niin kyllä nekin omalla tavallaan rajoittavat elämää ja pakottavat luopumaan joistakin asioista.

Omalla kohdallani koulukiusatun taustoilla pohjalla saattoi olla pelko pilkatuksi tulemisesta. Tämä kun oli aikanaan osa tapaa jolla minua kiusattiin. Endin esitettiin että oltiin kiinnostuneita ja sitten naurettiin siihen päälle. Aloin siis vaatimaan kunnon tutustumista ennen suhdetta. Nyky yhteiskunnassa jossa suhteet vain tapahtuvat nopeasti, tai niiden ainankin odotetaan tapahtuvan niin, se oli todella hankalaa. Näistä peloista ylipääseminen vaati kaukosuhteen ulkomaalaisen kanssa, jotta pystyin pitämään selkeästi oman tarvittavan reviirini, ja tutustumaan häneen kunnolla ilman että hän heti pääsisi vaatimaan iholle pääsyä. 9kk meni ennen kuin tapasimme toisemme kahden kesken. Tämän jälkeen muuta ei tarvittu. Kaukosuhteen kautta sain tarvitsemani ajan tutustumiseen rauhassa. Ja edelleen olemme onnellisesti yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Vain onko kyseessä juurikin vaikeus rakastua?

Oletko pystynyt jollain tavalla etenemään ja käsittelemään sitoutumiskammoasi potentiaalisen kumppaniehdokkaan tultua elämääsi?

Kauan epäröit ja viivyttelit suhdetta ennen kuin halusit ottaa riskin ja yrittää?

Itse yritän saada miehestä selvää. Toistelee aikalailla samoja ajatuksiaan kuukausien edetessä ja suhde junnaa. Joka päivä olemme yhteyksissä, kuuntelee, tukee kun tarvitsen ja kertoo välittävänsä. Ei halua minusta eroon, ei halua päästää minusta irti mutta ei pysty heittäytymään parisuhteeseen. Ei uskalla ja pitää sisäisen maailman kätkössä. Vaikka kyllä minulle on avautunut todella paljon. Mutta saattaa vakavat asiat heittää vitsiksi jne. Riippuu tunnelmasta ja kuinka valmis on avautumaan.

Hän on vähän kuin paras ystäväni.

Itseäni vain hieman ahdistaa kun on ihana ihminen ja olemme päässeet aika pitkälle tutustessa toisiimme. Itsekin olen todella huono sitoutumaan koska en luota kovin helposti ihmisiin ja sisintä on vaikea tuoda esiin ja menen lukkoon suhteen ollessa liian vakava. Mutta tämän kanssa ei pelota ja haluaisin yrittää. Pystyn avautumaan kaikesta.

Tästäkin aiheesta mutta mies vain ei vain osaa sanoa muuta kuin vian olevan hänessä. Hän yrittää työstää asiaa mutta se on hänelle itselleen todella vaikeaa.

En vain tiedä onko tämä sittenkin ajan haaskausta molemmille jos en esimerkiksi vain itse ole hänelle oikea ihminen ja parempi pysyä ystävinä.

Ehkä seksi lähentäisi teitä? Silloin ystävyytenne voisi luonnollisesti muuttua parisuhteeksi... Onko teillä ollut sentään flirttiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Mutta kun kompromissia ei kukaan koskaan halua.

Jos toisen mielestä kotitöihin saa kulua viikossa vain 30 minuuttia (mukaan lukien ruoanlaitto) ja toisen mielestä jokapäivä pitäisi tehdä ruoka alusta loppuun sekä pitää koti erittäin puhtaana?

Kompromissi on mahdotonta. Se joka haluaa tehdä vain 30 minuuttia kotitöitä EI IKINÄ rupea kuluttamaan samaa määrää päivässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Ei kukaan voi saada kaikkea. Jos hankkii esim. lapsia tai omakotitalon tai koiran, niin kyllä nekin omalla tavallaan rajoittavat elämää ja pakottavat luopumaan joistakin asioista.

Tietenkään ei voi saada kaikkea. Mutta en halua luopua sellaisista haluamistani asioista, jotka mun on mahdollista saada. 

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä, mitä sitoutuminen tarkoittaa. Ihmiset ovat yhdessä niin kauan kuin molemmat haluavat olla yhdessä, mutta eivät tietenkään enää sitten jos jompikumpi muuttaa mielensä. Mikä se sitoutuminen siinä kuviossa sitten on.

Kun toi ei ole sitoutumista.

Olen varmaan ollut sitoutumiskammoinen.  Olen edelleen yksin, mutta en myöskään enää etsi kumppania. Miksi ylipäätään pitäisi olla kumppani? Suhteet ovat harvoin kovin hyviä. Miksi laittaa aikaa ja energiaa sellaiseen, mikä ei ole hyvää? 

Itse en ole sitoutumiskammoinen, mutta ex-avomieheni oli. Asiaa käsiteltiin paljonkin. Kun minä sanoin, että haluaisin kihloihin, mies sanoi, että tuntuu liian isolta askeleelta. Hän selitti tuntevansa monta paria, jotka ovat eronneet, kun ovat menneet kihloihin. Kihloihin kuitenkin päädyttiin 4 vuoden seurustelun jälkeen. Sitten alkoi puhe, että hän ei tiedä, haluaako lapsia koskaan. Minä tietysti ihmettelin, miksi, koska molemmat pidettiin lapsista. Hän sanoi, että lapsille on niin iso järkytys, jos tulee ero, eikä hän ole valmis sitoutumaan sillä tavalla, että on vain yhden ihmisen kanssa koko loppuelämänsä. Hän ajatteli asian kai niin, että ollaan yhdessä niin pitkään kuin hyvältä tuntuu. Silti kaikki piti tehdä hänen tavallaan nyt jälkikäteen kun asiaa ajattelee. Jos hän halusi mennä mökkeilemään, hän meni, joko yhdessä minun kanssani tai yksin. Jos

Minua ei huvittanut mennä mökille, sain vapaasti jäädä kaupunkiin. Sama toisinkin päin. Jos minä halusin mennä vaikka ystäväni häihin, hän saattoi sanoa, että on ajatellut lähteä silloin mökille/kalaan/ystäväänsä tapaamaan toiselle puolelle Suomea. Hän myös meni, jos oli niin miettinyt.

Sanoin joskus, että tuntuu ikävältä, kun hän ei lähde mukaan minulle tärkeisiin menoihin. Hänestä taas oli tärkeää, että molemmat saa tehdä itselle mieluisia asioita, kun kerranhan täällä vain eletään.

Jos olisin suostunut, meidän suhde olisi muutettu avoimeksi, eli molemmilla olisi ollut lupa myös muihin rakkauksiin, mutta olisi eletty yhdessä. Se ei vastannut minun käsitystäni hyvästä parisuhteesta. Suhde päättyi hänen aloitteestaan 6,5 vuoden seurustelun jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä, mitä sitoutuminen tarkoittaa. Ihmiset ovat yhdessä niin kauan kuin molemmat haluavat olla yhdessä, mutta eivät tietenkään enää sitten jos jompikumpi muuttaa mielensä. Mikä se sitoutuminen siinä kuviossa sitten on.

Kun toi ei ole sitoutumista.

No mitä se sitoutuminen sitten on?

Vierailija kirjoitti:

Olen varmaan ollut sitoutumiskammoinen.  Olen edelleen yksin, mutta en myöskään enää etsi kumppania. Miksi ylipäätään pitäisi olla kumppani? Suhteet ovat harvoin kovin hyviä. Miksi laittaa aikaa ja energiaa sellaiseen, mikä ei ole hyvää? 

Tämä on täysin ok, mutta monella on kuitenkin se kokemus, että hyvä rakkaussuhde on yksi parhaimmista tai paras asia, mitä elämässä voi kokea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Niinhän sen pitäisi olla. Mutta ikävä kyllä näin ei yleensä enää ole.

Eikös jossain listassa naiset laittanut miehensä edelle: lapset, työn, kaverit, harrastukset, sukulaiset ja lemmikkieläimet.

Seksin edelle meni: lempiohjelmat, suklaa, jalkahieronta ja shoppaileminen.

Muistaakseni niitä ole muitakin asioita mitkä meni noiden miehen ja seksin edelle.

Luulin olevani situtumiskammoinen, eli syytin itseäni ja omaa kammoani siitä etten uskaltanut "heittäytyä", eli luottaa vastapuoleen. Asia ratkesi niinkin kätevästi, että löysin miehen johon pystyin luottamaan. Ei ollutkaan miehellä mitään ketunhäntää kainalossa, ei pelailuja, ei mystisiä "kiireitä" ettei kerkeä näkemään viikkoihin, ei salaisuuksia, ei selvittämättömiä juttuja menneisyydessä. Olikin vain tietämättäni luottanut intuitiooni.

Ei se ole välttämättä mitään sitoutumiskammoa jos ihminen ei vaan ole oikea kumppaniksi. Voihan ihmisen kanssa tulla todella hyvin toimeen ja pitää hänestä, mutta ei se tarkoita välttämättä että tarvitsisi niin sanotusti "tyytyä" tähän henkilöön jos tuntee sitoutumiskammoa häntä kohtaan. Mitä enemmän näkee ihmisiä, vaikka iha porukassa, niin alkaa pikkuhiljaa tietää mistä tykkää ja mitä ehkä alitajuntaisesti etsii toisessa. Silloin kun sopivat geenit ja kaikki mahdollinen kohtaavat, ei sitoutumispelon tunnetta ehkä tule tai se ei jää välttämättä pitkäksi ajaksi (Jos alkaa vaikka deittailemaan)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Ei kukaan voi saada kaikkea. Jos hankkii esim. lapsia tai omakotitalon tai koiran, niin kyllä nekin omalla tavallaan rajoittavat elämää ja pakottavat luopumaan joistakin asioista.

Tietenkään ei voi saada kaikkea. Mutta en halua luopua sellaisista haluamistani asioista, jotka mun on mahdollista saada. 

Siitähän tässä on kyse, että vaikka jokainen yksittäinen haluttu asia olisi sinänsä mahdollinen, niin ne voivat silti käytännössä sulkea toisensa pois. Sitten täytyy luopua jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

Periaatteessa kyllä, mutta parisuhde on kuitenkin vain osa elämää. Parisuhde ei siis ole elämän ykköstoive. Ja parisuhde on myös vain osa ihmissuhteita. Olen mieluummin sinkku kuin tyydyn toisen vuoksi asioihin, jotka eivät ole ykköstoiveitani. 

Mikä sitten on elämässä tärkeintä, ellei se kaikkein tärkein ihminen?

Ei puoliso voi olla elämän sisältö ja ainoa tavoite. Sehän on ahdistavaa. Hyvä parisuhde on minusta sellainen, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan, molemmilla on elämässä samanlaisia tavoitteita ja toiveita, joita voidaan tavoitella ja tehdä yhdessä, toisiaan auttaen. Jos parisuhteen ainoa tavoite on olla olematta yksin, niin se on riippuvuus, ei parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Luulin olevani situtumiskammoinen, eli syytin itseäni ja omaa kammoani siitä etten uskaltanut "heittäytyä", eli luottaa vastapuoleen. Asia ratkesi niinkin kätevästi, että löysin miehen johon pystyin luottamaan. Ei ollutkaan miehellä mitään ketunhäntää kainalossa, ei pelailuja, ei mystisiä "kiireitä" ettei kerkeä näkemään viikkoihin, ei salaisuuksia, ei selvittämättömiä juttuja menneisyydessä. Olikin vain tietämättäni luottanut intuitiooni.

Onhan tuokin mahdollista, mutta esim. minua on syytetty, että salailen asioita, olen itsekäs ja pelaan pelejä. Olen siis nainen, enkä ole koskaan pelaillut mitään pelejä. Eräs mies syytti, etten ole vakavissani. Omasta mielestäni olin. Minulle vain ei sovi sellainen kylki kyljessä nyhjääminen, vaan haluan tehdä muutakin kuin olla yhden ihmisen käytettävissä 24/7. Se taas on jonkun mielestä ollut merkki siitä, että salailen asioita tai en ole tosissani suhteessa. Eri tulkintoja.

710 kirjoitti:

Ei se ole välttämättä mitään sitoutumiskammoa jos ihminen ei vaan ole oikea kumppaniksi. Voihan ihmisen kanssa tulla todella hyvin toimeen ja pitää hänestä, mutta ei se tarkoita välttämättä että tarvitsisi niin sanotusti "tyytyä" tähän henkilöön jos tuntee sitoutumiskammoa häntä kohtaan. Mitä enemmän näkee ihmisiä, vaikka iha porukassa, niin alkaa pikkuhiljaa tietää mistä tykkää ja mitä ehkä alitajuntaisesti etsii toisessa. Silloin kun sopivat geenit ja kaikki mahdollinen kohtaavat, ei sitoutumispelon tunnetta ehkä tule tai se ei jää välttämättä pitkäksi ajaksi (Jos alkaa vaikka deittailemaan)

Juu, ei sekään voi olla mikään ihanne, että aina on valmis nopeasti sitoutumaan.  

Kuten tätä edellisen kirjoittajan tapauksessa, intuitioonsa kannattaa luottaa. 

Tavoite ei kai useimmilla ole ihmissuhde itsessään, vaan hyvä, onnellinen ja turvallinen olo, joka toteutuu ihmissuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

En voisi kuvitellakaan ikuisesti seksiä vain yhden naisen takia. Vaihtelu virkistää.

Mies 41v

Minä taas en voisi kuvitellakaan seksiä muiden kuin vaimoni kanssa

M42v