Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi meitä tällaisia on niin paljon? Ketkä ne ovat ne kaikki ilkeät kaverimme? 

"Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.

Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!"

Tässä muutamia vuosia olen yrittänyt ajatella kuten edellä mainitaan. Jos tämä oma-aloitteisuus, reippaus ja kekseliäisyys kaverin suhteen ei saa vastakaikua niin entä sitten? Äsken juuri tajusin että jankkaan vaan sitä samaa, -tehdäänkö sitä tai tätä? Ja tyyppi vaan joo sitku mulla on aikaa.  Kyllä siinä jossain vaiheessa alkaa raja tulla eteen ja ego saa ylläpitää yksinäisyyttä. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Kenen itsetunto kestää sen, että aina on se vaihtoehtö Ö ja ensin pitää tehdä miljoona muuta asiaa: työt, paremmat vanhat kaverit, kiinnostavammat uudet tuttavuudet, vanhemmat jne.

Tietenkin saa olla pitämättä yhteyttä muihin ihmisiin, jos tuntuu tuollaiselta. Mutta ei pidä syyttää muita ihmisiä omasta yksinäisyydestään, jos ihan vapaaehtoisesti on mieluummin yksin kuin se, joka huolehtii yhteydenpidosta. 

Siis jos on ihmissuhde, jossa vain toista kiinnostaa pitää yhteyttä, niin toisen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen koska "maailma ei ole minulle velkaa vastavuoroisia ihmissuhteita"? Varsinkin kun täällä on ollut monta viestiä, joissa ihmetellään, miten se ja se tyyppi ei ymmärrä, etten halua viettää aikaa hänen kanssaan, kun en ota koskaan itse yhteyttä, kyllä normaalin ihmisen pitäisi tajuta...veikkaan että useimmat ihmiset kyllä todellakin ajattelee juuri niin, että jos toisesta ei koskaan kuulu mitään, siihen on syynsä! Vai olenko minäkin edelleen seurustelu/tapailusuhteessa niihin useisiin miehiin, joista vain yhtäkkiä lakkasi kuulumasta mitään ja jotka halusivat ehdottaessani nähdä, mutta emme kuitenkaan koskaan enää nähneet? He ovat vain kaikki nämä vuodet odottaneet, että minä otan taas yhteyttä?

Nimenomaan ei tarvitse tyytyä. Jos ei halua pitää enää yhteyttä, lakkaa pitämästä yhteyttä. Kummallakaan osapuolella ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä toisiinsa vaan yhteydenpito on täysin vapaaehtoista. 

Niinpä- ihminen saa siis kyllä minusta hyvällä omallatunnolla valittaa olevansa yksinäinen, jos ainoa keino pitää yhteyttä muihin ihmisiin on lähetellä viestejä, soitella, ilmestyä kylään vailla mitään merkkiä siitä, että toinen haluaa olla yhteydessä! Sillä sitähän sinäkin kritisoit, että "jos et kerran rupea ahdistelemaan toisia ihmisiä yhteydenotoillasi, vaikka ne eivät halua kuulla sinusta mitään, niin ole sitten yksin! Turha valittaa!"

Tottakai saa valittaa yksinäisyyttään. Jos Maijan ja Kaijan välillä Maija aina pitää  yhteyttä ja kyllästyy eikä enää pidä vaan on mieluummin yksin, Maija toki saa valittaa yksinäisyyttään, mutta Maijan yksinäisyys ei ole Kaijan syy eli Maija ei voi syyttää Kaijaa yksinäisyydestään.

Eihän täällä kukaan ole syyttänytkään "Kaijoja" mistään muusta kuin siitä, jos nämä suostuvat vuosikausia tapaamaan "Maijaa", vaikka oikeasti odottavat vain, että Maija tajuaisi lopettaa yhteydenpidon, eivätkä sano tätä suoraan. Muuten Maija rupeaa teoretisoimaan, että meillä nyt on tämmöinen järjestely tässä ihmissuhteessa, eikä tajua, että oikeasti Kaijaa vituttaa joka kerta kun puhelin soi. Siitä Kaija saa syyttää ihan vain itseään.

No ei Kaijankaan tietenkään pidä tavata Maijaa, jos ei halua. Joskus vaan Kaijoilla ihan oikeasti on elämässään tosi paljon kaikkea muutakin ja Maijojen tapaamiselle vain vähän aikaa, mutta silti saattavat tavata Maijoja ihan mielellään silloin, kun tapaamiseen löytyy sopiva aika. Eivät kaikki Kaijatkaan ole niitä, jotka odottavat toisen lopettavan yhteydenpidon kokonaan. 

Kaija siis vaatii, että Maija on se, joka ehdottaa tapaamisia, aina vaan, ja kiireinen Kaija ei edes itse vaivaudu kertomaan, milloin sitä aikaa olisi, vaan Maijan pitää ehdottaa, ehkä jokin ehdotuksista osuu ajankohtaan kun Kaijallekin sitten sattuu sopimaan? Reilua vai? Miksi se Kaija ei ehdota tapaamisia silloin kun hänellä olisi aikaa?

Ei Kaija vaadi Maijalta mitään. Maija voi ihan vapaasti lakata pitämästä yhteyttä, se tuskin haittaa kiireistä Kaijaa. Kaijaa ei kuitenkaan haittaa, jos Maija joskus ottaa yhteyttä (koska Maija on ihan kiva, muttei mikään bestis kuitenkaan) ja jos Kaijalle sattuu sopimaan, voivat he tavatakin. Kiireinen Kaija kyllä ymmärtää, jos Maija haluaa mieluummin viettää aikaansa muiden kuin Kaijan kanssa (niinhän Kaija itsekin pääasiassa tekee). Ei Kaija ehdi pohtimaan ja murehtimaan sellaisia, koska Kaijalla on ne työt, perheet, sukulaiset, harrastukset ja muut kaverit, jotka vievät Kaijan aikaa. 

Toivottavasti Maija tajuaa, että ei tee hevon hel vettiäkään tuollaisella Kaijalla, jolle on itse asemassa "ei mua haittaa jos oot paikalla" : D Kaija voi viettää aikaansa niiden ihmisten kanssa, joista välittää sen verran, että häntä jopa haittaa, jos toinen katoaa yhtäkkiä elämästä. Kaijahan ei edes tiedä, vaikka Maija olisi kuollut ja siksi yhteydenpito lakkaa, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska Kaijalla on kaikkea muuta. 

Maijat, unite ja pitäkää puolenne Kaijojen hirmuvaltaa vastaan!

Aivan! Kamala Kaija. Maijat on mukavia!

Mutta Kaijoilla on hauskempi elämä, kun sen sijaan Maijat nyyhkivät yksinäisyyttään

Hauskaa voi olla, mutta siinä voi sitten samalla rapatessa roiskua eli mennä jo omatunto ja moraalikin. Eipä sillä, että Kaijat siitä juuri välittäisivät.  

 

Jos juuri Maija ei ole Kaijalle tärkeä, ei se tee Kaijasta omatunnotonta ja moraalitonta. Jos Maija on ihminen, joka vaati toisilta koko ajan sitä, että hänen pitäisi olla näille todella tärkeä, hän paljastaa sillä vain oman itsekkyytensä ja omistushalunsa. 

Jokaista ihmistä voi kohdella tärkeällä tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että sanoo toiselle suoraan, että hei, mä en välitä susta paskaakaan oikeesti, oot vaan joskus kelpoa ajanvietettä. Löysässä hirressä ja varamiehenä pitäminen on vaan syvältä (vaan ei syvällistä eikä lojaalia). Ja juurikin löysän moraalin omaavien juttuja. 

Se ei ole itsekkyyttä eikä omistushalua, että haluaa ihmisarvoista ja kunnollista kohtelua itselleen. 

 

Kuka sanoo, että ei välitä paskaakaan? Ehkäpä välittää miltei kaikista ihmisistä jollain tasolla eikä aseta yhtä Maijaa muiden maailman ihmisten edelle. Mutta Maijapa haluaa, että vain yksi, hän, on tärkeä ja spesiaali ja muut paskaa.

Alkaa vähän jutut muuttua. Eihän Maija tuollaisia vaatinut - näin ei ainakaan ole sanottu. Saati toivonut, että muut ovat paskaa.

Kaijasta taas on todettu, että voi hän nyt nähdä joskus Maijaa armollisesti. Ei häntä kuitenkaan haittaa, jos ei näekään. Ei vaikuta suoranaiselta välittämiseltä, jos ei kiinnosta, onko toinen koskaan edes läsnä. 

T. Alun perin todennut, että Kaija voisi vähintään rehellisesti kertoa, ettei välitä. 

Tässä on paljolti kysymys myös itsetunnosta ja siitä, kestääkö sitä, jos toisella on paljon muutakin ja jos ystävyys alkaa tuntua yksipuoliselta. Minun itsetuntoni on yllättävän heikko, se tuli tässä huomattua taas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Tästä olen samaa mieltä, mutta Jukka-Pekalle ei saa antaa käsitystä, että Ville-Veikko olisi hänen ystävänsä. Valitettavan usein nykyisin lapset kuvitettelevat, että samaan ryhmään kuuluminen tarkoittaisi ystävyyttä. Ja sitten lapsi ihmettelee, kun vapaa-ajalla ei olekaan ketään kaveria vaan tarha/koulukaverit leikkivät silloin omien ystäviensä kanssa. 

Tässä ei ole päätä, eikä häntää. Siis kuka kuvittelee "nykyisin" ja mitä? Voitko vähän selventää?

Täällä ulkomailla ryhmät ovat lapsille erittäin tärkeitä. Paljon vähemmän "me bestikset" klikkejä kuin Suomessa ja leikin ulkopuolelle sulkemista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Tästä olen samaa mieltä, mutta Jukka-Pekalle ei saa antaa käsitystä, että Ville-Veikko olisi hänen ystävänsä. Valitettavan usein nykyisin lapset kuvitettelevat, että samaan ryhmään kuuluminen tarkoittaisi ystävyyttä. Ja sitten lapsi ihmettelee, kun vapaa-ajalla ei olekaan ketään kaveria vaan tarha/koulukaverit leikkivät silloin omien ystäviensä kanssa. 

Tässä ei ole päätä, eikä häntää. Siis kuka kuvittelee "nykyisin" ja mitä? Voitko vähän selventää?

Täällä ulkomailla ryhmät ovat lapsille erittäin tärkeitä. Paljon vähemmän "me bestikset" klikkejä kuin Suomessa ja leikin ulkopuolelle sulkemista.

No mä yritän selventää. On liian paljon lapsia, joilla ei iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla ole leikkikavereita. Arkpäivisin on päiväkodissa tai koulussa, mutta kun esimerkiksi kesälomat alkavat, ei olekaan ketään (omia sisaruksia lukuunottamatta ja kaikilla ei ole sopivan ikäisiä niitäkään), joiden kanssa olla. Tästä saa lukea ihan tältä palstaltakin, miten  vanhemmat surevat, kun lapsi on yksinäinen. Tilannetta tietenkin pahentaa Suomen pitkät kesälomat, mutta vaikka lomia lyhennettäisiinkin, ongelma ei siltikään poistu kokonaan, vaikka lapsen miten työntäisi erilaisille leireille ja muihin tapahtumiin. Lisäksi ongelmana on, että iltapäiväkerhot on tarkoitettu eka- ja tokaluokkalaisille, joten ystävätön kolmasluokkalainen 9-vuotias joutuu olemaan iltapäivänsä yksin kotona tai missä sitten huiteleekaan siihen asti, kunnes vanhemmat tai isommat sisarukset tulevat kotiin. Tietyssä vaiheessa on olemassa riski, että tällainen ystävätön lapsi ajautuu porukkaan, johon vanhemmat eivät haluaisi hänen ajautuvan. Notkumaan ostareille ja kauppakeskuksiin. Lasten siis pitäisi oppia solmimaan ystävyyssuhteita eikä kuvitella, että samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla olevat lapset olisivat ystäviä, joiden kanssa ollaan vapaa-ajallakin. Kun ne eivät automaattisesti ole vaan näiden lasten kanssa ollaan silloin, kun ollaan siinä ryhmässä. Kun lähdetään ryhmästä, pitäisi olla ne ystävät. Tai edes joku ystävä tai kaveri. Jos ei ole, lapsi on yksin. Mun sydämeen sattuu joka kerta, kun näen jonkun pikkukoululaisen koulupäivän jälkeen yksin tuolla pihalla tihkusateessa reppu selässä kaivelemassa kepillä hiekkaa. Varsinkin, jos se toistuu päivästä ja viikosta toiseen. Monesti vielä kolmasluokkalaisillakin koulupäivä saattaa loppua jo klo 13 ja vanhemmat olla kotona vasta klo 17. Neljä tuntia on tuon ikäiselle oikeasti pitkä aika olla yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Tästä olen samaa mieltä, mutta Jukka-Pekalle ei saa antaa käsitystä, että Ville-Veikko olisi hänen ystävänsä. Valitettavan usein nykyisin lapset kuvitettelevat, että samaan ryhmään kuuluminen tarkoittaisi ystävyyttä. Ja sitten lapsi ihmettelee, kun vapaa-ajalla ei olekaan ketään kaveria vaan tarha/koulukaverit leikkivät silloin omien ystäviensä kanssa. 

Tässä ei ole päätä, eikä häntää. Siis kuka kuvittelee "nykyisin" ja mitä? Voitko vähän selventää?

Täällä ulkomailla ryhmät ovat lapsille erittäin tärkeitä. Paljon vähemmän "me bestikset" klikkejä kuin Suomessa ja leikin ulkopuolelle sulkemista.

No mä yritän selventää. On liian paljon lapsia, joilla ei iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla ole leikkikavereita. Arkpäivisin on päiväkodissa tai koulussa, mutta kun esimerkiksi kesälomat alkavat, ei olekaan ketään (omia sisaruksia lukuunottamatta ja kaikilla ei ole sopivan ikäisiä niitäkään), joiden kanssa olla. Tästä saa lukea ihan tältä palstaltakin, miten  vanhemmat surevat, kun lapsi on yksinäinen. Tilannetta tietenkin pahentaa Suomen pitkät kesälomat, mutta vaikka lomia lyhennettäisiinkin, ongelma ei siltikään poistu kokonaan, vaikka lapsen miten työntäisi erilaisille leireille ja muihin tapahtumiin. Lisäksi ongelmana on, että iltapäiväkerhot on tarkoitettu eka- ja tokaluokkalaisille, joten ystävätön kolmasluokkalainen 9-vuotias joutuu olemaan iltapäivänsä yksin kotona tai missä sitten huiteleekaan siihen asti, kunnes vanhemmat tai isommat sisarukset tulevat kotiin. Tietyssä vaiheessa on olemassa riski, että tällainen ystävätön lapsi ajautuu porukkaan, johon vanhemmat eivät haluaisi hänen ajautuvan. Notkumaan ostareille ja kauppakeskuksiin. Lasten siis pitäisi oppia solmimaan ystävyyssuhteita eikä kuvitella, että samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla olevat lapset olisivat ystäviä, joiden kanssa ollaan vapaa-ajallakin. Kun ne eivät automaattisesti ole vaan näiden lasten kanssa ollaan silloin, kun ollaan siinä ryhmässä. Kun lähdetään ryhmästä, pitäisi olla ne ystävät. Tai edes joku ystävä tai kaveri. Jos ei ole, lapsi on yksin. Mun sydämeen sattuu joka kerta, kun näen jonkun pikkukoululaisen koulupäivän jälkeen yksin tuolla pihalla tihkusateessa reppu selässä kaivelemassa kepillä hiekkaa. Varsinkin, jos se toistuu päivästä ja viikosta toiseen. Monesti vielä kolmasluokkalaisillakin koulupäivä saattaa loppua jo klo 13 ja vanhemmat olla kotona vasta klo 17. Neljä tuntia on tuon ikäiselle oikeasti pitkä aika olla yksin.

Ja vielä tuohon "nykyisin" -sanaan. Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta heidän lapsuudessaan muksut olivat tarhapäivän ja koulupäivän jälkeen ulkona pihalla. Ja viikonloppuisin. Siellä oli aina eri-ikäisiä lapsia ja he pelasivat keinupehvistä, leikkivät lumisotaa tai mitä milloinkin. Nykyisin taloyhtiöiden pihat ovat autioita (teen etätöitä ja näen tämän ikkunasta) eli lapset leikkivät sisällä. Kuitenkin vanhemmat eivät halua, että heidän töissäollessaan kotona on joku viiden pojannaskalin porukka keksimässä ties mitä älynväläyksiä. Sallitaan yksi tai enintään kaksi kaveria, mutta ei isompaa ryhmää. Jos sillä lapsella ei ole tällaisia kavereita, joiden luokse voi mennä tai joita voi pyytää omaan kotiinsa, niin lapsi jää helposti yksin. Ei sitä lasta lohduta, että koulussa kuuluu ryhmään ja välitunneilla on leikkikavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Tästä olen samaa mieltä, mutta Jukka-Pekalle ei saa antaa käsitystä, että Ville-Veikko olisi hänen ystävänsä. Valitettavan usein nykyisin lapset kuvitettelevat, että samaan ryhmään kuuluminen tarkoittaisi ystävyyttä. Ja sitten lapsi ihmettelee, kun vapaa-ajalla ei olekaan ketään kaveria vaan tarha/koulukaverit leikkivät silloin omien ystäviensä kanssa. 

Tässä ei ole päätä, eikä häntää. Siis kuka kuvittelee "nykyisin" ja mitä? Voitko vähän selventää?

Täällä ulkomailla ryhmät ovat lapsille erittäin tärkeitä. Paljon vähemmän "me bestikset" klikkejä kuin Suomessa ja leikin ulkopuolelle sulkemista.

No mä yritän selventää. On liian paljon lapsia, joilla ei iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla ole leikkikavereita. Arkpäivisin on päiväkodissa tai koulussa, mutta kun esimerkiksi kesälomat alkavat, ei olekaan ketään (omia sisaruksia lukuunottamatta ja kaikilla ei ole sopivan ikäisiä niitäkään), joiden kanssa olla. Tästä saa lukea ihan tältä palstaltakin, miten  vanhemmat surevat, kun lapsi on yksinäinen. Tilannetta tietenkin pahentaa Suomen pitkät kesälomat, mutta vaikka lomia lyhennettäisiinkin, ongelma ei siltikään poistu kokonaan, vaikka lapsen miten työntäisi erilaisille leireille ja muihin tapahtumiin. Lisäksi ongelmana on, että iltapäiväkerhot on tarkoitettu eka- ja tokaluokkalaisille, joten ystävätön kolmasluokkalainen 9-vuotias joutuu olemaan iltapäivänsä yksin kotona tai missä sitten huiteleekaan siihen asti, kunnes vanhemmat tai isommat sisarukset tulevat kotiin. Tietyssä vaiheessa on olemassa riski, että tällainen ystävätön lapsi ajautuu porukkaan, johon vanhemmat eivät haluaisi hänen ajautuvan. Notkumaan ostareille ja kauppakeskuksiin. Lasten siis pitäisi oppia solmimaan ystävyyssuhteita eikä kuvitella, että samassa päiväkotiryhmässä tai samalla luokalla olevat lapset olisivat ystäviä, joiden kanssa ollaan vapaa-ajallakin. Kun ne eivät automaattisesti ole vaan näiden lasten kanssa ollaan silloin, kun ollaan siinä ryhmässä. Kun lähdetään ryhmästä, pitäisi olla ne ystävät. Tai edes joku ystävä tai kaveri. Jos ei ole, lapsi on yksin. Mun sydämeen sattuu joka kerta, kun näen jonkun pikkukoululaisen koulupäivän jälkeen yksin tuolla pihalla tihkusateessa reppu selässä kaivelemassa kepillä hiekkaa. Varsinkin, jos se toistuu päivästä ja viikosta toiseen. Monesti vielä kolmasluokkalaisillakin koulupäivä saattaa loppua jo klo 13 ja vanhemmat olla kotona vasta klo 17. Neljä tuntia on tuon ikäiselle oikeasti pitkä aika olla yksin.

Osoittaa vain suomalausvanhempien kyvyttömyyttä kasvattaa jos 9 v ei pysty olemaan neljää tuntia päivässä yksin. Nyt vähän ryhtiä ja kuria kakaroille eikä curlingia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Päiväkodeissa ja kouluissa kuitenkin opetetaan nimenomaan sitä "kaikkien kanssa pitää tulla toimeen" -ajattelua eikä suinkaan ystävystymistä kahden yksilön välillä. Päinvastoin näissä yhteisöissä pyritään ehkäisemään kahdenvälisten ystävyyssuhteiden syntymistä, koska se on ristiriidassa sen kanssa, että on oltava kaikkien kaveri eikä ketään saa jättää yksin. Enkä nyt sano, että ketään pitäisi jättää yksin, mutta nuo paikat opettavat ryhmässä toimimista eikä varsinaista ystävystymistä. Lapsi siis joutuu solmimaan varsinaiset ystävyyssuhteensa ryhmän ulkopuolella. Jos lapsella ei ole tähän mahdollisuuksia, ei hän opi tarvittavia taitojakaan solmiakseen ystävyyssuhteita. 

Kuulostaa todella keinotekoiselta jaottelulta. Keksitkö tämän itse? Toki vanhemman tehtävänä on tukea lapsen kaverisuhteita. Eli tarvittaessa vaikka kuskata välillä lasta vapaa-ajallakin tapaamaan niitä päiväkotikavereitaan, jos lapsilla tähän tapaamiseen intoa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Päiväkodeissa ja kouluissa kuitenkin opetetaan nimenomaan sitä "kaikkien kanssa pitää tulla toimeen" -ajattelua eikä suinkaan ystävystymistä kahden yksilön välillä. Päinvastoin näissä yhteisöissä pyritään ehkäisemään kahdenvälisten ystävyyssuhteiden syntymistä, koska se on ristiriidassa sen kanssa, että on oltava kaikkien kaveri eikä ketään saa jättää yksin. Enkä nyt sano, että ketään pitäisi jättää yksin, mutta nuo paikat opettavat ryhmässä toimimista eikä varsinaista ystävystymistä. Lapsi siis joutuu solmimaan varsinaiset ystävyyssuhteensa ryhmän ulkopuolella. Jos lapsella ei ole tähän mahdollisuuksia, ei hän opi tarvittavia taitojakaan solmiakseen ystävyyssuhteita. 

Kuulostaa todella keinotekoiselta jaottelulta. Keksitkö tämän itse? Toki vanhemman tehtävänä on tukea lapsen kaverisuhteita. Eli tarvittaessa vaikka kuskata välillä lasta vapaa-ajallakin tapaamaan niitä päiväkotikavereitaan, jos lapsilla tähän tapaamiseen intoa on.

Ei ole kauaa, kun palstalla joku kirjoitti miten lapsensa tarhakaverilla ei ole aikaa eikä halua tavata ketjun aloittajan lasta. Tarhakaverilla kuulemma oli serkkuja ja muita kavereita niin paljon, ettei ollut kiinnostusta. Kirjoittajan lapsella ei ollut muita kavereita. 

- Ohis -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu siltä, että täällä puhutaan kahdesta eri asiasta. Joku puhuu tutustumisesta, toinen siitä, miten pahalta tuntuu jo olemassa olevan ystävyyden (joka voi toisen mielestä olla kaveruutta tai tuttavuutta) hiipuu ja suhde muuttuu yksipuoliseksi.

Otsikon mukaisesti: "Kun kukaan kaveri ei soittele tai muuten ota yhteyttä"

Niin puhutaan. Oikeammin kolmesta eri asiasta. Ihmisellä kun voi olla useampikin ystävä, ystävien lisäksi vieläkin useampia kavereita ja vielä heidänkin lisäkseen paljon tuttavia. Miten paljon näistä kenenkin kanssa ollaan tekemisissä ja millaisia odotuksia näihin erilaisiin suhteisiin sisältyy, riippuu täysin ihmisistä ja suhteen laadusta. 

Olet oikeassa. Tämä keskustelu on avannut silmiäni _paljon_! Ja se on todella hieno asia. Kiitokset kaikille keskustelijoille eri näkemyksistä :)

Mulle on aina ollut itsestäänselvää, että ihmissuhteita on erilaisia. Ja olen kuvitellut, että niin on muillekin. Sisarukset ovat läheisempiä kuin serkut tai pikkuserkut ja suurin osa kai pitää tätä ihan normaalina ja hyväksyttävänä. Aivan samalla tavalla ystävät ovat läheisempiä kuin kaverit tai tuttavat, mutta joillekin tämä tuntuu olevan väärin ja lähes moraalitonta. 

Olen minäkin järjen tasolla tuon tiennyt, mutta olen kai kuvitellut olevani ihmisille läheisempi kuin todellisuudessa olen ollutkaan. Tunteet ja toiveet johtaa joskus harhaan, mutta nyt tiedän, missä mennään :)

Ei tuo ole mitenkään harvinaista, mutta kannattaa silti pyrkiä realismiin. Verrata omaa suhdettaan toiseen siihen, millainen suhde tällä on muihin. Siihen, miten tämä henkilö on tekemisissä jonkun muun kanssa ja miten sinun. Kuinka usein ja miten hänelle tärkeissä asioissa. Harvalla kaikki entiset ja nykyiset työkaverit ovat niin hyviä ystäviä, että kenet vaan heistä voisi pyytää lapsensa kummiksi. Moni viettää jouluaan sisarustensa kanssa, mutta harva pikkuserkkujensa kanssa. Oletko sinä se, jonka kanssa tämä toinen käy parin viikon vaelluksilla Lapissa ja reissaa muutenkin ulkomailla vai tekeekö hän ne jonkun muun kanssa. Kenen kanssa hän viettää uutta vuotta, vappua  ja juhannusta. Jne jne.

Ja sitten on syytä muistaa sekin, että ihmissuhteet voivat myös muuttua ilman, että olisi mitään dramaattista riitaa. Tavallisin syy lienee maantieteellinen etäisyys. Ystävän kanssa on kyläilty ja kahviteltu puolin ja toisin, käyty lenkillä, salilla,  shoppailemassa ja baarissakin joskus. Sitten ystävä muuttaa 500 km päähän. Kyläilyt harvenevat. Kahvitteluun, lenkkeilyyn, salilla, shoppailemassa ja baarissa käymiseen tulee kaveriksi joku toinen. Ja tämän toisen kanssa sitten lähennytään yhtä läheisiksi kuin pois muuttaneen kanssa oli aiemmin. 

Niin tai elämäntilanne muuttuu. Esimerkiksi toinen saa lapsia, toinen ei.

Lapset ja mies ei ole mikään syy hyljätä ystävää. Sellainen ihminen ei ole koskaan edes ollut oikea ja aito sydänystävä, joka jättää parhaan ystävänsä, kun saa lapsia ja löytää miehen.

Sellaiset petturit saa hylätä ja jos joskus jäävät yksin, ei kannata takaisin ottaa. Joka kerran pettää, niin tulee pettämään toistekkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Ehdotinkin jo tuolla aiemmin, että sosiaalisille kaijoille pitäisi velvoittaa pitämään huolta myös hiljaisemmista ja heikoista, jotka eivät saa kovin helpolla kaveria. Heille pitäisi saada taottua päähän, että pitävät yhteyttä myös näihin syrjäytyneisiin ja yksinäisiin ja eivätkä jätä heitä odottamaan puhelimen ääreen.

Jonkinlainen asepalvelus kaijoille siinä mielin, että jokaisen Kaijan pitäisi saada yksi yksinäinen tulemaan ulos kuorestaan ja kotoaan ja tukea ja kuunnella ja osoittaa ystävyyttä ja auttaa elämässä eteen päin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Minä nyt ainakin käyn töissä pääasiallisesti tekemässä työnantajan töitä, mistä saan korvauksen nimeltä palkka. En harrastamassa yhteisöjä ja ihmissuhteita tai miettimässä rooleja ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejä.

Monelle muullekin tämä olisi hyvä muistaa, miksi siellä töissä kuljetaan. Se ei ole sosiaalisen tyhjiönne täyttämispaikka, vaan ihan työnantajan tarjoama työpaikka, minne myytte osaamisenne korvauksesta. Jos kiinnostaa enemmän sosiaalinen elämä, sitä voi harrastaa jossain muualla, kuin töissä palkan edestä.

Aloittajan tilanne on varmasti monelle tuttu, mutta eikö se nyt ole ihan normaalia, että uudelle paikkakunnalle muuttaessaan yrittää tutustua siellä ihmisiin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Nimenomaan saatat löytää. Nykyisin päiväkodeissa pyritään siihen, että kaikilla on kaveri eikä ketään jätetä yksin. Päiväkodissa ollaan kuitenkin vain tietty osa ajasta eikä lapsi ole siellä silloin, kun itse haluaa. Vaikka Jukka-Pekka leikkisikin paljon Ville-Veikon kanssa, Ville-Veikko kuitenkin kotiin päästyään iltaisin ja viikonloppuisin leikkii Matti-Pekan ja Risto-Valtterin kanssa, joista Risto-Valtteri ei ole samassa päiväkodissa lainkaan, mutta molemmat asuvat naapurissa. Matti-Pekka ja Risto-Valtteri ovat Ville-Veikon ystäviä ja Jukka-Pekka on hänen tarhakaverinsa. Näin se jatkuu koulumaailmassakin. Vaikka miten ryhmätöitä ja välituntipelejä tehdään kaikkien kanssa, silti ne vapaa-ajan ystävät ja kaverit määräytyvät toisin perustein kuin että ollaan vain samalla luokalla.

Olen joskus miettinyt, että näille erilaisille ryhmille ja yhteisöille laitetaan ihan liian suuri merkitys, kun tosiasiassa ystävystymisessä on kyse yksilöistä ja yksilöiden halusta viettää aikaansa toistensa seurassa ryhmän/yhteisön ulkopuolella. Lapsi pitäisi opettaa ystävystymään eikä suinkaan kuulumaan tiettynä hetkenä tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei ole ystävyyttä, jos se ei jatku ryhmän hajottua tai muuten ryhmän ulkopuolella. 

Luonnollisesti ystävyystaidot vaativat harjoittelua, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot. Ei kuitenkaan pysty harjoittelemaan ystävänä olemista, jos sitä varten ei ikinä saa tilaisuuksia toimia yhdessä toisten kanssa.

Tästä olen samaa mieltä, mutta Jukka-Pekalle ei saa antaa käsitystä, että Ville-Veikko olisi hänen ystävänsä. Valitettavan usein nykyisin lapset kuvitettelevat, että samaan ryhmään kuuluminen tarkoittaisi ystävyyttä. Ja sitten lapsi ihmettelee, kun vapaa-ajalla ei olekaan ketään kaveria vaan tarha/koulukaverit leikkivät silloin omien ystäviensä kanssa. 

Omat ystävät pitäisi kieltää, ettei sen lapsen tarvitse olla yksin päiväkotipäivän jälkeen. Joku laki siihen pitäisi keksiä

Entinen koulukaveri ja myös entinen paras ystävä sanoi muutama vuosi sitten, että on niitä ihmisiä, jotka ottaa yhteyttä ja sitten niitä toisia, jotka vaan odottaa niitä yhteydenottoja.

Ajattelin joskus niin kuin aloittaja, etten ota yhteyttä kun ei ystävistä mitään kuulu. Ja sitten kävi niin, että kun kului liian kauan aikaa kynnys ottaa yhteyttä kasvoi niin suureksi, ettei sitä enää viitsinytkään soittaa, mitä kuuluu. Ja siitä ihmisestä tuli entinen ystävä.

Jos kaipailee jotakin ihmistä, siitä vaan soittamaan kuulumisia!

Olen itse opettanut lapseni siihen, että viihtyvät hyvin itsensäkin kanssa ja yksin. Ihan vain sen takia, että itsekin ajattelen näin. Kun viihtyy hyvin itsensä kanssa, ei ole koskaan riippuvainen muista ihmisistä. Tämä taas johtaa siihen, että et ole yksinkään yksinäinen.

Olen ollut aina tyytyväinen yksinkin ollessa. Mutta ehkä tämä riippumattomuus on tehnyt myös sen, että ihmiset mielellään tutustuvat minuun. En kyllä päästä reviirilleni ihmisiä kovin helpolla, koska en halua menettää sitä yksityisyyttäni ja omaa tilaani. Se taas tuntuu vain kiihdyttävän joidenkin ihmisten halua tulla lähelleni ja tutustua minuun ja ystävystyä. Mitä kauemmas menen, sitä kiihkeämmin seuraani halutaan.

Mutta siis lapsista. Jo päiväkoti-ikäisenä kasvatin heitä siihen, että eivät ole riippuvaisia kenestäkään, vaan ovat niin sinut itsensä kanssa, ettei tarvitse olla riippuvainen siitä, onko kavereita ja ystäviä, vaan itsetunto riittää myös olla yksin. Näin ei ole koskaan tarvinnut alistua kenenkään pompotteluun, eikä sekaantua ristiriitaisiin ihmissuhteisiin, eikä rukoilla ja anoa kenenkään kaveruutta. Kun tietää, että yksinäisyydessä ei ole mitään pelättävää, niin silloin ei ole koskaan paniikkia siitä, saako kavereita.

Työelämässä esimerkiksi pystyn kaikkien kanssa tekemään töitä, vaikka joku tyyppi tosi tympeä ja ilkeä olisikin. Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään tarvetta ystävystyä työkavereiden kanssa. Mutta juuri tämän takia ehkä olen päässyt aina helpolla työpaikan ihmissuhderiidoissa ja kiusaamistapauksissa. Kun teen vain töitä ja olen kohtelias kaikille, ei tarvitse sekaantua näihin "toi ei tykkää musta ja mää en haluu tehä ton kans töitä"-tappeluista.

Töissä olisi muutenkin elämä helpompaa, kun ihmiset hoitaisi ystävyyssuhteet muuna aikana. Olen ollut kerran työyhteisössä, missä työporukka oli hyviä ystäviä toisten kanssa. Työaika meni heillä kännykkä kädessä tirskumiseen ja nurkkien takana supattamiseen ja minun ja muiden "ulkopuolisten" mulkoiluun, kun me heidän mielestä tultiin pilaamaan heidän kiva kaverijenginsä. Kauhea hätä syödä aina uudet ihmiset ulos työpisteestä, että saisivat pitää siellä parhaat kaverinsa ja pitää yllä sitä työpaikan ystävyysrinkiä.

Joten se on minun neuvoni, että opetelkaa rakastamaan yksinäisyyttänne ja opettakaa lapsennekin siihen, että yksin oloa ei tarvitse pelätä. Näin et ikinä ole riippuvainen toisten hyväksynnästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Minä nyt ainakin käyn töissä pääasiallisesti tekemässä työnantajan töitä, mistä saan korvauksen nimeltä palkka. En harrastamassa yhteisöjä ja ihmissuhteita tai miettimässä rooleja ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejä.

Monelle muullekin tämä olisi hyvä muistaa, miksi siellä töissä kuljetaan. Se ei ole sosiaalisen tyhjiönne täyttämispaikka, vaan ihan työnantajan tarjoama työpaikka, minne myytte osaamisenne korvauksesta. Jos kiinnostaa enemmän sosiaalinen elämä, sitä voi harrastaa jossain muualla, kuin töissä palkan edestä.

Et selvästikään ole tehnyt töitä sairaassa työyhteisössä? Se on aika tehotonta, kun tieto ei kulje. Se on iso ongelma. Kyse ei ole siitä, että töihin pitäisi mennä viihtymään. Kuppikuntainen työyhteisö on sekä tehoton että ilmapiiriltään onneton työpaikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Minä nyt ainakin käyn töissä pääasiallisesti tekemässä työnantajan töitä, mistä saan korvauksen nimeltä palkka. En harrastamassa yhteisöjä ja ihmissuhteita tai miettimässä rooleja ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejä.

Monelle muullekin tämä olisi hyvä muistaa, miksi siellä töissä kuljetaan. Se ei ole sosiaalisen tyhjiönne täyttämispaikka, vaan ihan työnantajan tarjoama työpaikka, minne myytte osaamisenne korvauksesta. Jos kiinnostaa enemmän sosiaalinen elämä, sitä voi harrastaa jossain muualla, kuin töissä palkan edestä.

Mutta ellei ihminen tee työtään yksinäisyydessä on sosiaalisuus kuitenkin läsnä ja siksi myös käyttäytymiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Kommentillasi ikään kuin oikeutat esimerkiksi kiusaamisen, koska haluat häivyttää sosiaalisen toiminnan aspektin. SE on siellä haluat sitä myöntää tai et.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Minä nyt ainakin käyn töissä pääasiallisesti tekemässä työnantajan töitä, mistä saan korvauksen nimeltä palkka. En harrastamassa yhteisöjä ja ihmissuhteita tai miettimässä rooleja ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejä.

Monelle muullekin tämä olisi hyvä muistaa, miksi siellä töissä kuljetaan. Se ei ole sosiaalisen tyhjiönne täyttämispaikka, vaan ihan työnantajan tarjoama työpaikka, minne myytte osaamisenne korvauksesta. Jos kiinnostaa enemmän sosiaalinen elämä, sitä voi harrastaa jossain muualla, kuin töissä palkan edestä.

Mutta ellei ihminen tee työtään yksinäisyydessä on sosiaalisuus kuitenkin läsnä ja siksi myös käyttäytymiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Kommentillasi ikään kuin oikeutat esimerkiksi kiusaamisen, koska haluat häivyttää sosiaalisen toiminnan aspektin. SE on siellä haluat sitä myöntää tai et.

En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta mielestäni teidän molempien kommentit on ihan totta. Mä en työskentele yksinäisyydessä, mutta 80% työstäni teen yksin. Loput 20% on erilaisia palavereja, joissa on usein asiakkaita mukana ja tietenkin niissä on kaikkien käyttäydyttävä asiallisesti. Olen töissä tehdäkseni sen työn, mistä työnantaja maksaa mulle palkan. En viihtymässä enkä rupattelemassa mukavia muiden kanssa. Kun puhun työkavereideni kanssa, puhun työasioista. Myös silloin, jos osun hakemaan kahvia samaan aikaan jonkun toisen kanssa. Meitä on vain kymmenen eikä ole mitään klikkejä, koska kaikkien työ on varsin itsenäistä. Ei myöskään ole kiusaamista, koska kaikki ovat tekemässä töitä eikä ole kenenkään etu hankaloittaa toisen työntekoa. Pahimmassa tapauksessahan kävisi niin, että jos hankaloittaisi ja toinen ei ehtisi tehdä omaa osuuttaan ajoissa valmiiksi, siinä kusisi kintuille myös sen hankaloittajan aikataulut. Toisenlaisessa työpaikassa tilanne voi olla ihan erilainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Minä nyt ainakin käyn töissä pääasiallisesti tekemässä työnantajan töitä, mistä saan korvauksen nimeltä palkka. En harrastamassa yhteisöjä ja ihmissuhteita tai miettimässä rooleja ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejä.

Monelle muullekin tämä olisi hyvä muistaa, miksi siellä töissä kuljetaan. Se ei ole sosiaalisen tyhjiönne täyttämispaikka, vaan ihan työnantajan tarjoama työpaikka, minne myytte osaamisenne korvauksesta. Jos kiinnostaa enemmän sosiaalinen elämä, sitä voi harrastaa jossain muualla, kuin töissä palkan edestä.

Et selvästikään ole tehnyt töitä sairaassa työyhteisössä? Se on aika tehotonta, kun tieto ei kulje. Se on iso ongelma. Kyse ei ole siitä, että töihin pitäisi mennä viihtymään. Kuppikuntainen työyhteisö on sekä tehoton että ilmapiiriltään onneton työpaikka.

Olen. Mutta olen sielläkin ollut vain tekemässä töitä, enkä hakemassa toisten hyväksyntää tai hakemassa ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa huomaa vahvasti sosiaalisen pääoman kasautumisen. Ja syvenevän kuilun, eriarvoisuuden lisääntymisen.

Se, kellä on, saa lisää. Se, kellä ei ole, ei saa mitään.

Ja päinvastoin kuin taloudellista pääomaa sosiaalista pääomaa ei voi jakaa. Ei voi ottaa niiltä, joilla on, ja antaa niille, joilla ei ole. 

Toisaalta voidaan luoda eri yhteisöihin sellaista ilmapiiriä, että kaikki on otettava mukaan eikä ketään saa syrjiä. Se ehkäisee voimakasta ihmisten erittymistä omiin pikkuryhmiin sekä kiusaamista. Silloin kohtaamisten myötä syntyy ehkä myös jotain sellaisia ystävyyksiä, jotka olisivat muuten jääneet syntymättä.

Mutta entä kun jonkun kanssa kuuluus se "klik", josta täällä on kerrottu, ja muiden kanssa ei?

Se on yhdentekevää. Yhteiskunnassa on kuitenkin tultava monenlaisten ihmisten kanssa juttuun. Yksilötason suhteille järjestyy mahdollisuuksia sellaisessakin yhteisössä, jossa on voimakas me-henki.

Tietenkin. Nyt kuitenkin taidetaan puhua niistä ihmissuhteista, jotka ovat yksilöllä opiskelupaikan, työelämän, harrastusten ja muiden yhteisöjen ulkopuolella. Siis niistä henkilökohtaisista suhteista. Niistä, jotka kyläilevät, joiden kanssa soitellaan, joiden kanssa lähdetään kiipeämään Kilimanjarolle ja joista pyydetään lapselle kummia. Ihminen kuitenkin ehtii kuulua elämänsä aikana lukuisiin yhteisöihin, suurimpaan osaan niistä vain vähän aikaa eikä yhteisön (kuten työpaikan) vaihtaminen tarkoita, että ihminen haluaisi samalla vaihtaa kaikki ystävänsä ja kaverinsakin uusiin. 

Toimivasta yhteisöstä saatat löytää jonkun mukaasi seuraksesi elämäsi polulle. Toimimattomassa ja sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä sen sijaan epäedulliseen rooliin joutunut henkilö saa olla ikuisesti yksin, todennäköisesti myös kiusattuna. Ihmiset ovat julmia. Tällaisessa yhteisössä jollekin aina annetaan syntipukin rooli. On parempi, ettei tällaista roolijakoa ole tarjolla alunperinkään, vaan tuetaan yhteisön toimivuutta.

Minä nyt ainakin käyn töissä pääasiallisesti tekemässä työnantajan töitä, mistä saan korvauksen nimeltä palkka. En harrastamassa yhteisöjä ja ihmissuhteita tai miettimässä rooleja ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejä.

Monelle muullekin tämä olisi hyvä muistaa, miksi siellä töissä kuljetaan. Se ei ole sosiaalisen tyhjiönne täyttämispaikka, vaan ihan työnantajan tarjoama työpaikka, minne myytte osaamisenne korvauksesta. Jos kiinnostaa enemmän sosiaalinen elämä, sitä voi harrastaa jossain muualla, kuin töissä palkan edestä.

Mutta ellei ihminen tee työtään yksinäisyydessä on sosiaalisuus kuitenkin läsnä ja siksi myös käyttäytymiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Kommentillasi ikään kuin oikeutat esimerkiksi kiusaamisen, koska haluat häivyttää sosiaalisen toiminnan aspektin. SE on siellä haluat sitä myöntää tai et.

Minä en ole työpaikalla rämpimässä ihmissuhteissa, vaan tarjoamassa työnantajalle osaamiseni palkan edestä. Teen työni hyvin ja teen töitä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta töitä pystyn tekemään kaikkien kanssa.

En ole töissä harrastamassa sosiaalisia suhteita. Mutta puhun työkavereiden kanssa työasioista, kahvitauolla voin puhua ilmoista. Mutta en sekaannu niihin juorupiireihin, mitä jotkut harrastavat. Miksi minun pitäisi sekaantua sellaisin sotkuihin, että toi on sitä ja toi on tätä. En kulje työporukan kanssa vapaa-ajalla ja en sotkeennu heidän vapaa-ajalla sössimiin tappeluihin.

Se on esimiehen tehtävä selvittää näit asioita. Minä olen palkkatöissä työpaikassani, en hoitamassa ihmissuhdedraamoja. Siksi kai saan yleensä olla joka paikassa ihan rauhassa ja tehdä työtäni.