Traumatisoituneen ihmisen elämässä pahinta eivät ole traumat.

Joskus äärimmäisen harvoin saatat löytää ihmisen, joka tuntuu hyväksyvän sinut vaikeiden kokemustesi kanssakin. Näkee sinussa jotain muutakin kuin pelkästään inhottavia traumoja. Tällaiseen ihmiseen törmääminen on kuitenkin samanlainen äärimmäisen harvinainen onni kuin valtavan kultahipun löytäminen. Todennäköisesti toiveissa muita ihmisiä kohtaan tulee paljon, paljon useammin pettymään kuin yllättymään iloisesti.

Pahempia minusta on kyllä ne traumat ja niiden aiheuttamat vauriot, mutta onhan muiden ihmisten suhtautuminen myös ihan perseestä. Ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita 99 prosenttisesti.

Vierailija kirjoitti:

Pahempia minusta on kyllä ne traumat ja niiden aiheuttamat vauriot, mutta onhan muiden ihmisten suhtautuminen myös ihan perseestä. Ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita 99 prosenttisesti.

Riippuu toki varmasti traumastakin. Itse vain huomaan muiden ihmisten suhtautumisen merkittävästi syventäneen traumojani.

Tunnistan. Olen traumatisoitunut eräästä asiasta elämäni varrella. En yleensä valita enkä ole negatiivinen mutta tämä trauma on niin vakava että se tuli väkisinkin erään pitkäaikaisen ystäväni tietoon. Hän kyllä tuki minua silloin mutta myöhemmin kertoi sen olleen aivan äärimmäisen raskasta että olisi saanut jäädä väliin. Ymmärsin että eipä kannata enää avautua ja rasittaa ystäviä asialla. Ainoa mahdollisuus on hakeutua traumaterapiaan.

Kaikki eivät ole kokeneet vakavia traumoja eikä voi olettaa että he osaisivat puhua niistä tai että he haluaisivat edes kuunnella. Esim insesti on niin kamala asia että moni menisi täysin lukkoon jos joutuisi puhumaan siitä sen kokeneen ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan. Olen traumatisoitunut eräästä asiasta elämäni varrella. En yleensä valita enkä ole negatiivinen mutta tämä trauma on niin vakava että se tuli väkisinkin erään pitkäaikaisen ystäväni tietoon. Hän kyllä tuki minua silloin mutta myöhemmin kertoi sen olleen aivan äärimmäisen raskasta että olisi saanut jäädä väliin. Ymmärsin että eipä kannata enää avautua ja rasittaa ystäviä asialla. Ainoa mahdollisuus on hakeutua traumaterapiaan.

Ei tarvitse edes erityisesti hakea toisilta tukea, että ihmiset ahdistuvat ja alkavat vältellä. Se voi riittää, että vain mainitset, että sinulla on ollut nuorena jokin vaikea kokemus. Asiasta ei tarvitse sen enempää jutella. Jollekin tuo voi jo riittää siihen, että jatkossa sinut yhdistetään lähinnä traumaasi. Siihen kaatui sitten koko muu ihmissuhde, kun toista alkoi ahdistaa, että sinun myötäsi hänenkin elämääsi voisi tulla jotain negatiivista.

Itselläni pahinta on, että kun trauman ovat aiheuttaneet omat vanhemmat,heihin kuitenkin pitäisi olla yhteydessä ja heidän luonaan vierailla. No kuka pakottaa: muu suku, ja se kiltti lapsi sisälläni.

Ja koska vanhemmat eivät päällepäin ole "huonoja" (alkoholisteja tms.) niin välillä itselläkin on olo, osinko kuvitellut kaiken.

Esim. koulukiusaajien kanssa ei tarvitse enää olla tekemisissä (yhtään en väheksy koulukiusaamisen aiheuttamaa traumaa, vaikka tämä siltä kuulostaa).

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät ole kokeneet vakavia traumoja eikä voi olettaa että he osaisivat puhua niistä tai että he haluaisivat edes kuunnella. Esim insesti on niin kamala asia että moni menisi täysin lukkoon jos joutuisi puhumaan siitä sen kokeneen ihmisen kanssa.

Toki. On vain aika raskasta traumatisoituneelle ihmiselle, että hän joutuu ottamaan vastuulleen myös toisten henkisestä hyvinvoinnista huolehtimisen olemalla kokemuksistaan hiljaa silloinkin, kun oma olo on hyvin tuskainen.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni pahinta on, että kun trauman ovat aiheuttaneet omat vanhemmat,heihin kuitenkin pitäisi olla yhteydessä ja heidän luonaan vierailla. No kuka pakottaa: muu suku, ja se kiltti lapsi sisälläni.

Ja koska vanhemmat eivät päällepäin ole "huonoja" (alkoholisteja tms.) niin välillä itselläkin on olo, osinko kuvitellut kaiken.

Esim. koulukiusaajien kanssa ei tarvitse enää olla tekemisissä (yhtään en väheksy koulukiusaamisen aiheuttamaa traumaa, vaikka tämä siltä kuulostaa).

Tunnistan tämän pohdinnan. Sitten alkaa helpottaa, kun näitä vanhempia ei enää ole.

En kyllä ymmärrä yhtään eikä heru empatiaa jollekin joka menee lukkoon ja ahdistuu kos pitää vain kuulla jostain traumasta, kun jotkut on joutuneet ihan elämäänkin sen kauhean asian läpi. No, onneksi harva elää 80- vuotiaaksi vailla mitään vaikeuksia, niin voi itse sitten kokea miltä se toisten reaktio tuntuu.

Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millaisia traumat ovat. Toinen vahingoittui pahasti ja oli hukkua tsunamissa ja toinen kertoo, kuinka äiti sanoi kerran pahasti, kun hän oli kolmevuotias.

Onneksi on ammattiauttajia, jotka voivat tukea traumoja kokeneita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä yhtään eikä heru empatiaa jollekin joka menee lukkoon ja ahdistuu kos pitää vain kuulla jostain traumasta, kun jotkut on joutuneet ihan elämäänkin sen kauhean asian läpi. No, onneksi harva elää 80- vuotiaaksi vailla mitään vaikeuksia, niin voi itse sitten kokea miltä se toisten reaktio tuntuu.

Kyse on lähinnä siitä, että traumatisoituneen ihmisen on jaksamisensa takia järkevää suojella itseään altistumasta koko ajan uusille ihmissuhteisiin liittyville pettymyksille.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millaisia traumat ovat. Toinen vahingoittui pahasti ja oli hukkua tsunamissa ja toinen kertoo, kuinka äiti sanoi kerran pahasti, kun hän oli kolmevuotias.

Onneksi on ammattiauttajia, jotka voivat tukea traumoja kokeneita ihmisiä.

Niin. En tarkoittanut, että muiden pitäisi suotta pyrkiä ottamaan ammattiauttajan roolia itselleen. Tarkoitin sitä, että monesti traumaattisista kokemuksista avoimesti puhuva ihminen yksinkertaisesti hylätään tai hänen kokemuksiaan mitätöidään kuulijan hämmennyksen takia.

Kiinnostavaa pohdintaa aiheesta! Toivottavasti moni traumoista kärsivä saisi ammattilaisten lisäksi tukea myös lähipiiriltään.

Vierailija kirjoitti:

Pahempia minusta on kyllä ne traumat ja niiden aiheuttamat vauriot, mutta onhan muiden ihmisten suhtautuminen myös ihan perseestä. Ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita 99 prosenttisesti.

Mistä sen tietää kuinka moni on oikeasti pumpulissa kasvanut, kun niistä traumoista ei kerta voida puhua? Ja niitä usein peitellään ulkoisella menestyksellä ja erinlaisilla identiteeteillä. Joskus tulee tilanteita, että kun jonkun ihmisen kanssa pääsee jakamaan omia asioitaan, niin se toinenkin alkaa avautumaan, ja huomaa ettei olekaan ainoa jolla on ongelmia. Vaikka se toinen on voinut näyttää päällepäin aivan normaalilta.

Kohtalotovereilta voi ainakin saada vertaistukea. Jos jostain kriisipuhelimesta saisi jostain ryhmästä tietoa. Ja hyvässä traumaterapiassa ei puheenaiheita ihmetellä ja kaihdeta. Jos kaveri kysyisi sinulta, millaista tukea toivot, osaisitko vastata miten täsmällisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät ole kokeneet vakavia traumoja eikä voi olettaa että he osaisivat puhua niistä tai että he haluaisivat edes kuunnella. Esim insesti on niin kamala asia että moni menisi täysin lukkoon jos joutuisi puhumaan siitä sen kokeneen ihmisen kanssa.

Toki. On vain aika raskasta traumatisoituneelle ihmiselle, että hän joutuu ottamaan vastuulleen myös toisten henkisestä hyvinvoinnista huolehtimisen olemalla kokemuksistaan hiljaa silloinkin, kun oma olo on hyvin tuskainen.

Ja myös tietty etäisyytesi tulkitaan väärin. Sitä voi jieman mainita jostakin rankasta asiasta, mutta ihmiset ovat niin oman navan ympärillä pyöriviä, että monesti unohtavat sen. Seuraavassa hetkessä huomaakin ympäristön pitävän sinua JoeSK n hepsankeikkana taikka kanana kun olet niin "iloinen"'.

Et halya kertoa, mutta se, että et kerro tulkitaan helposti väärin.

Pahimmat ihmisten kohdalta tulleet vääryydet olen kokenut silloin kun elämässäni on ollut rankinta. Tämä jos mikään saa katsomaan ihmiskuntaa tietyn katsantokannan lävitse.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millaisia traumat ovat. Toinen vahingoittui pahasti ja oli hukkua tsunamissa ja toinen kertoo, kuinka äiti sanoi kerran pahasti, kun hän oli kolmevuotias.

Onneksi on ammattiauttajia, jotka voivat tukea traumoja kokeneita ihmisiä.

Minkäänlaisia kokemuksia ei pitäisi vähätellä, vaikuttaisivatpa ne itsestä kuinka pieniltä tahansa. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti niin erinlaisia, toiset ovat luonnostaan herkempiä ja kokevat asiat voimakkaammin kuin toiset, erinlaisen hermojärjestelmänsä vuoksi. Toiset ihmiset jotka eivät itse ole yhtä herkkiä, saattavat mieltää jonkun kokemukset ja traumat pikkumaisiksi, eivätkä ymmärrä miksi itkee pienestä, vaikka ne ovat tälle herkälle ihmiselle erittäin todellisia ja vaikuttavia kokemuksia. Se ei ole valinta. Onneksi tästä piirteestä nykyään tiedetään enemmän kuin ennen.

Kun menin terapiaan niin yksi hienoimmista asioista oli että joku jaksoi kuunnella ja otti tosissaan. Eikä tarvinnut miettiä että terapeutti ahdistuu. Eihän sellaista voi odottaa keneltäkään muulta, ei ystävältä tai vanhemmilta kun olet aikuinen. Voi vain toivoa lohtua ja ymmärrystä, sydämen lämpöä. Mutta toista ei saa ahdistaa omilla ongelmilla, se on liian raskasta.

Eräs tuttava elää kaiken traumansa kautta. Tyyliin- Reagoin aina tällaisessa tilanteessa näin koska minulle sattui se. Minä olen tällainen koska minulle sattui se. En voi tehdä niin ja niin koska minulle sattui se.

Hän velloo traumassaan ja odottaa koko ajan asiasta tietävien huomaavan ja säälivän. Melkein kuin muut ja elämä olisivat hänelle velkaa.

Terapiassa oli jonkin aikaa muttei kokenut terapeutin ymmärtävän ja tukevan haluamallaan tavalla.

 Ei jaksa eikä halua alkaa uutta terapeuttia hakemaan . Uuvuttaa toisinaan kovasti läheisyytensä.