Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?
20.06.2018 |
Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.
Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?
Kommentit (163)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".
Miksi tällä perusteella katkaista välit?
Tai mitä narsistista tässä on?
Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia
Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.
Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.
Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan
Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.
Yleensä kannattaa elää katkomatta siltoja. Siitä huolimatta voi vetää omat rajansa. Pienimmän riesan tie on helpompi
Mistä mahtaa johtua nämä sinä olet xxx? Aivan turhaa, kun et kirjoittajasta tiedä mitään. Eikä hän ole mitenkään lietsonut riitaa tai sinua nimitellyt. Nämä eivät kyllä osu. Koska kertovat vain kirjoittajasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Aivan kuin omasta kynästäni! Ja sama juttu muutenkin. Vanhempieni ilman syytä sorsima kiltti kunnollinen lapsi. Ei mitään tukea tai apua koskaan. Sisko paljon ”ilkeämpi” ja saa kaiken avun ja tuen vanhemmilta. Siskolle ostettu auto ja asunto, mulle ei muuta kuin v*ttuilua.
Ja sama, eli perusturvan tunne puuttuu, kaikki vastoinkäymiset taisteltava yksin, hirveimmäsdä hädässäkään vanhemmat ei auta. Siskoa kyllä hyysätään joka asiassa.
Ymmärtäisin tän jos olisin jotenkin ilkeä mutta aina ollut kiltti kympin tyttö ja miellyttänyt vanhempiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Aivan kuin omasta kynästäni! Ja sama juttu muutenkin. Vanhempieni ilman syytä sorsima kiltti kunnollinen lapsi. Ei mitään tukea tai apua koskaan. Sisko paljon ”ilkeämpi” ja saa kaiken avun ja tuen vanhemmilta. Siskolle ostettu auto ja asunto, mulle ei muuta kuin v*ttuilua.
Ja sama, eli perusturvan tunne puuttuu, kaikki vastoinkäymiset taisteltava yksin, hirveimmäsdä hädässäkään vanhemmat ei auta. Siskoa kyllä hyysätään joka asiassa.
Ymmärtäisin tän jos olisin jotenkin ilkeä mutta aina ollut kiltti kympin tyttö ja miellyttänyt vanhempiani.
Olen katsellut tällaista vierestä. Ja aloin uskomaan, että se aikuinen kympin tyttö on ihan vereslihalla ja yksin, pelkää pyytää apua kun ei ole koskaan siihen oikeutettu.
Pärjääminen on osa sellaista heikon minuuden ylläpitohökkeliä joka rakentuu siitä pelosta, että on ihan yksin ja milloin vaan voi menettää ihan kaiken. Se pärjääjä on useammin se, joka huutaa sisältään apua jota se ei uskalla pyytää, koska pelkää niin pahasti torjuntaa avunpyynnölleen. Avun pyytäminen olisi sama kun näyttäisi leijonalle avohaavaa, jos ei ole koskaan apua saanut.
Tekee pahaa nähdä kun joku toinen saa apua, kun ei ole itse saanut mitään. Todennäköisesti on saanut ehkä vähän jopa pilkkaa ja vähättelyä ("hyväntahtoista" "vitsailua") omista valinnoistaan, "kireydestä" jne.
Voin kertoa sinulle, että kukaan ei tule, ei koskaan, koskaan, sanomaan sinulle, että oletpa ollut etevä. Oletpa ollut hyvä tyttö. Kiitos. Kiitos ahkeruudestasi. Olemme ylpeitä sinusta.
Kun tuon ajatuksen sisäistää, niin pääsee roikkumasta siitä odotuksesta, että joku hyväksyy vihdoinkin. Pääsee irti vanhemmistaan, kuten ne sisarukset, joita on autettu ja rakastettu. He ovat ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, koska he ovat itsenäistyneet, heillä on turvallisuuden tunne elämässä ja he elävät sitä itselleen.
Irrottaudu sinäkin, ja ala ilkeäksi ja itsekkääksi. Tai ainakin itsekkääksi. Se on normaalia, mutta me joita on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti olemme liian herkkiä ymmärtämään sitä - hyvässä ja pahassa.
Kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Aivan kuin omasta kynästäni! Ja sama juttu muutenkin. Vanhempieni ilman syytä sorsima kiltti kunnollinen lapsi. Ei mitään tukea tai apua koskaan. Sisko paljon ”ilkeämpi” ja saa kaiken avun ja tuen vanhemmilta. Siskolle ostettu auto ja asunto, mulle ei muuta kuin v*ttuilua.
Ja sama, eli perusturvan tunne puuttuu, kaikki vastoinkäymiset taisteltava yksin, hirveimmäsdä hädässäkään vanhemmat ei auta. Siskoa kyllä hyysätään joka asiassa.
Ymmärtäisin tän jos olisin jotenkin ilkeä mutta aina ollut kiltti kympin tyttö ja miellyttänyt vanhempiani.
Olen katsellut tällaista vierestä. Ja aloin uskomaan, että se aikuinen kympin tyttö on ihan vereslihalla ja yksin, pelkää pyytää apua kun ei ole koskaan siihen oikeutettu.
Pärjääminen on osa sellaista heikon minuuden ylläpitohökkeliä joka rakentuu siitä pelosta, että on ihan yksin ja milloin vaan voi menettää ihan kaiken. Se pärjääjä on useammin se, joka huutaa sisältään apua jota se ei uskalla pyytää, koska pelkää niin pahasti torjuntaa avunpyynnölleen. Avun pyytäminen olisi sama kun näyttäisi leijonalle avohaavaa, jos ei ole koskaan apua saanut.
Tekee pahaa nähdä kun joku toinen saa apua, kun ei ole itse saanut mitään. Todennäköisesti on saanut ehkä vähän jopa pilkkaa ja vähättelyä ("hyväntahtoista" "vitsailua") omista valinnoistaan, "kireydestä" jne.
Voin kertoa sinulle, että kukaan ei tule, ei koskaan, koskaan, sanomaan sinulle, että oletpa ollut etevä. Oletpa ollut hyvä tyttö. Kiitos. Kiitos ahkeruudestasi. Olemme ylpeitä sinusta.
Kun tuon ajatuksen sisäistää, niin pääsee roikkumasta siitä odotuksesta, että joku hyväksyy vihdoinkin. Pääsee irti vanhemmistaan, kuten ne sisarukset, joita on autettu ja rakastettu. He ovat ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, koska he ovat itsenäistyneet, heillä on turvallisuuden tunne elämässä ja he elävät sitä itselleen.
Irrottaudu sinäkin, ja ala ilkeäksi ja itsekkääksi. Tai ainakin itsekkääksi. Se on normaalia, mutta me joita on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti olemme liian herkkiä ymmärtämään sitä - hyvässä ja pahassa.
Kaikkea hyvää sinulle.
Olipa viisas kirjoitus ja paljon oivalluksia. Kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Tuollaiset kokemukset ovat todella raskaita. Meidänkin perheessämme on juuri tuollaista dynamiikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Aivan kuin omasta kynästäni! Ja sama juttu muutenkin. Vanhempieni ilman syytä sorsima kiltti kunnollinen lapsi. Ei mitään tukea tai apua koskaan. Sisko paljon ”ilkeämpi” ja saa kaiken avun ja tuen vanhemmilta. Siskolle ostettu auto ja asunto, mulle ei muuta kuin v*ttuilua.
Ja sama, eli perusturvan tunne puuttuu, kaikki vastoinkäymiset taisteltava yksin, hirveimmäsdä hädässäkään vanhemmat ei auta. Siskoa kyllä hyysätään joka asiassa.
Ymmärtäisin tän jos olisin jotenkin ilkeä mutta aina ollut kiltti kympin tyttö ja miellyttänyt vanhempiani.
Olen katsellut tällaista vierestä. Ja aloin uskomaan, että se aikuinen kympin tyttö on ihan vereslihalla ja yksin, pelkää pyytää apua kun ei ole koskaan siihen oikeutettu.
Pärjääminen on osa sellaista heikon minuuden ylläpitohökkeliä joka rakentuu siitä pelosta, että on ihan yksin ja milloin vaan voi menettää ihan kaiken. Se pärjääjä on useammin se, joka huutaa sisältään apua jota se ei uskalla pyytää, koska pelkää niin pahasti torjuntaa avunpyynnölleen. Avun pyytäminen olisi sama kun näyttäisi leijonalle avohaavaa, jos ei ole koskaan apua saanut.
Tekee pahaa nähdä kun joku toinen saa apua, kun ei ole itse saanut mitään. Todennäköisesti on saanut ehkä vähän jopa pilkkaa ja vähättelyä ("hyväntahtoista" "vitsailua") omista valinnoistaan, "kireydestä" jne.
Voin kertoa sinulle, että kukaan ei tule, ei koskaan, koskaan, sanomaan sinulle, että oletpa ollut etevä. Oletpa ollut hyvä tyttö. Kiitos. Kiitos ahkeruudestasi. Olemme ylpeitä sinusta.
Kun tuon ajatuksen sisäistää, niin pääsee roikkumasta siitä odotuksesta, että joku hyväksyy vihdoinkin. Pääsee irti vanhemmistaan, kuten ne sisarukset, joita on autettu ja rakastettu. He ovat ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, koska he ovat itsenäistyneet, heillä on turvallisuuden tunne elämässä ja he elävät sitä itselleen.
Irrottaudu sinäkin, ja ala ilkeäksi ja itsekkääksi. Tai ainakin itsekkääksi. Se on normaalia, mutta me joita on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti olemme liian herkkiä ymmärtämään sitä - hyvässä ja pahassa.
Kaikkea hyvää sinulle.
Kiitos kun jaoit nämä ajatukset! 💕
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Tuollaiset kokemukset ovat todella raskaita. Meidänkin perheessämme on juuri tuollaista dynamiikkaa.
Joo, nämä roolit lapsilleen vanhemmat jakavat jo lapsuudessa ja ne säilyy läpi elämän. Yksi on suosikki jota hyysätään, yksi (ilman syytä) inhokki johon kiukku ja viha puretaan. Vanhemmat eivät viitsi edes oppia tuntemasn lapsiaan aikuisena, kun ne roolithan on jo tiedossa ja niiden mukaan mennään.
Jos epäreiluudesta huomauttaa, tulee joko kiistelyraivari vsnhemmilta. Tai vittumainen ivallinen pilkkanauru ”kateellinen taidat olla!”
En muutavoinut kun luovuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Tuollaiset kokemukset ovat todella raskaita. Meidänkin perheessämme on juuri tuollaista dynamiikkaa.
Joo, nämä roolit lapsilleen vanhemmat jakavat jo lapsuudessa ja ne säilyy läpi elämän. Yksi on suosikki jota hyysätään, yksi (ilman syytä) inhokki johon kiukku ja viha puretaan. Vanhemmat eivät viitsi edes oppia tuntemasn lapsiaan aikuisena, kun ne roolithan on jo tiedossa ja niiden mukaan mennään.
Jos epäreiluudesta huomauttaa, tulee joko kiistelyraivari vsnhemmilta. Tai vittumainen ivallinen pilkkanauru ”kateellinen taidat olla!”En muutavoinut kun luovuttaa.
Niin, mitäpä tällaisilla ihmissuhteilla oikein tekee, jos mitään pakkoa olla tekemisissä ei ole (enää onneksi). Jos perhesuhteet eivät kehity yhtään mihinkään suuntaan, niin ne sopivat sellaisenaan huonosti aikuisen elämään. Lapsi ei voi valita millaiseen perheeseen sattuu syntymään, mutta aikuinen voi valita millaisten ihmisten kanssa elämänsä jakaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".
Miksi tällä perusteella katkaista välit?
Tai mitä narsistista tässä on?
Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia
Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.
Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.
Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan
Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.
Yleensä kannattaa elää katkomatta siltoja. Siitä huolimatta voi vetää omat rajansa. Pienimmän riesan tie on helpompi
Mistä mahtaa johtua nämä sinä olet xxx? Aivan turhaa, kun et kirjoittajasta tiedä mitään. Eikä hän ole mitenkään lietsonut riitaa tai sinua nimitellyt. Nämä eivät kyllä osu. Koska kertovat vain kirjoittajasta
Helpoin kenelle? Jos narsistin läheiset ovat narsistin käytöksen takia vereslihalla, niin ei ole välttämättä järkevää käyttää enää yhtään energiaa siihen, että yrittää vielä jotenkin olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".
Miksi tällä perusteella katkaista välit?
Tai mitä narsistista tässä on?
Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia
Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.
Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.
Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan
Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.
Yleensä kannattaa elää katkomatta siltoja. Siitä huolimatta voi vetää omat rajansa. Pienimmän riesan tie on helpompi
Mistä mahtaa johtua nämä sinä olet xxx? Aivan turhaa, kun et kirjoittajasta tiedä mitään. Eikä hän ole mitenkään lietsonut riitaa tai sinua nimitellyt. Nämä eivät kyllä osu. Koska kertovat vain kirjoittajasta
Helpoin kenelle? Jos narsistin läheiset ovat narsistin käytöksen takia vereslihalla, niin ei ole välttämättä järkevää käyttää enää yhtään energiaa siihen, että yrittää vielä jotenkin olla tekemisissä.
Täysin totta. Minä en halunnut olla enää narsistin kanssa missään tekemisissä kun totuus valkeni minulle. Lapsuuden ja nuoruuden karut kokemukset saivat selityksen. Välit poikki vaan armotta ja uudet tuulet elämään. Se raikastaa ja eheyttää vaikka ratkaisu voikin tuntua alkuun hankalalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".
Miksi tällä perusteella katkaista välit?
Tai mitä narsistista tässä on?
Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia
Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.
Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.
Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan
Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.
Yleensä kannattaa elää katkomatta siltoja. Siitä huolimatta voi vetää omat rajansa. Pienimmän riesan tie on helpompi
Mistä mahtaa johtua nämä sinä olet xxx? Aivan turhaa, kun et kirjoittajasta tiedä mitään. Eikä hän ole mitenkään lietsonut riitaa tai sinua nimitellyt. Nämä eivät kyllä osu. Koska kertovat vain kirjoittajasta
Helpoin kenelle? Jos narsistin läheiset ovat narsistin käytöksen takia vereslihalla, niin ei ole välttämättä järkevää käyttää enää yhtään energiaa siihen, että yrittää vielä jotenkin olla tekemisissä.
Ei kovin moni ole narsisti. Eikö riitä ihan vaan kuvata sitä suhdetta. Vanhempi voi olla ikävä monella tapaa eikä hän silti ole narsisti.
Voi katkaista välit ja joskus se on välttämätöntä. Kannattaa kuitenkin miettiä ja etsiä muuta apua ensin.
Äärimmäiset ratkaisut ei aina ole oikeita eikä vie omaa tasapainoa eteenpäin mitenkään. Joskus voi olla niinkin että oma psyyke on se joka pakottaa tekemään eroja. Ei osaa olla.
Pienimmän riesan tie on helpompi itselle. Sitähän tässä elämässä pyritään tekemään. Ihan kaikissa asioissa.
Jollekin välirikko on välttämätön. Mutta se kannattaa itsensä takia miettiä kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma perheeni oli vaikea monella tavalla. Olen tuntenut vanhempiani kohtaan myötätuntoa. Äidin kanssa minä pidän etäisyyttä. Nähdään. Autan. En puhu asioistani juurikaan.
Äiti on sairastellut. Käyn auttamassa. Hän valittaa koko ajan
Nuorempana pidin rajani. En kertonut asioistani. Annoin mennä toisesta korvasta disään ja toisesta ulos.
Olisi ollut hienoa jos meillä olisi ollut paremmat välit. Mutta ei ollut. Ja olen asian kanssa sinut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.
Aivan kuin omasta kynästäni! Ja sama juttu muutenkin. Vanhempieni ilman syytä sorsima kiltti kunnollinen lapsi. Ei mitään tukea tai apua koskaan. Sisko paljon ”ilkeämpi” ja saa kaiken avun ja tuen vanhemmilta. Siskolle ostettu auto ja asunto, mulle ei muuta kuin v*ttuilua.
Ja sama, eli perusturvan tunne puuttuu, kaikki vastoinkäymiset taisteltava yksin, hirveimmäsdä hädässäkään vanhemmat ei auta. Siskoa kyllä hyysätään joka asiassa.
Ymmärtäisin tän jos olisin jotenkin ilkeä mutta aina ollut kiltti kympin tyttö ja miellyttänyt vanhempiani.
Olen katsellut tällaista vierestä. Ja aloin uskomaan, että se aikuinen kympin tyttö on ihan vereslihalla ja yksin, pelkää pyytää apua kun ei ole koskaan siihen oikeutettu.
Pärjääminen on osa sellaista heikon minuuden ylläpitohökkeliä joka rakentuu siitä pelosta, että on ihan yksin ja milloin vaan voi menettää ihan kaiken. Se pärjääjä on useammin se, joka huutaa sisältään apua jota se ei uskalla pyytää, koska pelkää niin pahasti torjuntaa avunpyynnölleen. Avun pyytäminen olisi sama kun näyttäisi leijonalle avohaavaa, jos ei ole koskaan apua saanut.
Tekee pahaa nähdä kun joku toinen saa apua, kun ei ole itse saanut mitään. Todennäköisesti on saanut ehkä vähän jopa pilkkaa ja vähättelyä ("hyväntahtoista" "vitsailua") omista valinnoistaan, "kireydestä" jne.
Voin kertoa sinulle, että kukaan ei tule, ei koskaan, koskaan, sanomaan sinulle, että oletpa ollut etevä. Oletpa ollut hyvä tyttö. Kiitos. Kiitos ahkeruudestasi. Olemme ylpeitä sinusta.
Kun tuon ajatuksen sisäistää, niin pääsee roikkumasta siitä odotuksesta, että joku hyväksyy vihdoinkin. Pääsee irti vanhemmistaan, kuten ne sisarukset, joita on autettu ja rakastettu. He ovat ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, koska he ovat itsenäistyneet, heillä on turvallisuuden tunne elämässä ja he elävät sitä itselleen.
Irrottaudu sinäkin, ja ala ilkeäksi ja itsekkääksi. Tai ainakin itsekkääksi. Se on normaalia, mutta me joita on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti olemme liian herkkiä ymmärtämään sitä - hyvässä ja pahassa.
Kaikkea hyvää sinulle.
Kiitos kun jaoit nämä ajatukset! 💕
Ei mitään, pitkällisten pyörittelyjen tuloksia ovat. Siskoni on tuo kympin tyttö, näkymätön lapsi. Itse olen se joka on protestoinut huonoa kohtelua ja leimattu pilkallisesti kateelliseksi ja hankalaksi. Yksi meistä on se, joka on saanut pyytämättä kaiken eikä osaa edes ajatella, että me muut voisimme olla oikeutettuja samaan kuin hän. Eräänlainen uhri hänkin mielestäni, kylmä käenpoikanen vanhempieni vuoksi.
Mutta kuten joku tuossa edellä mainitsi, roolit jaetaan jo lapsuudessa ja ne alkaa toteuttaa itseään. Itse huomasin, että en suinkaan ole niitä asioita jotka vanhempani ovat harteilleni laittaneet ja piirteitä ruokkineet, kun katkaisin välit.
He eivät oikeastaan edes tunne minua. Minä olen nimittäin aika hieno ihminen, auttavainen ja empaattinen, monen rakastama. Vanhemmillani ei ole aavistustakaan kuka oikeasti olen, eivät he ole tehneet mitään ottaakseen siitä selvää.
Olen omassa mielessäni riisunut sen viitan, joka sisältää ne ominaisuudet jota vanhempani pitävät "minuna", heittänyt tuuleen ja jatkanut kevyenä matkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko vanhemmillasi hyvät välit muihin sukulaisiin?
Muista että samalla katkeaa yhteys sukulaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Onko vanhemmillasi hyvät välit muihin sukulaisiin?
Muista että samalla katkeaa yhteys sukulaisiin.
Meillä on todella pieni suku. Tämä ei ole siksi mikään merkittävä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".
Miksi tällä perusteella katkaista välit?
Tai mitä narsistista tässä on?
Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia
Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.
Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.
Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan
Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.
Yleensä kannattaa elää katkomatta siltoja. Siitä huolimatta voi vetää omat rajansa. Pienimmän riesan tie on helpompi
Mistä mahtaa johtua nämä sinä olet xxx? Aivan turhaa, kun et kirjoittajasta tiedä mitään. Eikä hän ole mitenkään lietsonut riitaa tai sinua nimitellyt. Nämä eivät kyllä osu. Koska kertovat vain kirjoittajasta
Helpoin kenelle? Jos narsistin läheiset ovat narsistin käytöksen takia vereslihalla, niin ei ole välttämättä järkevää käyttää enää yhtään energiaa siihen, että yrittää vielä jotenkin olla tekemisissä.
Ei kovin moni ole narsisti. Eikö riitä ihan vaan kuvata sitä suhdetta. Vanhempi voi olla ikävä monella tapaa eikä hän silti ole narsisti.
Voi katkaista välit ja joskus se on välttämätöntä. Kannattaa kuitenkin miettiä ja etsiä muuta apua ensin.
Äärimmäiset ratkaisut ei aina ole oikeita eikä vie omaa tasapainoa eteenpäin mitenkään. Joskus voi olla niinkin että oma psyyke on se joka pakottaa tekemään eroja. Ei osaa olla.Pienimmän riesan tie on helpompi itselle. Sitähän tässä elämässä pyritään tekemään. Ihan kaikissa asioissa.
Jollekin välirikko on välttämätön. Mutta se kannattaa itsensä takia miettiä kunnolla.
Ja luulet että meidänlaiset ihmiset eivät ole miettineet näitä asioita pitkälle vaan yhtäkkiä nips naps suhde poikki. Kyllä se surutyö on usein aloitettu jo lapsena ja nuorena ja se viimeinen askel itsenäisyyteen on sitten vanhempisuhteen poikki pistäminen kun mikään muu ei toimi. Muutenkin vanhemmanvalta lapseen on sen verran iso että aikuisena voi siltikin olla hankala säilyttää säädyllisiä välejä jos kokee tulleensa loukatuksi. T. ei edellinen vaan sitä edellinen, joka vastasi sinulle
Minulla on ollut onnellinen lapsuus ja olen saanut paljon rakkautta.
Silti rohkenen tulla sanomaan teille jotka mietitte välien katkaisemista vanhempiinne, että _minun mielestäni_ ei voi aina vedota siihen, että vanhemmat eivät ole täydellisiä eikä heiltä voi vaatia täydellisyyttä, koska hekin ovat vain ihmisiä. Vanhemmilla on vastuu siitä millaisia he ovat lapsilleen eikä ole mikään syy vedota siihen että kun niitten vanhempien lapsuus nyt oli sellainen ja tälläinen. Sen huonon ketjun voi katkaista ja se pitää katkaista, pitää miettiä mikä lapsuudessani oli hyvää ja sen tuon omaan perheeseeni ja se mikä oli huonoa sitä en tuo mukanani.
Jos tätä lukee vanhemmat joitten lapset ovat katkaisseet teihin välinne sanoisin että se välien katkaiseminen on itsetutkistelun paikka nimenomaan teille. Miettikää missä teitte väärin koska lapset eivät ihan kevein syin katkaise välejään vanhempiinsa. Älkää syyttäkö niitä lapsia, vaan menkää nöyrästi itseenne jos siihen suinkin pystytte ja osaatte. Syy ei ole koskaan sen lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaista tarvitsevuutta vanhempaasi kohtaan olet ilmaissut, mitä sillä tarkoitat?
Tarkoitan sitä, etten vanhemman seurassa voi ilmaista edes olevani uupunut. Heti alkaa selittely, että hyvinhän minä vaikutan pärjäävän, muilla on isompia ongelmia (erityisesti vanhemmallani tietysti, tässäpä tulikin nyt hyvä tilaisuus puhua niistä). Mitään henkistä tukea tai myötätuntoa ei ole koskaan saatavilla vanhemman taholta, koska "jokaisen on huolehdittava itse itsestään".
Miksi tällä perusteella katkaista välit?
Tai mitä narsistista tässä on?
Yhtä hyvin voi pitää laihan sovun. Kasvaa aikuiseksi. Lakata odottamasta mitään tukea. Lakata valittamasta. Voi myös rajata kuuntelua ja tapaamisia
Narsistista tai ei niin se on ihmisuhde josta itselle ei jää käteen mitään vaan pääsee olemaan vain terapeutti toiselle. Hankala lakata odottamasta tukea kun se vanhempi ei ole tarpeeksi aikuinen tuntemaan samoin vaan vaati itse sitä huomiota ja läsnäoloa kuin lapsi. Ja jos on tuollaisessa suhteessa alkaa uskomaan siihen että on normaalia että omat tarpeet voidaan sivuuttaa. Ei kannata liikaa takertua siihen että kyseessä on oma isä tai äiti.
Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. On eroa sillä katkaiseeko välit naapuriin vai äitiinsä.
Aikuinen osaa itse vetää rajansa ja osaa olla edellyttämästä mitään tukea. Ei se vaadi siltä tpiselta mitään:D niin mutta miksi ihmeessä sitä aikuisuutta vaaditaan kokoajan siltä lapselta? Se tässä ihmetyttää. Ja vaikka ne rajat vetäisikin niin vanhempi voi olla sellainen perseilijä että sitä on holhottava kuin lasta eikä sekään sitten ole ihanteellinen tila - että on yhteydessä sellaiseen ihmiseen pelkästään sukulaisuuden takia. Enkä muutenkaan sanonut mitään siitä että eroaako kokonaan vai jättääkö jonkun ohuen haituva suhteen, sen sitten ihmiset päättävät itse.
Jos haluaa laittaa väkit poikki niin sitten laittaa. Se ei kuitenkaan ole kevyt päätös. Kannattaa miettiä tarkkaan. Aloituksen perusteella suosittelen vaan aikuistumaan
Juu juu. Taidat itse olla sellainen vampyyri joka imee muista kaiken tuen ja avun irti, mutta ei anna mitään takaisin. Sekin on muuten aikuistumista että uskaltaa poikkaista epäterveet suhteet. Alkaisi siinä ehkä lopulta se toinenkin osapuoli hieman miettiä käytöstään.
Yleensä kannattaa elää katkomatta siltoja. Siitä huolimatta voi vetää omat rajansa. Pienimmän riesan tie on helpompi
Mistä mahtaa johtua nämä sinä olet xxx? Aivan turhaa, kun et kirjoittajasta tiedä mitään. Eikä hän ole mitenkään lietsonut riitaa tai sinua nimitellyt. Nämä eivät kyllä osu. Koska kertovat vain kirjoittajasta
Helpoin kenelle? Jos narsistin läheiset ovat narsistin käytöksen takia vereslihalla, niin ei ole välttämättä järkevää käyttää enää yhtään energiaa siihen, että yrittää vielä jotenkin olla tekemisissä.
Ei kovin moni ole narsisti. Eikö riitä ihan vaan kuvata sitä suhdetta. Vanhempi voi olla ikävä monella tapaa eikä hän silti ole narsisti.
Voi katkaista välit ja joskus se on välttämätöntä. Kannattaa kuitenkin miettiä ja etsiä muuta apua ensin.
Äärimmäiset ratkaisut ei aina ole oikeita eikä vie omaa tasapainoa eteenpäin mitenkään. Joskus voi olla niinkin että oma psyyke on se joka pakottaa tekemään eroja. Ei osaa olla.Pienimmän riesan tie on helpompi itselle. Sitähän tässä elämässä pyritään tekemään. Ihan kaikissa asioissa.
Jollekin välirikko on välttämätön. Mutta se kannattaa itsensä takia miettiä kunnolla.
Ja luulet että meidänlaiset ihmiset eivät ole miettineet näitä asioita pitkälle vaan yhtäkkiä nips naps suhde poikki. Kyllä se surutyö on usein aloitettu jo lapsena ja nuorena ja se viimeinen askel itsenäisyyteen on sitten vanhempisuhteen poikki pistäminen kun mikään muu ei toimi. Muutenkin vanhemmanvalta lapseen on sen verran iso että aikuisena voi siltikin olla hankala säilyttää säädyllisiä välejä jos kokee tulleensa loukatuksi. T. ei edellinen vaan sitä edellinen, joka vastasi sinulle
Mistä tiedät vastanneesi minulle? Ei kai tähän vielä ole vastattu?
Miksi et puhu vain omasta puolestasi vaan meidänlaisista?
Ei se lapsuuden tai nuoruuden surutyö auta. Tasapainon etsiminen aikuisena ihmisenä on se mitä toivon tehtävän ensin.
Onko majdoton ajatus todeta ettei kannata tehdä välirikkoa ennenkuin on yrittänyt tasapainoa muulla tavalla. Se on itsellekin helpompaa ja tasaoaino auttaa myös muissa asioissa.
Ihan samoin minä totean että joskus välirikko on välttämätön
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut onnellinen lapsuus ja olen saanut paljon rakkautta.
Silti rohkenen tulla sanomaan teille jotka mietitte välien katkaisemista vanhempiinne, että _minun mielestäni_ ei voi aina vedota siihen, että vanhemmat eivät ole täydellisiä eikä heiltä voi vaatia täydellisyyttä, koska hekin ovat vain ihmisiä. Vanhemmilla on vastuu siitä millaisia he ovat lapsilleen eikä ole mikään syy vedota siihen että kun niitten vanhempien lapsuus nyt oli sellainen ja tälläinen. Sen huonon ketjun voi katkaista ja se pitää katkaista, pitää miettiä mikä lapsuudessani oli hyvää ja sen tuon omaan perheeseeni ja se mikä oli huonoa sitä en tuo mukanani.
Jos tätä lukee vanhemmat joitten lapset ovat katkaisseet teihin välinne sanoisin että se välien katkaiseminen on itsetutkistelun paikka nimenomaan teille. Miettikää missä teitte väärin koska lapset eivät ihan kevein syin katkaise välejään vanhempiinsa. Älkää syyttäkö niitä lapsia, vaan menkää nöyrästi itseenne jos siihen suinkin pystytte ja osaatte. Syy ei ole koskaan sen lapsen.
Joskus se voi olla sen lapsen syy. Lapsen psyykkisen vajavuuden
Jos vanhempi menee itseensä ja kykenee pohtimaan ja tuntemaan syyllisyyttä, olisiko silloin syytä sen lapsenkin kokea myötätuntoa
Olen katkaissut välit. Itselläni on vielä sellainen tilanne, että sisarukseni saa osakseen hyvää, arvostavaa kohtelua ja apua pyytämättä jatkuvasti. On aina saanut. Minulle ei osata ehdottaa ikinä mitään, ja jos itse todella todella tiukassa paikassa pyydän apua, on se aina ollut jotenkin sellaista, että aistii, että sen antaminen on iso uhraus.
Minulta puuttuu kokonaan sellainen perusturvallisuuden tunne elämässä. En osaa/pysty/ alitajuisesti rentoutumaan minkään suhteen elämässä, koska en ole koskaan voinut luottaa kenenkään muun apuun kuin itseni.
Sisarukseni taas uskaltaa ottaa riskejä, luottaa elämään ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä.
En siis voi oikein järkeistää tätä millään sellaisella, että vanhempani ovat vajavaisia ja heillä on omien vanhempien suhteen jotain ongelmia, kun näen jatkuvasti sisarukseni kohdalla (olen nähnyt koko elämän) hyvää käytöstä.
Lopuksi vain pistin välit poikki, en edes jaksanut alkaa selittää miksi, koska minua on aina pilkattu ja haukuttu kateelliseksi jos olen joskus asiasta maininnut. Tuntuu surkealta kerjätä aikuisena ihmisenä, että rakastakaa minuakin. Todennäköisesti pilkkaisivat siitäkin.