Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoitellut tähän ketjuun sinne tänne, ja seuraillut ja lukenut muiden kokemuksia. Monella on ollut samaa kuin minulla, että päätyy helposti kuuntelijan ja tsemppaajan rooliin. Se on kurjaa, enkä ole keksinyt miten sitä välttää.
Olen itse nykyään aika vetäytynyt tyyppi. En ole kysellyt ketään mihinkään noin vuoteen, eikä minuakaan ole kyselty. Olen jopa kävellyt tuttujen ohi muka huomaamatta heitä, kun en vain enää jaksa.
Viikonlopun vietin miehen perheen kanssa, ja tuntui että oli ihan leppoisaa. Miehen siskon kanssa naurettiin vedet silmissä muutaman kerran ja oloni oli rento. Mutta kun tulimme kotiin, aloin yhtäkkiä miettiä, että mitä jos tulkitsinkin tilanteen väärin? Mitä, jos heidän mielestään puhuinkin liikaa? Olisiko minun pitänyt enemmän olla omissa oloissani? Mitä, jos viikonloppu oli heille kamalaa pinnistelyä koska olin paikalla?
Että tällaista. Vuosien mokat ja välirikot ihmisten kanssa (ilman selkeitä syitä tai ilman että ihan täysin ymmärtäisin mitä tein väärin) tekee ihmisestä näköjään tällaisen. Taas nousi kyyneleet silmiin. Moni aina sanoo, että katso peiliin että valitatko paljon tai pyyteletkö koko ajan apua tai oletko takertuva. Nyt sitten pohdin aivan liikaa vain itseäni. Että pakkohan se syy on olla minussa, kun olen yksin.
Täsmälleen näin, tässä tulee ihan vainoharhaiseksi! Tulkitsenko ihmisiä ihan väärin? Olenko minä ainoa joka kokee että meillä on jonkun kanssa todella hyvä yhteys? Kun mulla oli hauskaa, kiristelikö se toinen hampaitaan? Kun laitoin viestiä, oliko hän 😣😬😖 voi ei taas tuo? Kuinka pitkään hän yritti päästä eroon minusta? Kun hän nauroi vitseilleni ajatteliko hän "voi hitto mikä typerys"? Miksi en huomannut näitä merkkejä?
Tulee koko ajan vaikeammaksi yrittää edes nauttia näennäisen kivoista hetkistä kenenkään kanssa, kun sitä vaan yrittää lukea merkkejä siitä että tulkitsee tilanteen ihan väärin. Tai vähintään jälkikäteen iskee se morkkis että ei **** olinko nyt täysin nolo taas, mitä sanoin minkä toinen voi tulkita väärin, jne jne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?
No me totta kai ensin kyräillään nurkissa ja syynätään ihmiset päästä varpaisiin ja lyödään lukkoon mielikuvat. Sitten jos joku erehtyy juttelemaan, me ihmisestä riippuen joko murahdellaan vastauksia, puhutaan liikaa ja päälle tai kiherellään vaikeina. Silmiin emme katso.
Ja kun vauhtiin päästään, niin arvostellaan kaikkien elämäntarinat ja - valinnat, kysellään "etkö sä muka" - kysymyksiä ja ollaan ylimielisinä kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Eiks nii?
Oikeasti, minun silmiin tuollaisetkin tollot saa ystäviä, tai muita selän takana haukkuvat ilkimykset.
Mulla on muutama ystävä ollut elämässäni lapsuudesta asti ja siinäkin on välillä liiaksi. Olen kauhukseni huomannut että olemme kasvaneet erillemme, ts. mitään yhteistä ei kaikkien kanssa ole ollut vuosiin. En ole aikaisemmin vain pysähtynyt ajattelemaan asiaa.
Viimeksi esim. lomalle jäädessäni en kertonut kenellekään noista olevani lomalla, eli käytettävissä mihinkään yhteiseen näkemiseen tai tekemiseen koska kerta kaikkiaan huomasin haluavani ottaa etäisyyttä ja viettää lomani miten itse parhaaksi näen.
Aikaisemmin mun lomat on olleet sitä että kaveri kutsuu kahville ja sitten vietetään heillä aikaa turisten vaikka kaverin työkaverista (jota en ole koskaan tavannut). Siinä se lomapäivä sitten menikin, ihan harakoille.
Kun en kerro vapaistani, ehdin viettää niitä miten itse eniten tykkään. Vaikka suursiivousta pitäen jos niikseen tulee.
Mina olen se johon pidetaan yhteytta. Mina en tee juurikaan aloitteita kenellekaan. Minua ei myoskaan koskaan vaivaa yksinaisyys vaikka en nakisi kavereita. Ei silla, onhan niita kavereita kiva nahda, mutta en saa kauheasti voimia sosiaalisesta kanssakaymisesta. Toiset taas on niita jotka saavat siita voimia kun tapaavat kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Ystävyys ei yleensä toimi niin, että väkisin yritetään pitää yhteyttä ja ylläpitää ystävyyttä. Yleensä ystävyyssuhteita syntyy esimerkiksi samanlaisissa elämäntilanteissa. Tottakai jos pidät jostain ihmisestä, ei tarvitse esittää mitään tunteetonta. Mutta ei kannata liikaa keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan kannattaa koittaa haalia itselleen monta uutta tuttavuutta, joista sitten osasta voi tulla todellisia sydänystäviä. Ja kannattaa toki olla itse aloitteellinen ehdottamalla uuden tuun kanssa näkemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Ystävyys ei yleensä toimi niin, että väkisin yritetään pitää yhteyttä ja ylläpitää ystävyyttä. Yleensä ystävyyssuhteita syntyy esimerkiksi samanlaisissa elämäntilanteissa. Tottakai jos pidät jostain ihmisestä, ei tarvitse esittää mitään tunteetonta. Mutta ei kannata liikaa keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan kannattaa koittaa haalia itselleen monta uutta tuttavuutta, joista sitten osasta voi tulla todellisia sydänystäviä. Ja kannattaa toki olla itse aloitteellinen ehdottamalla uuden tuun kanssa näkemistä.
No näin olen toki tehnyt, vuosikymmeniä. Ja jos huomaan että yhteydenotot on vain mun varassa, harvennan niitä. Mutta siinä käy aina, ihan aina, niin, että se ystävyydeksi luulemani kuihtuu samalla pois. Jos toinen on ollut todella sen oloinen että ystävyys on tärkeää yhteydenottojen vähyydestä huolimatta, olen ottanut asian puheeksi mahdollisimman neutraalisti. Yleensä he tsemppaa hetken, kunnes asiat palaavat ennalleen ja he eivät ikinä ota enää yhteyttä.
En vaan enää tiedä mitä voisin tehdä erilailla. Olo tuntuu todella vialliselta kun on kokeillut kaikkea mahdollista siitä "ei yrittämisestä" siihen ettei välitä yksipuolisuudesta, ja kukaan ei ole jäänyt kaveriksi. Olen ihminen joka todella välittää muista ja kiintyy ihmisiin, joten ihmisten menettäminen kerta toisensa jälkeen tuntuu todella rankalta. Ja tosiaan siltä että pakkohan mussa on olla jokin kauhea vika jota en itse hoksaa, kun aina käy näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Ystävyys ei yleensä toimi niin, että väkisin yritetään pitää yhteyttä ja ylläpitää ystävyyttä. Yleensä ystävyyssuhteita syntyy esimerkiksi samanlaisissa elämäntilanteissa. Tottakai jos pidät jostain ihmisestä, ei tarvitse esittää mitään tunteetonta. Mutta ei kannata liikaa keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan kannattaa koittaa haalia itselleen monta uutta tuttavuutta, joista sitten osasta voi tulla todellisia sydänystäviä. Ja kannattaa toki olla itse aloitteellinen ehdottamalla uuden tuun kanssa näkemistä.
No näin olen toki tehnyt, vuosikymmeniä. Ja jos huomaan että yhteydenotot on vain mun varassa, harvennan niitä. Mutta siinä käy aina, ihan aina, niin, että se ystävyydeksi luulemani kuihtuu samalla pois. Jos toinen on ollut todella sen oloinen että ystävyys on tärkeää yhteydenottojen vähyydestä huolimatta, olen ottanut asian puheeksi mahdollisimman neutraalisti. Yleensä he tsemppaa hetken, kunnes asiat palaavat ennalleen ja he eivät ikinä ota enää yhteyttä.
En vaan enää tiedä mitä voisin tehdä erilailla. Olo tuntuu todella vialliselta kun on kokeillut kaikkea mahdollista siitä "ei yrittämisestä" siihen ettei välitä yksipuolisuudesta, ja kukaan ei ole jäänyt kaveriksi. Olen ihminen joka todella välittää muista ja kiintyy ihmisiin, joten ihmisten menettäminen kerta toisensa jälkeen tuntuu todella rankalta. Ja tosiaan siltä että pakkohan mussa on olla jokin kauhea vika jota en itse hoksaa, kun aina käy näin.
Sinussa tuskin on mitään vikaa. Ehkä tämä maailma on vain tehty toisenlaisille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Ystävyys ei yleensä toimi niin, että väkisin yritetään pitää yhteyttä ja ylläpitää ystävyyttä. Yleensä ystävyyssuhteita syntyy esimerkiksi samanlaisissa elämäntilanteissa. Tottakai jos pidät jostain ihmisestä, ei tarvitse esittää mitään tunteetonta. Mutta ei kannata liikaa keskittyä vain yhteen ihmiseen vaan kannattaa koittaa haalia itselleen monta uutta tuttavuutta, joista sitten osasta voi tulla todellisia sydänystäviä. Ja kannattaa toki olla itse aloitteellinen ehdottamalla uuden tuun kanssa näkemistä.
No näin olen toki tehnyt, vuosikymmeniä. Ja jos huomaan että yhteydenotot on vain mun varassa, harvennan niitä. Mutta siinä käy aina, ihan aina, niin, että se ystävyydeksi luulemani kuihtuu samalla pois. Jos toinen on ollut todella sen oloinen että ystävyys on tärkeää yhteydenottojen vähyydestä huolimatta, olen ottanut asian puheeksi mahdollisimman neutraalisti. Yleensä he tsemppaa hetken, kunnes asiat palaavat ennalleen ja he eivät ikinä ota enää yhteyttä.
En vaan enää tiedä mitä voisin tehdä erilailla. Olo tuntuu todella vialliselta kun on kokeillut kaikkea mahdollista siitä "ei yrittämisestä" siihen ettei välitä yksipuolisuudesta, ja kukaan ei ole jäänyt kaveriksi. Olen ihminen joka todella välittää muista ja kiintyy ihmisiin, joten ihmisten menettäminen kerta toisensa jälkeen tuntuu todella rankalta. Ja tosiaan siltä että pakkohan mussa on olla jokin kauhea vika jota en itse hoksaa, kun aina käy näin.
Sinussa tuskin on mitään vikaa. Ehkä tämä maailma on vain tehty toisenlaisille ihmisille.
Tajusin tänään, että 3 vuotta täyttänyt lapseni saattaa kokea myöhemmin elämässään olevansa minun tapaani myös kuin neliskulmainen palikka, jota yritetään änkeä pyöreään reikään. En ole koskaan kokenut samanhenkisten ihmisten löytämistä helpoksi. Päinvastoin, olen ollut todella paljon aina yksin, vaikka olen kovasti yrittänyt muihin tutustua.
Voi olla, että lapseni tulee kokemaan samoin, koska hänelläkin on poikkeuksellisen abstrakti ajattelutapa: 3-vuotiaana hän pohtii dinosaurusten tuhoutumisen syitä, huulten muusta ihosta poikkeavaa väritystä, maapallon ja kuun rakennetta... Vanhempana en oikein tiedä mitä ajattelisin, koska loppujen lopuksi on hyvin vaikea löytää omaa paikkaa, jos poikkeaa merkittävästi keskiarvosta suuntaan tai toiseen. Se on surullista.
Mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeampaa ystävystyminen on. Tapaan esim harrastuksissa jonkun kivan tyypin, rupatellaan ja nauretaan, tuntuu että kemiat kohtaa. Tätä jatkuu kuukaudesta toiseen, mutta tapaamme edelleen vain harrastuksen parissa. Olen tullut niin araksi, että odotan, että toinen veisi asiaa eteenpäin ehdottamalla vaikka kahveja treenien jälkeen, mutta ei. Kaikilla mukavilla tyypeillä tuntuu olevan elämä niin täynnä, ettei uutta mahdu joukkoon. Olen sitten tyytynyt näihin pinnallisiin rupattelutuokioihin, ihan mukavia nekin ovat.
Koko ajan takaraivossa naputtaa, että älä höpötä omia asioitasi, kuuntele toista, ole reipas ja kiinnostava, ole hyvällä tuulella. Tuntuu, ettei osaa olla enää normaalisti.
Ja ne jotka täällä päivittelevät kaltaisiani, tiedoksi, että olin joskus samanlainen. Vuosikymmeniä minulla oli kavereita ja ystäviä, sitten elämäntilanteet muuttuivat, lapset lensivät pesästä, tuli paikkakunnalta muuttoja jne. Jos luulette, että olette vain niin erinomaisia ja kivoja tyyppejä, niin voipi olla, että tulette toisiin aatoksiiin iän karttuessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeampaa ystävystyminen on. Tapaan esim harrastuksissa jonkun kivan tyypin, rupatellaan ja nauretaan, tuntuu että kemiat kohtaa. Tätä jatkuu kuukaudesta toiseen, mutta tapaamme edelleen vain harrastuksen parissa. Olen tullut niin araksi, että odotan, että toinen veisi asiaa eteenpäin ehdottamalla vaikka kahveja treenien jälkeen, mutta ei. Kaikilla mukavilla tyypeillä tuntuu olevan elämä niin täynnä, ettei uutta mahdu joukkoon. Olen sitten tyytynyt näihin pinnallisiin rupattelutuokioihin, ihan mukavia nekin ovat.
Koko ajan takaraivossa naputtaa, että älä höpötä omia asioitasi, kuuntele toista, ole reipas ja kiinnostava, ole hyvällä tuulella. Tuntuu, ettei osaa olla enää normaalisti.
Ja ne jotka täällä päivittelevät kaltaisiani, tiedoksi, että olin joskus samanlainen. Vuosikymmeniä minulla oli kavereita ja ystäviä, sitten elämäntilanteet muuttuivat, lapset lensivät pesästä, tuli paikkakunnalta muuttoja jne. Jos luulette, että olette vain niin erinomaisia ja kivoja tyyppejä, niin voipi olla, että tulette toisiin aatoksiiin iän karttuessa.
Joo sama, sitä tulee todella itsekriittiseksi! Mulla ei vaan ikinä ole niitä kavereita juuri ollut. Ja myös mietin että jos olisin ns normaali, niin kai muhunkin päin joskus osoitettaisiin aktiivisuutta? Ts kun koskaan ei kukaan tee aloitetta ystävyyteen kuten itse teen muille, niin pakkohan sen syyn on olla minussa. Joillekin muutkin aloitteita tekevät kun ystävyyksiä syntyy, ja on jokin syy miksi se en ikinä ole minä. Todellakin kai olen jotenkin outo tavalla jota en itse näe, ja se on syy. Mutta ei se tilannetta todellakaan helpommaksi tee, koska olen kuitenkin todella sosiaalinen ja välittävä ihminen, joka haluaisi ympärilleen läheisiä ystäviä tai edes vakituisia kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeampaa ystävystyminen on. Tapaan esim harrastuksissa jonkun kivan tyypin, rupatellaan ja nauretaan, tuntuu että kemiat kohtaa. Tätä jatkuu kuukaudesta toiseen, mutta tapaamme edelleen vain harrastuksen parissa. Olen tullut niin araksi, että odotan, että toinen veisi asiaa eteenpäin ehdottamalla vaikka kahveja treenien jälkeen, mutta ei. Kaikilla mukavilla tyypeillä tuntuu olevan elämä niin täynnä, ettei uutta mahdu joukkoon. Olen sitten tyytynyt näihin pinnallisiin rupattelutuokioihin, ihan mukavia nekin ovat.
Koko ajan takaraivossa naputtaa, että älä höpötä omia asioitasi, kuuntele toista, ole reipas ja kiinnostava, ole hyvällä tuulella. Tuntuu, ettei osaa olla enää normaalisti.
Ja ne jotka täällä päivittelevät kaltaisiani, tiedoksi, että olin joskus samanlainen. Vuosikymmeniä minulla oli kavereita ja ystäviä, sitten elämäntilanteet muuttuivat, lapset lensivät pesästä, tuli paikkakunnalta muuttoja jne. Jos luulette, että olette vain niin erinomaisia ja kivoja tyyppejä, niin voipi olla, että tulette toisiin aatoksiiin iän karttuessa.
Joo sama, sitä tulee todella itsekriittiseksi! Mulla ei vaan ikinä ole niitä kavereita juuri ollut. Ja myös mietin että jos olisin ns normaali, niin kai muhunkin päin joskus osoitettaisiin aktiivisuutta? Ts kun koskaan ei kukaan tee aloitetta ystävyyteen kuten itse teen muille, niin pakkohan sen syyn on olla minussa. Joillekin muutkin aloitteita tekevät kun ystävyyksiä syntyy, ja on jokin syy miksi se en ikinä ole minä. Todellakin kai olen jotenkin outo tavalla jota en itse näe, ja se on syy. Mutta ei se tilannetta todellakaan helpommaksi tee, koska olen kuitenkin todella sosiaalinen ja välittävä ihminen, joka haluaisi ympärilleen läheisiä ystäviä tai edes vakituisia kavereita.
Tämä on nykyään mullekin mysteeri. Miksi ennen kelpasin mutta nykyään en? Olen kuitenkin sama ihminen, samat mielenkiinnon kohteet jne. Mä luulen, että voi olla joskus turhakin etsiä syytä itsestä, jos seura ei kelpaa. Minä ainakin olen jäänyt jumittamaan tähän omaan kelpaamattomuuteeni ja vetäydyn koko ajan enemmän ihmisten seurasta. Siitä tulee kierre. Ehkä sun kierteesi on alkanut jo nuorempana tai lapsuudesta, joku on tönäissyt sut ystävyyden kehästä ulos, ja olet jäänyt nuolemaan haavojasi etkä ole uskaltanut heittäytyä tilanteisiin riittävällä itsevarmuudella ja lopulta jäänyt yksin. Sinussa itsessäsi ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa, päin vastoin joku saisi sinusta loistavan ystävän. Nyt meidän vain pitäisi päästä tästä epävarmuudesta irti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on elämän varrella ollut joitakin ystäviä, joilta olen saanut syyllistystä siitä, että en ole pitänyt tarpeeksi yhteyttä. Joskus kyse on ollut omasta hankalasta elämäntilanteesta, jolloin olisin kaivannut ystävää, joka on enemmän kiinnostunut siitä, miten voin, kuin siitä, mitä voin hänelle antaa. Ymmärrän tämän itsekin ystäviltäni. Joissain tapauksessa taas olen ollut se ikuinen kuuntelija, jolle ryöpytetään toistamiseen kaikki kura. Ehkä sivulauseessa kysytään, mitä mulle kuuluu. Viimeinen niitti on se, että saan kuulla olevani huono ystävä. Tuloksena tästä jää ikävä olo pelkästään tämän ns. ystävän ajattelemisesta.
En tiedä miksi, mutta olen siunattu useilla pitkillä ja läheisillä ystävyyssuhteilla, joissa toiselle annetaan tarvittaessa tilaa ja huonoina hetkinä kuunnellaan ja autetaan. Olen niistä erittäin kiitollinen. Ystävyys perustuu vastavuoroisuuteen ja siihen, että yksinkertaisesti klikkaa. Sitä ei voi pakottaa. Jos tunnen, että mua pakotetaan johonkin, otan askeleen taakse. En tee sitä pahuuttani vaan siksi, että koen, että olen vain väline toisen yksinäisyyden poistamiseen. Se tuntuu kurjalta, sillä yleensä toisille haluaa vain hyvää. Joskus ystävyydessä on huonompia tai väljempiä vaiheita, mutta kyllä useimmiten valitettavasti syyllistys siihen jonkin loven jättää.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on elämän varrella ollut joitakin ystäviä, joilta olen saanut syyllistystä siitä, että en ole pitänyt tarpeeksi yhteyttä. Joskus kyse on ollut omasta hankalasta elämäntilanteesta, jolloin olisin kaivannut ystävää, joka on enemmän kiinnostunut siitä, miten voin, kuin siitä, mitä voin hänelle antaa. Ymmärrän tämän itsekin ystäviltäni. Joissain tapauksessa taas olen ollut se ikuinen kuuntelija, jolle ryöpytetään toistamiseen kaikki kura. Ehkä sivulauseessa kysytään, mitä mulle kuuluu. Viimeinen niitti on se, että saan kuulla olevani huono ystävä. Tuloksena tästä jää ikävä olo pelkästään tämän ns. ystävän ajattelemisesta.
En tiedä miksi, mutta olen siunattu useilla pitkillä ja läheisillä ystävyyssuhteilla, joissa toiselle annetaan tarvittaessa tilaa ja huonoina hetkinä kuunnellaan ja autetaan. Olen niistä erittäin kiitollinen. Ystävyys perustuu vastavuoroisuuteen ja siihen, että yksinkertaisesti klikkaa. Sitä ei voi pakottaa. Jos tunnen, että mua pakotetaan johonkin, otan askeleen taakse. En tee sitä pahuuttani vaan siksi, että koen, että olen vain väline toisen yksinäisyyden poistamiseen. Se tuntuu kurjalta, sillä yleensä toisille haluaa vain hyvää. Joskus ystävyydessä on huonompia tai väljempiä vaiheita, mutta kyllä useimmiten valitettavasti syyllistys siihen jonkin loven jättää.
Mut jos vaihtoehtona on että kumpikaan ei vaan enää ikinä ota yhteyttä, vs toinen kysyy miksi se toinen ei koskaan ota yhteyttä, niin eikö jälkimmäisessä tapauksessa ole edes teoreettinen mahdollisuus että ystävyys vielä tokenee?
Esim mun tapauksessa ystävä ei ollut pariin kuukauteen ottanut itse ensin yhteyttä. Sen aikana hän myös alkoi vastaamaan viesteihini yhä pidemmällä viiveellä. Kun lopetin viestittelyn, ei hänestä kuulunut mitään kolmeen viikkoon. Ei mulla ollut enää mitään hävittävää kysyä suoraan.
Teoriassahan syy olisi voinut olla jokin väärinkäsitys, kiireinen elämäntilanne, tms. Nyt ainakin annoin hänelle mahdollisuuden selittää. Ja myös itselleni tunteen että tein kaikkeni. Jos en olisi kysynyt, olisin jäänyt epätietoisuuteen onko hänelle sattunut jotain, tai luuleeko hän jostain syystä etten halua pitää enää yhteyttä, tms.
Ja kun vastaus oli selkeä "en halua enää nähdä" , en usko että kysymättä asia olisi muuttunut. Silti tottakai vastaus sattuu ihan helvetisti. Miten/miksi joku muuttaa parissa viikossa mielensä "olipa kiva nähdä, otetaan äkkiä uusiksi, oli jo ikävä"stä siihen ettei enää halua olla missään tekemisissä? Miten olin niin sokea että luulin hänen sanojaan vilpittömiksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on elämän varrella ollut joitakin ystäviä, joilta olen saanut syyllistystä siitä, että en ole pitänyt tarpeeksi yhteyttä. Joskus kyse on ollut omasta hankalasta elämäntilanteesta, jolloin olisin kaivannut ystävää, joka on enemmän kiinnostunut siitä, miten voin, kuin siitä, mitä voin hänelle antaa. Ymmärrän tämän itsekin ystäviltäni. Joissain tapauksessa taas olen ollut se ikuinen kuuntelija, jolle ryöpytetään toistamiseen kaikki kura. Ehkä sivulauseessa kysytään, mitä mulle kuuluu. Viimeinen niitti on se, että saan kuulla olevani huono ystävä. Tuloksena tästä jää ikävä olo pelkästään tämän ns. ystävän ajattelemisesta.
En tiedä miksi, mutta olen siunattu useilla pitkillä ja läheisillä ystävyyssuhteilla, joissa toiselle annetaan tarvittaessa tilaa ja huonoina hetkinä kuunnellaan ja autetaan. Olen niistä erittäin kiitollinen. Ystävyys perustuu vastavuoroisuuteen ja siihen, että yksinkertaisesti klikkaa. Sitä ei voi pakottaa. Jos tunnen, että mua pakotetaan johonkin, otan askeleen taakse. En tee sitä pahuuttani vaan siksi, että koen, että olen vain väline toisen yksinäisyyden poistamiseen. Se tuntuu kurjalta, sillä yleensä toisille haluaa vain hyvää. Joskus ystävyydessä on huonompia tai väljempiä vaiheita, mutta kyllä useimmiten valitettavasti syyllistys siihen jonkin loven jättää.
Mut jos vaihtoehtona on että kumpikaan ei vaan enää ikinä ota yhteyttä, vs toinen kysyy miksi se toinen ei koskaan ota yhteyttä, niin eikö jälkimmäisessä tapauksessa ole edes teoreettinen mahdollisuus että ystävyys vielä tokenee?
Esim mun tapauksessa ystävä ei ollut pariin kuukauteen ottanut itse ensin yhteyttä. Sen aikana hän myös alkoi vastaamaan viesteihini yhä pidemmällä viiveellä. Kun lopetin viestittelyn, ei hänestä kuulunut mitään kolmeen viikkoon. Ei mulla ollut enää mitään hävittävää kysyä suoraan.
Teoriassahan syy olisi voinut olla jokin väärinkäsitys, kiireinen elämäntilanne, tms. Nyt ainakin annoin hänelle mahdollisuuden selittää. Ja myös itselleni tunteen että tein kaikkeni. Jos en olisi kysynyt, olisin jäänyt epätietoisuuteen onko hänelle sattunut jotain, tai luuleeko hän jostain syystä etten halua pitää enää yhteyttä, tms.
Ja kun vastaus oli selkeä "en halua enää nähdä" , en usko että kysymättä asia olisi muuttunut. Silti tottakai vastaus sattuu ihan helvetisti. Miten/miksi joku muuttaa parissa viikossa mielensä "olipa kiva nähdä, otetaan äkkiä uusiksi, oli jo ikävä"stä siihen ettei enää halua olla missään tekemisissä? Miten olin niin sokea että luulin hänen sanojaan vilpittömiksi?
Minulle on käynyt samoin. Toisen ihmisen sisäisille ristiriidoille ei voi yhtään mitään. Tärkeintä on se, että itse pyrkii olemaan avoin ja rehellinen muita kohtaan. Ei ainakaan tarvitse silloin hävetä omaa käytöstään. Tuollaisessa tapauksessa vika on sillä, joka antaa ristiriitaisia viestejä. Silloin ihmissuhteen ongelmia ei ole mahdollista korjata. Pahaltahan tuo tuntuu, mutta kaikki ihmiset eivät selvästikään ole ystävyyden arvoisia. Kyllä sitä kuitenkin haluaa viettää aikansa sellaisten ihmisten kanssa, jotka aidosti pitävät sinusta eikä ihmetellä mistäpäin oikein milläkin kerralla tuulee.
Myers-Briggsin persoonallisuustyyppitesti on auttanut minua hahmottamaan osittain mistä tässäkin on kyse: jotkut ovat persoonallisuustyyppeinä sellaisia, että heille on paljon enemmän samanhenkistä seuraa tarjolla kuin jonkun muun tyypin edustajalle.
Vierailija kirjoitti:
Myers-Briggsin persoonallisuustyyppitesti on auttanut minua hahmottamaan osittain mistä tässäkin on kyse: jotkut ovat persoonallisuustyyppeinä sellaisia, että heille on paljon enemmän samanhenkistä seuraa tarjolla kuin jonkun muun tyypin edustajalle.
Onko semmoista persoonallisuustyyppiä, joka ei voi juoda viinaa?
Ihmisellä on oikeus
hyvään kotiin ja rakastaviin vanhempiin..NOOOoottt
Seksiin ja läheisyyteen...NOOoooTTTT
Juoda alkoholia ilman että päätyy pää veressä putkaan....NOOOTTTTT
Ystävään joka ei hylkää...ehehheee
Hyvään työpaikkaan ja palkkaan...HHIIhhiii
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myers-Briggsin persoonallisuustyyppitesti on auttanut minua hahmottamaan osittain mistä tässäkin on kyse: jotkut ovat persoonallisuustyyppeinä sellaisia, että heille on paljon enemmän samanhenkistä seuraa tarjolla kuin jonkun muun tyypin edustajalle.
Onko semmoista persoonallisuustyyppiä, joka ei voi juoda viinaa?
Eiköhän jokaisen persoonallisuustyypin edustajien joukosta aina joku absolutisti löydy. Heilläkin kyllä on sitten omat ongelmansa.
Lyhyestä virsi kaunis: katso jälleen kerran sinne peiliin, ota opiksesi ja lopeta jankuttaminen. Ei kukaan jaksa.
Olette te outoja. Minä aloitin eilen uuden harrastuksen, ja heti tarttui pari kaveria. Joista voi tulla ystäviä, kun aikaa kuluu.
Miten te kohtelette uusia ihmisiä, elllei teistä kukaan tykkää?