Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntematon henkilö jonka olette nähneet vain kerran ja joka on jäanyt mieleen
Minulla on useampia, mutta aloitetaan tällä:
Asuin Englannissa v.1982. Olin 20+. Näin uimahallin kahviossa tytön joka istui kavereittensa kanssa ja joka oli aivan samannäköinen kuin olin itse ollut 14 vuotisena ja jopa pukeutui myös samoin. Tuijotin etempää suu auki. Tyttö huomasi ja katsoi pari kertaa minua ja kaikki eleetkin oli kuin minulla 14 veenä. En ole ikinä unohtanut ja vieläkin joskus, kuten tänään, tulee mieleen
Kommentit (1130)
Oltiin nuorukaisina fillareilla käymässä paikallisessa kaupunkitaajamassa ja vilaukselta nähtiin kaunis nuori nainen kävelemässä meistä poispäin keltaisessa sadetakissa. Hänellä oli hoikka ja siro olemus. Viehko kävelytyyli ja pitkät ruskeat hiukset. Luonnollisesti hän oli meitä vanhempi. Aikuinen nuori salaperäinen nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reilu kymmenvuotias poika, joka istui monta vuotta sitten yksin myöhään yöllä hartiat lysyssä kävelysillan alla.... miksi en mennyt kysymään, onko hänellä joku hätä. Aina kun kuljen sillan ohi, muistan hänet. Koskaan ei voi tietää, milloin joku pienikin teko voi ratkaista paljon.
Niin. Miksi et tehnyt? Turha nyt esittää parempaa.
Tulee tehtyä virheitä. Mutta yritän niistä oppia. Ensi kerralla olen vastuullinen aikuinen ja rohkeampi, ehkä saan vielä tilaisuuden.
Ap
Tapahtui Helsingissä 90-luvun alussa. Kävelin ihmistungoksessa rautatieaseman tunnelista ulospäin portaita Sokokselle päin. Edessäni ruuhkassa näin kun joku mies vahingossa tönäisi toista miestä (en voi kertoa heistä muita yksityiskohtia ettei viestiä poisteta...). Tämä tönäisijä ei huomannut tapahtunutta vaan jatkoi portaiden nousemista edelläni. Mutta tämäpä tönäistyksi tullut salamannopeasti nappasi oikean jalkansa kengän varresta stiletin. Naps, aukaisi sen ja ihan sekunneissa nosti edessäni kätensä lyödäkseen tönäisijää selkään.
Silloin minä huusin! Huusin että varo, sillä on puukko. Huusin niin lujaa, että ihmiset säikähtivät ja tämä kohde myös, kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki puukon ja uhkaajan ja alkoi juosta jalkokäytävää pitkin kohti Sokosta ja Forumia. Hyökkääjä lähti juoksemaan perään.
Ihmistungos oli suuri, kohde katosi hyökkääjältä. Silloin tapahtui pahin ja hän kääntyi ja alkoi etsiä katseellaan minua. Tulin hänen takanaan muutaman askelen päässä. Mietin nopeasti, hän ei voi muistaa mua miltä näytin! Ajattelin että minun pitää vain kävellä rauhallisesti, hän tunnistaa minut jos ryntään juoksuun. Ne oli elämäni pahimmat hetket kun sydän pamppaillen kävelin siitä hänen ohitseen ihmisjoukossa, tunnistaako hän vai ei.
Pääsin etäämmälle ja siellä kiiruhdin vasta askeleita, selvisin! Ja niin selvisi sekin uhriksi aiottu. Tiesin, että pelastin hänet. Sellaista se joskus oli, nuorena Helsingin vilinässä. En osannut kenellekään mitään ilmoittaa tai kertoa, poliisille tms. Kunhan vain iloitsin että pelastuin vaaralta.
Helsingin rautatieaseman metron rullaportaissa katseet kohtasivat alaspäin tulevan miehen kanssa, minä matkalla ylöspäin. Käännyimme kummatkin vielä katsomaan ohitettuamme toisemme.
Kalliossa laitapuolen kulkija tuli avaamaan leikkipuiston portin kun yritin lastenvaunujen kanssa ulos. Sanoi, että äitejä pitää aina auttaa, teette niin tärkeää työtä. En tiedä onko kukaan koskaan sanonut noin kauniisti minulle äitiydestä.
Kun olen turistina käynyt katolisissa kirkoissa, niin yhdessä ihastuttava vanha nunna joka viittoi meitä tulemaan sisään, ja toisessa rukouskynttilää sytyttävä harras ja suloinen pikkupoika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seisoin sairaalan pihalla odottaen miestäni. Olin juuri tullut kaavinnasta sillä olin saanut keskenmenon. Menettänyt lapsen, jonka niin kovasti halusimme ja toivoimme. Olin niin rikki. Niin rikki, että ajattelin, etten pystyisi tuntemaan enää mitään pitkiin aikoihin.
Samassa näin sen naisen tupakalla. Viimeisillään raskaana olevan naisen sairaalan vaatteissa. Muutaman kymmenen metrin päässä, tupakalla. Pahan olon, vihan ja kuvotuksen vyöry valui ylitseni. Sillä hetkellä mietin jälleen itkua pidätellen, miten joku haluaa tieten myrkyttää lastaan ja ottaa riskin omien halujensa tähden, kun itse olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut oman lapseni pitää. Muistan sen naisen kasvot varmaan hautaan asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauniita naisia näkee nykyään niin paljon, etteivät ne jää niin mieleen. Pitää jotenkin muutenkin tilanteen loksahtaa kohdalleen. Pyöräilen paljon ja pitkiä matkoja (malliin 200km päivässä). Jostain syystä retkillä näitä mieleenpainuvia tapauksia tulee joskus.
Viimeksi tässä helteillä poljin maaseudulla sellaista järven läpi menevää pengertien, siltojen ja kallioisten saarien yhdistelmää. Sitten näin melko kaukana yhden saaren rantakalliolla yksin bikineissä pitkän todella jäntevän näköisen mutta muodokkaan naisen, joka juuri oli venyttelemässä tai jotain sellaista. Oikeasti se oli sen verran kaukana, ettei edes nähnyt kunnolla näitä asioita, mutta silti se jotenkin paloi verkkokalvoille ja mieleen totaalisesti, kun tuollaisessa karussa syrjäisessä ympäristössä tuli tuollainen näky vastaan. Tulee sellainen ajatus, että nainen on jotain mielenkiintoisempaa kuin normaali "bimbo", joka on jossain esiintymisrannalla. Katselin tietysti koko sen sillan ylityksen ajan ja minusta hän katsoi takaisin...
Vuosia sitten vähän vastaavanlaisessa syrjäisessä Järvi-Suomen paikassa, missä sattuu siinä järven ylityksessä olemaan kaksi maantien levähdyspaikkaa melkein vierekkäin, pysähdyin niistä ensimmäiselle. Lähtiessäni juuri kun ajoin sen jälkimmäisen levähdyspaikan ohi, niin sieltä lähti vastakkaiseen suuntaan tilanteen vuoksi ikuisesti mieleen jäänyt pyöräretkeilijänainen (pyörästä ja tavaramäärästä näkee mistä kyse). Jäi mieleen... millä todennäköisyydellä törmää retkipyöräilevään yksinäiseen kauniiseen naiseen todella syrjässä ja yhtäaikaa vierekkäisillä levähdyspaikoilla. Vähän harmittaa etten ajanut tauolle siihen jälkimmäiseen levähdyspaikkaan, jossa olisime tietysti jutelleet, heittäneet vaatteet pois ja menneet uimaan järveen...
"tietysti"? lol, niinpä tietenkin, miehen idioottimaisilla luuloilla ei ole mitään rajoja : D
Et ilmeisesti erota hienovaraisia vivahteita kirjoituksessa. Kirjoittaja tarkoittaa, että niin olisi käynyt, jos tilanne olisi mennyt hänen fantasiansa mukaan. Ei hän tarkoittanut, että niin olisi tietenkin käynyt.
Näin minun mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tapahtui Helsingissä 90-luvun alussa. Kävelin ihmistungoksessa rautatieaseman tunnelista ulospäin portaita Sokokselle päin. Edessäni ruuhkassa näin kun joku mies vahingossa tönäisi toista miestä (en voi kertoa heistä muita yksityiskohtia ettei viestiä poisteta...). Tämä tönäisijä ei huomannut tapahtunutta vaan jatkoi portaiden nousemista edelläni. Mutta tämäpä tönäistyksi tullut salamannopeasti nappasi oikean jalkansa kengän varresta stiletin. Naps, aukaisi sen ja ihan sekunneissa nosti edessäni kätensä lyödäkseen tönäisijää selkään.
Silloin minä huusin! Huusin että varo, sillä on puukko. Huusin niin lujaa, että ihmiset säikähtivät ja tämä kohde myös, kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki puukon ja uhkaajan ja alkoi juosta jalkokäytävää pitkin kohti Sokosta ja Forumia. Hyökkääjä lähti juoksemaan perään.
Ihmistungos oli suuri, kohde katosi hyökkääjältä. Silloin tapahtui pahin ja hän kääntyi ja alkoi etsiä katseellaan minua. Tulin hänen takanaan muutaman askelen päässä. Mietin nopeasti, hän ei voi muistaa mua miltä näytin! Ajattelin että minun pitää vain kävellä rauhallisesti, hän tunnistaa minut jos ryntään juoksuun. Ne oli elämäni pahimmat hetket kun sydän pamppaillen kävelin siitä hänen ohitseen ihmisjoukossa, tunnistaako hän vai ei.
Pääsin etäämmälle ja siellä kiiruhdin vasta askeleita, selvisin! Ja niin selvisi sekin uhriksi aiottu. Tiesin, että pelastin hänet. Sellaista se joskus oli, nuorena Helsingin vilinässä. En osannut kenellekään mitään ilmoittaa tai kertoa, poliisille tms. Kunhan vain iloitsin että pelastuin vaaralta.
Mitäpä jos hän tunnistikin ja muistaa sinut vielä vuosien päästäkin ihmisenä jonka kasvot on jäänyt erityisen hyvin mieleen ja odottaa vain sitä hetkeä kun tapaatte taas. 😲😲😲😲😨😨😨😨
Tulin Pariisista pitkältä työmatkalta. Ehkä tällainen tarina voi tapahtua vain Pariisissa! Seisoin lentokentällä aivan räjähtäneenä ja väsyneenä, vanhat meikit kasvoilla checkin-jonossa odottaen vain kotiinpääsyä. Pääsin lopulta tiskille. Ja tapahtui jotain ihan uskomatonta! Virkailija oli nuori ranskalainen mies (ja minä noin 45 vee perustyyppi-suominainen). Hän tarkisti mun passini ja yhtäkkiä katsoi mua ja sanoi, miten kauniit silmät sinulla onkaan?
Ja sitten- tämä ei kuulosta edes todelta mutta on totta. Hän sanoi mulle, että ei voi ohittaa tuollaisia silmiä. Hän kysyi, voiko tulla saattamaan mut lähtöportille asti?
Olin ihan häkeltynyt! Sanoin joo... kun en oikeasti tiennyt mitä muutakaan sanoa.
Ja eikös vaan, tämä heppu pisti kiinni checkin-tiskinsä! Sinne jäi jonot sun muut seisomaan taakseni. Hän sanoi viereiselle kollegalleen jotain ja häipyi takahuoneeseen.
Ajattelin, sinnehän hävisi. Mua nauratti koko outo juttu. Kävin vessassakin katsomassa, onko niissä mun silmissäni sitten jotain erikoista???
Mutta - siellä hän odotti mua Finskin lähtöportilla! huhhuijaa. Pyysi voiko hakea minulle jotain syötävää. Siellä sitten istuttiin ja hän jutteli kaikenmoista Suomesta ja sen sellaista. Minä olin edelleen ihan hämääntynyt, tilanne oli niin ihmeellinen.
Kunnes lähtöaika koitti- ja hän kysyi puh.nroani. Silloin sain kakistettua että voih, olen naimisissa..... voi minua. Hän oli hetken hiljaa, säilytti kohteliaisuuden ja toivotti hyvää matkaa.
Niin, näin voi käydä ihan tavallisellekin naiselle, tavallisena päivänä, Pariisissa, näköjään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaa jos joku tunnistaisi täällä itsensä!
AP
Toivottavasti mun kajaanilainen rastatukka ainakian tunnistaisi😊
Onko hän vaalea? Yhden blondin parikymppisen rastapääpoijan tunnen Kajaanista. Hän on kyllä iloisin ihminen jonka olen tavannut
Tämä tarina ei ihan kuulu tänne, sillä näin henkilön useammin kuin kerran, mutten tuntenut häntä. Jäänyt kuitenkin pysyvästi mieleen.
Työmatkallani pyöräilin erään omakotitalon ohi. Piha oli kaunis, paljon kukkia ja omenapuita. Ehkä eriskummallista sinänsä, että pihaa ei oltu aidattu pensasaidalla, joten sinne näki hyvin tieltä. Pihan keskellä nökötti jykevä tuoli, ja joka kesä siinä tuolissa istui vanha pappa. Näin hänet lähes päivittäin, kun ajoin töihin, enkä ikinä nähnyt miehen liikkuvan tuolistaan. Talvella ei sentään istunut pakkasessa, mutta joka kesä, päivittäin. Näin meni kolme kesää. Neljäntenä kesänä tuoli oli tyhjä. Tuoli pysyi puutarhassa vielä kaksisen kesää, kunnes lopulta sekin haihtui pois.
Jännä, miten ihmiset voivat vaikuttaa, tuntemattomatkin. En usko, että mies koskaan edes huomasi minua, mutta minä huomasin hänet, enkä varmaan koskaan unohda. Luulen miehen kuolleen pois, mutta ehkä hän vain muutti pois. Tästäkin on tosin jo kymmenen vuotta aikaa, ehkä vanhan ihmisen on aika jo nyt jättänyt. Siltikin, huomasin kaipaavani miestä, tätä pappaa, joka istuu tuolissaan kukkivan puutarhan keskellä.
Se on kai lohdullista, jos tuntuu ettei kukaan muista sinua, etkä jätäisi taaksesi ketään kuka kaipaisi, voi olla että olet väärässä. Et vain tiedä, kenen kaikkien elämään olet jälkesi jättänyt. Vaikkakin sinä enkelikasvoisena poikana bussissa, tai lottovoittajana junassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on tosi kauniita kirjoituksia...
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut alapeukuttavat näitä tarinoita. jos jollekin on jäänyt joku ihminen mieleen, niin sitten on jäänyt. mitä alapeukutettavaa siinä on.
Luulen että joku käy systemaattisesti alapeukuttamassa ketjuja, luultavasti edes lukematta postausta. Pelkästä alapeukuttamisen ilosta. Ehkä kyse on siitä samasta ilmiöstä kun saa ensimmäisenä jättää jalanjälkensä lumihankeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai ihan vaan, että nähnyt jonkun muttei esim. jutellut? Monia mahtavia tyyppejä tavannut ns. kerran elämässä, mutta jääneet syystä tai toisesta mieleen. No okei, pelkästään nähnyt niin sanon tähän 90-luvun alussa komea KLM:n lentokapteeni, kun olin saattamassa hollantilaista kirjeenvaihtokaveriani kotimatkalle Helsinki-Vantaalla. Se on varmaan tämä valkoinen univormu, joka vielä korostaa ulkonäköä. 😋
Vierailija kirjoitti:
Kaikki rumat ihmiset kun he raiskaavat hauraan mieleni ulkonäöllään.
Hanki kunnon peili. Näet siellä jotain muutakin haurasta kuin mielesi.
Kirk Johnsonin tunnetuin kuva on kyllä piirtynyt syvälle alitajuntaani, tietäjät tietää
Näitä lukiessa alkaa kyllä tehdä mieli vajota maan alle..
Seistessäni muistaakseni toissavuoden helmikuun 9. päivänä aamulla metrossa matkalla töihin nykyisessä asuinkaupungissani, huomasin alaspäin katsellessani vieressäni seisovan ihmisen kengissä jotain outoa. Hänellä oli jalassaan epämääräisenväriset tennarit, joissa jalkapöydän kohdalla oli tekstiä. Minusta katsottuna vasemmanpuoleisessa luki "Kurt" ja oikeanpuoleisessa "Cobain". Nostin katseeni ylös ja havaitsin, että kengät kuuluivat mustaan T-paitaan pukeutuneelle tuuheatukkaiselle nuorelle miehelle, joka hymyili aivan hillittömän leveästi ja katsoi minua. En tiedä, johtuiko iloinen hymy siitä, että hän oli huomannut minun huomanneen hänen mielenkiintoiset kenkänsä, mutta joka tapauksessa hänen ilmeensä sai minutkin todella hyvälle tuulelle. Jouduin jäämään metrosta pois melko nopeasti sanattoman kohtaamisemme jälkeen, mutta luulenpa, etten varmaan koskaan unohda kyseistä tyyppiä. :)
Viime marraskuussa raitiovaunussa enkelikiharainen mies. Hän istui kasvot minuun päin kolmen penkkirivin päässä. Vaihdoimme katseita ja ujoja hymyjä useampaan otteeseen kunnes hän Hakaniemessä hyppäsi kyydistä. Vielä ulkona hän paikansi minut ja antoi viimeisen, tällä kertaa haikean, hymyn. Asun itse pohjoisessa, ja käyn pääkaupunkiseudulla ehkä kaksi kertaa vuodessa, jos sitäkään. Ajattelen häntä aina silloin tällöin.
Alue: Aihe vapaa
Äidinkielen opettajani puhui liiankin usein viive-sanan taivutuksesta. Viiveellä on siis väärin ja viipeellä oikein, saimme kuulla sitä kyllästymiseen asti. :)