Lue keskustelun säännöt.
"Sinkkuus"/Yksinäisyys - kohtalotovereita?
08.07.2018 |
Olen 30- ja 40 -ikävuoden puolivälissä oleva, työssäkäyvä mieshenkilö. Minulla on ollut vain todella lyhyitä seurustelu/tapailusuhteita, mutta ei koskaan mitään kunnollista. Noista lyhyistäkin suhteista minut on aina jätetty, kun olen sattuneesta syystä varmaan hieman takertuva ja epätoivoinen. Jotenkin tuo kunnollisen ihmissuhteen löytäminen tässä iässä tuntuu niin helvetin epätoivoiselta. Minulla on jonkin verran kavereita, mutta lähes kaikki ovat miespuolisia ja nettitreffipalstat ovat oikeastaan ainoa mahdollisuus löytää ihmissuhude. Tuhlasin osan nuoruudestani mielenterveysongelmien kanssa enkä oikein käynyt missään, ja tuosta syystä ihmissuhdeasiani ovat hieman retuperällä.
Liikuntaharrastuksia minulta löytyy jonkin verran, mutta periaatteessa olen aika tylsä tyyppi. Viihdyn siis paljon kotona enkä jaksa bilettää sitäkään vähää mitä joskus alle 30-vuotiaana. Vaan eipä sieltä baareistakaan koskaan oikein seuraa löytynyt. Omasta mielestäni olen normaalin näköinen ja on minua joskus kehuttu komeaksikin, mutta itsetuntoni on aika nollissa. Fyysisesti olen hyväkuntoinen ja saliharrastuksen vuoksi lihaksiakin on jonkun verran ja olen normaalipainoinen. Eli pidän siis huolta itsestäni.
Yksinäisyys kuitenkin kalvaa minua jatkuvasti ja olisi niin mukava löytää sellainen normaali parisuhde, jossa ei pelattaisi koko ajan taustalla kuten noissa tähänastisissa suhteissa on ilmeisesti käynyt. Se normaali suhde vain tuntuu mahdottomalta minun "spekseilläni". Vaikka olisi kuinka menoa, töitä ja harrastuksia, niin loppujen lopuksi sitä istuu iltaisin yksin kämpillä telkkaria katsomassa sellainen inhottava, tyhjä tunne mahanpohjassa. Varsinkin pitkät pyhät ovat yhtä tuskaa, vaikka silloin pitäisi olla juuri iloinen kun on vapaata. En tunne olevani sinkku, vaan epäonnistunut aikamiespoika. Naisilla on varmasti helppo tuntea itsensä sinkuiksi, koska he yleensä löytävät baarista seuraa sormen napsautuksella. Enkä kyllä tiedä, auttaisiko minua mitkään yhden illan jutut muutenkaan. Kaipaan hirveästi läheisyyttä, en niinkään seksiä. Että on se joku, jolle kertoa murheistaan ja iloistaan ja jota pitää kainalossa.
Elämästäni on vielä karkeasti puolet elämättä, ja tällä hetkellä tuntuu että jos tilanteeni ei 40 ikävuoteen mennessä ole muuttunut, niin taidan tehdä sen itsekkääksi haukutun ratkaisun. Tämä yksinäisyys vaan tuntuu liian pahalta. Onko täällä kohtalotovereita?
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seuraa löytää ainakin netistä ja baareista. Jos jää yksin kotiin, eipä sieltä kukaan tule etsimään.
En ole jäänyt yksin kotiin, vaan deittailen aktiivisesti. Se on vain pitemmän päälle todella raskasta, kun mitään pitkäikäistä ei vain tunnu löytyvän.
-Ap
Voisiko sun rima olla liian korkealla? Mulla oli samaa ongelmaa kuin sinulla, kävin kyllä treffeillä mutta ei niistä mitään pidempää syntynyt. Tajusin jossain vaiheessa että se olen minä joka laittaa pelin poikki, vaikka ei kyllä todellakaan ole tällä naamalla varaa moiseen. Päätin että jos seuraavat treffit menee hyvin, ja nainen tuntuu mukavalta niin minusta jatko ei ole kiinni. No ei alkuun mitään kipinöitä sinkoillut, mutta nyt 2 vuoden seurustelun jälkeen olen varmasti maailman onnellisin mies. Nainen on yksinkertaisesti upea, ja jolle olisin varmaan alkumetreillä näyttänyt ovea ellen olisi päättänyt katsoa loppuun asti mitä tuleman pitää. M43
En ole ap mutta mun ongelma on varmaan 90% se että nainen ei kiinnostu treffien aikana/jälkeen. Ja se 10% naisista on niin epäviehättäviä että en voisi kuvitellakaan mitään syntyvän heidän kanssaan.
Miksi edes menet treffeille naisen kanssa, joka on mielestäsi niin epäviehättävä?
Mulla on yksi aikaisempi kokemus siitä, että profiilin ja kuvien perusteella ei-kiinnostava nainen on osoittautunut treffeillä söpöksi ja kiinnostavaksi ja siitä syntyi tapailua, joten olen tuon jälkeen käynyt treffeillä aika herkästi vaikka nainen ei kuvissa olisikaan kovin viehättävä ja välillä joudun toteamaan sen faktaksi myös kasvokkain.
Jälkikäteen ajateltuna en kadu treffejä epäviehättävien naisten kanssa ollenkaan koska niiden aikana huomaa/oppii myös sen miten käyttäytyy kiinnostunut nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo artikkeli on surullista luettavaa matalasti koulutettuna miehenä. Status selkeästi vaikuttaa pariutumiseen.
Ei sen puoleen ettenkö olisi sitä itsekin huomannut kun käy treffeillä ja naiset jatkuvasti tenttaavat että mikä on koulutus ja työpaikka. Ja ne reaktiot on paljon puhuvia kun kuulevat matalan statuksen ammattini.
Koulutus, ammatti, työpaikka ja tulotaso ovat aivan hyväksyttäviä kriteereitä, kun ollaan valitsemassa kumppania. Jokainen saa haluta kumppaniltaan mitä ominaisuuksia tahansa haluaakin, enkä ole pakottamassa maistereista tykkäävää tyytymään duunariin. Itselleni tämä tuntuu olevan siinäkin mielessä hankalampaa, että vapaa-ajan harrastukseni ja kiinnostuksenkohteet ovat sellaisia, jotka yleensä yhdistetään korkeampaan koulutukseen ja yhteiskuntaluokkaan, mutta olen kuitenkin alemman tason taustoilla ja statuksella liikkeellä. Eli vaikka olemme kaikki yksilöitä ja ainutlaatuisia persoonia, niin on silti tullut huomattua, että tietyt jutut vain tuppaavat suurella osalla ihmisistä käsi kädessä.
Ovathan nuo ihan hyväksyttäviä syitä, mutta jos noita pitää kumppanissa tärkeinä juttuina, niin ne kertovat ihmisestä aika paljon.
Voihan sitä toki elätellä haavekuvaa todellisesta rakkaudesta ja sielunkumppanuudesta, mutta jossain vaiheessa se arki aina Disneyn elokuvien ulkopuolella alkaa ja silloin katsotaankin niitä muita juttuja. Työttömyys, koulutuksen puute ja matala palkkataso ovat kaikki juttuja, jotka saavat edes hiemankin rationaalisen ihmisen miettimään uudestaan yhteistä tulevaisuutta. Oli se kumppaniehdokas miten ihana tai hyvä ihminen tahansa. Suurimmalle osalle ihmisistä kunnianhimo, jonkinasteinen menestys ja eteneminen elämässä ovat merkityksellisiä arvoja ja näistä poikkeava ihminen on jo lähtökohtaisesti alemmalla tasolla potentiaalisten kumppanien hierarkiassa.
Mihin katosi se "kemia", jota ei voi selittää? Voiko sen siis nyt yhtäkkiä selittää rahalla ja hyvällä työpaikalla ja menestyksellä? Enpäs hirveästi ole kuullut miesten haluavan 'kunnianhimoista' ja 'menestynyttä' naista.
Miehillä on oikeus etsiä naisia juuri niillä "kriteereillä" kuin haluavat. Ei se, että miehille naisen kunnianhimo ei ole tärkeää, tarkoita etteikö se saisi olla sitä naisille itselleen.
Eikä kemia mihinkään kadonnut; jotta ihmisestä voi kiinnostua seksi- ja parisuhdemielessä, tarvitaan kemiaa ja sitä, että hänet koetaan puoleensavetäväksi. Siitä alkaa ihastuminen ja tutustuminen. Jos tutustumisen aikana käy ilmi, että on aivan erilaiset käsitykset työstä, toimeentulosta ja tulevaisuudesta, niin se kertoo, ettei sovita yhteen.
eri
Erilaiset käsitykset työstä?
"Pekka, mitäs teet ammatiksesi? Ai taksikuski. Kuules mun käsitys työtä on ihan eri. Työllä tarkoitan toimaria joka tienaa 10 000 € / kk. Bye bye Pekka".
En odottanutkaan asiallista keskustelua, joten enpä yllättynyt. Mutta on varmasti ihmisiä, joille taksikuski ei olisi ihannekumppani työaikojen ja työnkuvan takia. Tuskin muutenkaan läheskään kaikille loppuelämän ammatti.
Tarkoittanet, että on naisia, joille taksikuski ei ole ihannekumppani. Harvaa miestä kiinnostaa kumppanissaan, mitä työtä hän tekee, kunhan tekee...
Jep. On aivan sama onko nainen siivooja vai lentokapteeni kunhan elättää itsensä.
Naisille tämä tuntuu olevan suorastaan kynnyskysymys. Johtuuko se siitä että kavereille ja tutuille ei kehtaa esitellä miestä jos hänellä ei ole korkeaa statusta?
Maailma on muuttunut siten, että nainen ei ole enää miehensä jatke, joten miehen ei tarvitse olla mikään tutuille esiteltävä "saavutus". Parisuhde ei muutenkaan ole enää naiselle ainoa tavoite.
Miehille sen sijaan ei ole mitenkään yhdentekevää, mikä nainen on koulutukseltaan tai ammatiltaan. Parempi palkkainen, menestyvä nainen on valtaosalle miehiä kauhistus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan meitä, olen 40 täyttänyt nainen. Nuorempana oli seurustelusuhteita mutta ei mitään vakavaa ja tässä iässä alkaa jo tuntua että vaatimustaso on erilainen eli ensisijainen kriteeri ei ole enää että vastapuoli on hyvännäköinen. Toivoisin löytäväni kumppanin mutta kyllähän tämä aika epätoivoista ja yksinäistä on. Varsinkin juhlapyhät korostaa yksinäisyyttä vaikka usein silloin tarkoituksella olenkin töissä.
Miksi se menee naisilla aina noin kaavamaisesti että ikä määrittää pinnallisuuden eli nainen vaatii miehiltä erityisen hyvää ulkonäköä nuorena ja sitten kun on rupsahtanut niin aletaankin painottamaan esim luonteenpiirteitä.
Muistan kun kerran juttelin yhden naisen kanssa jota tapailin ja hän sanoi että alle 25 vuotiaana hänellä oli tosi kovat vaatimukset miehelle, piti olla +185cm komea ja sen jälkeen hän sitten tiputti vaatimuksia. Sai kuulostamaan siltä että minä nyt olin sitten vain se johon oli tyydytty tuon jälkeen kun hän itse ei ole enää priimaiässä.
Taitaa se kyllä mennä miehilläkin ihan samalla tavalla, tuskin kukaan alle 25-vuotias omasta mielestään susirumaa haluaa :). Aikuisempana sitä ymmärtää ettei sen ulkonäön kanssa eletä ja alkaa arvostamaan muita piirteitä. Nuoremmilla vaan on erilaiset näkökulmat asiaan, ehkä pinnallisemmat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo artikkeli on surullista luettavaa matalasti koulutettuna miehenä. Status selkeästi vaikuttaa pariutumiseen.
Ei sen puoleen ettenkö olisi sitä itsekin huomannut kun käy treffeillä ja naiset jatkuvasti tenttaavat että mikä on koulutus ja työpaikka. Ja ne reaktiot on paljon puhuvia kun kuulevat matalan statuksen ammattini.
Koulutus, ammatti, työpaikka ja tulotaso ovat aivan hyväksyttäviä kriteereitä, kun ollaan valitsemassa kumppania. Jokainen saa haluta kumppaniltaan mitä ominaisuuksia tahansa haluaakin, enkä ole pakottamassa maistereista tykkäävää tyytymään duunariin. Itselleni tämä tuntuu olevan siinäkin mielessä hankalampaa, että vapaa-ajan harrastukseni ja kiinnostuksenkohteet ovat sellaisia, jotka yleensä yhdistetään korkeampaan koulutukseen ja yhteiskuntaluokkaan, mutta olen kuitenkin alemman tason taustoilla ja statuksella liikkeellä. Eli vaikka olemme kaikki yksilöitä ja ainutlaatuisia persoonia, niin on silti tullut huomattua, että tietyt jutut vain tuppaavat suurella osalla ihmisistä käsi kädessä.
Ovathan nuo ihan hyväksyttäviä syitä, mutta jos noita pitää kumppanissa tärkeinä juttuina, niin ne kertovat ihmisestä aika paljon.
Voihan sitä toki elätellä haavekuvaa todellisesta rakkaudesta ja sielunkumppanuudesta, mutta jossain vaiheessa se arki aina Disneyn elokuvien ulkopuolella alkaa ja silloin katsotaankin niitä muita juttuja. Työttömyys, koulutuksen puute ja matala palkkataso ovat kaikki juttuja, jotka saavat edes hiemankin rationaalisen ihmisen miettimään uudestaan yhteistä tulevaisuutta. Oli se kumppaniehdokas miten ihana tai hyvä ihminen tahansa. Suurimmalle osalle ihmisistä kunnianhimo, jonkinasteinen menestys ja eteneminen elämässä ovat merkityksellisiä arvoja ja näistä poikkeava ihminen on jo lähtökohtaisesti alemmalla tasolla potentiaalisten kumppanien hierarkiassa.
Mihin katosi se "kemia", jota ei voi selittää? Voiko sen siis nyt yhtäkkiä selittää rahalla ja hyvällä työpaikalla ja menestyksellä? Enpäs hirveästi ole kuullut miesten haluavan 'kunnianhimoista' ja 'menestynyttä' naista.
Miehillä on oikeus etsiä naisia juuri niillä "kriteereillä" kuin haluavat. Ei se, että miehille naisen kunnianhimo ei ole tärkeää, tarkoita etteikö se saisi olla sitä naisille itselleen.
Eikä kemia mihinkään kadonnut; jotta ihmisestä voi kiinnostua seksi- ja parisuhdemielessä, tarvitaan kemiaa ja sitä, että hänet koetaan puoleensavetäväksi. Siitä alkaa ihastuminen ja tutustuminen. Jos tutustumisen aikana käy ilmi, että on aivan erilaiset käsitykset työstä, toimeentulosta ja tulevaisuudesta, niin se kertoo, ettei sovita yhteen.
eri
Erilaiset käsitykset työstä?
"Pekka, mitäs teet ammatiksesi? Ai taksikuski. Kuules mun käsitys työtä on ihan eri. Työllä tarkoitan toimaria joka tienaa 10 000 € / kk. Bye bye Pekka".
En odottanutkaan asiallista keskustelua, joten enpä yllättynyt. Mutta on varmasti ihmisiä, joille taksikuski ei olisi ihannekumppani työaikojen ja työnkuvan takia. Tuskin muutenkaan läheskään kaikille loppuelämän ammatti.
Tarkoittanet, että on naisia, joille taksikuski ei ole ihannekumppani. Harvaa miestä kiinnostaa kumppanissaan, mitä työtä hän tekee, kunhan tekee...
Älä ihan oikeasti puhu muiden miesten puolesta. Minun kumppanilleni on ollut olennaista, että minullakin on koulutus ja ammatti, jossa voin kehittyä ja jossa viihdyn ja jossa olen sellaisessa asemassa, että voin tehdä etätöitä, pitää saldovapaita ja muutenkin vaikuttaa ajankäyttööni. Puhumme töistämme paljon. Ja aivan sama juttu oli eksäni kanssa, myös hänelle työ oli merkittävässä roolissa ja meillä oli yhteisiä työprojektejakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan meitä, olen 40 täyttänyt nainen. Nuorempana oli seurustelusuhteita mutta ei mitään vakavaa ja tässä iässä alkaa jo tuntua että vaatimustaso on erilainen eli ensisijainen kriteeri ei ole enää että vastapuoli on hyvännäköinen. Toivoisin löytäväni kumppanin mutta kyllähän tämä aika epätoivoista ja yksinäistä on. Varsinkin juhlapyhät korostaa yksinäisyyttä vaikka usein silloin tarkoituksella olenkin töissä.
Miksi se menee naisilla aina noin kaavamaisesti että ikä määrittää pinnallisuuden eli nainen vaatii miehiltä erityisen hyvää ulkonäköä nuorena ja sitten kun on rupsahtanut niin aletaankin painottamaan esim luonteenpiirteitä.
Muistan kun kerran juttelin yhden naisen kanssa jota tapailin ja hän sanoi että alle 25 vuotiaana hänellä oli tosi kovat vaatimukset miehelle, piti olla +185cm komea ja sen jälkeen hän sitten tiputti vaatimuksia. Sai kuulostamaan siltä että minä nyt olin sitten vain se johon oli tyydytty tuon jälkeen kun hän itse ei ole enää priimaiässä.
Taitaa se kyllä mennä miehilläkin ihan samalla tavalla, tuskin kukaan alle 25-vuotias omasta mielestään susirumaa haluaa :). Aikuisempana sitä ymmärtää ettei sen ulkonäön kanssa eletä ja alkaa arvostamaan muita piirteitä. Nuoremmilla vaan on erilaiset näkökulmat asiaan, ehkä pinnallisemmat?
Jos rehellisiä ollaan niin näin vahemmiten kriteerit on vain tiukentuneet. Kun pitkästä liitosta erosin, niin tuntui ettei kukaan kelpaa. No löytyihän se nätti, koulutettu, liikunnallinen, fiksu ja hyvin toimeentuleva yh-äiti vaikka välillä alkoi usko loppumaan. M45
Ja uusi kumppani on 51v, että kyllä viiskymppisilläkin on hyvin vientiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko sun rima olla liian korkealla? Mulla oli samaa ongelmaa kuin sinulla, kävin kyllä treffeillä mutta ei niistä mitään pidempää syntynyt. Tajusin jossain vaiheessa että se olen minä joka laittaa pelin poikki, vaikka ei kyllä todellakaan ole tällä naamalla varaa moiseen. Päätin että jos seuraavat treffit menee hyvin, ja nainen tuntuu mukavalta niin minusta jatko ei ole kiinni. No ei alkuun mitään kipinöitä sinkoillut, mutta nyt 2 vuoden seurustelun jälkeen olen varmasti maailman onnellisin mies. Nainen on yksinkertaisesti upea, ja jolle olisin varmaan alkumetreillä näyttänyt ovea ellen olisi päättänyt katsoa loppuun asti mitä tuleman pitää. M43
Ei todellakaan ole rima liian korkealla. Kaikki hyvinkin alkaneet suhteet ovat päättyneet vastapuolen kiinnostuksen hiipumiseen. Ja sanoisin, että ulkonäöllisesti ja "statukseltani" olin useimpien deittieni yläpuolella. Mutta siis, varsinkin tätä viimeisintä uskoisin jopa rakastaneeni, koska en saa häntä pois mielestäni.
-Ap
Ja huom! En todellakaan ajattele itse noin, että olisin jonkun yläpuolella vaan kohtaan ihmiset ihmisinä. Mutta kun täällä on paljon vaikkapa tuosta koulutustasosta puhuttu, niin...
-Ap
Miksi edes menet treffeille naisen kanssa, joka on mielestäsi niin epäviehättävä?