Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?

Ehta narsku ei koskaan myönnä tekemiään vääryyksiä saati ”alennu” pyytämään anteeksi.

*

Lainaus:

Etkö ole kuullut mt ongelmista?

Oletko kuullut, mikä monella mt-ongelmaisella on taustalla ja syvin syy ongelmiin: paskat vanhemmat. Lainaus

Mutta kun nuokin asiat pitäisi tiedostaa ennenkuin hommaa omaa perhettä ja lapsia ja KÄSITELLÄ ne siellä terapiassa. Se ketju pitää katkaista. Ei se ole mikään puolustus että "Olen tälläinen koska vanhempanikin ja oma lapsuuteni oli". Itsensäkin kanssa voi mennä eteenpäin ja muuttua eikä ole pakko jäädä vellomaan siihen vanhaan ja huonoksi koettuun malliin.

Lapsia on erilaisia, osa on kovanahkaisempia ja pitävät välimatkaa, mutta toiset ovat herkempiä ja heille _voi_ se täydellinen välien katkaiseminen olla heidän oman terveytensä kannalta paras ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Lainaus:

Etkö ole kuullut mt ongelmista?

Oletko kuullut, mikä monella mt-ongelmaisella on taustalla ja syvin syy ongelmiin: paskat vanhemmat. Lainaus

Mutta kun nuokin asiat pitäisi tiedostaa ennenkuin hommaa omaa perhettä ja lapsia ja KÄSITELLÄ ne siellä terapiassa. Se ketju pitää katkaista. Ei se ole mikään puolustus että "Olen tälläinen koska vanhempanikin ja oma lapsuuteni oli". Itsensäkin kanssa voi mennä eteenpäin ja muuttua eikä ole pakko jäädä vellomaan siihen vanhaan ja huonoksi koettuun malliin.

Lapsia on erilaisia, osa on kovanahkaisempia ja pitävät välimatkaa, mutta toiset ovat herkempiä ja heille _voi_ se täydellinen välien katkaiseminen olla heidän oman terveytensä kannalta paras ratkaisu.

Tämä oli minulle kokonaan uusi ajatus tähän aiheeseen liittyen. En ole ikinä kuullut tällaista aiemmin. Olen kiitollinen, että jaoit tämän. Olen nimittäin niin valtavan paljon sättinyt itseäni siitä, että miksi en pysty henkisesti kovettamaan itseäni, miksi en pysty antamaan menneiden olla, miksi olen yhä niin herkkä, miksi miksi... Tämän viestisi lukeminen tuntui todella helpottavalta. Ehkä minun ei tarvitsekaan yrittää loputtomiin taistella omaa luonnettani vastaan. On ihan ok olla herkkä ihminen ja myös ottaa se toiminnassaan huomioon, myös suhteessa vaativaan vanhempaan.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Kyllä olisi helpompaa jos yhteiskunta ja sosiaalinen yhteisö ei ”vaatisi” lämpimiä rakastavia välejä sukupolvien kesken, ja yhdessä vietettyä rakkaudentäyteistä lämmintä aikaa (vrt esim joulumainokset ja perhelehtien isovanhempi-idylli).

Omien vanhempien kanssa sekuntikin yhdesdä on täytyä helvettä ja siellä on oikeasti hengenvaarakun isä saa kiilusilmäisen narskukohtauksrn ja käy kimppuun. Syyksi riittää että on jostain eri mieltä tai ei sekunnissa tottele isän käskyä. On käynyt (aikuisena ollessani) mun kimppuun, vävynsä kimppuun, sisarusten kimppuun. Aivan sietämätön ihmisperse jota kukaan ei jää kaipaamaan.

Mutta juuri tuon perhekuvaston (onnea, rakkautta, lämmintä yhdessäoloa) tunnen kuitenkin huonommuutta ja alemmuudentuntoa kun en siihen pysty. Välttelen asiaa ja kysymykset kierrän jotenkin. Isän kanssa ei kukaan voi tulla toimeen joten vaikka mitä tekisin niin perheidylliä en saa aikaiseksi. Surettaa, masentaa, kiukuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisi helpompaa jos yhteiskunta ja sosiaalinen yhteisö ei ”vaatisi” lämpimiä rakastavia välejä sukupolvien kesken, ja yhdessä vietettyä rakkaudentäyteistä lämmintä aikaa (vrt esim joulumainokset ja perhelehtien isovanhempi-idylli).

Omien vanhempien kanssa sekuntikin yhdesdä on täytyä helvettä ja siellä on oikeasti hengenvaarakun isä saa kiilusilmäisen narskukohtauksrn ja käy kimppuun. Syyksi riittää että on jostain eri mieltä tai ei sekunnissa tottele isän käskyä. On käynyt (aikuisena ollessani) mun kimppuun, vävynsä kimppuun, sisarusten kimppuun. Aivan sietämätön ihmisperse jota kukaan ei jää kaipaamaan.

Mutta juuri tuon perhekuvaston (onnea, rakkautta, lämmintä yhdessäoloa) tunnen kuitenkin huonommuutta ja alemmuudentuntoa kun en siihen pysty. Välttelen asiaa ja kysymykset kierrän jotenkin. Isän kanssa ei kukaan voi tulla toimeen joten vaikka mitä tekisin niin perheidylliä en saa aikaiseksi. Surettaa, masentaa, kiukuttaa.

Minun puolisollani on todella hyvät perhesuhteet. Se jotenkin vahvistaa omaa osattomuuden kokemusta vielä entisestään. Näet arjessa usein, että ihan toisenlainenkin voi suhde vanhempiin olla, jos vain on sattunut käymään parempi tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisi helpompaa jos yhteiskunta ja sosiaalinen yhteisö ei ”vaatisi” lämpimiä rakastavia välejä sukupolvien kesken, ja yhdessä vietettyä rakkaudentäyteistä lämmintä aikaa (vrt esim joulumainokset ja perhelehtien isovanhempi-idylli).

Omien vanhempien kanssa sekuntikin yhdesdä on täytyä helvettä ja siellä on oikeasti hengenvaarakun isä saa kiilusilmäisen narskukohtauksrn ja käy kimppuun. Syyksi riittää että on jostain eri mieltä tai ei sekunnissa tottele isän käskyä. On käynyt (aikuisena ollessani) mun kimppuun, vävynsä kimppuun, sisarusten kimppuun. Aivan sietämätön ihmisperse jota kukaan ei jää kaipaamaan.

Mutta juuri tuon perhekuvaston (onnea, rakkautta, lämmintä yhdessäoloa) tunnen kuitenkin huonommuutta ja alemmuudentuntoa kun en siihen pysty. Välttelen asiaa ja kysymykset kierrän jotenkin. Isän kanssa ei kukaan voi tulla toimeen joten vaikka mitä tekisin niin perheidylliä en saa aikaiseksi. Surettaa, masentaa, kiukuttaa.

Minun puolisollani on todella hyvät perhesuhteet. Se jotenkin vahvistaa omaa osattomuuden kokemusta vielä entisestään. Näet arjessa usein, että ihan toisenlainenkin voi suhde vanhempiin olla, jos vain on sattunut käymään parempi tuuri.

Naulan kantaan tuo viimeinen lauae. ”Jos vaan on sattunut käymään parempi tuuri”. Mutta tätäpä ei kaikki ymmärrä! On todella vain ja ainoastaan tuuriasia mihin syntyy - minun paska tuurini laittoi syntymään pahasti luonnehäiriöiselle isälle julmaan perheeseen - ja annetuille lähtökohdille harvoin voi mitään.

Vaan annas olla! Kaikki rakastavat vanhemmat omaavat sitten laittavat paskat välit sen lapsen syyksi. Vertaavat omia ihania vanhempiaan ja päättelevät että kaikilla on sellaiset, ja jos sellaisten kanssa riitaantuu niin syy on lapsen.

Kun ei ole!!! Just tän muiden syyllistämisen takia asia on vaikea. Muut ei tajua, ei ymmärrä, ja sit vielä syyllistävät. Siksi pitää nähdä vaivaa kiertelyyn ja valehteluun, aina kun joku kyselee mun vanhemmista tai joulunvietoista.

Isäni kanssa ei pärjäisi hetkeäkään edes Jeesus tai äiti Teresa. Nekin tekisi vartissa jo jotain sellaista, minkä perusteella ukko kävis kurkkuun kiinni kuristamaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisi helpompaa jos yhteiskunta ja sosiaalinen yhteisö ei ”vaatisi” lämpimiä rakastavia välejä sukupolvien kesken, ja yhdessä vietettyä rakkaudentäyteistä lämmintä aikaa (vrt esim joulumainokset ja perhelehtien isovanhempi-idylli).

Omien vanhempien kanssa sekuntikin yhdesdä on täytyä helvettä ja siellä on oikeasti hengenvaarakun isä saa kiilusilmäisen narskukohtauksrn ja käy kimppuun. Syyksi riittää että on jostain eri mieltä tai ei sekunnissa tottele isän käskyä. On käynyt (aikuisena ollessani) mun kimppuun, vävynsä kimppuun, sisarusten kimppuun. Aivan sietämätön ihmisperse jota kukaan ei jää kaipaamaan.

Mutta juuri tuon perhekuvaston (onnea, rakkautta, lämmintä yhdessäoloa) tunnen kuitenkin huonommuutta ja alemmuudentuntoa kun en siihen pysty. Välttelen asiaa ja kysymykset kierrän jotenkin. Isän kanssa ei kukaan voi tulla toimeen joten vaikka mitä tekisin niin perheidylliä en saa aikaiseksi. Surettaa, masentaa, kiukuttaa.

Minun puolisollani on todella hyvät perhesuhteet. Se jotenkin vahvistaa omaa osattomuuden kokemusta vielä entisestään. Näet arjessa usein, että ihan toisenlainenkin voi suhde vanhempiin olla, jos vain on sattunut käymään parempi tuuri.

Naulan kantaan tuo viimeinen lauae. ”Jos vaan on sattunut käymään parempi tuuri”. Mutta tätäpä ei kaikki ymmärrä! On todella vain ja ainoastaan tuuriasia mihin syntyy - minun paska tuurini laittoi syntymään pahasti luonnehäiriöiselle isälle julmaan perheeseen - ja annetuille lähtökohdille harvoin voi mitään.

Vaan annas olla! Kaikki rakastavat vanhemmat omaavat sitten laittavat paskat välit sen lapsen syyksi. Vertaavat omia ihania vanhempiaan ja päättelevät että kaikilla on sellaiset, ja jos sellaisten kanssa riitaantuu niin syy on lapsen.

Kun ei ole!!! Just tän muiden syyllistämisen takia asia on vaikea. Muut ei tajua, ei ymmärrä, ja sit vielä syyllistävät. Siksi pitää nähdä vaivaa kiertelyyn ja valehteluun, aina kun joku kyselee mun vanhemmista tai joulunvietoista.

Isäni kanssa ei pärjäisi hetkeäkään edes Jeesus tai äiti Teresa. Nekin tekisi vartissa jo jotain sellaista, minkä perusteella ukko kävis kurkkuun kiinni kuristamaan!

Ymmärryksen määrä on lisääntymässä, kun näistä asioista on alettu avautumaan. On huomattu, ettei tässä ollakaan yksin ainoana Suomessa, jolla on persoonallisuushäiriöinen vanhempi ja siitä traumat. Meitä on todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisi helpompaa jos yhteiskunta ja sosiaalinen yhteisö ei ”vaatisi” lämpimiä rakastavia välejä sukupolvien kesken, ja yhdessä vietettyä rakkaudentäyteistä lämmintä aikaa (vrt esim joulumainokset ja perhelehtien isovanhempi-idylli).

Omien vanhempien kanssa sekuntikin yhdesdä on täytyä helvettä ja siellä on oikeasti hengenvaarakun isä saa kiilusilmäisen narskukohtauksrn ja käy kimppuun. Syyksi riittää että on jostain eri mieltä tai ei sekunnissa tottele isän käskyä. On käynyt (aikuisena ollessani) mun kimppuun, vävynsä kimppuun, sisarusten kimppuun. Aivan sietämätön ihmisperse jota kukaan ei jää kaipaamaan.

Mutta juuri tuon perhekuvaston (onnea, rakkautta, lämmintä yhdessäoloa) tunnen kuitenkin huonommuutta ja alemmuudentuntoa kun en siihen pysty. Välttelen asiaa ja kysymykset kierrän jotenkin. Isän kanssa ei kukaan voi tulla toimeen joten vaikka mitä tekisin niin perheidylliä en saa aikaiseksi. Surettaa, masentaa, kiukuttaa.

Minun puolisollani on todella hyvät perhesuhteet. Se jotenkin vahvistaa omaa osattomuuden kokemusta vielä entisestään. Näet arjessa usein, että ihan toisenlainenkin voi suhde vanhempiin olla, jos vain on sattunut käymään parempi tuuri.

Naulan kantaan tuo viimeinen lauae. ”Jos vaan on sattunut käymään parempi tuuri”. Mutta tätäpä ei kaikki ymmärrä! On todella vain ja ainoastaan tuuriasia mihin syntyy - minun paska tuurini laittoi syntymään pahasti luonnehäiriöiselle isälle julmaan perheeseen - ja annetuille lähtökohdille harvoin voi mitään.

Vaan annas olla! Kaikki rakastavat vanhemmat omaavat sitten laittavat paskat välit sen lapsen syyksi. Vertaavat omia ihania vanhempiaan ja päättelevät että kaikilla on sellaiset, ja jos sellaisten kanssa riitaantuu niin syy on lapsen.

Kun ei ole!!! Just tän muiden syyllistämisen takia asia on vaikea. Muut ei tajua, ei ymmärrä, ja sit vielä syyllistävät. Siksi pitää nähdä vaivaa kiertelyyn ja valehteluun, aina kun joku kyselee mun vanhemmista tai joulunvietoista.

Isäni kanssa ei pärjäisi hetkeäkään edes Jeesus tai äiti Teresa. Nekin tekisi vartissa jo jotain sellaista, minkä perusteella ukko kävis kurkkuun kiinni kuristamaan!

Ymmärryksen määrä on lisääntymässä, kun näistä asioista on alettu avautumaan. On huomattu, ettei tässä ollakaan yksin ainoana Suomessa, jolla on persoonallisuushäiriöinen vanhempi ja siitä traumat. Meitä on todella paljon.

Olen siitä oikeasti onnellinen. En siis siitä että muillakin on sama kohtalo, tällaista lapsuutta ei kukaan lapsi saisi kokea, vaan siitä että nyt asiasta viimein puhutaan edes foorumeilla.

Mutta huomaatteko, asiasta ei kirjoitta halaustua sanaa lehdissä joita suuret ikäluokat tilaa! Siis et, seura, oma aika, eeva jne. Eihän kaltoinkohtelijoiden naamaan vo totuutta läväyttää vaan niitä kohdellaan silkkihansikkain. Olkoon se aikuinen kaltoinkohdeltu lapsi se virallinen syntipukki kaikkien silmissä.

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olisi helpompaa jos yhteiskunta ja sosiaalinen yhteisö ei ”vaatisi” lämpimiä rakastavia välejä sukupolvien kesken, ja yhdessä vietettyä rakkaudentäyteistä lämmintä aikaa (vrt esim joulumainokset ja perhelehtien isovanhempi-idylli).

Omien vanhempien kanssa sekuntikin yhdesdä on täytyä helvettä ja siellä on oikeasti hengenvaarakun isä saa kiilusilmäisen narskukohtauksrn ja käy kimppuun. Syyksi riittää että on jostain eri mieltä tai ei sekunnissa tottele isän käskyä. On käynyt (aikuisena ollessani) mun kimppuun, vävynsä kimppuun, sisarusten kimppuun. Aivan sietämätön ihmisperse jota kukaan ei jää kaipaamaan.

Mutta juuri tuon perhekuvaston (onnea, rakkautta, lämmintä yhdessäoloa) tunnen kuitenkin huonommuutta ja alemmuudentuntoa kun en siihen pysty. Välttelen asiaa ja kysymykset kierrän jotenkin. Isän kanssa ei kukaan voi tulla toimeen joten vaikka mitä tekisin niin perheidylliä en saa aikaiseksi. Surettaa, masentaa, kiukuttaa.

Minun puolisollani on todella hyvät perhesuhteet. Se jotenkin vahvistaa omaa osattomuuden kokemusta vielä entisestään. Näet arjessa usein, että ihan toisenlainenkin voi suhde vanhempiin olla, jos vain on sattunut käymään parempi tuuri.

Naulan kantaan tuo viimeinen lauae. ”Jos vaan on sattunut käymään parempi tuuri”. Mutta tätäpä ei kaikki ymmärrä! On todella vain ja ainoastaan tuuriasia mihin syntyy - minun paska tuurini laittoi syntymään pahasti luonnehäiriöiselle isälle julmaan perheeseen - ja annetuille lähtökohdille harvoin voi mitään.

Vaan annas olla! Kaikki rakastavat vanhemmat omaavat sitten laittavat paskat välit sen lapsen syyksi. Vertaavat omia ihania vanhempiaan ja päättelevät että kaikilla on sellaiset, ja jos sellaisten kanssa riitaantuu niin syy on lapsen.

Kun ei ole!!! Just tän muiden syyllistämisen takia asia on vaikea. Muut ei tajua, ei ymmärrä, ja sit vielä syyllistävät. Siksi pitää nähdä vaivaa kiertelyyn ja valehteluun, aina kun joku kyselee mun vanhemmista tai joulunvietoista.

Isäni kanssa ei pärjäisi hetkeäkään edes Jeesus tai äiti Teresa. Nekin tekisi vartissa jo jotain sellaista, minkä perusteella ukko kävis kurkkuun kiinni kuristamaan!

Ymmärryksen määrä on lisääntymässä, kun näistä asioista on alettu avautumaan. On huomattu, ettei tässä ollakaan yksin ainoana Suomessa, jolla on persoonallisuushäiriöinen vanhempi ja siitä traumat. Meitä on todella paljon.

Olen siitä oikeasti onnellinen. En siis siitä että muillakin on sama kohtalo, tällaista lapsuutta ei kukaan lapsi saisi kokea, vaan siitä että nyt asiasta viimein puhutaan edes foorumeilla.

Mutta huomaatteko, asiasta ei kirjoitta halaustua sanaa lehdissä joita suuret ikäluokat tilaa! Siis et, seura, oma aika, eeva jne. Eihän kaltoinkohtelijoiden naamaan vo totuutta läväyttää vaan niitä kohdellaan silkkihansikkain. Olkoon se aikuinen kaltoinkohdeltu lapsi se virallinen syntipukki kaikkien silmissä.

Vähissä on julkaisut medioissa, toivottavasti lisääntyy. Viime viikolla Iltasanomat julkaisi hyvän artikkelin Lotasta, joka oli voittanut kirjoituskilpailun kirjoittaessaan surkeasta vanhemmastaan ja lapsena nähdystä nälästä:

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005717909.html

Yliopistossa opiskeleva Lotta, 23, näki lapsena nälkää ja oppi äidiltään väkivallan: ”Sijaisperheeseen sijoittaminen pelasti minut”

Lotalla oli turvaton lapsuus. Äiti joi, oli väkivaltaa, usein nälkäkin. Sijaisperhe avasi tien toisenlaiseen elämään ja nyt nuori nainen opiskelee yliopistossa. Lotta kertoi tarinansa Yhteisvastuukeräyksen ja Ilta-Sanomien kirjoituskilpailussa.

Lotta kertaa tapahtumat haastattelussa rauhallisesti läpi ja ilman ulkoisesti havaittavaa tunnemyrskyä. Hän on käynyt kymmenen vuotta terapiassa, jossa on oppinut käsittelemään kaikkea sitä, mitä on joutunut todistamaan.

– Lapsena ei osannut kyseenalaistaa, mikä on normaalia. Kun porno pauhasi televisiossa tai äiti löi miesystäväänsä, ajattelin, että tällaista tämä on varmaan muidenkin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Juuri näin. Mikään, siis ei mikään muu ihmissuhde korvaa vanhempia ja sitä rakkautta minkä lapsena olisit tarvinnut/ansainnut mutta et saanut. Minulla ilkeät luonnevikaiset vanhemmat ja rakkaudeton, suorastaan vihamielinen lapsuus ovat ikuisia haavoja sydämessä. Ne ei arpeudu, ne ei parane. Ne vasn seuraavat mukana läpi elämän, välillä enemmän ja välillä vähemmän kipua tuottaen.

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parastNäytä html-muodossaa vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Minä ymmärsin, että kenelle kommentoit -tarkoittikin että lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan ei voi korvata, mutta siihen ei pidä jäädä riippumaan. Elämän voi täyttää silti rakkaudella, mutta kohde on toinen tai toiset. Rakastaa ja olla rakastettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parastNäytä html-muodossaa vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Minä ymmärsin, että kenelle kommentoit -tarkoittikin että lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan ei voi korvata, mutta siihen ei pidä jäädä riippumaan. Elämän voi täyttää silti rakkaudella, mutta kohde on toinen tai toiset. Rakastaa ja olla rakastettu.

Totta kai, muttei se silti tunnevajetta poista. Elämässä hyvin harvoja asioita on mahdollista kompensoida toisilla asioilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parastNäytä html-muodossaa vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Minä ymmärsin, että kenelle kommentoit -tarkoittikin että lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan ei voi korvata, mutta siihen ei pidä jäädä riippumaan. Elämän voi täyttää silti rakkaudella, mutta kohde on toinen tai toiset. Rakastaa ja olla rakastettu.

Totta kai, muttei se silti tunnevajetta poista. Elämässä hyvin harvoja asioita on mahdollista kompensoida toisilla asioilla.

Onko se tunnevaje, ellei ole kokenut empatiaa vanhemmilta? Vai onko se ympäristöstä opittu tunnevaje, että niin pitää kokea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parastNäytä html-muodossaa vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Minä ymmärsin, että kenelle kommentoit -tarkoittikin että lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan ei voi korvata, mutta siihen ei pidä jäädä riippumaan. Elämän voi täyttää silti rakkaudella, mutta kohde on toinen tai toiset. Rakastaa ja olla rakastettu.

Totta kai, muttei se silti tunnevajetta poista. Elämässä hyvin harvoja asioita on mahdollista kompensoida toisilla asioilla.

Onko se tunnevaje, ellei ole kokenut empatiaa vanhemmilta? Vai onko se ympäristöstä opittu tunnevaje, että niin pitää kokea?

Mikähän on motiivisi tämän tyyppiseen pohdintaan? Avaatko vähän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parastNäytä html-muodossaa vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Minä ymmärsin, että kenelle kommentoit -tarkoittikin että lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan ei voi korvata, mutta siihen ei pidä jäädä riippumaan. Elämän voi täyttää silti rakkaudella, mutta kohde on toinen tai toiset. Rakastaa ja olla rakastettu.

Totta kai, muttei se silti tunnevajetta poista. Elämässä hyvin harvoja asioita on mahdollista kompensoida toisilla asioilla.

Onko se tunnevaje, ellei ole kokenut empatiaa vanhemmilta? Vai onko se ympäristöstä opittu tunnevaje, että niin pitää kokea?

Ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Kyseessä on tunnevaje, jos sen kokee sellaisena. On kokenut lapsesta asti, jo kauan ennen kuin mistään psykologian käsitteistä oli mitään edes kuullut. Tietynlainen surullisuus ja ahdistus, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti. Mutta silti, eivät kaikki oirehdi samoissa oloissa kasvamista välttämättä samalla tavalla.