Miten kestää yksinäisyys ilman että pää hajoaa?

Vierailija kirjoitti:

Olen aikuisiällä tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin - olen hyvä tutustumaan. Yhdestäkään näistä tuttavuuksista ei ole tullut aitoa, syvää ystävyyttä. Suurin osa on ns. hyvän päivän kavereita, muutama on sellainen, joille voi kaunistellusti joskus purkaa tuntojaan.

Kaipaan sellaista tyyppiä, kenen luo voi mennä silloin, kun on täysin paljas ja hajalla ja kenelle ei tarvitse esittää mitään. Joku, joka välittää aidosti eikä vain tekopyhyyttään.

Esteenä tämmöisen tyypin löytämiselle on, että kaikilla muilla on jo omat läheiset luottotyyppinsä (lapsuudenkavereita, sisaruksia jne...).

Lisäksi valtaosalla on perhe, joka vie aikaa. Ei heillä ole enää tilaa minulle.

Mistähän sinut löytäisi. Vaikutat ihmiseltä jonka kanssa olisi ilo ystävystyä. Aidolta.

En ymmärrä mitä kestämistä yksinäisyydessä on,yksinäisyys on kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen aikuisiällä tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin - olen hyvä tutustumaan. Yhdestäkään näistä tuttavuuksista ei ole tullut aitoa, syvää ystävyyttä. Suurin osa on ns. hyvän päivän kavereita, muutama on sellainen, joille voi kaunistellusti joskus purkaa tuntojaan.

Kaipaan sellaista tyyppiä, kenen luo voi mennä silloin, kun on täysin paljas ja hajalla ja kenelle ei tarvitse esittää mitään. Joku, joka välittää aidosti eikä vain tekopyhyyttään.

Esteenä tämmöisen tyypin löytämiselle on, että kaikilla muilla on jo omat läheiset luottotyyppinsä (lapsuudenkavereita, sisaruksia jne...).

Lisäksi valtaosalla on perhe, joka vie aikaa. Ei heillä ole enää tilaa minulle.

Näin se varmaan menee suurimmalla osalla. Minullakin on oikeastaan vain yksi ystävä, enkä silläkään voi kertoa kaikkea. Oikeastaan meidän keskustelut menevät sillain, että hän kertoilee mulle omista asioistaan ja minä vain kuuntelen. Ja sitten on myös naisystävä. Toisaalta nautin näistä aamuhetkistä, kun naisystävä ei ole vielä herännyt.

Seurakunnan vapaaehtoistoiminta?

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnan vapaaehtoistoiminta?

Miten tämä liittyy ystävystymiseen?

Olen huomannut, että pitämäni ihmiset ovat usein todella suosittuja, eikä heillä ole useinkaan samanlaista tarvetta ystävystyä minun kanssani. Ehkä olen hieman valikoiva ihmisten suhteen, mutta en halua olla hirveästi tekemisissä ihmisten kanssa, joista en erityisemmin pidä. Voidaan sanoa, että tällaisia ihmisiä on tiheässä. Jostakin syystä ärsyynnyn helposti, jos huomaan esim. olevani vain pelkkänä korvana kuten usein käy keskusteluissa. Jos ihminen höpöttää vain omia asioitaan, eikä pysähdy ollenkaan niihin aiheisiin, joita minä tuon esille, niin en vain jaksa. Myös sellaiset ihmiset, jotka lausuvat ’totuuksia’ minusta minulle nostaa heti angstit. Näitäkin on yllättävän paljon. Tulkitaan toisen ihmisen asiat negatiivisessa valossa ja sitten sanotaan ne päin naamaa. Yksikin tuttavuus sanoi minulle, että sinulla on varmaan sellainen olo, että miehesi ei enää pidä sinua viehättävänä, kun olet lihonut. No ei kyllä ollut. En niinkun jaksa tällaisia omasta mielestään viisaita ja kaikkitietäviä naisia. Sitten monista huokuu sellainen ylemmyyden tunne, he eivät sano suoraan, mutta heistä näkee, miten he eivät ymmärrä tai arvosta asioita elämässäni. Ilmaisevat asian usein omana mielipiteenään hyvin diplomaattisesti, mutta tunne vastapuolessa on ihan sama kuin sanoisi asian suoraan. Eipä sellaisen ystävä juuri huvita olla. Olen tulkinnut yksinäisyyttäni niin, että se on osittain omaa syytäni. Olen ehkä turhan herkkä ja valikoiva. Kiinnostun vain niistä tosi tosi hyvistä tyypeistä, jotka eivät sitten ole kiinnostuneita minun seurastani. Olen osittain myös hyväksynyt tämän ja todennut, että en ehkä tunne oloani kuitenkasn niin kurjaksi, että lähtisin asialle jotakin tekemään, esim. viettämään aikaa ihmisten kanssa, joista en pidä. Se ei olisi oikein heitäkään kohtaan. Minä en kärsi yksinäisyydestä varsinaisesti. Viihdyn yksin, enkä ajattele koko asiaa useinkaan. Kuitenkin joskus oikein hyvän keskustelun jälkeen, kun tunnen taas olevani iloinen ja sosiaalinen, mietin, että mikä rikkaus ja ihanuus olisi, kun olisi edes yksi hyvä ystävä tai edes kaveri.

Vierailija kirjoitti:

Tämä vuosi on nyt ollut niin rankka, että rajoilla mennään. Tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään järkeä kun ei kuulu mihinkään, ei ole osa mitään, ei kelpaa mihinkään tai kenellekään.

Opettele nauttimaan siitä. Mua taas on alkanut nyppimään etten saa ikinä olla rauhassa, aina pitäisi olla jossai menossa ja kissanristiäisissä ja rannalla yms..

Surkutelkaa . Eikö teillä oo tekemistä? Menkää pesemään mattoja matonpesupaikalle. Kivaa puuhaa. Itsellä muutama matto vielä pesemättä. On kai teillä sukulaisia. Mummi hoivakodissa? Menkää katsomaan mummia ja ulkoiluttakaa. Käykää vanhempia tapaamassa jos siskoja ja veljiä. Kai teillä edes yksi ystävä on. Yksin voi lähteä matkoille. Turha surra täähän on vaan elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa yksin olevaa aikuista naista kartetaan? Minkä ikäinen on ”aikuinen”? Olen 31 ja kyllä mulle on juteltu, kun olen yksin ollut esim. festareilla, junassa, baarissa... ehkä yksinoleva vanhempi nainen antaa vaikutelman, että haluaakin olla yksin. Jos näkisin vaikka laivalla yksin olevan keski-ikäisen, ajattelisin ehkä että nauttii harvinaisesta yksinolosta ja ottaa taukoa kiireen keskellä, en välttämättä menisi jututtaan.

Mulle ei ole.

Ei minullekaan tulla juttelemaan, mutta luulen sen osittain johtuvan myös siitä, että perusolemukseltani olen jotenkin torjuva ja sisäänpäinkääntynyt.

Suomalainen ei helposti ala juttelemaan. Itse en odota vaan alan jutteleen jos siltä tuntuu. Ulkomaillahan juttelu on helppoa. Tilanteen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Surkutelkaa . Eikö teillä oo tekemistä? Menkää pesemään mattoja matonpesupaikalle. Kivaa puuhaa. Itsellä muutama matto vielä pesemättä. On kai teillä sukulaisia. Mummi hoivakodissa? Menkää katsomaan mummia ja ulkoiluttakaa. Käykää vanhempia tapaamassa jos siskoja ja veljiä. Kai teillä edes yksi ystävä on. Yksin voi lähteä matkoille. Turha surra täähän on vaan elämää.

Luitko ketjua ollenkaan ennen kuin suolsit nuo idiotismisi tänne? Osaatko ylipäätään lukea? Moni on täällä fyysisesti sairas, osittain liikuntakyvytön. Masentunut. Vieraantunut smalltalkista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnan vapaaehtoistoiminta?

Miten tämä liittyy ystävystymiseen?

Arvaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkutelkaa . Eikö teillä oo tekemistä? Menkää pesemään mattoja matonpesupaikalle. Kivaa puuhaa. Itsellä muutama matto vielä pesemättä. On kai teillä sukulaisia. Mummi hoivakodissa? Menkää katsomaan mummia ja ulkoiluttakaa. Käykää vanhempia tapaamassa jos siskoja ja veljiä. Kai teillä edes yksi ystävä on. Yksin voi lähteä matkoille. Turha surra täähän on vaan elämää.

Luitko ketjua ollenkaan ennen kuin suolsit nuo idiotismisi tänne? Osaatko ylipäätään lukea? Moni on täällä fyysisesti sairas, osittain liikuntakyvytön. Masentunut. Vieraantunut smalltalkista.

en osannut lukea sitten. Mittasin itselläni kun on tekemistä enemmän kun ehtii ja pitäisi tavata sukua ja ystäviäkin. Tykkään matkustaa yksin ulkomaille . Tänään menen visiitille rakkaan poikani luo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnan vapaaehtoistoiminta?

Miten tämä liittyy ystävystymiseen?

Otsikko koski kylläkin yksinäisyyttä eli liittyy hyvinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surkutelkaa . Eikö teillä oo tekemistä? Menkää pesemään mattoja matonpesupaikalle. Kivaa puuhaa. Itsellä muutama matto vielä pesemättä. On kai teillä sukulaisia. Mummi hoivakodissa? Menkää katsomaan mummia ja ulkoiluttakaa. Käykää vanhempia tapaamassa jos siskoja ja veljiä. Kai teillä edes yksi ystävä on. Yksin voi lähteä matkoille. Turha surra täähän on vaan elämää.

Luitko ketjua ollenkaan ennen kuin suolsit nuo idiotismisi tänne? Osaatko ylipäätään lukea? Moni on täällä fyysisesti sairas, osittain liikuntakyvytön. Masentunut. Vieraantunut smalltalkista.

en osannut lukea sitten. Mittasin itselläni kun on tekemistä enemmän kun ehtii ja pitäisi tavata sukua ja ystäviäkin. Tykkään matkustaa yksin ulkomaille . Tänään menen visiitille rakkaan poikani luo.

Niin että yksinäinen jolla on kuitenkin sukua ja ystäviä joita voisi tavata? Onkohan sulla nyt vähän kadoksissa se yksinäisyyden määritelmä.... Ei, kaikilla ei todellakaan ole sukua tai edes yhtä ystävää, osaatko kuvitella?

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että pitämäni ihmiset ovat usein todella suosittuja, eikä heillä ole useinkaan samanlaista tarvetta ystävystyä minun kanssani. Ehkä olen hieman valikoiva ihmisten suhteen, mutta en halua olla hirveästi tekemisissä ihmisten kanssa, joista en erityisemmin pidä. Voidaan sanoa, että tällaisia ihmisiä on tiheässä. Jostakin syystä ärsyynnyn helposti, jos huomaan esim. olevani vain pelkkänä korvana kuten usein käy keskusteluissa. Jos ihminen höpöttää vain omia asioitaan, eikä pysähdy ollenkaan niihin aiheisiin, joita minä tuon esille, niin en vain jaksa. Myös sellaiset ihmiset, jotka lausuvat ’totuuksia’ minusta minulle nostaa heti angstit. Näitäkin on yllättävän paljon. Tulkitaan toisen ihmisen asiat negatiivisessa valossa ja sitten sanotaan ne päin naamaa. Yksikin tuttavuus sanoi minulle, että sinulla on varmaan sellainen olo, että miehesi ei enää pidä sinua viehättävänä, kun olet lihonut. No ei kyllä ollut. En niinkun jaksa tällaisia omasta mielestään viisaita ja kaikkitietäviä naisia. Sitten monista huokuu sellainen ylemmyyden tunne, he eivät sano suoraan, mutta heistä näkee, miten he eivät ymmärrä tai arvosta asioita elämässäni. Ilmaisevat asian usein omana mielipiteenään hyvin diplomaattisesti, mutta tunne vastapuolessa on ihan sama kuin sanoisi asian suoraan. Eipä sellaisen ystävä juuri huvita olla. Olen tulkinnut yksinäisyyttäni niin, että se on osittain omaa syytäni. Olen ehkä turhan herkkä ja valikoiva. Kiinnostun vain niistä tosi tosi hyvistä tyypeistä, jotka eivät sitten ole kiinnostuneita minun seurastani. Olen osittain myös hyväksynyt tämän ja todennut, että en ehkä tunne oloani kuitenkasn niin kurjaksi, että lähtisin asialle jotakin tekemään, esim. viettämään aikaa ihmisten kanssa, joista en pidä. Se ei olisi oikein heitäkään kohtaan. Minä en kärsi yksinäisyydestä varsinaisesti. Viihdyn yksin, enkä ajattele koko asiaa useinkaan. Kuitenkin joskus oikein hyvän keskustelun jälkeen, kun tunnen taas olevani iloinen ja sosiaalinen, mietin, että mikä rikkaus ja ihanuus olisi, kun olisi edes yksi hyvä ystävä tai edes kaveri.

Minäkin olen tosi nirso ihmisten suhteen. Ongelmani on se, etten kaipaa lainkaan small talk -tuttuja, joita suurin osa tuntuu haluavan ympärilleen. Minä tahdon syvällisiä ihmissuhteita. Tahdon keskustella kunnolla, enkä jauhaa sontaa päivät pitkät. En saa pinnallisista suhteista mitään. Jos muita ei ole tarjolla, olen mielummin yksin. Tällä hetkellä minulla on yksi ystävä, joka asuu toisella paikkakunnalla, sekä miesystävä. Syvällisiä ihmissuhteita on erittäin vaikea löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä vuosi on nyt ollut niin rankka, että rajoilla mennään. Tuntuu ettei tässä elämässä ole mitään järkeä kun ei kuulu mihinkään, ei ole osa mitään, ei kelpaa mihinkään tai kenellekään.

Opettele nauttimaan siitä. Mua taas on alkanut nyppimään etten saa ikinä olla rauhassa, aina pitäisi olla jossai menossa ja kissanristiäisissä ja rannalla yms..

Niin. Ehkäpä sinun pitää vain opetella nauttimaan siitä, ettet saa ikinä olla rauhassa ja aina pitäisi olla jossain menossa ja kissanristiäisissä ja rannalla yms..

Onneksi olen introvertti, ja todennäköisesti minulla on vielä asperger, niin yksikseen eläminen on ihan mukavaa. Tosin ehkä se johtuu juuri siitä. Kuitenkin välillä huomaan ajattelevani että "sitten joskus tulevaisuudessa kun on perhe jne jne", mutta tätä menoa tulee tuskin koskaan tapahtumaan. En vain osaa löytää ystäviä muualta kuin koulusta, mutta koulujen päätyttyä aika pian päättyy kaikki ystävyyssuhteetkin. Tiedä sitten onko vika nimenomaan minussa. Luultavasti, koska en todellakaan ole sosiaalisesti lahjakas.

yksinonyksin kirjoitti:

Oletko koskaan mennyt yksin mihinkään? Jos menee tapahtumaan tai matkalle yksin, niin siellä todellakin on yksin. Kokeileppa ja tee yksin vaikka reissu Tallinnaan ja laske monenko kanssa puhut. Yksin olevaa aikuista naista kartetaan kuin ruttoa, että jollain tavalla se on outo kun on yksin.

Olen matkustellut paljon yksin. Ikinä ei ole tarvinnut olla yksin ja puhumatta ja kokea, että pidettäisiin outona. Olen matkoilla tavannut paljon muita yksin matkustavia naisia. Viimeisimmällä Tallinnan matkalla ensimmäiset juttukaverit löytyivät Helsingin sataman kahviosta, kun eräs pariskunta tuli samaan pöytään ja aloimme jutella koirista.

Itselläni on se sama tunne, että en kuulu minnekään. Monilla ihmisillä on kuitenkin kotipaikka tai  seutu, jossa asuu sukulaisia tai muita tuttuja ja itsellä ei ole mitään paikkaa mihin palata. Olen asunut nyt ihan vieraalla paikkakunnalla jo jonkun aikaa, mutta elämäni ei juurikaan ole muuttunut. Itse olen vasta aika nuori, mutta hirveästi elämääni on mahtunut ikäviä ihmisiä ja näiden kokemuksien myötä olen tullut aika varovaiseksi ja en helposti luota toisiin. Uskon, että ilman näitä kokemuksia olisin varmaan vähän sosiaalisempi niinkuin olin ennen. Nyt on aika lailla pitänyt aloittaa alusta. Kouluista minulla on lähes pelkästään huonoja kokemuksia ja ainoastaan yksi koulutus missä olin eroaa muista ihmisten osalta. Siellä oli paljon eri-ikäisiä ihmisiä ja ainoa paikka mihin olin tervetullut ja ihmiset puhuivat, moikkasivat ja nauroivat kanssani. Silloin mietin, että tältäkö se tuntuu, kun voi mennä huoletta kouluun ilman pelkoa siitä, että mitä päivä tuo tullessaan.

Itse olen varmaan aivan liian kiltti ihminen ja toisaalta varmaan ollut liian hyväuskoinen. Nyt tämä on muuttunut, koska kyllä jotain pitää oppia. Siltikin olen aina heikompien puolella ja ärsyynnyn tietyntyyppisista ihmisistä nopeasti. Yksin olen nyt ollut jo lähes 10 vuotta jos ei satunnaisia koulututtuja lasketa. Mitään vapaa-ajan seuraa ei oikein koskaan. Tietysti vikaa on itsessäkin, mutta omalla kohdalla kaikki oli myös ikävää seurausta muutoista. Toisaalta olen myös aika erilainen kuin muut ja varmaan melko tylsä ihminen monen mielestä. En viihdy isossa porukassa. Pelkään, että en koskaan löydä hyviä ystäviä ja olen hirveän huono aloittamaan keskustelua. Toisaalta suojelen myös itseäni, koska en jaksaisi enää mitään draamaa johon olen joutunut tahtomattakin. Minulle riittäisi kyllä ihan pari ihmistä, jos olisi syvällinen ystävyyssuhde. Miehestä en voi kuin haaveilla sillä en usko, että pystyn enää päästämään ketään niin lähelle. Silti mietin aina, että olisi toisaalta mukavaa, että olisi kumppani.

Välillä mietin, että miksi kaikki oikein menikin näin. Mutta syyt on ihan helposti nähtävissä. Ensin muutto ja sitten "huono" seura. Koulun vaihto taas ja siellä yksin jääminen. Kiusaaminen sen jälkeen. Lopulta minulla ei ollut enää ketään missään. Jotkut kiusasivat, toiset eivät huolineet porukkaan. Lopulta vaan luovutin ja yritin näyttää, että ei tunnu missään. Ei vuosien yksinäisyys tai muiden pilkka. Silti en ole vieläkään toipunut siitä. Ja tuskin minusta koskaan tulee mitään sosiaalista ihmistä. Tämä on aika kaukana siitä mitä ajattelin. Minulle olisi riittänyt "normaali" elämä ja en koskaan ole toivonut mitään mahdotonta. Minulla on kyllä hyvä mielikuvitus ja välillä kuvittelen, että minkälainen olisi se "oikea" elämäni. Pelkään vaan, että on liikaa jäänyt "vaurioita" menneisyydestä ja en pääse niistä yli. Välillä pelkään tietynlaisia ihmisiä ja ihmisjoukkoja. Ja en halua tilanteisiin, jotka muistuttavat menneestä. Samaten minun ei tule mentyä yksinään oikein minnekään, koska tulee liikaa se "koulunkäytäväfiilis" ja en halua enää kokea sitä. Sekä tiedän kyllä lopputuloksen, että joku voisi puhua minulle jotain, mutta siihen se jäisi. Olen kuitenkin todella hyväsydäminen ihminen ja varmasti olisin ihan hyvä kaveri jollekin.

Jatkuu vielä

Jatkuu

Välillä menee huonommin ja tekisi mieleni luovuttaa. Pelkään, että elämäni menee siihen suuntaan, etten enää jaksa yrittää. Nyt jos minulla olisi rahaa tekisi mieli muuttaaa erakoksi johonkin mökkiin. Nykyisinkin asun maaseudulla ja jotenkin koen, että tämä sopii paremmin itselle. Toisaalta tämä asia ei ole hyvä elämäni kannalta ja tarvitsisin kaupungin mahdollisuuksia, mutta pelkään etten pärjäisi siellä ja alkaisi ahdistaa enemmän. Kaipaan kuitenkin hiljaisuutta ja luontoa niin paljon. Välillä yritän ajatella, että niin kauan, kun olen rauhallinen ei ole mitään hätää. Minulla on ollut jaksoja jolloin on ahdistanut tosi paljon. Sitä en haluaisi enää ja olenkin miettinyt, että on parempi olla liikaa miettimättä.Silti en toivoisi kenellekään tätä elämää ja uskon, että monikaan tavallista elämää elävä ei kestäisi tätä elämää mitä elän, mutta itse olen jo tottunut tähän.

Tiedän, että itsessäkin on vikaa, mutta välillä tuntuu, että elämäni on ollut kuin joku onnettomien sattuminen summa tähän mennessä. Ja tiedän, että en juurikaan olisi voinut vaikuttaa asioihin. Nyt kaikki on vielä hyvin, kun vanhempani elävät. Isovanhemmat kuolivat vähän aika sitten ja taas tuli ikäviä ajatuksia siitä, että taas "joukko" on pienentynyt ja läheispiiri kapenee. Oikeastaan minulla on vaan vanhemmat ja hekään eivät juurikaan tiedä elämästäni tai halua tietää. Eivät ole tukeneet aiemminkaan. Muuten minulla ei ole ketään kenelle puhua ja toisaalta minun olisi varmaan vaikea puhua kenellekään asioitani, koska haluan välttää "valitusta" ja en halua paljastaa itseäni  muille.

Sitä pään hajoamista pelkään itsekin. Niin kauan kun pysyn rauhallisena ei ole hätää. Sen takia on pakko säästää itseään, ettei tule liikaa kuormitusta. Toisaalta olen myös kärsinyt dissosiaatiosta jo ainakin 10 vuotta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Nykyisin olen melkein kokoajan kuin unessa ja epätodellinen olo on jokapäiväistä. Peilikuvakin saattaa näyttää vieraalta, minkä takia en halua itseäni peilistä paljonkaan tuijotella. Silti tiedän kyllä, että se olen minä ja kuitenkin todellisuuden taju on onneksi pientä hetkeä lukuunottamatta säilynyt. Mahdonko silti selvitä kunnialla kaikesta.Nyt olen vielä melko normaali ihminen kaikesta huolimatta ja pystyn kuitenkin toimimaan eri tilanteissa kohtuu hyvin. 

Jatkuu vieläkin