Tuntematon henkilö jonka olette nähneet vain kerran ja joka on jäanyt mieleen

Kuminpolttomotoristi joka tässä yhtenä iltana häiriköi naapurustoa kyykkypyöräänsä vinguttamalla.

Näin kerran kaupassa todella upean miehen. Ehkä puolen sekunnin ajan katsottiin toisiamme silmiin. Jäi harmittamaan että en lähestynyt häntä sen jälkeen, vaikka kyseessä oli täysin normaali kohtaaminen ja mies jatkoi matkaansa  huomaamatta minua sen kummemmin.

Muutama vuosi sitten epäsiisti keski-ikäinen mies nousi bussiin ja istui selkä menosuuntaan olevalle penkille. Mies tuijotti vastapäätään istuvia pikkutyttöjä taukoamatta koko matkan ja en muista koska olisin tuntenut oloni yhtä ahdistuneeksi jonkun ihmisen läsnäolosta.

Jokunen viikko sitten kävelin mummotunnelissa ohi miehestä, joka näytti aikamatkaajalta. Mies näytti Robin Hoodin aikalaiselta koko olemukseltaan. Ruskettunut, ahavoitunut iho, tummanruskeat pitkät ja kiharat hiukset. Mies hymyili, kun kävelin ohi. Miehen silmät loistivat lämpöä, hänellä oli todella kaunis hymy ja komeat hampaat. Kävin baaritiskille tilaamaan juomaa ja nyt kaduttaa, etten pysähtynyt juttelemaan. Hän poikkesi täysin muista miehistä siellä eikä hän ollut ollenkaan tyypillistä miesmakuani, mutta hänen energiansa ja hahmonsa teki vaikutuksen. Toivottavasti törmään häneen vielä jossain.

Vierailija kirjoitti:

Muutama vuosi sitten yhdella keikalla pikku baarissa kaverini jutteli jonkun miehen kanssa. Menin seuraan ja mies kohteli minua kuin vanhaa tuttuaan "mehän käytiinkin X:n ja Y:n (jotka tiedän yhden ystäväni kautta) kanssa sun luona etkoilla silloin kerran, muistan sun kirjahyllyn hyvin". Kun jäimme miehen kanssa kaksin hän kertoi että oli silloin antanut mulle käyntikorttinsa, "ota yhteyttä jos olet kiinnostunut". Muistin sen kerran kun kaverini kaveri X kävi kotonani, muu seurue on unohtunut. Lisäksi mies kertoi että olimme nähneet yhdessä baarissa tämän samaisen porukan kera toisenkin kerran. Hän oli ollut pettynyt kun en ottanut yhteyttä.

Seurustelin näiden tämän miehen kertomien tapaamisten aikoihin enkä seurustellessani vilkuile vieraita. Olen blokannut kohtaamisemme kokonaan mutta miksi muistan joitain muita mukanamme olleita ihmisiä?

Tämän viimeisen tapaamisemme jälkeen, siitä kun mies kertoi olleensa kiinnostunut minusta yli kymmenen vuotta sitten, en ole saanut häntä mielestäni. Se on ainoa tapaamisemme jonka muistan, hän on minulle tuntematon jonka olen nähnyt vain kerran. Ehkä kohtalo suo minulle vielä yhden tapaamisen hänen kanssaan.

Mikset vaan kysy kaveriltasi miehen yhteystietoja ja hyödynnä jo tapahtunutta "kohtaloa"?

Istuin junassa, kun huomioni alkoi kiinnittyä siihen, mitä lähellä istuva henkilö puhui puhelimeensa. Kuulosti tosi hurjalta tapahtumalta, kaikki mitä oli käynyt. Katsoin välillä ympärilleni, ja tuli tosi epätodellinen olo, kun muut junassa olijat istuivat jäykkinä ja hiljaa kuin sfinksit, tiukasti muualle tuijottaen - näyttivät kyllä kuuntelevan miehen puhetta hekin. Mietin että ymmärränkö nyt oikein kuulemani. Puhelu oli melko pitkä.

Kun henkilö lopetti puhelunsa, tuntui tyhmältä olla reagoimatta edes jotenkin. Ei sellaisia asioita kuule joka päivä. Junassa oli hiiskumaton hiljaisuus, vaikka penkit olivat täynnä ihmisiä. Lopulta kurottauduin vähän hänen puoleensa, ja sanoin että ”Nyt on tainnut tapahtua jotakin tosi pahaa.” Tarkoitukseni oli siis kuulostaa myötätuntoiselta. Henkilö alkoikin vuolaasti kertoa tapahtumista, hänellä oli varmaankin tarve puhua niistä. Ihmisparka tuntui olevan ihan shokissa, ja samalla kamppaili hurjasti pitääkseen itsensä kasassa ja ns. mahdollisimman normaalina. Kuuntelin, osoitin mytötätuntoa, yritin antaa toivoa ja lohtua pikkasen siinä samalla. Annoin toisen puhua. Otin suurena luottamuksen osoituksena kaiken, mitä hän kertoi. Kun ihminen on sellaisessa järkytyksessä, hän ei ole aivan oma itsensä - arjen sosiaaliset suojamekanismit ja puolustautumismekanismit rooleineen ovat poissa, omalla tavallaan on erittäin paljas ja haavoittuvainen, riisuttu oma itsensä.

Kerron vain sen verran, että oli tapahtunut kouluammuskelu, ja hän oli yksi vanhemmista, joka kiiruhti noutamaan lastaan koululta. Hänkään ei ollut siinä vaiheessa saanut vielä paljoa tietoa tapahtumista, ja epätietoisuus, ja huoli omasta lapsesta, muistakin lapsista sekä opettajistakin oli käsin kosketeltavaa.

Minun oli pakko sitten nousta junasta pois pysäkilläni, sitä ennen toivotin voimia, ja toivoin että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin jne. Hän kiitti minua kun sai puhua.

Sillä lailla tuosta tuli hyvä olo, että tavallaan sain edes pikkasen, pienen ajan, kantaa osaa siitä kuormasta, mikä ihmisellä on tuollaisessa tilanteessa. Mutta olin aivan hämmennyksissäni tietty monta päivää. En pälättänyt eteenpäin asioista mitä hän kertoi, tällä tavalla yleisellä tasolla, mitä tässä viestissä kirjoitin, kerroin kahdelle läheisimmälle ja luotetuimmalle ihmiselle, kun halusin kertoa miksi olen vähän tolaltani. Muistaakseni tuo henkilö kertoi minulle tavallaan melkein koko elämän tarinansa nopeasti siinä junassa - oli kuin tulvaportit olisi aukaistu, kun vain ilmaisin, että olen tässä, jos haluat puhua.

On jäänyt mieleeni. Ja toivon että se perhe selviytyi mahdollisiman hyvin. En kohdannut häntä enää.

Musta näitä tarinoita on ihanaa lukea!

Olen kirjoittanut tämän kohtaamisen aiemmin johonkin muuhunkin ketjuun, mutta sopii mielestäni tähän!

Kauan sitten opiskeluaikoina asuin Kalliossa. Joulu oli tulossa, olisiko ollut aatonaatto, myöhäinen ilta jo kuitenkin kun odotin bussia Hakaniemen torin varella.

Lunta satoi hiljalleen,  katu oli autio ja uusi lumi koskematonta. Ihmisiä ei näkynyt ja autoja vain jokunen liikkeellä lumen vaimentaessa niidenkin äänen. 

Olin ajatuksissani ja kovin murheellinen. Elin nuorena naisena sellaista murrosaikaa, luopumista, suhteen päättymistä.

Sieltä lumisateesta, ainoana kulkijana minua lähestyi jo iäkkäämpi nainen,  hahmoltaan laitanpuolenkulkija. Hän tuli suoraan luokseni, silitti poskeani, katsoi silmiin ja sanoi; hyvää Joulua sinulle.... vai toivottiko siunausta? 

Se ei ole oleellista, vaan lempeä, lohduttava ääni, kosketus ja jokin ihme lämpö. Sitten nainen jatkoi matkaansa lumisateeseen. 

Tuo kohtaaminen palaa aina mieleeni, oliko ihminen vai enkeli?

Lääketieteen kandidaatti, joka Rovaniemen terveyskeskuksessa vuonna 2005 valehteli minulle diagnoosin.

Vierailija kirjoitti:

sairaita nuo naiset jotka tiiraa nuoria miehiä. Vai oli se komea sillon kerran junassa, 30 vuotta sitten että ihan enkeli varmaan! Ja sitten sitä muistellaan ja kirjoitellaan nettiin että oi voi! kyllä on säälittävää elämä joillain.

Luulen, että jokainen meistä elämänsä aikana tekee jollain tavalla (hymy, kiitollisuus, kuuntelu, olemus...) vaikutuksen johonkin tuntemattomaan ihmiseen. Sen takia näitä tarinoita ja muistoja tässä ketjussa on jaettu.

Luulen myös, että sinä et vaikuta kehenkään positiivisesti.

Kerran vuosia sitten vuokrasin lomamökin. Avain haettiin läheltä mökin omistajalta. Vanhempi mies ja ihan arkinen. Juttelu oli sellaista lämpimän asiallista, hän hehkui jonkin sortin hyvyyttä ja vetovoimaa. Mitään ei tietenkään tapahtunut välillämme, mutta ikäerosta huolmatta  tunsin häntä kohtaan vetoa. Jäi mieleen se miten toinen veti puolensa ja harasin halua vastaan järjenvoimalla.

Olen pelännyt lasten hankkimista vaikeasta lapsuudesta johtuen, joten muistan hyvin tilanteen. Olin Tanskassa ja näin ohimennen miehen, josta tuli välitön ja varma tunne, että hänen kanssaan haluaisin lapsia heti. No ei niitä sitten silloin kuitenkaan tullut ;)

Noihin aikoihin mulle kävi kotimaassa muutamia kertoja tilanteita, joissa lapset tulivat yllättävissä paikoissa avautumaan. Mm. Bussissa kysyi tyttö neuvoa, mitä tulisi tehdä erään kouluongelman kanssa. Rannalla istuessani tuli toinen pieni tyttö juttelemaan mulle pitkät pätkät asioistaan mm. veljensä kuolemasta ja lähtiessäni toivoi, että nähtäisiin vielä uudelleen samalla rannalla. Ei koskaan kyllä enää nähty :(

Sitten kun olin saanut ongelmani työstettyä ja halusin mieheni kanssa lapsia kovasti, mutta niitä ei kuulunutkaan, viereeni bussissa istui kerran mies, joka alkoi suoraan puhua tyyliin, että kyllä niitä lapsia sinun nyt viimeistään pitää alkaa tekemään. Tuntematta siis minua yhtään. Oli aika kamala tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Istuin junassa, kun huomioni alkoi kiinnittyä siihen, mitä lähellä istuva henkilö puhui puhelimeensa. Kuulosti tosi hurjalta tapahtumalta, kaikki mitä oli käynyt. Katsoin välillä ympärilleni, ja tuli tosi epätodellinen olo, kun muut junassa olijat istuivat jäykkinä ja hiljaa kuin sfinksit, tiukasti muualle tuijottaen - näyttivät kyllä kuuntelevan miehen puhetta hekin. Mietin että ymmärränkö nyt oikein kuulemani. Puhelu oli melko pitkä.

Kun henkilö lopetti puhelunsa, tuntui tyhmältä olla reagoimatta edes jotenkin. Ei sellaisia asioita kuule joka päivä. Junassa oli hiiskumaton hiljaisuus, vaikka penkit olivat täynnä ihmisiä. Lopulta kurottauduin vähän hänen puoleensa, ja sanoin että ”Nyt on tainnut tapahtua jotakin tosi pahaa.” Tarkoitukseni oli siis kuulostaa myötätuntoiselta. Henkilö alkoikin vuolaasti kertoa tapahtumista, hänellä oli varmaankin tarve puhua niistä. Ihmisparka tuntui olevan ihan shokissa, ja samalla kamppaili hurjasti pitääkseen itsensä kasassa ja ns. mahdollisimman normaalina. Kuuntelin, osoitin mytötätuntoa, yritin antaa toivoa ja lohtua pikkasen siinä samalla. Annoin toisen puhua. Otin suurena luottamuksen osoituksena kaiken, mitä hän kertoi. Kun ihminen on sellaisessa järkytyksessä, hän ei ole aivan oma itsensä - arjen sosiaaliset suojamekanismit ja puolustautumismekanismit rooleineen ovat poissa, omalla tavallaan on erittäin paljas ja haavoittuvainen, riisuttu oma itsensä.

Kerron vain sen verran, että oli tapahtunut kouluammuskelu, ja hän oli yksi vanhemmista, joka kiiruhti noutamaan lastaan koululta. Hänkään ei ollut siinä vaiheessa saanut vielä paljoa tietoa tapahtumista, ja epätietoisuus, ja huoli omasta lapsesta, muistakin lapsista sekä opettajistakin oli käsin kosketeltavaa.

Minun oli pakko sitten nousta junasta pois pysäkilläni, sitä ennen toivotin voimia, ja toivoin että kaikki sujuisi mahdollisimman hyvin jne. Hän kiitti minua kun sai puhua.

Sillä lailla tuosta tuli hyvä olo, että tavallaan sain edes pikkasen, pienen ajan, kantaa osaa siitä kuormasta, mikä ihmisellä on tuollaisessa tilanteessa. Mutta olin aivan hämmennyksissäni tietty monta päivää. En pälättänyt eteenpäin asioista mitä hän kertoi, tällä tavalla yleisellä tasolla, mitä tässä viestissä kirjoitin, kerroin kahdelle läheisimmälle ja luotetuimmalle ihmiselle, kun halusin kertoa miksi olen vähän tolaltani. Muistaakseni tuo henkilö kertoi minulle tavallaan melkein koko elämän tarinansa nopeasti siinä junassa - oli kuin tulvaportit olisi aukaistu, kun vain ilmaisin, että olen tässä, jos haluat puhua.

On jäänyt mieleeni. Ja toivon että se perhe selviytyi mahdollisiman hyvin. En kohdannut häntä enää.

Oletpas ihana. Ja kauheaa miten me suomalaiset ollaan niin kylmää porukkaa. Miten kukaan muu ei viitsinyt sanoa mitään tai kysyä mitään. Eihän täällä kukaan auta kadullakaan jos joutuu hullun ahdistelemaksi.

Vierailija kirjoitti:

Muutama vuosi sitten epäsiisti keski-ikäinen mies nousi bussiin ja istui selkä menosuuntaan olevalle penkille. Mies tuijotti vastapäätään istuvia pikkutyttöjä taukoamatta koko matkan ja en muista koska olisin tuntenut oloni yhtä ahdistuneeksi jonkun ihmisen läsnäolosta.

Miksi et mennyt pikkutytön tueksi?

Itse menen lähelle istumaan näissä tapauksissa ja viestitään katseellani, että vahdin tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

typeriä juttuja. Vai sillon näin jonkun, ja sillon tapahtui näin. Kylä on taas tyhmät jutut joillain.

Vanha lihava keski-ikäinen nainen näkee nuoren pojan ja ihastuu ...no huh huh! sairasta!

No nyt on saatu älykkö paikalle! Huomio, huomio, täällä älykäs ihminen paikalla!

Tosin sun tekstisi on täynnä kirjoitusvirheitä ja vaikutat vähän yksinkertaiselta, mutta onneksi se ei estä sua arvostelemasta muita.

Sairastahan tässä on vaan tämä sun täysi empatiakyvyttömyys muita kohtaan.

Ehkä olisi paikallaan siirtyä lukemaan jotain muuta keskustelupalstaa, sellasta jota ymmärrät.

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa vanhat ku..rppa...äm..mät se nuorten poikien kattelu. Älköä...

Älköä....😂😂....on nämä sun kirjoitusvirheet, mutta jatka toki, se on todella viihdyttävää!

Pari vuotta sitten RockCockissa.Lähdettiin kotiinpäin ja melkein oltiin portista ulkona, kun alettiin juttelemaan parin miehen kanssa.Jotenkin tuli sellainen olo tämän toisen miehen kanssa että toinen tajuaa ihan täydellisesti mitä ajattelen, minun kuivan sarkastinen huumorini ja minä tajusin hänen juttunsa. Jäin vain hetkeksi tuijottamaan silmiin.Ja sitten iski paniikki, ja sanoin, että nyt pitää lähtee....harmittaa ihan hirveästi, ois pitänyt jäädä juttelemaan.....

Kerran muutamia vuosia sitten ku olin teinityttö niin näin messuilla ihanan minua vähän vanhemman pojan. Ne iloiset siniset silmät ja paksut tummanruskeat hiukset. Harmittaa kun ujostelin niin paljon etten mennyt juttelemaan :/ No mun ensirakkaus muistutti ihan tätä poikaa sitten :)

On jääny mieleen ku teinininä yli 10 vuotta sitten pussailtiin silloisen poikaystävän kanssa jonkun ravintolan edessä, ja siinä oli tupakalla joku vanha akka ja se sano meille et "varokaa, siellä toisessa päässä on paskaa"

Naurattaa vieläki välillä :D

Olin koiraa ulkoiluttamassa. Tuttu alue, ja päivittäin käymme sielläpäin lenkillä ja siinä kävellessämme huomasin saman tienreunalla olevan miehen ja koiran. Mies taisi olla kännykällä ja koira oli vapaana vieressä, mutta hihnalla. Kun lähestyimme ja olimme ohittamassa muutaman metrin vierestä, niin tämä koira huomaa meidät, haukkuu iloisesti ja juoksee kohti. Pysähdyin oman koiran kanssa ja odotin että tämä mies tulee ottamaan koiransa jotta voimme jatkaa matkaa. Koira kiehnää meidän ympäri samalla kun mies yrittää saada hihnasta kiinni.

Siinä sitten jäätiinkin juttelemaan kaikenlaista ja annettiin koirien haistella ja tutustua. Lopulta miehen kännykkä soi ja ei tainnut olla vastaamassa kun ehti soida jonkun aikaan, niin minä sanoin että me varmaan jatketaan nyt matkaa. Moikattiin ja olin jo kääntymässä kun mies huikkasi: Mikä sun nimi on? Käännyin ja vastasin. Kysyin myös hänen nimeä mihin hänkin vastasi. Lähdin jatkamaan matkaa koiran kanssa, ja mies vastasi puheluunsa.

Tuon jälkeen ei olla ikinä nähty. Jäi todella lämmin olo hänestä. Hän oli todella kohtelias ja mukava mies. Tuota kohtaamista muistelen lämmöllä.

Kaikkea hyvää hänelle ja Lunalle, jos sattuu lukemaan tämän joskus. :)