Kun lapsi soittaa itkien hakemaan isänsä luota,.

Kuuntele lastasi. Itse karsin koko lapsuuden ja teini-ian kun jouduin viettamaan viikonloppuja isan luona. Ei ollut mikaan malli isa, joi koko ajan ja lahetti sunnuntaisin taksilla minut takaisin aidin luo ja kielsi kertomasta kun ei voinut ajaa paihtymyksen vuoksi. Kuuntele lastasi ja vaistojasi! Oli erittain turvaton lapsuus itsellani, ja pelkasin. Vaikka alkoholi ei olisi kuvioissa, lapsesi voi silti pelata.

Lasten todellinen paras ja objektiivisuus ovat eron jälkeen vaikeampia taitoja kuin se kuuluisa rakettitiede. Todellisessa elämässä painellaan laput silmillä, omista lapsuudentraumoista voimaa ammentaen valtataisteluun. Jokaisella kun on se oma totuus ja mitä vähemmän on kykyä objektiivisuuteen, sen enemnän kyseessä on omien ongelmiensa näkeminen muissa, ei lapsen paras. Tätä ei moni äiti tajua. Ja kun ei oo sujunu em siinä parisuhteessa, ei se suju eron jälkeenkään. Lapsen itkulle voi olla monta syytä, eikä kyseessä todellakaan tarvitse olla se et isän luona on kamalaa. Tai sitten on. Mut mitä enemmän ne omat tunteet riehuu, sen varmemmin menee metsään. Myös lapsi tarkkailee äitinsä reaktioita ja voi toimia sen mukaan

Voin omakohtaisesta kokemuksesta sanoa, että selvitä, mistä lapsen haluttomuus mennä isälleen johtuu. Juurta jaksain! Teet karhunpalveluksen lapselle ja isälleen, jos et selvitä sitä nyt. Se tulee kolkuttelemaan teidän kaikkien kolmen ovelle myöhemmin.

Mä oon itse alta 30 vuotias, jolla on paljon ongelmia elämässä pärjäämisen ja ahdistuksen kanssa. Valtaosa näistä ongelmista johtuu siitä, että olen lapsena toisen vanhemman luona kokenut turvattomuutta, huutoa ja sitä etten ole osannut tai saanut olla oma itseni. Yhä vieläkin ne asiat vaikuttaa tekemiseeni, täysin automaattisestikin. Esimerkiksi töiden hakeminen on hankalaa, koska itsetunto on niin huono, en osaa "myydä itseäni" rekrytoijille, jännitän kaikkea, ahdistun siitä jos työntekoani vahditaan/arvostellaan, en osaa tehdä asioita varmoin ottein muuten kuin yksin, pyytelen turhaan anteeksi, pidän itseäni huonona ja kykenemättömänä, pelkään ettei minua hyväksytä, en uskalla sanoa mielipiteitäni, sosiaaliset tilanteet jännittävät ja kontrollin tarpeeni näkyy sitten siellä, missä vain voin olosuhteitani kontrolloida (eli kotona). Vieläkin ahdistun huutamisesta ja vihaan riitelyä.

Nuo lapsuuden asiat koskettaa mun kaikkia ihmissuhteita, minäkuvaani, työpaikoissa pärjäämistäni, kaikkea ihmisten kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa ja unelmiani (koska luulen etten osaa tai pysty). Terapiassa olin aikuisena useamman vuoden, mutta tietyt asiat on niin syvään juurtuneet, että niiden kadottamiseen tarvitsisi töitä hurjan paljon. Iloisesta ja suhteellisen rohkeasta lapsesta tuli epävarma lapsi ja lopulta epävarma, ihmisvihamielinen aikuinen, jonka on vaikea hyväksyä jopa itsensä. Suhde toiseen vanhempaani ei ole kovin hyvä. Sinne meneminen näin aikuisenakin aiheuttaa pahaa oloa useita päiviä ennen, ilman nykypäivään liittyvää syytäkään. Ja vanhempani ei oikeasti edes tunne minua, koska ei ole nähnyt minua itsenäni 23 vuoteen. Eikä siis välttämättä omasta valinnastaan, vaan siksi, että lapsena koin tarpeelliseksi olla näyttämättä tunteitani tai pahaa oloani vanhemmalleni. Samalla paljon muista asioista minussa jäi ilmentymättä hänelle. Silloista puolisoaan en haluaisi nähdä (ja näin käy onneksi harvoin). Pelkään ja ahdistun koko ihmisestä.

Itselläni on tällaisia oireita eikä ole ollut kyse edes väkivallasta, manipuloinnista, heitteillejätöstä tai vastaavasta! Oireet tulivat pelkästä turvattomuudesta, lapselle pelkoa luovasta jännityneestä ilmapiiristä. Ja ihan vain kahden toisilleen sopimattoman aikuisen räjähtävästä suhteesta, persoonaeroista minun ja vanhempani/silloisen puolisopuolen välillä sekä lapselle huutamisesta ja sen ymmärtämättömyydestä ettei lapsi aina ymmärrä kaikkea kuten aikuinen. Nyt minun on vaikea luovia elämässäni. Toinen vanhempani ei ikinä haukkunut tai puhunut pahaa toisesta. Pakotti menemään, kun ajatteli, että niin kuuluu tehdä.

Kasvatat laiskaa uppiniskaista lasta joka pelaa sua. Varmaan pyytäävät lasta edes vähän osallistumaan kotitöihin vaikka pitämällä huoneen siistinä. Lopettamaan pelaamisen tai muuta. Sulle kiva inistä.

En kyllä kysyis lapselta palatessa, oliko kivaa. Ois parei ehkä kysyä tyyliin "mitä teitte eilen? Mitä söitte? Tähän tyyliin. 10-vuotias saattaa osata jo pelatakin...Joutuu viikonlopuksi pois esim. kavereidensa luota ja se on tylsää. Ja onhan kaksi operhettä ihan erilaiset toimintatavoiltaan ja se jos mikä on rankkaa lapsele. Toki saattaa olla, että ex:n puolisolle ahdistavaa, kun  lapsi tulee ja inhoaa ajatusta,jolloin se näkyy käytöksessä. 

Keskustelun paikka teillä vanhemmilla, jos haluatte, että lapsi tapaa jatkossakin. Se on hänen oikeutensa, vaikkei lapsi osaa sitä vielä niin ajatella.

Hei, älä laita poikaa enää sinne jos ei halua. Sulla on hyvä poika, älä anna eksän ja tämän akan pilata häntä.