Sitoutumiskammoinen! Kerro, miksi et voi heittäytyä suhteeseen vaikka olisit rakastunut?

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Hyvä! Näin minäkin ajattelen.

Mä en edes halua sitoutua keneenkään. Miksi ihmeessä? Miksei voida vaan elää päivä kerrallaan, yhdessä niin kauan kun huvittaa ja lähteä vapaina eri teille jos huvittaa? Mulla ei ole mitään sellaista pitkän tai loppuelämän kestävän parisuhteen ihannetta, jota pitäisi tavoitella. Lapsiakaan en ole koskaan halunnut joten lasten takia ei tarvitse tavoitella vakaata parisuhdetta.

Traumoja menneisyydessä joista ei pääse yli. 

Jos osoittautuisi että se kaikki olikin BAD ROMANCE

Vierailija kirjoitti:

Minä olin sitoutumiskammoinen nuorena. Mulla oli kaikenlaisten huonojen kokemusten vuoksi olematon itsetunto ja luottamusongelma, joten suhtauduin kaikkiin ihmisiin varauksella enkä puhunut oikeista ajatuksistani ikinä kenellekään. Ainoat suhteet, joihin kykenin vastakkaisen sukupuolen kanssa, olivat seksiin perustuvia - pystyin siis toimimaan luontevasti miehen kanssa vain, jos sen mielipiteellä musta ei oikeastaan ollut mulle mitään väliä. Jos se alkoi kiintyä, menin aivan paniikkiin ja lopetin koko jutun.

Iän myötä olen saanut itsetunnon kohdalleen ja kun ympäröin itseni kusipäiden sijaan mukavilla, turvallisilla ihmisillä, aloin uskaltaa muodostaa aitoja ystävyyssuhteita muihin. Siitä sitten, vähitellen, uskalsin alkaa harkita jotain romanttisiin tunteisiin perustuvaa juttua jonkun miehen kanssa. Enää en pelkää tai kätke itseäni jonkin kuoren sisään, ja jos homma kuitenkin lopulta menee jotenkin reisille niin varmasti en kuole siihen.

Varmasti ihmisillä on erilaisia syitä ”sitoutumiskammolle”, mutta mulle se oli jokin sisäinen riittämättömyyden tunne ja pelko siitä, että se toinen kuitenkin pettyisi muhun, kun en kykenisi täyttämään sen jotain kuvitteellisia odotuksia. Ei vaan ollut rohkeutta ryhtyä kehittämään mitään oikeaa kenenkään kanssa - oli helpompi olla yksin.

Niin samoja fiiliksiä, ikävä kyllä eivät vaan ole vieläkään täysin väistyneet, vaikka en ole niin nuorikaan enää. Työstän niitä kyllä terapiassakin.

Vierailija kirjoitti:

Traumoja menneisyydessä joista ei pääse yli. 

Välttelevä kiintymyssuhde

Sitoutumiskammo on mielestäni aika leimaava termi. Ei rakastumisen tarvitse johtaa parisuhteeseen. Ties vaikka olisi rakastunut useampaankin, eikä koe tarvetta naulita itseään sen paremmin kuin toistakaan johonkin muottiin.

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Mielestäni et ole sitoutumiskammoinen. Minulle olisi juuri ihanteellinen tilanne, että olisi omat huushollit ja olisi myös omaa aikaa aika paljon. Luonnollisesti olisin valmis sitoutumaan yhteen ihmiseen. Täytyy vain löytää ihminen, joka ajattelee samalla tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

En todella tiedä miksi olen 5 vuotta roikkunut. Suhde on kuitenkin hyvä, ehkä siksi.

No. 3

jos olet viisi vuotta roikkunut mukana suhde ei voi olla hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vain onko kyseessä juurikin vaikeus rakastua?

Oletko pystynyt jollain tavalla etenemään ja käsittelemään sitoutumiskammoasi potentiaalisen kumppaniehdokkaan tultua elämääsi?

Kauan epäröit ja viivyttelit suhdetta ennen kuin halusit ottaa riskin ja yrittää?

Itse yritän saada miehestä selvää. Toistelee aikalailla samoja ajatuksiaan kuukausien edetessä ja suhde junnaa. Joka päivä olemme yhteyksissä, kuuntelee, tukee kun tarvitsen ja kertoo välittävänsä. Ei halua minusta eroon, ei halua päästää minusta irti mutta ei pysty heittäytymään parisuhteeseen. Ei uskalla ja pitää sisäisen maailman kätkössä. Vaikka kyllä minulle on avautunut todella paljon. Mutta saattaa vakavat asiat heittää vitsiksi jne. Riippuu tunnelmasta ja kuinka valmis on avautumaan.

Hän on vähän kuin paras ystäväni.

Itseäni vain hieman ahdistaa kun on ihana ihminen ja olemme päässeet aika pitkälle tutustessa toisiimme. Itsekin olen todella huono sitoutumaan koska en luota kovin helposti ihmisiin ja sisintä on vaikea tuoda esiin ja menen lukkoon suhteen ollessa liian vakava. Mutta tämän kanssa ei pelota ja haluaisin yrittää. Pystyn avautumaan kaikesta.

Tästäkin aiheesta mutta mies vain ei vain osaa sanoa muuta kuin vian olevan hänessä. Hän yrittää työstää asiaa mutta se on hänelle itselleen todella vaikeaa.

En vain tiedä onko tämä sittenkin ajan haaskausta molemmille jos en esimerkiksi vain itse ole hänelle oikea ihminen ja parempi pysyä ystävinä.

Idiotismin määritelmä on se että tekee samaa asiaa ja odottaa eri lopputulosta.

Jos ihminen on kokenut jo useitakin eroja niin kukaan täysijärkinen ei enää seurustele. Tyhmä ei ole se jota huijataan kerran mutta tyhmä on se joka antaa itseään huijattavan samallla tavalla uudestaan ja uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Meinasin vastata, mutta tässähän tuo tulikin jo. Komppaan lainaamaani kirjoittajaa.

En oikein ymmärrä, mitä sitoutuminen tarkoittaa. Ihmiset ovat yhdessä niin kauan kuin molemmat haluavat olla yhdessä, mutta eivät tietenkään enää sitten jos jompikumpi muuttaa mielensä. Mikä se sitoutuminen siinä kuviossa sitten on.

Ehkä sen voi kohdallani tiivistää kahteen asiaan: Pelkäsin, että omat tunteeni haihtuvat ja olen jotenkin pakotettu (esim. syyllisyydentunteeni takia) pysymään tilanteessa, jossa en halua olla. Tämä liittyy lapsuudentraumoihini. Ja varmasti pelkäsin myös hylkäämistä ja sitä että en kelpaisi sellaisena kuin olen.

Tarvittiin paljon kasvamista. Mun täytyi oppia hyväksymään itseni. Se kuulostaa lattealta, mutta liittyy hyvin syvälle persoonallisuuteen meneviin asioihin... Mun täytyi mm. oppia että en ole paha. Sitä ennen piti uskaltaa edes tarkastella asiaa, kyseenalaistaa asioita joihin olin hyvin kauan uskonut. En ollut koskaan oikein uskaltanut tuntea tunteitani. 

Kun olin saanut tällaista luottamusta itseeni, aloin vähitellen ymmärtää, että saan olla tekemisissä kivojen ihmisten kanssa. Aiemmin olin enimmäkseen työntänyt heidät nopeasti pois ja valinnut narsistisia tai muuten mua huonosti kohtelevia ihmisiä. Ja heidätkin pidin aika etäällä. Jos olisin tässä vaiheessa rakastunut johonkin kivaan ihmiseen, siitä olisi ehkä seurannut juuri sellaista omituista roikkumista ja sekoilua, kun ei olisi oikeasti halunnut eroon, mutta ei olisi uskaltanut sitoutuakaan.

Asioiden kohtaaminen ja tunteiden tunteminen, joihin kriisit pakottivat, ovat johtaneet hyvään itsetuntemukseen, lisääntyneeseen itsevarmuuteen ja terveeseen itserakkauteen, ja nämä on ehkä tuoneet rohkeuden heittäytyä. Oma haavoittuvuuteni ei pelota mua niin paljon enää ja kestän myös toisen haavoittuvuuden. Helppoa ei silti ole, mutta sitoutuminen ei enää pelota. Ylipäätään nykyään olen alkanut tuntea, että kestän kyllä mitä vain, joten turhaa suojella itseään niin paljon ja kieltäytyä elämästä ja tuntemasta. 

Yksi puoli sitoutumiskammoa on mun kohdalla siis ollut ylikorostunut syyllisyyden- ja velvollisuudentunne. Eli pelkäsin, että jos sitoutuisin, mulla ei olisi mahdollisuutta valita toisin, vaikka olisin kuinka onneton. Mun on ollut pakko miettiä sitä, että jokainen on kuitenkin itse vastuussa omasta elämästään.

Jotain on ilmeisesti loksahtanut päässäni paikoilleen, koska ihastuin mieheen, joka on herkkä ja jotenkin haavoittuvainen, eikä tämä ahdista mua. Tunnen jonkinlaista myönteistä suojelunhalua häntä, itseäni ja koko suhdettamme kohtaan, mutta en tunne olevani vastuussa hänestä (sellaisella hyvin ahdistavalla tavalla kuin olisin aiemmin luultavasti tuntenut).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

En voisi kuvitellakaan ikuisesti seksiä vain yhden naisen takia. Vaihtelu virkistää.

Mies 41v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska tarvitsen aika paljon omaa tilaa ja omaa aikaa. En pidä kompromisseista, koska mielestäni kompromissi on aina ratkaisu, jota kumpikaan ei olisi halunnut, mutta joka on kuitenkin jollain tavalla siedettävä. Mulle ei riitä, että elämäni olisi vain siedettävää. Voin kyllä tapailla ja seurustellakin, mutta omat huushollit ja oma vapaus. Vapaudella en tarkoita, että olisi muitakin kumppaneita vaan sitä, että voin suunnitella menojani omien aikataulujeni mukaan ilman riippuvuutta toisen aikatauluista.

Miksi ihmeessä kompromissin pitäisi olla sellainen, jota kumpikaan ei halua? Tarkoitus kai on, että löydetään sellainen ratkaisu, josta molemmat aidosti pitävät.

Aika usein se kuitenkin on jotain muuta kuin kummankaan ykköstoive. Esim toinen haluaa asua kerrostalossa ja toinen omakotitalossa. Kompromissina rivitaloasunto, joka ei kuitenkaan ole kummankaan ykköstoive. Toinen haluaa monta lasta, toinen ei yhtään tai korkeintaan yhden. Kompromissina kaksi lasta. Jälleen kerran kummallekaan ei ykköstoive. Mun mielestä kompromissi on ratkaisu, johon kumpikin voi tyytyä, kun kerran sitä ykköstoivettaan ei voi toisen toiveiden vuoksi saada.

Mutta eikö parisuhteessa ykköstoive ole se, että ollaan yhdessä?

34 jatkaa vieläkin, vaikka tuli jo melkoinen vuodatus...

Välillä on tuntunut pahalta, kun sitoutumiskammoisia pidetään usein jotenkin itsekkäinä ja kylminäkin tyyppeinä. Itse olen todella herkkä ja lämmin, enkä varmaankaan ole ainoa. On vain niitä traumoja ja epävarmuuksia.

Eipä sillä, uskoin kyllä itsekin kauan, että olen kykenemätön syviin tunteisiin ja niin vaihtelunhaluinen, että en siksi halua sitoutua. 

En tiedä että olenko sitoutumis kammoinen mut läheltä liippaa. On ollut miehiä jotka ovat sanojensa mukaan olleet valmiita tekemään mitä tahansa saadakseni minut. Olen pyylevä reilusti ylipainoinen omaan giganttiset reidet. Ulkonäköni on lähellä hävettävää mitä tulee nykykäsityksiin naiseudesta.kuitenkin olen huoma nut että saan treffikutsuja jne melkein lähes tuntemattomilta miehiltä. Olen baarissa töissä jz olen miettinyt voiko tämä sitten vaikuttaa näihin asioihin. Työnantajani olettaa että pukeudun törkeän kireisiin farkkuihin koska se kasvattaa myyntiä joka paikkaan sattuu mutta saan siitä myös hyvän palkan t Teija

Ehkä on olemassa ne ihmiset, jotka eivät halua sitoutua, koska joutuisivat ikuisesti naimaan samaa ihmistä (...), tekemään kompromisseja jne., ja ne, jotka pohjimmiltaan haluaisivat sitoutua, mutta eivät pysty. Vain jälkimmäiset lienevät sitoutumiskammoisia...? Koska edelliset vain tekevät mielensä mukaisia valintoja, jotka saattavat olla muille ongelma, mutta eivät heille itselleen.