Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Ei voi tajuta näitä ajatuspoliiseja, joiden mielestä yksinäinen ei edes netissä anonyymina saa sanoa sitä, että yksinäisyys voi tuntua pahalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mut jos vaihtoehtona on että kumpikaan ei vaan enää ikinä ota yhteyttä, vs toinen kysyy miksi se toinen ei koskaan ota yhteyttä, niin eikö jälkimmäisessä tapauksessa ole edes teoreettinen mahdollisuus että ystävyys vielä tokenee?
Esim mun tapauksessa ystävä ei ollut pariin kuukauteen ottanut itse ensin yhteyttä. Sen aikana hän myös alkoi vastaamaan viesteihini yhä pidemmällä viiveellä. Kun lopetin viestittelyn, ei hänestä kuulunut mitään kolmeen viikkoon. Ei mulla ollut enää mitään hävittävää kysyä suoraan.
Teoriassahan syy olisi voinut olla jokin väärinkäsitys, kiireinen elämäntilanne, tms. Nyt ainakin annoin hänelle mahdollisuuden selittää. Ja myös itselleni tunteen että tein kaikkeni. Jos en olisi kysynyt, olisin jäänyt epätietoisuuteen onko hänelle sattunut jotain, tai luuleeko hän jostain syystä etten halua pitää enää yhteyttä, tms.
Ja kun vastaus oli selkeä "en halua enää nähdä" , en usko että kysymättä asia olisi muuttunut. Silti tottakai vastaus sattuu ihan helvetisti. Miten/miksi joku muuttaa parissa viikossa mielensä "olipa kiva nähdä, otetaan äkkiä uusiksi, oli jo ikävä"stä siihen ettei enää halua olla missään tekemisissä? Miten olin niin sokea että luulin hänen sanojaan vilpittömiksi?
Tietenkin kannattaa kysyä, ja saitkin selkeän vastauksen. En välttämättä tarkoita tätä tapausta, mutta joissain tilanteissa kannattaa myös miettiä, millä sävyllä kysyy. Eli onko huomaamattaan syyllistävä vai aidosti kiinnostunut, onko toisella kaikki ok. Joka tapauksessa tämän ystäväsi käytös kuulostaa ristiriitaiselta eikä hän nähtävästi ollut valmis ottamaan ystävyyttäsi vastaan, jostain syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mut jos vaihtoehtona on että kumpikaan ei vaan enää ikinä ota yhteyttä, vs toinen kysyy miksi se toinen ei koskaan ota yhteyttä, niin eikö jälkimmäisessä tapauksessa ole edes teoreettinen mahdollisuus että ystävyys vielä tokenee?
Esim mun tapauksessa ystävä ei ollut pariin kuukauteen ottanut itse ensin yhteyttä. Sen aikana hän myös alkoi vastaamaan viesteihini yhä pidemmällä viiveellä. Kun lopetin viestittelyn, ei hänestä kuulunut mitään kolmeen viikkoon. Ei mulla ollut enää mitään hävittävää kysyä suoraan.
Teoriassahan syy olisi voinut olla jokin väärinkäsitys, kiireinen elämäntilanne, tms. Nyt ainakin annoin hänelle mahdollisuuden selittää. Ja myös itselleni tunteen että tein kaikkeni. Jos en olisi kysynyt, olisin jäänyt epätietoisuuteen onko hänelle sattunut jotain, tai luuleeko hän jostain syystä etten halua pitää enää yhteyttä, tms.
Ja kun vastaus oli selkeä "en halua enää nähdä" , en usko että kysymättä asia olisi muuttunut. Silti tottakai vastaus sattuu ihan helvetisti. Miten/miksi joku muuttaa parissa viikossa mielensä "olipa kiva nähdä, otetaan äkkiä uusiksi, oli jo ikävä"stä siihen ettei enää halua olla missään tekemisissä? Miten olin niin sokea että luulin hänen sanojaan vilpittömiksi?
Tietenkin kannattaa kysyä, ja saitkin selkeän vastauksen. En välttämättä tarkoita tätä tapausta, mutta joissain tilanteissa kannattaa myös miettiä, millä sävyllä kysyy. Eli onko huomaamattaan syyllistävä vai aidosti kiinnostunut, onko toisella kaikki ok. Joka tapauksessa tämän ystäväsi käytös kuulostaa ristiriitaiselta eikä hän nähtävästi ollut valmis ottamaan ystävyyttäsi vastaan, jostain syystä.
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. En vain itsekään pidä sellaisista ihmissuhteista, jotka ovat hyvin epämääräisiä. Mieluummin olen joko itsekseni tai käytän energiani sellaisiin ihmisiin, joiden tiedän pitävän minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Ystävyys ei yleensä toimi niin, että väkisin yritetään pitää yhteyttä ja ylläpitää ystävyyttä. Yleensä ystävyyssuhteita syntyy esimerkiksi samanlaisissa elämäntilanteissa. Tottakai jos pidät jostain ihmisestä, ei tarvitse esittää mitään tunteetonta. Mutta ei kannata liikaa keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan kannattaa koittaa haalia itselleen monta uutta tuttavuutta, joista sitten osasta voi tulla todellisia sydänystäviä. Ja kannattaa toki olla itse aloitteellinen ehdottamalla uuden tuun kanssa näkemistä.
No näin olen toki tehnyt, vuosikymmeniä. Ja jos huomaan että yhteydenotot on vain mun varassa, harvennan niitä. Mutta siinä käy aina, ihan aina, niin, että se ystävyydeksi luulemani kuihtuu samalla pois. Jos toinen on ollut todella sen oloinen että ystävyys on tärkeää yhteydenottojen vähyydestä huolimatta, olen ottanut asian puheeksi mahdollisimman neutraalisti. Yleensä he tsemppaa hetken, kunnes asiat palaavat ennalleen ja he eivät ikinä ota enää yhteyttä.
En vaan enää tiedä mitä voisin tehdä erilailla. Olo tuntuu todella vialliselta kun on kokeillut kaikkea mahdollista siitä "ei yrittämisestä" siihen ettei välitä yksipuolisuudesta, ja kukaan ei ole jäänyt kaveriksi. Olen ihminen joka todella välittää muista ja kiintyy ihmisiin, joten ihmisten menettäminen kerta toisensa jälkeen tuntuu todella rankalta. Ja tosiaan siltä että pakkohan mussa on olla jokin kauhea vika jota en itse hoksaa, kun aina käy näin.
Sinussa tuskin on mitään vikaa. Ehkä tämä maailma on vain tehty toisenlaisille ihmisille.
Tajusin tänään, että 3 vuotta täyttänyt lapseni saattaa kokea myöhemmin elämässään olevansa minun tapaani myös kuin neliskulmainen palikka, jota yritetään änkeä pyöreään reikään. En ole koskaan kokenut samanhenkisten ihmisten löytämistä helpoksi. Päinvastoin, olen ollut todella paljon aina yksin, vaikka olen kovasti yrittänyt muihin tutustua.
Voi olla, että lapseni tulee kokemaan samoin, koska hänelläkin on poikkeuksellisen abstrakti ajattelutapa: 3-vuotiaana hän pohtii dinosaurusten tuhoutumisen syitä, huulten muusta ihosta poikkeavaa väritystä, maapallon ja kuun rakennetta... Vanhempana en oikein tiedä mitä ajattelisin, koska loppujen lopuksi on hyvin vaikea löytää omaa paikkaa, jos poikkeaa merkittävästi keskiarvosta suuntaan tai toiseen. Se on surullista.
Tenavasi kuulostaa todella mahtavalta tyypiltä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan.
Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkihan eivät oikeasti etsi ystäviä, vaikka niitä sanovat kaipaavansa. Jotkut haluavat vain ihmisiä, joiden niskaan oksentaa kaikki omat ongelmansa, mutta kaikki ystävyyden myönteiset puolet puuttuvat. Silloin on syytä todeta, ettei tähän ihmiseen kannata käyttää enempää aikaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.
En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".
Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.
Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...
Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan.
Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.
Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen.
Kyllä on vaikeaa tämä ihmisten välinen kanssakäyminen ja varsinkin naisten kesken. Teki niin tai näin, niin aina meni vikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan.
Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.
Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen.
En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?
Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?
Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?
Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?
Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.
En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".
Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.
Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...
Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.
Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan.
Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.
Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen.
En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?
Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?
Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?
Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?
Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.
Anna tilaa, kysy välillä kuulumisia. Sinä huolehdit ystäväsi tilanteesta, hän joutuu elämään sen, hoitamaan äitiään, olemaan läsnä, käsittelemään tilanteen aiheuttamat tunteet, hoitamaan muut hommansa. Siinä on paljon. Älä ole rasite, vaan tukena sopivassa määrin. Anna, älä ota. Ehkä ystäväsi antaa takaisin kun hänellä on väljempää ja enemmän resursseja. Toivottavasti silloin muistaa, keneltä sai voimaa ja hyvää mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan.
Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.
Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen.
En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?
Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?
Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?
Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?
Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.
Anna tilaa, kysy välillä kuulumisia. Sinä huolehdit ystäväsi tilanteesta, hän joutuu elämään sen, hoitamaan äitiään, olemaan läsnä, käsittelemään tilanteen aiheuttamat tunteet, hoitamaan muut hommansa. Siinä on paljon. Älä ole rasite, vaan tukena sopivassa määrin. Anna, älä ota. Ehkä ystäväsi antaa takaisin kun hänellä on väljempää ja enemmän resursseja. Toivottavasti silloin muistaa, keneltä sai voimaa ja hyvää mieltä.
Huono ohje. Ei oikeasti kannata käyttää paukkuja ihmisiin, jotka kohtelevat huonosti. Se vie ihmiseltä sen vähänkin itsetunnon. On opittava tunnistamaan milloin on aika jäädä ja milloin aika lähteä.
Jos on nirso seuran suhteen niin ei ole oikein ainakaan usein valittaa yksinäisyyttään. Tiedän sellaisia yksinäisiä, jotka heivaa kaverikokelaat toisensa jälkeen kenet mistäkin syystä ja sitten ovat niin yksinäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Jos on nirso seuran suhteen niin ei ole oikein ainakaan usein valittaa yksinäisyyttään. Tiedän sellaisia yksinäisiä, jotka heivaa kaverikokelaat toisensa jälkeen kenet mistäkin syystä ja sitten ovat niin yksinäisiä.
Jotkut ihmiset yrittävät käyttää toisia eri tavoin hyväkseen ystävyyden varjolla. Eivät läheskään kaikki ihmissuhteet ole terveellä pohjalla.
Ei niin, sinä olet tosi ikävän oloinen tyyppi. Näytä mallia, älä vain saarnaa!