Tuntematon henkilö jonka olette nähneet vain kerran ja joka on jäanyt mieleen

Opettelin lumilauteilemaan lapsena ja kaaduin hississä ja jäin siihen maahan istumaan surullisena ja samalla irrottamaan siteitä toisesta jalasta, että pääsen kävelemään pois muitten tieltä.

Vierestä meni hissillä ohitse nuori poika lumilaudan kanssa joka katsoi minua ja sanoi "Kyllä se siitä vielä onnistuu" hymyili ja näytti peukkua. Piristi silloin ja vieläkin näin monta vuotta tilanteen jälkeen muistelen tätä poikaa aina, kun menen laskettelemaan laudan kanssa :)

Vierailija kirjoitti:

Junassa pari vuotta sitten istuin vastapäätä tosi komeaa nuortamiestä. Tai ehkä kaunis olisi parempi kuvailu. Mä en varmasti tuijottele ihmisiä, mutta tästä miehestä en saanut silmiäni irti. Hän oli ehkä 22-26v, jäi pois Tikkurilassa ja lähtiessään hymyili minulle kauniisti. Vähän hävetti, oli varmasti huomannut mun tuijotuksen. Tyttöystävä oli vastassa. Enkä todellakaan ajatellut mitään iskemisiä tai seksuaalisia ajatuksia, olen 50v nainen :).

Monesti välillä vielä tulee mieleen tämä mies, ja toivon, että on onnellinen tyttöystävänsä kanssa ja että muutenkin elämä kohtelee häntä hyvin.

Eli ansaitsee olla onnellinen, koska oli hyvännäköinen.

Olin hiihtolomalla Iso-Syötteellä talvella 2001. Kaatuessani loukkasin jalkani. Ensiavun antanut hissipoika jäi lähtemättömästi mieleeni. Erityisesti se miten hän tutki nilkkaani. Kosketus oli yhtä aikaa hellä ja varma. Poika oli ehkä 20-vuotias, tummat pörröiset hiukset, siniset silmät, vaalea iho ja hienopiirteiset huulet kuin miespuolinen lumikki. Olisiko ehkä ollut saamelainen. Nimi taisi olla Henri. Niihin käsiin voisin toistenkin antautua.

80-luvulla pikkukaupungin ainoaan baariin tuli noin 40v nainen jota en tuntenut, muualta käymässä..

Nainen hukui synkkyyttä ympärilleen, ja se vain syveni, muu asiakaskunta pikkuhiljaa siirtyi kauemmaksi naisesta niin että viereiset pöydät tyhjeni ja baarimeteli vaimeni kuiskauksiksi.

Nainen huokui kuolemaa, oikein sellaista kalmaa, kuin kalmansavu olisi leijjaillut hänen ympärillään vienosti. Silmät kuin mustat aukot.

Vielä nytkin puistattaa ja tunnen sen syvän mustan kuilun joka hänessä oli.

Nainen viipyi kuitenkin jonkin aikaa, yli yunnin ja tiedosti tilanteen myös itse.

Muuutama vuosi sitten Kirppiscenter Manhattanilla Turussa näin pastellinvihreään mekkoon fiftarityyliin pukeutuneen blondin, hän oli kaunis kuin Marilyn Monroe <3 Tuijotin häntä pitkään ja rakastuin miten kaunis tuo nainen oli, ihokin hehkui ja harmittelin miksi itse olen tämmöinen kamala eukko vaan :( Teki lähtemättömän vaikutuksen minuun<3

Huh miten naiivi ketju.

Minäkin olen nähnyt kaksoisolentoni menneisyydestä, tämä tosin oli kopio n. 6-vuotiaasta itsestäni. Samanlaiset erikoiset hiukset (kellään muulla en ole nähnyt vielä samaa väri+pörrökiharapehko-kombinaatiota), samalla lailla vähän pyöreä mutta vilkas ja energinen, päällään aivan samanlainen paita kuin oli ollut siinä iässä yksi suosikkipaidoistani! Toivoin vain hänelle kaikkea hyvää ja toivon, ettei hän saa osakseen koko peruskoulun kestävää pilkkahuutelua hiustensa tähden kuten itse sain. Erikoiset, mutta eihän se ole huono asia. :)

Vierailija kirjoitti:

Helsinki-Vantaan lentokentällä lasiseinän takana latinomies, ei mitenkään pitkä mutta komea ja ennen kaikkea: musta, kiiltävä, sileä ja pakaroille yltävä maailman kaunein tukka ja kitaralaukku. Munasarjani halusivat minun liimaantuvan meitä erottavaan lasiin. Huokaisin, ja hän meni lentokoneputkeen ja lensi Suomesta jonnekin Atlantikseen.

Tämä oli niin hyvin kirjoitettu, että kolahti. Saisi elokuvakohtauksen. Taustalle Joaquin Cortés tanssimaan.

Minä olin lentämässä lomalta takaisin Islantiin, istuin villapaidassani odottamassa lentoa. Samassa hallissa oli japanilainen hoikka mies puvussaan, puvun takki riisuttuna ja valkoinen paita, miehellä oli kostutettu nenäliina taiteltuna otsalle viilennykseksi ja pää takakenossa. Katselin aikani kuluksi miestä, hänestä huokui väsymys ja rauha, hän oli tehnyt pienen pyhän harmaan ja valkoisen keitaan ympärilleen yhdellä nenäliinalla.

Hän avasi silmänsä ja nosti päätään, ehkä tunsi katseeni ja minulla jäi yksi sydämenlyönti väliin, olin jäänyt kiinni tuijotuksesta. Hän hymyili minulle lempeästi kuin munkki ja käänsi päänsä uudelleen taaksepäin, asetti nenäliinan otsalleen.

Amerikkalainen nuori opiskelijapoika junassa n. 15 vuotta sitten. Hänen koko olemuksesta huokui aurinkoisuutta, kohteliaisuutta, iloisuutta ja hyvää mieltä, sellaista positiivista "amerikkalaisuutta", jota on yleensä vain amerikkalaisilla. Oli muuten niin komeakin ja niin totaalisen erilainen kuin suomalaiset miehet. Muistan tuijottaneeni häntä melkein koko junamatkan ajan. Sain niin hyvän mielen tästä ihmisestä ja vieläkin muistelen häntä.

Tämä tapahtui ollessani 12-vuotias. Asuin vasta toista talvea uudella paikkakunnalla. Kuljin paljon bussilla läheisessä kaupungissa harrastuksissa. Tälläkin kerralla taas menossa kaupunkiin. Saavuin pysäkille aika myöhään ja en sitten muista ehdinkö nähdä edes kaikkia ihmisiä, jotka bussiin jo menivät. Kuitenkin bussiin astuessa ja istumaan päästessä huomasin kaksi varmaan jo täysi-ikäistä poikaa, jotka istuivat "lastenvaunupaikalla". Toinen menosuuntaan ja toinen selkäpäin. Itse istuin ensimmäiseen penkkiin takaosassa. En ehtinyt kauaa istua, kun toinen heistä hymyili minulle todella pitkään. En koskaan unohda hänen hymyään. Ehkä hän näki, että näytin epävarmalta ja halusi keventää tunnelmaa tai sitten olin itse jotenkin ajatuksissani hymyillyt.

Tämä hetki oli siinäkin mielessä tärkeä, että ensin vähän ajattelin, että mitähän tyyppejä nuo ovat, kun olivat aika rähjäisissä vaatteissa ja ajattelin, että jos huutelevat minulle jotain typerää yms. Sen takia tuo tilanne oli täysin odottamaton. En tiedä miksi hän sitten hymyili, mutta itselle se oli yksi elämän parhaista hetkistä. Myöhemmin minua alettiin kiusata aika paljon. Nämä tyypit eivät silti koskaan kuuluneet siihen joukkoon ja heitä ei tarvinnut pelätä, vaikka olemuksensa ja asuintalonsa puolesta "kuuluivat" vähän sellaiseen epämääräiseen porukkaan. Näin heidät joskus bussissa ja kävelyllä ollessa, mutta koskaan heistä ei ollut mitään harmia minulle. Pitäisi oikein kiittää, että kiitos kun jätitte rauhaan toisin kuin muut paljon "hienommista" perheistä olevat. Koskaan en silti puhunut heille mitään, enkä vieläkään tiedä heidän nimiään eli siinä mielessä ovat tuntemattomia minulle vieläkin.Olisi aika jännä vielä joskus kohdata.

Olin tulossa kaupasta kotiin kunnes huomasin kerrostaloni penkillä itkevän naisen. Mietin uskallanko mennä kysymään mikä hätänä ja lopulta päätin, että menen. Hän kertoi olevansa huumekoukussa ja se tilanne saa hänetkin todella surulliseksi. Rupesin itsekin itkemään ja kerroin että ainut ulospääsy on hakea apua. Ketään ei voi pakottaa, mutta tuskin muuten pääsisi huumeista eroon. Nainen halasi, kiitti ja lähti. En enää koskaan häneen törmännyt. Aina välillä palaa mieleen ajatuksia, että olisi kiva tietää hakiko nainen apua ja vai jatkoiko huumeiden parissa.

Olin kuntosalilla ja menin pukuhuoneeseen, jossa ei lisäkseni ollut kuin yksi nainen. Tämä nainen oli hyvin viehättävä, ja häkellyin hänen kauneudestaan ja säteilystään, vaikka hän oli treenaamaan menossa eikä mitenkään laittautunut. Nainen oli isokokoinen, mutta juuri oikealla tavalla muodokas ja yritin olla tuijottamatta häntä. Vaihdoimme muistaakseni pari sanaa. Myöhemmin tajusin, että hän oli XL-missi, joka sittemmin menehtyi vuoden 2004 tsunamissa. Tuo kohtaaminen jäi ikuisiksi ajoiksi mieleeni.

Toisen tapaamisen muistan, kun menin siskoni kanssa ravintolaan, jossa istuimme hänen kaverinsa ja tämän miespuolisen kaverin seuraan (jota siskonikaan ei tuntenut). Meillä tuli heti sanatonta kipinää tämän miehen kanssa. Hän ei ollut mielestäni erityisen komea, mutta jostain se kemia kumpusi ja silmäilimme toisiamme jatkuvasti. Katseet olivat niin hienovaraisia, etten usko siskoni ja hänen kaverinsa huomanneen niitä. Tunne ei ollut mikään himokas, vaan vain kiinnostunut. Lähtiessä olisin kauheasti halunnut halata tätä miestä, koska koin, että olisimme olleet tosi läheisiä. En kuitenkaan tehnyt sitä, enkä koskaan nähnyt tätä miestä enää. Fb:stä joskus kurkkasin, että hänellä on nykyään kaunis vaimo sekä lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-Euroopassa näin bussin ikkunasta kodittoman äidin ja lapsen. Hymyilin ja vilkutin lapselle, äiti huomasi tämän ja katsoi suoraan minuun hyväksyvästi, ja alkoi asetella lapsen peittoa huolehtivasti. Hymyilimme toisillemme, kaksi äitiä. Nämä ihmiset ovat jääneet mieleen ja usein mietin ja toivon, että heidän elämänsä järjestyisi helpommaksi.

Bussin ikkunasta näit ja ihan vaan päättelit heidän olevan kodittomia? Mahtava oletus.

No, harva asettautuu kadunkulmaan ja peittelee lapsensa siihen maahan nukkumaan, jos löytyy ihan koti ja sänky. Joten kyllä kodittomuuden voi päätellä ihan pienistä asioista. Kun ilta pimenee, porttikongeihin ja liiketilojen rappusille kerääntyy ihmisiä makuupusseineen nukkumaan. Kyllä he ovat ihan varmasti kodittomia, kun sellaisen yöpymispaikan valitsevat. 

Vietimme mieheni kanssa ensimmäistä yhteistä vappua vuonna 1999. Kävelimme vapunpäivänä Lönnrotinkadulla Helsingissä ja pysähdyimme pussailemaan kadulle. Ohi kulki vanha herrasmies puku päällä ja teekkarilakki päässä. Meidän kohdallamme pysähtyi, nosti lakkiaan ja sanoi: ”Tuota minä todistan suurella mielihyvällä.” Sitten nyökkäsi mieheni (teekkari hänkin) puoleen ja tokaisi: ”Ja teekkari vielä.”

Tuosta on jäänyt lämmin muisto. ❤️

Olimme juuri saaneet vauvan. Kätilö oli opastanut meitä kylvetyksessä ensimmäistä kertaa ja kantoi pientä, n. puolen vuorokauden ikäistä vauvamme pyyhkeeseen käärittynä, tumma syntymätukka pystyssä kohti huonetta. Vastaan tuli pariskunta, joka vielä odottelivat, eivät olleet vielä saliin asti päässeet, ilmeisesti odottelivat käytävällä supistusten alkamista tms.

Kun kohtasimme, he loivat vauvaamme niin uskomattoman lämpimän, kaihoisan, kaipaavan katseen, etten ole koskaan nähnyt vastaavaa. Hymyilimme vastaukseksi ja toivoimme, että he saivat pian oman pienokaisensa maailmaan.

Tästä on vuosikausia aikaa ja yhä muistan sen pariskunnan katseen.

Vierailija kirjoitti:

Olin tulossa kaupasta kotiin kunnes huomasin kerrostaloni penkillä itkevän naisen. Mietin uskallanko mennä kysymään mikä hätänä ja lopulta päätin, että menen. Hän kertoi olevansa huumekoukussa ja se tilanne saa hänetkin todella surulliseksi. Rupesin itsekin itkemään ja kerroin että ainut ulospääsy on hakea apua. Ketään ei voi pakottaa, mutta tuskin muuten pääsisi huumeista eroon. Nainen halasi, kiitti ja lähti. En enää koskaan häneen törmännyt. Aina välillä palaa mieleen ajatuksia, että olisi kiva tietää hakiko nainen apua ja vai jatkoiko huumeiden parissa.

Toivottavasti kohtaamisenne auttoi häntä tekemään päätöstä. Inhorealisti minussa kuitenkin toteaa, että hoitoon hakeituminen harvoin riittää huumeiden lopettamiseen, vaikka motivaatio ajoittain olisikin kohdillaan.

Äiti.

2009 tai 2010 olin ajamassa aikaste aamulla skootterilla kouluun. Oli jo syksy ja tiellä mustaa jäätä. Olin ajanu pari kilsaa kunnes tajusin tilanteen ja päätin jäädä läheiselle bussipysäkille ja mennä bussilla. Aloin varovasti hiljentää mut skootteri lähti lapasesta. Kaaduin ja liu'uin pitkään jalka skootterin alla tietä pitkin. Katsoin taakseni ja näin toisen skootterin joka myös kaatui. Kuski kuitenkin nousi ylös ja kiirehti nostamaan skootterin pois jalkani päältä ja varmisti et kaikki on hyvin. Ennenko kerkesin kysymään hänen vointiaan nii joku mies kysyi sen jo meiltä. Hän oli pysäyttänyt autonsa kun oli nähnyt tilanteen. Hetken juteltuamme toinen skootterikuski jatkoi matkaa meidän varoituksista huolimatta ja tämä tuntematon mies tarjos mulle kyytiä kotiin. Hetken epäröin mut nousin auton kyytiin ja ja hän vei mut kotiin. Hän kertoi vielä pihalla nimensä ja antoi puhelin numeron ja pyysi kertomaan isille et kuka hän on jotta ei epäillä häntä et ois kajonnut muhun.

Nää kaks ihmistä yhä pyörii mielessä. Eteenkin ko tuntuu et ihmiset on kusipäitä. Muistan sit et onneks ei kaikki oo

Vierailija kirjoitti:

Mummelit näköjään menee veteläksi komeista nuorista miehistä.

Miksi ei menisi? Kyllä viiskymppinen vielä sen verran näkee, että havaitsee kauniin miehen. Naisilla siinä vaan harvemmin on mitään seksuaalista mukana. Kunhan ihailee kaunista ihmistä.  Tässä iässä jotenkin näkee paremmin, miten kauniita ihmiset(varsinkin ne nuoret) ovat. 

Olin töissä asiakaspalvelijana, ja asiakkaaksi tuli samanikäinen mies. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Seurustelin silloin onnellisena, enkä oo helposti ihastuvaa tyyppiä muutenkaan. En uskaltanut sanoa sille miehelle mitään ylimääräistä, koska tiesin etten voisi vastustaa itseäni jos missään tavattaisiin. En oo nähnyt sitä miestä koskaan sen jälkeen, tapahtumasta on varmaan 5v aikaa, seurustelen yhä saman alkuperäiseb miehen kanssa enkä oo ihastunut tai edes katsellut ketään muita miehiä tänä aikana. Jotenkin se ihastus jäi niin elävästi mieleen, luulin ettei sellainen oo edes mahdollista. Tai sanoisin että se oli enemmänkin kuin ihastumista, sellainen klikkaaminen että tuo ihminen on täydellinen ja jos se pyytäisi mukaansa niin lähtisin heti sekuntiakaan miettimättä. Onneksi ei pyytänyt, koska oon onnellisessa parisuhteessa ollut niin pitkään, ja olisin sen silloin muuten pilannut.