Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on nirso seuran suhteen niin ei ole oikein ainakaan usein valittaa yksinäisyyttään. Tiedän sellaisia yksinäisiä, jotka heivaa kaverikokelaat toisensa jälkeen kenet mistäkin syystä ja sitten ovat niin yksinäisiä.
Jotkut ihmiset yrittävät käyttää toisia eri tavoin hyväkseen ystävyyden varjolla. Eivät läheskään kaikki ihmissuhteet ole terveellä pohjalla.
Yksinäiset ovat tällaisille otollisia uhreja, koska heidän ajatellaan usein olevan kiitollisia mistä tahansa seurasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan.
Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.
Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen.
En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?
Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?
Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?
Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?
Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.
Anna tilaa, kysy välillä kuulumisia. Sinä huolehdit ystäväsi tilanteesta, hän joutuu elämään sen, hoitamaan äitiään, olemaan läsnä, käsittelemään tilanteen aiheuttamat tunteet, hoitamaan muut hommansa. Siinä on paljon. Älä ole rasite, vaan tukena sopivassa määrin. Anna, älä ota. Ehkä ystäväsi antaa takaisin kun hänellä on väljempää ja enemmän resursseja. Toivottavasti silloin muistaa, keneltä sai voimaa ja hyvää mieltä.
Huono ohje. Ei oikeasti kannata käyttää paukkuja ihmisiin, jotka kohtelevat huonosti. Se vie ihmiseltä sen vähänkin itsetunnon. On opittava tunnistamaan milloin on aika jäädä ja milloin aika lähteä.
Niin, toisaalta ei kannata antaa heti periksikään. Itse pidän kyllä kavereina ja hyvän päivän tuttuina sellaisia, jotka kohtelee mua ajoin huonosti, mutten päästä ihan lähelle. Sosiaalista verkostoa on hyvä olla ja täydellisiä ihmisiä on harvassa siihen tarkoitukseen.
Mitä itse saat tuosta seurasta irti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.
En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".
Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.
Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...
Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.
Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.
Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.
Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.
En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".
Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.
Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...
Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.
Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.
Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.
Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.
Itse ajattelen samoin. Menetän mielenkiintoni, jos yhteydenpito on todella vähäistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen kohtelee ikävästi, niin myötätunto alkaa kivaltakin ihmiseltä usein jossain vaiheessa loppua.
Miksi haluaisit olla sellaisen ihmisen ystävä, joka kohtelee sua ikävästi? Jos siltä tuntuu, ei kannata tarrautua sellaiseen "ystävyyteen".
Varsinainen älynväläys. Ehkä osa ihmisistä on luonteeltaan sellaisia, että heistä on mukavaa, jos asiat eivät jää ilmaan roikkumaan, vaan ne saavat jonkin päätepisteen.
Aivan. Ei mun tarkoitus ollut kritisoida toimintatapaasi, vaan yrittää tarjota tilanteeseen toinen näkökulma. Joskus siitä on hyötyä, joskus ei. Saitko vastausta siihen, miksi tämä ystävä ei enää halunnut nähdä sinua?
En tosiaan ole sama joka kommentoi väliin.
En saanut mitään järkevää selitystä. Vain tyyliin "eikö voitais olla vaan iloisia että meillä oli hauskaa sen aikaa mitä oli" ja kun kysyin syitä miksi hän ei halua enää mitään yhteydenpitoa "on niin kiireistä ja meillä on tunti välimatkaa".
Omaan korvaan tuo matka kuulostaa tekosyyltä, kun kai kivaan tyyppiin voisi pitää yhteyttä onlinekin? Eikä tunti edes ole paljoa, kun kumpikaan ei aiemminkaan ole halunnut/ehtinyt nähdä edes joka viikko. Kuka ei ole valmis esim kerran kuussa käyttämään paria tuntia ystävän luo matkustamiseen (jos olisi nähty esim vuorotellen matkustaen parin viikon välein)? Kummallakaan ei ole lapsia tms joka vähentäisi vapaa-aikaa. Ja tämä ihminen pitää kyllä muihin paljonkin yhteyttä myös online, eli ei ole myöskään mikään "vain livetapaaminen on aitoa" -tyyppiä.
Eli lyhyesti - en usko että sain todellista syytä. Ei kukaan normaali ihminen jätä kaveria kokonaan siksi että matkaan menee tunti suuntaansa, ja puolivälissäkin voisi tavata...
Ps. En ole valittaja, en puhu vain itsestäni. Ihan päinvastoin.
Ehkä tuossa toista ahdistaa se oletus näkemisestä tai tiiviistä online-yhteydenpidosta. Itse näen ystäviä kutakin noin kerran puolessa vuodessa, välillä soitellaan. Välimatkaa se tunti, joihinkin vähemään tai enemmän. Pitkäaikaisia ystäviä ja kukaan ei ole jäänyt matkalle. Kuitenkaan en ehkä jaksaisi viikoittaista yhteydenpitoa saatika alkaa matkustamaan enemmän. Kaikilla omat juttunsa ja arki, sen on riitettävä ja aina yhtä hauskaa on kun ollaan tekemisissä.
Niin.. He ovat PITKÄAIKAISIA ystäviä. Kuinka moni uusi ystävyys syntyy sillä että tapaa puolen vuoden välein? Eihän siinä synny minkäänlaista yhteyttä kun toista ei tunne ollenkaan.
Jos nyt suoraan sanon niin ei minua edes kiinnosta tuttavuus jossa tavataan noin harvoin - mitä tekee kaverilla johon on yhteydessä kaksi kertaa vuodessa? Eihän siinä pysy ollenkaan kärryillä hänen elämästään, eikä hän minun. Jos kaipaa elämäänsä ihmiskontakteja niin ihmissuhde jossa ei ole kontaktia, vain "paperilla olemme ystäviä mutta emme tiedä toisistamme mitään" ei oikein täytä sitä tarvetta.
Itse ajattelen samoin. Menetän mielenkiintoni, jos yhteydenpito on todella vähäistä.
Tässä on varmasti isoja eroja ihmisten välillä. Introverttina omat resurssini eivät riitä laajan sosiaalisen verkoston pyörittämiseen. Jollei ihminen ole jollain tavalla mukana elämässäni, niin ei hänelle riitä tilaa ajatuksissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?
No me totta kai ensin kyräillään nurkissa ja syynätään ihmiset päästä varpaisiin ja lyödään lukkoon mielikuvat. Sitten jos joku erehtyy juttelemaan, me ihmisestä riippuen joko murahdellaan vastauksia, puhutaan liikaa ja päälle tai kiherellään vaikeina. Silmiin emme katso.
Ja kun vauhtiin päästään, niin arvostellaan kaikkien elämäntarinat ja - valinnat, kysellään "etkö sä muka" - kysymyksiä ja ollaan ylimielisinä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Eiks nii?
Oikeasti, minun silmiin tuollaisetkin tollot saa ystäviä, tai muita selän takana haukkuvat ilkimykset.
No JOTAKIN te yksinäiset teette väärin, kun lopputulos on se mikä on, minun haukkumiseni tolloksi ei muuta yksinäisten asemaa yhtään paremmaksi.
Yleensä se on liikaa vaatiminen, ei ymmärretä ettei ole ainoa ystävä kenelle pitää riittää aikaa, jota perheellisellä on rajallisesti. Yleensä vaatimukset ovat juuri mallia pitää tavata usein ja säännöllisesti, eikä saa olla muita ystäviä elämässään, tai perhettä.
Koska jos on muutakin elämää kuin tämä yksi ystävä, ei millään ole aikaa tavata esim joka viikko. Aika harvan elämässä tapahtuu jatkuvasti niin mielenkiintoisia asioita, että joka viikolle riittäisi kiinnostavaa puhuttavaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?
No me totta kai ensin kyräillään nurkissa ja syynätään ihmiset päästä varpaisiin ja lyödään lukkoon mielikuvat. Sitten jos joku erehtyy juttelemaan, me ihmisestä riippuen joko murahdellaan vastauksia, puhutaan liikaa ja päälle tai kiherellään vaikeina. Silmiin emme katso.
Ja kun vauhtiin päästään, niin arvostellaan kaikkien elämäntarinat ja - valinnat, kysellään "etkö sä muka" - kysymyksiä ja ollaan ylimielisinä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Eiks nii?
Oikeasti, minun silmiin tuollaisetkin tollot saa ystäviä, tai muita selän takana haukkuvat ilkimykset.
No JOTAKIN te yksinäiset teette väärin, kun lopputulos on se mikä on, minun haukkumiseni tolloksi ei muuta yksinäisten asemaa yhtään paremmaksi.
Yleensä se on liikaa vaatiminen, ei ymmärretä ettei ole ainoa ystävä kenelle pitää riittää aikaa, jota perheellisellä on rajallisesti. Yleensä vaatimukset ovat juuri mallia pitää tavata usein ja säännöllisesti, eikä saa olla muita ystäviä elämässään, tai perhettä.
Koska jos on muutakin elämää kuin tämä yksi ystävä, ei millään ole aikaa tavata esim joka viikko. Aika harvan elämässä tapahtuu jatkuvasti niin mielenkiintoisia asioita, että joka viikolle riittäisi kiinnostavaa puhuttavaakaan.
Ei ole välttämättä kyse siitä, että jotakin tekisi väärin. Tämä yhteiskunta suosii enemmän tiettyjä persoonallisuustyyppejä kuin toisia. Toisten on helpompaa elää omien arvojensa mukaista elämää kuin toisten. Ei ihminen kuitenkaan voi muuttua aivan toisenlaiseksi ihmiseksi, vaikka siitä jotain hyötyjä olisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?
No me totta kai ensin kyräillään nurkissa ja syynätään ihmiset päästä varpaisiin ja lyödään lukkoon mielikuvat. Sitten jos joku erehtyy juttelemaan, me ihmisestä riippuen joko murahdellaan vastauksia, puhutaan liikaa ja päälle tai kiherellään vaikeina. Silmiin emme katso.
Ja kun vauhtiin päästään, niin arvostellaan kaikkien elämäntarinat ja - valinnat, kysellään "etkö sä muka" - kysymyksiä ja ollaan ylimielisinä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Eiks nii?
Oikeasti, minun silmiin tuollaisetkin tollot saa ystäviä, tai muita selän takana haukkuvat ilkimykset.
No JOTAKIN te yksinäiset teette väärin, kun lopputulos on se mikä on, minun haukkumiseni tolloksi ei muuta yksinäisten asemaa yhtään paremmaksi.
Yleensä se on liikaa vaatiminen, ei ymmärretä ettei ole ainoa ystävä kenelle pitää riittää aikaa, jota perheellisellä on rajallisesti. Yleensä vaatimukset ovat juuri mallia pitää tavata usein ja säännöllisesti, eikä saa olla muita ystäviä elämässään, tai perhettä.
Koska jos on muutakin elämää kuin tämä yksi ystävä, ei millään ole aikaa tavata esim joka viikko. Aika harvan elämässä tapahtuu jatkuvasti niin mielenkiintoisia asioita, että joka viikolle riittäisi kiinnostavaa puhuttavaakaan.
Olen lukenut suurimman osan ketjusta, enkä ole huomannut kenenkään vaativan tällaisia. "Vaatimukset" joita itse muistan ovat esim, että ystävä ottaa itsekin yhteyttä välillä, ei sano asioita joita ei tarkoita ettei toinen saa ihmissuhteesta väärää kuvaa, ja että kaveri olisi jollain lailla mukana elämässä.
En esim mitenkään voi nähdä hedelmällisenä kaveruutena sellaista, jossa ihmiseen "saa" ottaa yhteyttä vain muutaman kerran vuodessa ettei hän ahdistu, hän ei ikinä itse ota yhteyttä, ja hän ei tarkoita mitä sanoo. Ts nuo todelliset "Vaatimukset" on mielestäni kyllä ihan perusteltuja.
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Sanottakoon vielä että itsellä ei ole lapsia, eikä tähän mennessä kenelläkään kaveriehdokkaallakaan ole ollut. Lapsiperhekiireet eivät siis ole kellään olleet tiellä.
On helppoa olla ihmisten seurassa mielin kielin ja käyttää hunajaisia sanoja ystävyydestä. Jos sanat ja teot kuitenkin ovat ristiriidassa, niin tällaisen ihmisen teot muistetaan, eivät sanat. Sanomalla yhtä ja toimimalla toisin ihminen jättää itsestään todella huonon vaikutelman muille. Jatkossa tähän ihmiseen ei sitten luota enää missään asiassa, jos hänen kanssaan joskus vielä joutuu olemaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?
No me totta kai ensin kyräillään nurkissa ja syynätään ihmiset päästä varpaisiin ja lyödään lukkoon mielikuvat. Sitten jos joku erehtyy juttelemaan, me ihmisestä riippuen joko murahdellaan vastauksia, puhutaan liikaa ja päälle tai kiherellään vaikeina. Silmiin emme katso.
Ja kun vauhtiin päästään, niin arvostellaan kaikkien elämäntarinat ja - valinnat, kysellään "etkö sä muka" - kysymyksiä ja ollaan ylimielisinä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Eiks nii?
Oikeasti, minun silmiin tuollaisetkin tollot saa ystäviä, tai muita selän takana haukkuvat ilkimykset.
No JOTAKIN te yksinäiset teette väärin, kun lopputulos on se mikä on, minun haukkumiseni tolloksi ei muuta yksinäisten asemaa yhtään paremmaksi.
Yleensä se on liikaa vaatiminen, ei ymmärretä ettei ole ainoa ystävä kenelle pitää riittää aikaa, jota perheellisellä on rajallisesti. Yleensä vaatimukset ovat juuri mallia pitää tavata usein ja säännöllisesti, eikä saa olla muita ystäviä elämässään, tai perhettä.
Koska jos on muutakin elämää kuin tämä yksi ystävä, ei millään ole aikaa tavata esim joka viikko. Aika harvan elämässä tapahtuu jatkuvasti niin mielenkiintoisia asioita, että joka viikolle riittäisi kiinnostavaa puhuttavaakaan.
Olen lukenut suurimman osan ketjusta, enkä ole huomannut kenenkään vaativan tällaisia. "Vaatimukset" joita itse muistan ovat esim, että ystävä ottaa itsekin yhteyttä välillä, ei sano asioita joita ei tarkoita ettei toinen saa ihmissuhteesta väärää kuvaa, ja että kaveri olisi jollain lailla mukana elämässä.
En esim mitenkään voi nähdä hedelmällisenä kaveruutena sellaista, jossa ihmiseen "saa" ottaa yhteyttä vain muutaman kerran vuodessa ettei hän ahdistu, hän ei ikinä itse ota yhteyttä, ja hän ei tarkoita mitä sanoo. Ts nuo todelliset "Vaatimukset" on mielestäni kyllä ihan perusteltuja.
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Sanottakoon vielä että itsellä ei ole lapsia, eikä tähän mennessä kenelläkään kaveriehdokkaallakaan ole ollut. Lapsiperhekiireet eivät siis ole kellään olleet tiellä.
Sitten kun/jos lapsia tulee, ymmärtää ettei ole aikaa pitää yhteyttä esim 5 ihmiseen montaa kertaa viikossa, ei jos on myös työ.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?
No me totta kai ensin kyräillään nurkissa ja syynätään ihmiset päästä varpaisiin ja lyödään lukkoon mielikuvat. Sitten jos joku erehtyy juttelemaan, me ihmisestä riippuen joko murahdellaan vastauksia, puhutaan liikaa ja päälle tai kiherellään vaikeina. Silmiin emme katso.
Ja kun vauhtiin päästään, niin arvostellaan kaikkien elämäntarinat ja - valinnat, kysellään "etkö sä muka" - kysymyksiä ja ollaan ylimielisinä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Eiks nii?
Oikeasti, minun silmiin tuollaisetkin tollot saa ystäviä, tai muita selän takana haukkuvat ilkimykset.
No JOTAKIN te yksinäiset teette väärin, kun lopputulos on se mikä on, minun haukkumiseni tolloksi ei muuta yksinäisten asemaa yhtään paremmaksi.
Yleensä se on liikaa vaatiminen, ei ymmärretä ettei ole ainoa ystävä kenelle pitää riittää aikaa, jota perheellisellä on rajallisesti. Yleensä vaatimukset ovat juuri mallia pitää tavata usein ja säännöllisesti, eikä saa olla muita ystäviä elämässään, tai perhettä.
Koska jos on muutakin elämää kuin tämä yksi ystävä, ei millään ole aikaa tavata esim joka viikko. Aika harvan elämässä tapahtuu jatkuvasti niin mielenkiintoisia asioita, että joka viikolle riittäisi kiinnostavaa puhuttavaakaan.
Olen lukenut suurimman osan ketjusta, enkä ole huomannut kenenkään vaativan tällaisia. "Vaatimukset" joita itse muistan ovat esim, että ystävä ottaa itsekin yhteyttä välillä, ei sano asioita joita ei tarkoita ettei toinen saa ihmissuhteesta väärää kuvaa, ja että kaveri olisi jollain lailla mukana elämässä.
En esim mitenkään voi nähdä hedelmällisenä kaveruutena sellaista, jossa ihmiseen "saa" ottaa yhteyttä vain muutaman kerran vuodessa ettei hän ahdistu, hän ei ikinä itse ota yhteyttä, ja hän ei tarkoita mitä sanoo. Ts nuo todelliset "Vaatimukset" on mielestäni kyllä ihan perusteltuja.
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Sanottakoon vielä että itsellä ei ole lapsia, eikä tähän mennessä kenelläkään kaveriehdokkaallakaan ole ollut. Lapsiperhekiireet eivät siis ole kellään olleet tiellä.
Sitten kun/jos lapsia tulee, ymmärtää ettei ole aikaa pitää yhteyttä esim 5 ihmiseen montaa kertaa viikossa, ei jos on myös työ.
Tuo riippuu aivan ihmisestäkin. - perheellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.
Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.
Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.
Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.
Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.
Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.
Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.
Montako sellaista ystävyyssuhdetta sinulla on, joissa sinä olet aina se aloitteellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen oppinut sen verran, että ihmissuhteissa on tarkasti kuunneltava sitä millaisen olon tämä toinen ihminen käytöksellään sinussa saa aikaan. Ongelmia on hyvä nostaa esiin, mutta jos mikään ei muutu, niin ei kannata kovin pitkään lyödä päätään seinään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.
Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.
Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.
Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.
Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.
Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.
Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.
Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.
Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.
Tuota noin, juurihan sinä kerroit tuossa mitä odotuksia sinulla on ystävyyden suhteen. Eikö toisella osapuolella saa myös olla odotuksia ystävyyden suhteen siinä missä sinullakin? Vai oletko sinä ainoa, joka saa määritellä ystävyytenne luonteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.
Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.
Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.
Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.
Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.
Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?
Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.
Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.
Ikävää, että moni on niin pahasti lukossa itsensä kanssa, ettei kykene käymään minkäänlaista vuoropuhelua toisen kanssa siitä, mitä toiveita kummallakin ystävyyteen liittyen olisi. Sillä vältettäisiin monta surkeaa väärinkäsitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?
Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.
Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.
Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.
Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.
Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.
Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.
Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.
Niin, toisaalta ei kannata antaa heti periksikään. Itse pidän kyllä kavereina ja hyvän päivän tuttuina sellaisia, jotka kohtelee mua ajoin huonosti, mutten päästä ihan lähelle. Sosiaalista verkostoa on hyvä olla ja täydellisiä ihmisiä on harvassa siihen tarkoitukseen.