Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

No jos siltä tuntuu, että isää ja äitiä sekä omaa lapsuutta haluaa vatvoa hautaan asti, niin mikä minä olen sitä tuomitsemaan. Jokainen tyylillään sano koirakin kun muniaan nuoli.

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

No jos siltä tuntuu, että isää ja äitiä sekä omaa lapsuutta haluaa vatvoa hautaan asti, niin mikä minä olen sitä tuomitsemaan. Jokainen tyylillään sano koirakin kun muniaan nuoli.

Haluaa? Olet todella ylimielinen ihminen, en muuta sano. Ahdistus ei ole oma valinta ja sen taustalla olevat syyt on kohdattava. Muuten siitä ei ole mahdollista päästä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

No jos siltä tuntuu, että isää ja äitiä sekä omaa lapsuutta haluaa vatvoa hautaan asti, niin mikä minä olen sitä tuomitsemaan. Jokainen tyylillään sano koirakin kun muniaan nuoli.

Haluaa? Olet todella ylimielinen ihminen, en muuta sano. Ahdistus ei ole oma valinta ja sen taustalla olevat syyt on kohdattava. Muuten siitä ei ole mahdollista päästä eroon.

Kohtaamisesta mäkin puhuin, mutta piittaamattomien tai hullujen vanhempien kanssa sen joutuu tekemään yksin.

"Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?" on ketjun otsikko. Jos ainoa kelvollinen vastaus tähän on, että "kitua elämän loppuun tunnevajeessa (ei hlvetti mikä sana :D ) niin miksi edes vaivaudut vastaamaan tai kysymään?

Kyllä sitä voi kasvaa vahvaksi ja onnelliseksi ihmiseksi vanhemmistaan huolimatta. Pitää vain ymmärtää mikä sussa on niiden "kasvattamaa" ja kitkeä se pois ja mikä sussa on omaa ja vahvistaa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parastNäytä html-muodossaa vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

Minä ymmärsin, että kenelle kommentoit -tarkoittikin että lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan ei voi korvata, mutta siihen ei pidä jäädä riippumaan. Elämän voi täyttää silti rakkaudella, mutta kohde on toinen tai toiset. Rakastaa ja olla rakastettu.

Totta kai, muttei se silti tunnevajetta poista. Elämässä hyvin harvoja asioita on mahdollista kompensoida toisilla asioilla.

Onko se tunnevaje, ellei ole kokenut empatiaa vanhemmilta? Vai onko se ympäristöstä opittu tunnevaje, että niin pitää kokea?

Mikähän on motiivisi tämän tyyppiseen pohdintaan? Avaatko vähän?

Pohdiskella selviytymistä. Miten voi odottaa persoonallisuushäiriöiseltä narsistivanhemmalta rakkautta, jos sitä ei ole koskaan saanut.

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

No jos siltä tuntuu, että isää ja äitiä sekä omaa lapsuutta haluaa vatvoa hautaan asti, niin mikä minä olen sitä tuomitsemaan. Jokainen tyylillään sano koirakin kun muniaan nuoli.

Haluaa? Olet todella ylimielinen ihminen, en muuta sano. Ahdistus ei ole oma valinta ja sen taustalla olevat syyt on kohdattava. Muuten siitä ei ole mahdollista päästä eroon.

Kohtaamisesta mäkin puhuin, mutta piittaamattomien tai hullujen vanhempien kanssa sen joutuu tekemään yksin.

"Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?" on ketjun otsikko. Jos ainoa kelvollinen vastaus tähän on, että "kitua elämän loppuun tunnevajeessa (ei hlvetti mikä sana :D ) niin miksi edes vaivaudut vastaamaan tai kysymään?

Kyllä sitä voi kasvaa vahvaksi ja onnelliseksi ihmiseksi vanhemmistaan huolimatta. Pitää vain ymmärtää mikä sussa on niiden "kasvattamaa" ja kitkeä se pois ja mikä sussa on omaa ja vahvistaa sitä.

Puhutte samasta asiasta, tiedätte. Jälkimmäinen on ehkä jo selvinnyt pahimmista vaiheista.

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmä jätkä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Sitä joutuu ihminen jossain vaiheessa päättämään pysyykö lapsena ikuisesti vai kasvaako aikuiseksi. Aikuisella ei ole napanuoraa kiinni vanhemmissa.

En valitettavasti osaa tätä tämän kauniimmin sanoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään heitto, vaan jouduin aikanaan itse käymään itseni kanssa tämän "kehityskeskustelun" suhteestani vanhempiini.

Napanuorahan katkeaa ihan luontaisesti itsestään silloin, jos suhde vanhempiin on terveellä pohjalla. Huonossa suhteessa taas tyydyttämättömät tarpeet suhteessa vanhempiin ovat yhä olemassa, olivat nämä ihmiset elämässä mukana tai eivät.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että olen pilannut lapsuuden takia riittävästi aikuista elämääni ja veikkaan katsoneeni siihen kaivoon syvempään kuin monikaan täällä. Ei vaan ole mahdollista jättää sitä lapsena vanhemmille syntynyttä valtaa heille ikuisesti jos haluat elää likimain onnellisena.

Joskus jos muu ei auta on vihattava ja karkaistava sieluaan. Ei se pieni lapsi sun sisällä voi muuta kuin kaivata ja rakastaa sen vanhempia vaikka olisivat olleet millaisia ihmisbaskoja tahansa. Se on veressä ja DNA:ssa. Sun itsesi on annettava sille lapselle mitä se tarvitsee koska noilta ET IKINÄ tule saamaan grammaakaan sitä mitä kaipaat.

Tämä on tärkein asia ymmärtää ja hyväksyä: ET IKINÄ. Jos et sitä lapsena saanut niin et varmasti saa aikuisenakaan. Se kaipaus ja toivo sinua rusentaa. Luovu toivosta ja katsele muualle.

Itse suhtaudun kriittisesti tuohon ajatukseen, että ihminen kykenisi itse täyttämään toisiin ihmisiin kohdistuvat tarpeensa itse jotenkin jälkikäteen. Olen enemmän miettinyt asiaa siten, että ehkä on vain hyväksyttävä se, että tulee kärsimään koko elämänsä tietynlaisesta tunnevajeesta. En tarkoita, että se pilaisi koko loppuelämän tai muuta sellaista, mutta että se ajoittain luultavasti tulee aina välillä muistuttamaan itsestään. Tunne siitä, että on jäänyt ja tulee jäämäänkin ilman jotain sellaista, jota olisi kovasti kaivannut ja tarvinnut. Eiväthän muut hyvät ihmissuhteet nimittäin voi mitenkään täysin kompensoida sitä, että suhde vanhempiin on vaikea.

No jos siltä tuntuu, että isää ja äitiä sekä omaa lapsuutta haluaa vatvoa hautaan asti, niin mikä minä olen sitä tuomitsemaan. Jokainen tyylillään sano koirakin kun muniaan nuoli.

Haluaa? Olet todella ylimielinen ihminen, en muuta sano. Ahdistus ei ole oma valinta ja sen taustalla olevat syyt on kohdattava. Muuten siitä ei ole mahdollista päästä eroon.

Kohtaamisesta mäkin puhuin, mutta piittaamattomien tai hullujen vanhempien kanssa sen joutuu tekemään yksin.

"Mitä tehdä, jos on vaikea suhde omaan vanhempaan?" on ketjun otsikko. Jos ainoa kelvollinen vastaus tähän on, että "kitua elämän loppuun tunnevajeessa (ei hlvetti mikä sana :D ) niin miksi edes vaivaudut vastaamaan tai kysymään?

Kyllä sitä voi kasvaa vahvaksi ja onnelliseksi ihmiseksi vanhemmistaan huolimatta. Pitää vain ymmärtää mikä sussa on niiden "kasvattamaa" ja kitkeä se pois ja mikä sussa on omaa ja vahvistaa sitä.

Puhutte samasta asiasta, tiedätte. Jälkimmäinen on ehkä jo selvinnyt pahimmista vaiheista.

Näin se varmaankin on. Pärjääjän roolista ei pääse pois ilman, että suostuu jollain

tavalla kohtaamaan omat kipupisteensä.

"Kyllä sitä voi kasvaa vahvaksi ja onnelliseksi ihmiseksi vanhemmistaan huolimatta. Pitää vain ymmärtää mikä sussa on niiden "kasvattamaa" ja kitkeä se pois ja mikä sussa on omaa ja vahvistaa sitä." -on niin totta. Siinä tapahtuu samalla ketjun katkeaminen, annetaan omille lapsille toisenlainen, hyvä esimerkki perintönä vanhemmuudesta. Kaiken juju on monen seikan ymmärtäminen ja se on kieltämättä iso työmaa.

Ihmiset on erilaisia. Minä ja sisarukseni ollaan narsistin rääkkäämiä ja erittäin julmasti, jopa sadistisesti kohtelemia.

Minusta tuli huippumenestyvä ylisuorittaja, joka on uralla päässyt pitkälle, mutta silti rikki sisältä enkä pääse tästä tuskasta eroon.

Sisaruksesta tuli laiska ja vetelä alisuorittaja, yhteiskunnan elätti, mutta hän taas viis veisaa lapsuudestaan.

Näennäisesti yhteiskunnan silmissä minä olen ”vahvempi”, mutta oikeasti se luuserimpi sisarus kesti tänän jotenkin paremmin. Hän kyllä muistaa kaikki lapsuuden kauhut, mutta ei välitä asiasta. Minulla taas asia vaivaa ja koen koko ajan sellaista outoa ”suuren vääryyden tunnetta”. Varmaan odotan naiivisti, että narsisti myöntäisi tekonsa. Mutta ei tietenkään myönnä vaan päinvastoin kiistää. Kehtaa jopa väittää että lapset ovat ”itse keksineet” valheellisia muistoja hänestä, hänhän on aina ollut suorastaan loistava isä! (Väkivalta, nöyryytys, uhkailu ja häpäiseminen ovat häneltä onnistuneesti itsepetoksella unohtuneet).

Sama lapsuus voi tuottaa hyvin erilaiset lopputulokset traumassa. Sen puoleen ei voi syyttää ketään että mitä vatvot, jatka eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on erilaisia. Minä ja sisarukseni ollaan narsistin rääkkäämiä ja erittäin julmasti, jopa sadistisesti kohtelemia.

Minusta tuli huippumenestyvä ylisuorittaja, joka on uralla päässyt pitkälle, mutta silti rikki sisältä enkä pääse tästä tuskasta eroon.

Sisaruksesta tuli laiska ja vetelä alisuorittaja, yhteiskunnan elätti, mutta hän taas viis veisaa lapsuudestaan.

Näennäisesti yhteiskunnan silmissä minä olen ”vahvempi”, mutta oikeasti se luuserimpi sisarus kesti tänän jotenkin paremmin. Hän kyllä muistaa kaikki lapsuuden kauhut, mutta ei välitä asiasta. Minulla taas asia vaivaa ja koen koko ajan sellaista outoa ”suuren vääryyden tunnetta”. Varmaan odotan naiivisti, että narsisti myöntäisi tekonsa. Mutta ei tietenkään myönnä vaan päinvastoin kiistää. Kehtaa jopa väittää että lapset ovat ”itse keksineet” valheellisia muistoja hänestä, hänhän on aina ollut suorastaan loistava isä! (Väkivalta, nöyryytys, uhkailu ja häpäiseminen ovat häneltä onnistuneesti itsepetoksella unohtuneet).

Sama lapsuus voi tuottaa hyvin erilaiset lopputulokset traumassa. Sen puoleen ei voi syyttää ketään että mitä vatvot, jatka eteenpäin.

Kiinnostavaa pohdintaa! Olet yhä ilmeisesti jonkinlaisissa väleissä vanhempaasi? Entä siskosi?

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö välit katkaista kokonaan? Meni minulla miten tahansa, niin en kelpaa vanhemmilleni missään muussa kuin pärjääjän roolissa. Olen todella väsynyt siihen, etten saa koskaan ilmaista yhtään minkäänlaista tarvitsevuutta vanhempaani kohtaan saamatta osakseni rankkaa syyllistämistä.

Sen sijaan vanhempani yrittää jatkuvasti asettaa minua uskotun rooliin, on yrittänyt lapsesta asti. Mikään ei tunnu ajan saatossa muuttuvan parempaan suuntaan vaikka olen asunut poissa kotoa todella pitkään. Olisiko parasta vain antaa kokonaan olla?

Eipä se siitä miksikään muutu.

Ei ainakaan meillä ole muuttunut, vaikka olen jo viisikymppinen. Oikeastaan ainoa muutos on se, että äitini näkee minut jonkinlaisena mummokaverina, jolle kuitenkin pitää sanella oikeat mielipiteet ja jonka sanomisia ja käyttäytymistä täytyy vahtia haukan lailla.

En jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä kovinkaan usein. Tapaamme muutaman kerran vuodessa siten, että en koskaan jää hänen kanssaan kahdestaan. Kahdenkeskisissä keskusteluissa hän kaataa ihan kaiken päälleni ilman minkäänlaista suodatusta. Muiden ihmisten ollessa kuuloetäisyydellä ei kehtaa kaikkein pahimpia juttujaan päästää ulos. Puhelimessa en suostu enää hänen kanssaa puhumaan lainkaan. Muutama vuosi on menty näin, ja elämä tuntuu nyt kevyemmältä.

Olen aina ollut hänelle jonkinlainen ilmainen terapeutti. Muistan kuinka hän haukkui minulle isääni ja avautui aviohuolistaan kun olin vielä ala-asteella. Kuka oikeasti kertoo lapselle sellaisia asioita. Työmurheet ja kaikki muutkin huolet hän kaatoi niskaani jo hyvin varhain. Kaikki nämä keskustelut päättyivät aina vaatimukseen "älä vaan koskaan puhu näistä kenellekään". Olin kuin joku ongelmajätteen loppusijoituspaikka.

Mutta jos minulla oli joku huoli tai murhe niin ymmärrystä ei herunut. Enää teini-iän jälkeen en edes yrittänyt kertoa hänelle mitään omia asioitani. Mitäpä sitä turhaan. Kaikki ongelmat ja huolet olivat kuitenkin jollakin tavalla minun syytäni.  Omia tarpeita tai toiveita minulla ei saanut olla. Oli vain äidin tarpeet ja toiveet ja niiden mukaan elettiin.

Sitten kun joskus parikymppisenä aloin sanomaan että keskustelumme ovat uuvuttavia ja sanoin ettei saa soitella niin usein (soitteli useita kertoja päivässä ja valitti ja arvosteli ja valitti vielä lisää), sain aivan mahtavan vastauksen. Ne keskusteluthan ovat piristäviä ja niistä saa voimaa. Ja sain kuulla olevani outo kun en tykkää puhua ikävistä asioista.

Eipä tuohon mikään muu tunnut auttavan kuin etäisyyden pitäminen. Toisen ihmisen käytöstä ei pysty muuttamaan ja jos hän ei itse halua käytöstään muuttaa, niin eipä sille sitten mitään voi. Se jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen vaikka mitä yrittäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on erilaisia. Minä ja sisarukseni ollaan narsistin rääkkäämiä ja erittäin julmasti, jopa sadistisesti kohtelemia.

Minusta tuli huippumenestyvä ylisuorittaja, joka on uralla päässyt pitkälle, mutta silti rikki sisältä enkä pääse tästä tuskasta eroon.

Sisaruksesta tuli laiska ja vetelä alisuorittaja, yhteiskunnan elätti, mutta hän taas viis veisaa lapsuudestaan.

Näennäisesti yhteiskunnan silmissä minä olen ”vahvempi”, mutta oikeasti se luuserimpi sisarus kesti tänän jotenkin paremmin. Hän kyllä muistaa kaikki lapsuuden kauhut, mutta ei välitä asiasta. Minulla taas asia vaivaa ja koen koko ajan sellaista outoa ”suuren vääryyden tunnetta”. Varmaan odotan naiivisti, että narsisti myöntäisi tekonsa. Mutta ei tietenkään myönnä vaan päinvastoin kiistää. Kehtaa jopa väittää että lapset ovat ”itse keksineet” valheellisia muistoja hänestä, hänhän on aina ollut suorastaan loistava isä! (Väkivalta, nöyryytys, uhkailu ja häpäiseminen ovat häneltä onnistuneesti itsepetoksella unohtuneet).

Sama lapsuus voi tuottaa hyvin erilaiset lopputulokset traumassa. Sen puoleen ei voi syyttää ketään että mitä vatvot, jatka eteenpäin.

Kiinnostavaa pohdintaa! Olet yhä ilmeisesti jonkinlaisissa väleissä vanhempaasi? Entä siskosi?

Olen vain soitteluväleissä eli muutama krt vuodessa soitan (äitienpäivä ym), en voi tavata koska inhosn isääni niin kovin. Mutta sisarus on tässäkin uskomaton, menee sinne jopa yökylään (lapsensakin kanssa) ja on väleissä. Itse en pysty enkä myöskään altista lapsia tuolle sairaalle käytökselle mitä vanhempien luona yhä on.

Miten olette kokeneet kaatopaikan roolissa vanhemman vaatimukset kera sanoin "älä vaan puhu tästä kenellekään"? Ymmärsin aikuisena, että puheissa oli paljon väriteltyjä totuuksia, valheita, mustamaalausta jostain sukulaisesta ja minä olin tietämättäni narsistin tukija kun kuuntelin äidin juoruja.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette kokeneet kaatopaikan roolissa vanhemman vaatimukset kera sanoin "älä vaan puhu tästä kenellekään"? Ymmärsin aikuisena, että puheissa oli paljon väriteltyjä totuuksia, valheita, mustamaalausta jostain sukulaisesta ja minä olin tietämättäni narsistin tukija kun kuuntelin äidin juoruja.

En muista, että minua olisi pyydetty olemaan kertomatta juttuja eteenpäin. Jotenkin vaistosin tunnelmasta sen, ettei asioista pitäisi puhua eteenpäin (ei ollut perheen tapa muutenkaan). Ja kun joskus lapsena yritin puhua perheen ulkopuolelle tukalasta olostani, niin se kuitattiin sillä, että uraa luovilla vanhemmilla on paljon stressiä ja heitä pitäisi ymmärtää. Mutta kyllähän ne vääristellyt jutut värittivät omaa suhtautumista moneen asiaan ja ihmisiin, en voi sitä kieltää.

Vierailija kirjoitti:

Miten olette kokeneet kaatopaikan roolissa vanhemman vaatimukset kera sanoin "älä vaan puhu tästä kenellekään"? Ymmärsin aikuisena, että puheissa oli paljon väriteltyjä totuuksia, valheita, mustamaalausta jostain sukulaisesta ja minä olin tietämättäni narsistin tukija kun kuuntelin äidin juoruja.

Silloin kun olin lapsi, oli äidin sana suuri totuus, ja kaikki mitä hän sanoi tai teki oli oikein. En silloin kyseenalaistanut tai miettinyt asiaa. Kuvittelin että minun kuuluukin kuunnella äidin murheita ja muistaa olla puhumatta niistä. Ehkä oli pelko taustalla, että jotain kamalaa tapahtuu jos puhun jollekin äidin jutuista.

Aikuisena ne jutut alkoivat ärsyttämään, ja lopulta aloin sanomaan, että "minulle ei saa sanoa sellaisia asioita joista ei saa puhua kenellekään".  Ja aina kun hän aloitti, niin aloin toistamaan sitä että minulle ei saa sanoa asioita joista ei saa puhua kenellekään.

Olen myös ymmärtänyt jälkeenpäin etteivät kaikki hänen juttunsa ole aivan totta, ja että niihin liittyy  paljon muiden mustamaalaamista, liioittelua ja suoranaista valehtelua.

Yksi juttu jota hän minulle syötti, oli semmoinen, että isäni olisi väkivaltainen rikollinen. Isää piti siksi varoa. Hän sanoi myös, että on isän syytä oli se että meillä oli kotona kamala ilmapiiri.

Jossain vaiheessa tajusin etteivät nämä pitänee paikkaansa. Isä kävi säännöllisesti töissä. Minäkin kävin usein hänen työpaikallaan, eikä siellä mitään rikollista ollut. Isä ei ollut myöskään koskaan tekemisissä poliisin kanssa eikä hänellä ollut epämääräisiä tuttavuuksia. Hän vain käi töissä ja vapaa-ajat vietti perheen kanssa. En tiedä milloin hän olisi ehtinyt niitä rikoksia tekemään.

En myöskään muista koskaan nähneeni isän käyttäytyneen väkivaltaisesti. Yhden kerran hän raivostui äidilleni jostain ja kaatoi pöydän. Vaurioita ei tullut kuin pöydällä olleisiin esineisiin.

Ja se ilmapiiri oli kamala vain silloin kun äiti oli kotona. Isän kanssa oli yleensä ihan kivaa ja rauhallista silloin kun äiti ei ollut paikalla lietsomassa riitaa.

Sellainen muistikuva minulla on kuitenkin lapsuudenkodista jäänyt, että äiti oli aina kiukkuinen ja haukkui ja arvosteli muita. Naputti jatkuvasti jostakin kun ei me muut osattu olla niinkuin äiti olisi toivonut. Niitä toiveitaan hän ei suoraan sanonut. Oli vain vihainen ja valitti.  Kun sitä ja tätä ja tuota ei ole tehty, tai jos on tehty niin se on tehty väärin tai huonosti.

Isä oli enimmäkseen hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette kokeneet kaatopaikan roolissa vanhemman vaatimukset kera sanoin "älä vaan puhu tästä kenellekään"? Ymmärsin aikuisena, että puheissa oli paljon väriteltyjä totuuksia, valheita, mustamaalausta jostain sukulaisesta ja minä olin tietämättäni narsistin tukija kun kuuntelin äidin juoruja.

Silloin kun olin lapsi, oli äidin sana suuri totuus, ja kaikki mitä hän sanoi tai teki oli oikein. En silloin kyseenalaistanut tai miettinyt asiaa. Kuvittelin että minun kuuluukin kuunnella äidin murheita ja muistaa olla puhumatta niistä. Ehkä oli pelko taustalla, että jotain kamalaa tapahtuu jos puhun jollekin äidin jutuista.

Aikuisena ne jutut alkoivat ärsyttämään, ja lopulta aloin sanomaan, että "minulle ei saa sanoa sellaisia asioita joista ei saa puhua kenellekään".  Ja aina kun hän aloitti, niin aloin toistamaan sitä että minulle ei saa sanoa asioita joista ei saa puhua kenellekään.

Olen myös ymmärtänyt jälkeenpäin etteivät kaikki hänen juttunsa ole aivan totta, ja että niihin liittyy  paljon muiden mustamaalaamista, liioittelua ja suoranaista valehtelua.

Yksi juttu jota hän minulle syötti, oli semmoinen, että isäni olisi väkivaltainen rikollinen. Isää piti siksi varoa. Hän sanoi myös, että on isän syytä oli se että meillä oli kotona kamala ilmapiiri.

Jossain vaiheessa tajusin etteivät nämä pitänee paikkaansa. Isä kävi säännöllisesti töissä. Minäkin kävin usein hänen työpaikallaan, eikä siellä mitään rikollista ollut. Isä ei ollut myöskään koskaan tekemisissä poliisin kanssa eikä hänellä ollut epämääräisiä tuttavuuksia. Hän vain käi töissä ja vapaa-ajat vietti perheen kanssa. En tiedä milloin hän olisi ehtinyt niitä rikoksia tekemään.

En myöskään muista koskaan nähneeni isän käyttäytyneen väkivaltaisesti. Yhden kerran hän raivostui äidilleni jostain ja kaatoi pöydän. Vaurioita ei tullut kuin pöydällä olleisiin esineisiin.

Ja se ilmapiiri oli kamala vain silloin kun äiti oli kotona. Isän kanssa oli yleensä ihan kivaa ja rauhallista silloin kun äiti ei ollut paikalla lietsomassa riitaa.

Sellainen muistikuva minulla on kuitenkin lapsuudenkodista jäänyt, että äiti oli aina kiukkuinen ja haukkui ja arvosteli muita. Naputti jatkuvasti jostakin kun ei me muut osattu olla niinkuin äiti olisi toivonut. Niitä toiveitaan hän ei suoraan sanonut. Oli vain vihainen ja valitti.  Kun sitä ja tätä ja tuota ei ole tehty, tai jos on tehty niin se on tehty väärin tai huonosti.

Isä oli enimmäkseen hiljaa.

Tuollaisessa perheessähän kaikki pohjautui siihen, että vanhemman huono käytös mahdollistetaan siten, että toinen tyytyy seuraamaan sitä sivusta. Joko molemmat käyttäytyvät vuorotellen ongelmallisesti tai sitten vain toinen, jolloin sivusta seuraaja sopivasti saa tilaisuuden uhriutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette kokeneet kaatopaikan roolissa vanhemman vaatimukset kera sanoin "älä vaan puhu tästä kenellekään"? Ymmärsin aikuisena, että puheissa oli paljon väriteltyjä totuuksia, valheita, mustamaalausta jostain sukulaisesta ja minä olin tietämättäni narsistin tukija kun kuuntelin äidin juoruja.

Silloin kun olin lapsi, oli äidin sana suuri totuus, ja kaikki mitä hän sanoi tai teki oli oikein. En silloin kyseenalaistanut tai miettinyt asiaa. Kuvittelin että minun kuuluukin kuunnella äidin murheita ja muistaa olla puhumatta niistä. Ehkä oli pelko taustalla, että jotain kamalaa tapahtuu jos puhun jollekin äidin jutuista.

Aikuisena ne jutut alkoivat ärsyttämään, ja lopulta aloin sanomaan, että "minulle ei saa sanoa sellaisia asioita joista ei saa puhua kenellekään".  Ja aina kun hän aloitti, niin aloin toistamaan sitä että minulle ei saa sanoa asioita joista ei saa puhua kenellekään.

Olen myös ymmärtänyt jälkeenpäin etteivät kaikki hänen juttunsa ole aivan totta, ja että niihin liittyy  paljon muiden mustamaalaamista, liioittelua ja suoranaista valehtelua.

Yksi juttu jota hän minulle syötti, oli semmoinen, että isäni olisi väkivaltainen rikollinen. Isää piti siksi varoa. Hän sanoi myös, että on isän syytä oli se että meillä oli kotona kamala ilmapiiri.

Jossain vaiheessa tajusin etteivät nämä pitänee paikkaansa. Isä kävi säännöllisesti töissä. Minäkin kävin usein hänen työpaikallaan, eikä siellä mitään rikollista ollut. Isä ei ollut myöskään koskaan tekemisissä poliisin kanssa eikä hänellä ollut epämääräisiä tuttavuuksia. Hän vain käi töissä ja vapaa-ajat vietti perheen kanssa. En tiedä milloin hän olisi ehtinyt niitä rikoksia tekemään.

En myöskään muista koskaan nähneeni isän käyttäytyneen väkivaltaisesti. Yhden kerran hän raivostui äidilleni jostain ja kaatoi pöydän. Vaurioita ei tullut kuin pöydällä olleisiin esineisiin.

Ja se ilmapiiri oli kamala vain silloin kun äiti oli kotona. Isän kanssa oli yleensä ihan kivaa ja rauhallista silloin kun äiti ei ollut paikalla lietsomassa riitaa.

Sellainen muistikuva minulla on kuitenkin lapsuudenkodista jäänyt, että äiti oli aina kiukkuinen ja haukkui ja arvosteli muita. Naputti jatkuvasti jostakin kun ei me muut osattu olla niinkuin äiti olisi toivonut. Niitä toiveitaan hän ei suoraan sanonut. Oli vain vihainen ja valitti.  Kun sitä ja tätä ja tuota ei ole tehty, tai jos on tehty niin se on tehty väärin tai huonosti.

Isä oli enimmäkseen hiljaa.

Tuollaisessa perheessähän kaikki pohjautui siihen, että vanhemman huono käytös mahdollistetaan siten, että toinen tyytyy seuraamaan sitä sivusta. Joko molemmat käyttäytyvät vuorotellen ongelmallisesti tai sitten vain toinen, jolloin sivusta seuraaja sopivasti saa tilaisuuden uhriutua.

Tuo uhriutuminen on jännä juttu ja luin jostain tutkimuksen jossa oli siitä juttua, että narsistin uhrikin voi muuttua eräänlaiseksi vallankäyttäjäksi uhriutumalla. Oma äiti antoi ukon hakata itseään ja lapsiaan eikä tehnyt elettäkään pelastaakseen lapsia. Piti tarkkasn kaiken salassa ja valehtrli pieksämisvammat neuvolassa (lapsi ”kaatui”).

Sitten kovasn ääneen selkeästi itseensä tyytyväisenä ovelin silmin valitti että ”tätä tää taas on” ja ”ainaista kärsimystä tämä elämä”, ja ”hän tässä kärsii kun muut porskuttaa”.

Oikeesti me LAPSET siinä kärsittiin. Varmaan äitikin isän pieksämishommista kärsi mutta se sai jotain pervoa outoa nautintoa ja vallantunnetta uhrin roolistaan.

Kuulostaa ihan hullulta, tiedän, muua muistan äidin voitonriemmuisrn katseen kun hän marttyyriulinaansa piti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette kokeneet kaatopaikan roolissa vanhemman vaatimukset kera sanoin "älä vaan puhu tästä kenellekään"? Ymmärsin aikuisena, että puheissa oli paljon väriteltyjä totuuksia, valheita, mustamaalausta jostain sukulaisesta ja minä olin tietämättäni narsistin tukija kun kuuntelin äidin juoruja.

Silloin kun olin lapsi, oli äidin sana suuri totuus, ja kaikki mitä hän sanoi tai teki oli oikein. En silloin kyseenalaistanut tai miettinyt asiaa. Kuvittelin että minun kuuluukin kuunnella äidin murheita ja muistaa olla puhumatta niistä. Ehkä oli pelko taustalla, että jotain kamalaa tapahtuu jos puhun jollekin äidin jutuista.

Aikuisena ne jutut alkoivat ärsyttämään, ja lopulta aloin sanomaan, että "minulle ei saa sanoa sellaisia asioita joista ei saa puhua kenellekään".  Ja aina kun hän aloitti, niin aloin toistamaan sitä että minulle ei saa sanoa asioita joista ei saa puhua kenellekään.

Olen myös ymmärtänyt jälkeenpäin etteivät kaikki hänen juttunsa ole aivan totta, ja että niihin liittyy  paljon muiden mustamaalaamista, liioittelua ja suoranaista valehtelua.

Yksi juttu jota hän minulle syötti, oli semmoinen, että isäni olisi väkivaltainen rikollinen. Isää piti siksi varoa. Hän sanoi myös, että on isän syytä oli se että meillä oli kotona kamala ilmapiiri.

Jossain vaiheessa tajusin etteivät nämä pitänee paikkaansa. Isä kävi säännöllisesti töissä. Minäkin kävin usein hänen työpaikallaan, eikä siellä mitään rikollista ollut. Isä ei ollut myöskään koskaan tekemisissä poliisin kanssa eikä hänellä ollut epämääräisiä tuttavuuksia. Hän vain käi töissä ja vapaa-ajat vietti perheen kanssa. En tiedä milloin hän olisi ehtinyt niitä rikoksia tekemään.

En myöskään muista koskaan nähneeni isän käyttäytyneen väkivaltaisesti. Yhden kerran hän raivostui äidilleni jostain ja kaatoi pöydän. Vaurioita ei tullut kuin pöydällä olleisiin esineisiin.

Ja se ilmapiiri oli kamala vain silloin kun äiti oli kotona. Isän kanssa oli yleensä ihan kivaa ja rauhallista silloin kun äiti ei ollut paikalla lietsomassa riitaa.

Sellainen muistikuva minulla on kuitenkin lapsuudenkodista jäänyt, että äiti oli aina kiukkuinen ja haukkui ja arvosteli muita. Naputti jatkuvasti jostakin kun ei me muut osattu olla niinkuin äiti olisi toivonut. Niitä toiveitaan hän ei suoraan sanonut. Oli vain vihainen ja valitti.  Kun sitä ja tätä ja tuota ei ole tehty, tai jos on tehty niin se on tehty väärin tai huonosti.

Isä oli enimmäkseen hiljaa.

Tuollaisessa perheessähän kaikki pohjautui siihen, että vanhemman huono käytös mahdollistetaan siten, että toinen tyytyy seuraamaan sitä sivusta. Joko molemmat käyttäytyvät vuorotellen ongelmallisesti tai sitten vain toinen, jolloin sivusta seuraaja sopivasti saa tilaisuuden uhriutua.

Tuo uhriutuminen on jännä juttu ja luin jostain tutkimuksen jossa oli siitä juttua, että narsistin uhrikin voi muuttua eräänlaiseksi vallankäyttäjäksi uhriutumalla. Oma äiti antoi ukon hakata itseään ja lapsiaan eikä tehnyt elettäkään pelastaakseen lapsia. Piti tarkkasn kaiken salassa ja valehtrli pieksämisvammat neuvolassa (lapsi ”kaatui”).

Sitten kovasn ääneen selkeästi itseensä tyytyväisenä ovelin silmin valitti että ”tätä tää taas on” ja ”ainaista kärsimystä tämä elämä”, ja ”hän tässä kärsii kun muut porskuttaa”.

Oikeesti me LAPSET siinä kärsittiin. Varmaan äitikin isän pieksämishommista kärsi mutta se sai jotain pervoa outoa nautintoa ja vallantunnetta uhrin roolistaan.

Kuulostaa ihan hullulta, tiedän, muua muistan äidin voitonriemmuisen katseen kun hän marttyyriulinaansa piti. Meitä lapsia tietenkin asiasta syyllistäen.

Ohoh sorry tuplana tuli!

Tunnistan myös toisen vanhempani uhriutumisen. Kun oli tilanteita päällä, toinen vanhempi ei tehnyt mitään puuttuakseen henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan lapsia kohtaan.

Meillä toinen vanhempi suojeli väkivaltaista vanhempaa vielä vuosia eron jälkeenkin. Ikinä ei mitään ilmoituksia lähivanhemman väkivaltaisesta käytöksestä tehty minnekään. Kai siinä tuo toinen vanhemmista pääsi sitten tuntemaan itsensä jollain tavalla paremmaksi ihmiseksi exään verrattuna, kun saattoi ajatella ettei kaikesta huolimatta sentään lyö tai potki lapsia. Hieno lapsuus ja nuoruus oli! Fyysinen väkivalta loppui vasta siihen, kun kasvoi aikuisen mittoihin.