Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Itse olen valmis käyttämään paljon aikaa ja vaivaa tutustuakseni toiseen ja oppiakseni ymmärtämään häntä. Jos toinen ei halua toimia samoin minun suhteeni, niin lienee parasta, ettei kumpikaan meistä suotta hassaa aikaansa tapaamisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.

Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.

Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.

Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.

Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.

On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).

Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.

Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.

Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä  onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan. 

Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien  myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.

Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen. 

En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?

Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?

Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?

Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?

Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.

Mä ymmärrän sinua, vaikka itse olenkin luonteeltani aivan erilainen. Parissa kuukaudessa en kerro uudelle tuttavuudelle itsestäni vielä kovinkaan paljoa. Voin kertoa, mitä teen työkseni, minkä ikäiset lapset mulla on, olenko parisuhteessa vai en jne. Mutta en esim kerro, mitä aikuiset lapseni tekevät, mitä uskontokuntaa edustan, millainen on ollut lapsuuteni, millaisia sairauksia mulla on  tms henkilökohtaista. Ensimmäinen puoli vuotta menee aina pelkästään siihen, että katson, miten hyvin viihdyn uuden tuttavuuteni seurassa, onko meillä yhdessä hauskaa ja onko meillä muitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita kuin se, missä yhteydessä alunperin tavattiin. Alussa yhteydenpito perustuu ainoastaan siihen, mitä teemme yhdessä. Jos näitä yhdessä tehtäviä asioita ei ole kuin yksi, yhteydenpito (vapaa-ajalla)  ei tietenkään ole kovin tiivistä. Esimerkiksi työkaverin kanssa tehdään vain töitä  ja harrastuskaverin kanssa käydään harrastamassa. 

Mulla ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa tekisin kaiken yhdessä ja jolle puhuisin kaikesta. Olisi aika epärealista odottaakaan löytävänsä aikuisiällä ihmistä, joka asuisi riittävän lähellä ja joka olisi halukas tekemään kanssani kaikkia niitä asioita, joita haluan tehdä ja joka olisi täysin samanhenkinen kanssani. Sen vuoksi mulla on muutama hyvä ystävä sekä useampi kaveri. Ystävät ovat niitä. joille voin kertoa mieltäni vaivaavista asioistakin (esim taannoin syöpäepäily), mutta kavereille en niistä avaudu. 

Tutustuessaan ihmiset antavat itsestään varsin usein hyvän vaikutelman. Se on aika sama juttu kuin ensitreffeilläkin. Kuitenkin todellinen toiseen tutustuminen kestää pitkään. Mulle on esim erittäin tärkeää, millä tavoin toinen puhuu muista ihmisistä. Kertooko esim negatiivisella tavalla anopistaan tai kertooko yleensäkin mulle sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät millään tavalla kuuluisi mulle. Tapa, millä hän kertoo seläntakana muiden asioista minulle, on myös tapa, jolla hän kertoisi seläntakana minun asioistani muille. Tällaisista ihmisistä ei voi koskaan tulla ystäviäni, mutta kavereita kylläkin, jos on jokin yhteinen harrastus tai ollaan samassa työpaikassa. Heille en kuitenkaan koskaan kerro itsestäni mitään kovin henkilökohtaista. "Juoruiluominaisuus" ei yleensä tule esille parissa kuukaudessa, koska alussa on muutakin juteltavaa, mutta parissa vuodessa kyllä tulee, jos sellainen ominaisuus toisessa on. 

Jos taas uusi tuttavuus avautuu mulle kovin nopeasti henkilökohtaisista asioistaan, joilla ei ole siihen tilanteeseen nähden mitään merkitystä, ihmettelen miksi. Miksi hän kertoo näitä ihmiselle, jota ei oikeastaan edes vielä tunne ja sen vuoksi ei millään tasolla voi luottaakaan. Tietenkin, jos ollaan vaikka ravintolassa syömässä, voi mainita tehdystä laihdutusleikkauksesta, koska se nyt liittyy määrään, mitä voi syödä. Mutta esimerkiksi koulukiusaamistausta taas ei mitenkään liittyisi ravintolassa syömiseen. Tällaisten ihmisten kohdalla mietin, mikä on heidän tarkoituksensa kertoa näitä asioita minulle näin nopeasti. Asioita, joita pitäisi kertoa vasta sitten, kun tuntee toisen jo hyvin ja tietää voivansa luottaa toiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.

Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.

Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.

Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.

Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.

On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).

Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.

Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.

Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä  onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan. 

Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien  myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.

Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen. 

En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?

Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?

Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?

Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?

Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.

Mä ymmärrän sinua, vaikka itse olenkin luonteeltani aivan erilainen. Parissa kuukaudessa en kerro uudelle tuttavuudelle itsestäni vielä kovinkaan paljoa. Voin kertoa, mitä teen työkseni, minkä ikäiset lapset mulla on, olenko parisuhteessa vai en jne. Mutta en esim kerro, mitä aikuiset lapseni tekevät, mitä uskontokuntaa edustan, millainen on ollut lapsuuteni, millaisia sairauksia mulla on  tms henkilökohtaista. Ensimmäinen puoli vuotta menee aina pelkästään siihen, että katson, miten hyvin viihdyn uuden tuttavuuteni seurassa, onko meillä yhdessä hauskaa ja onko meillä muitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita kuin se, missä yhteydessä alunperin tavattiin. Alussa yhteydenpito perustuu ainoastaan siihen, mitä teemme yhdessä. Jos näitä yhdessä tehtäviä asioita ei ole kuin yksi, yhteydenpito (vapaa-ajalla)  ei tietenkään ole kovin tiivistä. Esimerkiksi työkaverin kanssa tehdään vain töitä  ja harrastuskaverin kanssa käydään harrastamassa. 

Mulla ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa tekisin kaiken yhdessä ja jolle puhuisin kaikesta. Olisi aika epärealista odottaakaan löytävänsä aikuisiällä ihmistä, joka asuisi riittävän lähellä ja joka olisi halukas tekemään kanssani kaikkia niitä asioita, joita haluan tehdä ja joka olisi täysin samanhenkinen kanssani. Sen vuoksi mulla on muutama hyvä ystävä sekä useampi kaveri. Ystävät ovat niitä. joille voin kertoa mieltäni vaivaavista asioistakin (esim taannoin syöpäepäily), mutta kavereille en niistä avaudu. 

Tutustuessaan ihmiset antavat itsestään varsin usein hyvän vaikutelman. Se on aika sama juttu kuin ensitreffeilläkin. Kuitenkin todellinen toiseen tutustuminen kestää pitkään. Mulle on esim erittäin tärkeää, millä tavoin toinen puhuu muista ihmisistä. Kertooko esim negatiivisella tavalla anopistaan tai kertooko yleensäkin mulle sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät millään tavalla kuuluisi mulle. Tapa, millä hän kertoo seläntakana muiden asioista minulle, on myös tapa, jolla hän kertoisi seläntakana minun asioistani muille. Tällaisista ihmisistä ei voi koskaan tulla ystäviäni, mutta kavereita kylläkin, jos on jokin yhteinen harrastus tai ollaan samassa työpaikassa. Heille en kuitenkaan koskaan kerro itsestäni mitään kovin henkilökohtaista. "Juoruiluominaisuus" ei yleensä tule esille parissa kuukaudessa, koska alussa on muutakin juteltavaa, mutta parissa vuodessa kyllä tulee, jos sellainen ominaisuus toisessa on. 

Jos taas uusi tuttavuus avautuu mulle kovin nopeasti henkilökohtaisista asioistaan, joilla ei ole siihen tilanteeseen nähden mitään merkitystä, ihmettelen miksi. Miksi hän kertoo näitä ihmiselle, jota ei oikeastaan edes vielä tunne ja sen vuoksi ei millään tasolla voi luottaakaan. Tietenkin, jos ollaan vaikka ravintolassa syömässä, voi mainita tehdystä laihdutusleikkauksesta, koska se nyt liittyy määrään, mitä voi syödä. Mutta esimerkiksi koulukiusaamistausta taas ei mitenkään liittyisi ravintolassa syömiseen. Tällaisten ihmisten kohdalla mietin, mikä on heidän tarkoituksensa kertoa näitä asioita minulle näin nopeasti. Asioita, joita pitäisi kertoa vasta sitten, kun tuntee toisen jo hyvin ja tietää voivansa luottaa toiseen. 

Erinomainen esimerkki ihmisestä, jolla on välttelevä kiintymyssuhdetyyli.

Jos etsin ystävää, mutta saan tästä ihmisestä vain tuttavan, niin lopputulos on mielestäni huono. En ole kiinnostunut keräämään laajaa verkostoa ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Tuota noin, juurihan sinä kerroit tuossa mitä odotuksia sinulla on ystävyyden suhteen. Eikö toisella osapuolella saa myös olla odotuksia ystävyyden suhteen siinä missä sinullakin? Vai oletko sinä ainoa, joka saa määritellä ystävyytenne luonteen?

Täsmennän...juuri tuosta syystä en ystävysty parissa kuukaudessa vaan ystävystymiseen menee usein parikin vuotta. Ensin tarvitaan tutustuminen ja sitten kaveruus. Tänä aikana selviää, haluaako toinen ystävyyden sisältävän velvollisuuksia ja mitä muita odotuksia toinen ystävyydelleen asettaa. Jos käsityksemme ystävyydestä eivät kohtaa, silloin meistä ei tietenkään tule ystäviä. Kavereita voidaan olla edelleenkin. Ystävyyden syntymisen edellytyksenä mulle on, että toinenkaan ei halua ystävyyden olevan velvollisuus eikä halua, että siitä tulee millään tavalla pakkopullaa. Enhän minäkään sovi ystäväksi sellaiselle, jonka odotuksiin ja vaatimuksiin en voi tai en halua vastata, vaan hän tarvitsee ystäväkseen ihan toisenlaisen ihmisen kuin minä. Ystävyys ei ole mulle mikään molempia tyydyttävä kompromissi vaan ihmissuhde, jolta kumpikin haluaa samaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.

Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.

Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.

Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.

Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.

On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).

Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.

Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.

Mulle tuo tarkoittaa, että elää tässä hetkessä mukavan ihmisen seurassa eikä odota, että suhteesta syntyisi koko loppuelämän kestävä ystävyys tai mikään "sielunsiskous". Ystävystyminen ei siis ole tavoitteena ollenkaan vaan ainoastaan se, että toisen seurassa on juuri nyt - mitä ikinä  onkaan hänen kanssaan tekemässä - mukavaa. Tällä tavalla mulle on syntynyt myös ystävyyksiä, jopa päälle nelikymppisenä, mutta kaikista kivoista ihmisistä ei ole tullut ystäviäni enkä ole sitä koskaan odottanutkaan. 

Mä ymmärrän hyvin tuon, että jos on puolen vuoden ajan paljon tekemisissä, niin silloin varmasti herkästi toiseen kiintyykin, varsinkin jos odottaa ystävyyttä. Mulla taas on elämässäni niin paljon kaikkea muutakin, että en perhettäni lukuunottamatta ehdi olla puolessa vuodessa kenenkään uuden ihmisen kanssa paljon tekemisissä. Mulle uusi tuttavuus on prioriteeteissa aina viimeinen eli häneen käytän vähiten aikaani ja vasta vuosien  myötä tästä ihmisestä voi tulla läheinen ja alan käyttää hänen kanssaan olemiseen enemmän aikaa. En nimittäin vähennä yhteydenpitoa jo olemassa oleviin ystäviini sen vuoksi, että olen tutustunut johonkin uuteen mukavaan ihmiseen. Tiedän, että moni toimii näin ja vanhat ystävät jäävät, kun uusia kivoja löytyy tilalle. Mä toimin toisin ja uudelle ihmiselle tarvittava aika pitää löytyä jostain muualta kuin muilta ihmissuhteiltani. Joskus elämäntilanteet muuttuvat (lapset kasvavat, lyhentää työaikaansa, ulkoilutusta tarvitsevasta koirasta aika jättää, lopettaa jonkun aikaa vievän harrastuksen, hankkii viikkosiivoojan tms) ja toiseen voi ryhtyä pitämään yhteyttä enemmän kuin aikaisemmin. Uusi ihmissuhde ei ota paikkaa mun elämässäni sivuuttaen muita ihmissuhteitani, mutta ymmärrän niitä ihmisiä, joille on tärkeää alusta alkaen tiivis yhteydenpito ja nopea ystävystyminen.

Samastun tähän täysin, ja luulen että näin se monella meneekin. Varsinkin vanhemmalla iällä, kun elämässä on jo niin paljon kaikkia. Odotukset voi olla tosi erilaisia - vaikka toinen on nauttinut vain kivasta kohtaamisesta, toinen odottaakin jonkinlaista sitoutumista ystävyyteen. 

En odota sitoutumista, vaan sitä että jos joku näyttää viihtyvän seurassani, hän ei yhtäkkiä muuta mieltään. Tai jos hän sanoo esim "hei nähdään pian uudelleen", mutta lopettaakin yhteydenpidon seuraavalla viikolla.. Kyllähän se syö todella paljon luottoa ihmisiin - pitääkö kaikkea toisten sanomaa epäillä jotta ei muodostu niitä turhia odotuksia?

Ylipäätään, miten jaksaa kerta toisensa jälkeen avata itseään muille, jos tuttavuudet kestää vain sen pari kuukautta - vuoden max? Olenko outo kun ajattelen että jos tutustun johonkuhun syvällisemmin (puolin toisin), on rankkaa kun menettää ko ihmisen?

Esim tuo viimeisin ystävyyden lopettaja hoisi välillä vanhaa sairasta äitiään. Minä huolehdin (siis henkisesti) sekä hänestä että äidistään koska välitin tästä ihmisestä - nyt en tiedä enää ikinä kuinka he voivat ja jaksavat. Olenko ihan liian empaattinen tai rajaton kun ajattelen näin? Että jos tutustun ihmisiin, he kertovat minulle henkilökohtaisia asioita, niin alan välittää niistä asioista ja niiden poistuminen elämästäni tuntuu pahalta? Tai kun olen kertonut omasta elämästäni vastaavia asioita, niin kun ystävyys päättyy, tuntuu että olen antanut itsestäni liikaa?

Niin, musta ainakin on tullut tosi epävarma siitä mikä on normaalia ja mikä ei - että olenko jotenkin häiriintynyt kun ylipäätään kiinnyn ihmisiin jos muilta siihen menee vuosia/vuosikymmeniä, ja sillä välin on ihan yksi ja sama jos ihmisestä ei enää koskaan kuulekaan mitään?

Ja tottakai nämä ihmissuhteet on varmaankin mulle tärkeämpiä kuin sellaiselle jolla on jo x ystävää. Mulla kun ei todellakaan ole, sehän se on se pointti. Onko tässä samanlainen noidankehä kuin ekan työpaikan saannissa - tarvitset työkokemusta saadaksesi työn, mutta sulla ei sitä ole koska juuri siksi olet hakemassa töitä 🙄.

Mä ymmärrän sinua, vaikka itse olenkin luonteeltani aivan erilainen. Parissa kuukaudessa en kerro uudelle tuttavuudelle itsestäni vielä kovinkaan paljoa. Voin kertoa, mitä teen työkseni, minkä ikäiset lapset mulla on, olenko parisuhteessa vai en jne. Mutta en esim kerro, mitä aikuiset lapseni tekevät, mitä uskontokuntaa edustan, millainen on ollut lapsuuteni, millaisia sairauksia mulla on  tms henkilökohtaista. Ensimmäinen puoli vuotta menee aina pelkästään siihen, että katson, miten hyvin viihdyn uuden tuttavuuteni seurassa, onko meillä yhdessä hauskaa ja onko meillä muitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita kuin se, missä yhteydessä alunperin tavattiin. Alussa yhteydenpito perustuu ainoastaan siihen, mitä teemme yhdessä. Jos näitä yhdessä tehtäviä asioita ei ole kuin yksi, yhteydenpito (vapaa-ajalla)  ei tietenkään ole kovin tiivistä. Esimerkiksi työkaverin kanssa tehdään vain töitä  ja harrastuskaverin kanssa käydään harrastamassa. 

Mulla ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa tekisin kaiken yhdessä ja jolle puhuisin kaikesta. Olisi aika epärealista odottaakaan löytävänsä aikuisiällä ihmistä, joka asuisi riittävän lähellä ja joka olisi halukas tekemään kanssani kaikkia niitä asioita, joita haluan tehdä ja joka olisi täysin samanhenkinen kanssani. Sen vuoksi mulla on muutama hyvä ystävä sekä useampi kaveri. Ystävät ovat niitä. joille voin kertoa mieltäni vaivaavista asioistakin (esim taannoin syöpäepäily), mutta kavereille en niistä avaudu. 

Tutustuessaan ihmiset antavat itsestään varsin usein hyvän vaikutelman. Se on aika sama juttu kuin ensitreffeilläkin. Kuitenkin todellinen toiseen tutustuminen kestää pitkään. Mulle on esim erittäin tärkeää, millä tavoin toinen puhuu muista ihmisistä. Kertooko esim negatiivisella tavalla anopistaan tai kertooko yleensäkin mulle sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät millään tavalla kuuluisi mulle. Tapa, millä hän kertoo seläntakana muiden asioista minulle, on myös tapa, jolla hän kertoisi seläntakana minun asioistani muille. Tällaisista ihmisistä ei voi koskaan tulla ystäviäni, mutta kavereita kylläkin, jos on jokin yhteinen harrastus tai ollaan samassa työpaikassa. Heille en kuitenkaan koskaan kerro itsestäni mitään kovin henkilökohtaista. "Juoruiluominaisuus" ei yleensä tule esille parissa kuukaudessa, koska alussa on muutakin juteltavaa, mutta parissa vuodessa kyllä tulee, jos sellainen ominaisuus toisessa on. 

Jos taas uusi tuttavuus avautuu mulle kovin nopeasti henkilökohtaisista asioistaan, joilla ei ole siihen tilanteeseen nähden mitään merkitystä, ihmettelen miksi. Miksi hän kertoo näitä ihmiselle, jota ei oikeastaan edes vielä tunne ja sen vuoksi ei millään tasolla voi luottaakaan. Tietenkin, jos ollaan vaikka ravintolassa syömässä, voi mainita tehdystä laihdutusleikkauksesta, koska se nyt liittyy määrään, mitä voi syödä. Mutta esimerkiksi koulukiusaamistausta taas ei mitenkään liittyisi ravintolassa syömiseen. Tällaisten ihmisten kohdalla mietin, mikä on heidän tarkoituksensa kertoa näitä asioita minulle näin nopeasti. Asioita, joita pitäisi kertoa vasta sitten, kun tuntee toisen jo hyvin ja tietää voivansa luottaa toiseen. 

Erinomainen esimerkki ihmisestä, jolla on välttelevä kiintymyssuhdetyyli.

Mulla varmaan onkin enkä pidä sitä mitenkään huonona asiana, että en avaudu elämästäni jokaiselle puolitutulle enkä tee tunne-elämästäni muiden ihmisten läpikulkupaikkaa. Mulla on tosin muissakin asioissa kuin ihmissuhteissa motto "parempi katsoa kuin katua". Olen esim rahan suhteen säästäväinen ja hillitsen kaupoissa mielitekojani aika hyvin. Sijoitan mieluummin kuin kulutan. Kun teen elämässäni jonkun isomman muutoksen, olen harkinnut muutosta sitä ennen jo hyvin pitkään ja miettinyt asiaa monelta kantilta. En tee hätiköityjä päätöksiä. En ihmissuhteissanikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Tuota noin, juurihan sinä kerroit tuossa mitä odotuksia sinulla on ystävyyden suhteen. Eikö toisella osapuolella saa myös olla odotuksia ystävyyden suhteen siinä missä sinullakin? Vai oletko sinä ainoa, joka saa määritellä ystävyytenne luonteen?

Täsmennän...juuri tuosta syystä en ystävysty parissa kuukaudessa vaan ystävystymiseen menee usein parikin vuotta. Ensin tarvitaan tutustuminen ja sitten kaveruus. Tänä aikana selviää, haluaako toinen ystävyyden sisältävän velvollisuuksia ja mitä muita odotuksia toinen ystävyydelleen asettaa. Jos käsityksemme ystävyydestä eivät kohtaa, silloin meistä ei tietenkään tule ystäviä. Kavereita voidaan olla edelleenkin. Ystävyyden syntymisen edellytyksenä mulle on, että toinenkaan ei halua ystävyyden olevan velvollisuus eikä halua, että siitä tulee millään tavalla pakkopullaa. Enhän minäkään sovi ystäväksi sellaiselle, jonka odotuksiin ja vaatimuksiin en voi tai en halua vastata, vaan hän tarvitsee ystäväkseen ihan toisenlaisen ihmisen kuin minä. Ystävyys ei ole mulle mikään molempia tyydyttävä kompromissi vaan ihmissuhde, jolta kumpikin haluaa samaa. 

Mulla vaan ei mene perille, miten voit pitää jostakusta, mutta hänen kanssaan vuorovaikuttaminen useammin kuin muutaman kerran vuodessa tuntuu pahalta. Eihän hyvistä asioista sanota että ne on "velvollisuuksia"! Eli sulla on ihminen josta pidät ja jonka kanssa on kiva jutella ja nähdä.. Mutta sulle tulee vain jokunen kerta vuodessa mieleen että haluat tehdä näitä kivoja asioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.

Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.

Selvennän...mulle vaatimista ja painostavaa olisi esimerkiksi se, että mun pitäisi laittaa ystävälleni joka viikko tekstivisti ilman, että mulla on hänelle mitään asiaa. Mä laitan viestiä silloin, kun on jotain kerrottavaakin. En siksi, että ystäväni saisi multa viestin. Joskus on päiviä, jolloin tulee laitettua useitakin viestejä ja joskus voi olla aikoja, ettei ole pariin viikkoon omassa elämässä tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi tarvetta viestitellä. Mä en kysele ystäväni kuulumisia eikä hän kysele mun kuulumisiani, koska me kumpikin osataan ihan oma-aloitteisesti kertoa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään viestittelyä ei vähään aikaan ole, kumpikin elää silloin tavallista arkista arkeaan eli töitä, kotitöitä ja perheen kanssa olemista.

Nuorena sikkuna elämässä tapahtuikin harva se päivä kaikenlaista enemmän tai vähemmän merkittävää. Pääsi opiskelemaan, oli bileitä, sai arvosanoja tenttituloksista, jännitti tenttejä, otti asuntolainan, sisusti asuntoaan ja osti uusia huonekaluja, tapasi uusia mielenkiintoisia miehiä, sai työpaikan, raskaustesti näytti miinusta tai plussaa jne, Mutta kun tulee ikää lisää, suurin osa päivistä on sellaisia, joissa ei tapahdu mitään, mitä ei olisi tapahtunut myös eilen, toissapäivänä jne. Arki muuttuu tylsemmäksi :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Tuota noin, juurihan sinä kerroit tuossa mitä odotuksia sinulla on ystävyyden suhteen. Eikö toisella osapuolella saa myös olla odotuksia ystävyyden suhteen siinä missä sinullakin? Vai oletko sinä ainoa, joka saa määritellä ystävyytenne luonteen?

Täsmennän...juuri tuosta syystä en ystävysty parissa kuukaudessa vaan ystävystymiseen menee usein parikin vuotta. Ensin tarvitaan tutustuminen ja sitten kaveruus. Tänä aikana selviää, haluaako toinen ystävyyden sisältävän velvollisuuksia ja mitä muita odotuksia toinen ystävyydelleen asettaa. Jos käsityksemme ystävyydestä eivät kohtaa, silloin meistä ei tietenkään tule ystäviä. Kavereita voidaan olla edelleenkin. Ystävyyden syntymisen edellytyksenä mulle on, että toinenkaan ei halua ystävyyden olevan velvollisuus eikä halua, että siitä tulee millään tavalla pakkopullaa. Enhän minäkään sovi ystäväksi sellaiselle, jonka odotuksiin ja vaatimuksiin en voi tai en halua vastata, vaan hän tarvitsee ystäväkseen ihan toisenlaisen ihmisen kuin minä. Ystävyys ei ole mulle mikään molempia tyydyttävä kompromissi vaan ihmissuhde, jolta kumpikin haluaa samaa. 

Mulla vaan ei mene perille, miten voit pitää jostakusta, mutta hänen kanssaan vuorovaikuttaminen useammin kuin muutaman kerran vuodessa tuntuu pahalta. Eihän hyvistä asioista sanota että ne on "velvollisuuksia"! Eli sulla on ihminen josta pidät ja jonka kanssa on kiva jutella ja nähdä.. Mutta sulle tulee vain jokunen kerta vuodessa mieleen että haluat tehdä näitä kivoja asioita?

Mä olen eri henkilö kuin tuo, joka on yhteydessä ystäviinsä vain muutaman kerran vuodessa. Pidän kyllä yhteyttä ystäviini useamman kerran kuukaudessa, mutta pidän vain silloin, kun se tuntuu musta luontevalta eli on jotain kerrottavaakin. Samoin toimivat ystäväni. Emme ajattele niin, että nyt mun pitää laittaa ystävälleni viestiä (koska edellisestä kerrasta on jo niin kauan), vaikka mitään asiaa ei olekaan. Hyvä ystävyys mielestäni kestää sen, että välillä eletään niin tasapaksua arkea molemminpuolin, ettei ole mitään erityistä asiaa. Mutta kun taas huomaa ilmoituksen jostain molempia kiinnostavasta tapahtumasta, kysyy ystävältä, kiinnostaisiko tätä lähteä mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.

Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.

Selvennän...mulle vaatimista ja painostavaa olisi esimerkiksi se, että mun pitäisi laittaa ystävälleni joka viikko tekstivisti ilman, että mulla on hänelle mitään asiaa. Mä laitan viestiä silloin, kun on jotain kerrottavaakin. En siksi, että ystäväni saisi multa viestin. Joskus on päiviä, jolloin tulee laitettua useitakin viestejä ja joskus voi olla aikoja, ettei ole pariin viikkoon omassa elämässä tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi tarvetta viestitellä. Mä en kysele ystäväni kuulumisia eikä hän kysele mun kuulumisiani, koska me kumpikin osataan ihan oma-aloitteisesti kertoa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään viestittelyä ei vähään aikaan ole, kumpikin elää silloin tavallista arkista arkeaan eli töitä, kotitöitä ja perheen kanssa olemista.

Nuorena sikkuna elämässä tapahtuikin harva se päivä kaikenlaista enemmän tai vähemmän merkittävää. Pääsi opiskelemaan, oli bileitä, sai arvosanoja tenttituloksista, jännitti tenttejä, otti asuntolainan, sisusti asuntoaan ja osti uusia huonekaluja, tapasi uusia mielenkiintoisia miehiä, sai työpaikan, raskaustesti näytti miinusta tai plussaa jne, Mutta kun tulee ikää lisää, suurin osa päivistä on sellaisia, joissa ei tapahdu mitään, mitä ei olisi tapahtunut myös eilen, toissapäivänä jne. Arki muuttuu tylsemmäksi :)

Entä jos sun kaverilla tapahtuisikin jotain kertomisen arvoista melkein joka viikko - alkaisiko sinua ahdistaa kun hän laittaisi joka viikko viestiä? Ja laittaisitko itse silti jotain viestiä oma-aloitteisesti, vaikka kaverisi viestisi useammin?

Jos vastaat ei - kyllä, niin silloinhan tilanteesi on ihan eri kuin mistä on puhe! (= siitä, että toinen ahdistuu jos yhteydenottoja on enemmän kuin muutama kerta vuodessa, ja toinen ei itse ota ikinä yhteyttä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Kukaan ei vieläkään ole kommentoinut siihen, että kuinka UUSI tuttavuus pääsee kehittymään ystävyydeksi, jos yhteydenpito tapahtuu muutaman kuukauden välein. Te puhutte ilmeisesti vuosikymmeniä kestäneistä ystävyyksistä - sellainenhan on ihan eri asia kuin uusi tuttavuus. Mulla ainakin loppuu mielikuvitus miten keneenkään tutustuu jos hänen kanssaan kommunikoi esim vain kerran kuussa.

Ja kun esim minä kaipaan elämääni ystäviä ja sosiaalisuutta - saanko sitä kerran kuussa tapahtuvalla viestinvaihdolla ja pari kertaa vuodessa näkemisellä? En. Tämähän on sama kuin sanoisi perhettä toivovalle että käy pari kertaa vuodessa hoitamassa naapurin lapsia... Ja kuulostaa oudolta ettei ystävien kanssa vaihdettaisi kuulumisia. Siis ette keskustele esim työnhausta, uuden työn saamisesta, matkoista, flunssasta, uuden auton ostosta..? Mitä kaikkea ihmisten elämään nyt kuuluukaan, niin tällaiset keskustelut ja kertomiset on jotain mikä ei kuulu ystävyyteen? Ette tiedä missä kaveri on töissä, tai onko hän menny naimisiin, hakenut kouluun, viettänyt kuukauden Australiassa.. Oikeasti?

Onko siis vastaus todellakin että aikuisena vaan on täysin mahdotonta saada uusia ystäviä. Joka yrittää, on naiivi ja typerä? Jos ainoa realistinen sosiaalinen kanssakäyminen on sellaista joka tapahtuu muutaman kerran vuodessa eikä edes kuulumisia kuulu vaihtaa, niin sitähän se tarkoittaa, sillä ei tällainen ole (uuden tuttavuuden ollessa kyseessä) ystävyyttä, se on vain joku jota tervehtii kun vastaan tulee.

Älkääkä taas viitsikö tuosta "mä en laske kuka ottaa yhteyttä". Näin sanovat vain ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet sitä millaista on olla ainoa aktiivinen. Tälläkin palstalla on ollut lukemattomia keskusteluja siitä, kuinka päästä eroon tuttavasta johon ei halua pitää yhteyttä. Aina ratkaisu on "ala vastata viiveellä äläkä itse ota yhteyttä, kyllä jokainen normaali ihminen pian ymmärtää ettei ole kaivattua seuraa"! Ja nyt nämä poishivuttamisen merkit pitäisi vaan ignoorata kuukausi toisensa jälkeen 🙄.

No mä voin kertoa esimerkin omasta elämästäni. 

Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut kohta 20 vuotta. Tutustuin tähän ihmiseen, kun menin uuteen työpaikkaan.  Ensimmäiset vuodet oltiin samassa työpaikassa ja oltiin työpari. Viihdyttiin hyvin yhdessä, vaikka välillä oli pientä riitaakin. Ne riidat kuitenkin liittyivät työasioihin ja pystyttiin käsittelemään ja ratkaisemaan ongelmat molempia tyydyttävillä kompromisseilla.  Olimme vain työkavereita emmekä pitäneet yhteyttä vapaa-ajalla. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja puoli vuotta sen jälkeen hänen pomonsa soitti mulle ja kysyi, kiinnostaisiko mua vaihtaa työpaikkaa. Siellä oli tullut uusi työtehtävä ja entinen työkaverini oli suositellut mua siihen. Vaihdoin siis työpaikkaa, oltiin taas työkavereita ja koska meillä oli yhteinen työhuone, tuli juteltua jo muustakin kuin vain työasioista. Maanantaina kerrottiin viikonlopun tapahtumista, lomia ennen lomasuunnitelmista jne. Puolisoiden, lasten, kissojen ja koirien nimet alkoivat tulla tutuiksi. Samoin missä asuu, millaisisa asioita tekee vapaa-ajalla jne. Työkaveruus muuttui kaveruudeksi ja saatoimme käydä joskus helteisinä kesäpäivinä työpäivän päätteeksi oluella. Muutaman vuoden päästä minä sain työtarjouksen firmasta ja tähän tarjoukseen liittyi mahdollisuus ostaa osuus yrityksen osakkeista. Olin koko elämäni ollut palkansaaja ja nyt oli mahdollisuus alkaa tehdä työtä myös itselleen. Vaihdoin työpaikkaa enkä pitänyt yhteyttä tähän kaveriini pariin vuoteen. Mutta meillekin syntyi tarve uudelle työntekijälle ja sama osakkuusmahdollisuus, joten soitin tälle kaverilleni ja kysyin, kiinnostaisiko. Käytiin yhdessä syömässä, kerroin yrityksestä ja työtehtävistä sekä pyysin häntä soittamaan, jos kiinnostaa. Ei mennyt kauaa, kun olimme jo kolmatta kertaa samassa työpaikassa. Meillä oli pitkä yhteinen työhistoria ja myös se aiemmin syntynyt kaveruuskin taustalla, joten ei mennyt kovin kauaa, kun aloimme pitää yhteyttä toisiimme myös vapaa-ajallakin. Joskus ystävystymiseen voi siis mennä todellakin vuosia. Ei meillä olisi ollut ensimmäisessä yhteisessä työpaikassamme mitään sellaista yhteistä, jonka vuoksi kumpikaan olisi halunnut pitää yhteyttä vapaa-ajalla. Olemme luonteiltamme toistemme vastakohtia. Mulla on nk lehmän hermot ja hän taas tulistuu hyvin nopeasti. Tarvittiin vuosien "siedätyshoito", jotta vässykän ja dynamiitin ystävyydelle oli mahdollisuuksia. Mua ei enää häiritse hänen tulistumisensa eikä häntäkään ärsytä mun lehmän hermoni.

Ymmärrän sen, että jos sosiaalisia suhteita on vain vähän tai pahimmillaan ei lainkaan, silloin ihminen voi kokea kiirettä ystävystyä. Silloin pitäisi kuitenkin tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita nopeaan ystävystymiseen. Ongelma tietenkin on, että se ei lue kenenkään otsassa ja uudesta ihmisestä on vaikea etukäteen tietää, onko juuri hänen kanssaan ystävystyminen edes mahdollista. Pettymyksiä tulee, jos itse menee rytinällä ystävystymään ja toisella ei olekaan halua nopeaan ystävystymiseen tai edes tarvetta uusille ystäville. Uusi tuttavuus voi olla ihan tyytyväinen nykyiseen ihmissuhteidensa määrään ja jollain on jopa liikaa, jos on esimerkiksi perheen lisäksi iäkkäät vanhemmat, joista pitää huolehtia. Jossain vaiheessa elämää sulla voi olla samaan aikaan iäkkäät vanhempasi, oma puolisosi, vielä kotona asuva teini, perheen perustaneet aikuiset lapset ja vielä lapsenlapsesikin, joita sun odotetaan ainakin välillä  hoitavan,  ystävien ja sisarusten lisäksi ja heille kaikille sulta pitää riittää aikaa. Ja vielä pitäisi löytyä aikaa ihan yksin olemiseenkin eikä olla aina jonkun käytettävissä. 

Ymmärrän pointtisi, mutta kertomuksesi on myös esimerkki kuinka sattumanvaraista ja harvinaista on kehittää se kaveruus edes vuosien mittaan. Yksikin erilainen firmanvaihto, ja ette olisi ystäviä. Esim itse olen muuttanut aikuisiällä töiden takia kaupunkia muutaman vuoden välein - tuollainen vasta vuosien mittaan kehittyvä kaveruus on jo siitä syystä täysin mahdotonta. Kaikki tuttavuudet jäävät tuolle sun kertomuksen ekalle tasolle, eikä siltä tasolta esim muuttamisen jälkeen pidetä enää yhteyttä.

Tämä siitä yksinäisyydestä tekee juuri vaikeaa - mitä enemmän kommentteja lukee, sitä mahdottomammalta näyttää. Pitäisi olla valmiiksi ystävälauma ettei vahingossa pidä liikaa yhteyttä tai kiinny keneenkään, pitäisi solmia tosi suuri määrä pinnallisia tuttavuuksia että niistä ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy joksikin vuosien mittaan, ja vielä pitäisi asua näiden ihmisten kanssa samassa kaupungissa ne vuosikaudet. Sekä tietty kummankin elämäntilanne pitäisi sallia tämä kaikki.

Ps. Mulla ei ole lapsia eikä sukua, joten sama meno sitten varmaan jatkuu vanhainkotiin saakka...

Minulla on narsistinen perhe. Eivät toimivasta perheestä tulevat ymmärrä miten totaalisen yksin ihmisen on silloin, jos hänellä ei ole mahdollisuutta tukeutua sukuunsa.

Miten me löytäisimme toisemme? Käytättekö Kik-sovellusta, perustetaanko oma ryhmä sinne? Täällä vaikuttaa olevan paljon mahtavia tyyppejä :)

5000. viesti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.

Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.

Selvennän...mulle vaatimista ja painostavaa olisi esimerkiksi se, että mun pitäisi laittaa ystävälleni joka viikko tekstivisti ilman, että mulla on hänelle mitään asiaa. Mä laitan viestiä silloin, kun on jotain kerrottavaakin. En siksi, että ystäväni saisi multa viestin. Joskus on päiviä, jolloin tulee laitettua useitakin viestejä ja joskus voi olla aikoja, ettei ole pariin viikkoon omassa elämässä tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi tarvetta viestitellä. Mä en kysele ystäväni kuulumisia eikä hän kysele mun kuulumisiani, koska me kumpikin osataan ihan oma-aloitteisesti kertoa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään viestittelyä ei vähään aikaan ole, kumpikin elää silloin tavallista arkista arkeaan eli töitä, kotitöitä ja perheen kanssa olemista.

Nuorena sikkuna elämässä tapahtuikin harva se päivä kaikenlaista enemmän tai vähemmän merkittävää. Pääsi opiskelemaan, oli bileitä, sai arvosanoja tenttituloksista, jännitti tenttejä, otti asuntolainan, sisusti asuntoaan ja osti uusia huonekaluja, tapasi uusia mielenkiintoisia miehiä, sai työpaikan, raskaustesti näytti miinusta tai plussaa jne, Mutta kun tulee ikää lisää, suurin osa päivistä on sellaisia, joissa ei tapahdu mitään, mitä ei olisi tapahtunut myös eilen, toissapäivänä jne. Arki muuttuu tylsemmäksi :)

Entä jos sun kaverilla tapahtuisikin jotain kertomisen arvoista melkein joka viikko - alkaisiko sinua ahdistaa kun hän laittaisi joka viikko viestiä? Ja laittaisitko itse silti jotain viestiä oma-aloitteisesti, vaikka kaverisi viestisi useammin?

Jos vastaat ei - kyllä, niin silloinhan tilanteesi on ihan eri kuin mistä on puhe! (= siitä, että toinen ahdistuu jos yhteydenottoja on enemmän kuin muutama kerta vuodessa, ja toinen ei itse ota ikinä yhteyttä).

Todennäköisesti alkaisi ahdistaa jossain vaiheessa, jos viikottaista viestittelyä olisi pidemmän aikaa. Ja puhun nyt siis tässä vaiheessa kaverista, mitä termiä sinäkin käytit. Toki tuossakin nyt olisi merkitystä silläkin, mitä ne viikottaiset asiat olisivat. 

Ystävä on taas vähän eri juttu, koska esimerkiksi vakava sairastuminen tai avioero voi olla tilanne, jolloin haluaa olla ystäväänsä yhteyksissä enemmän kuin normaalisti. Tarvitsee siis ystävänsä tukea, rohkaisua, ehkä ihan konkreettistakin apua jne vaikeassa elämäntilanteessa eikä silloin haittaa edes viestittely tai soittaminen vaikka joka päivä. Tai jos ystävän elämässä tapahtuu jotain sellaista, mistä hän on ihan intopinkeenä pidemmän aikaa, esim talon rakentaminen. Ei mua ahdistaisi, jos ystävä kertoisi mulle viikottain, miten rakennusprojekti etenee. Mutta alkaisi ahdistaa, jos kertoisi rakennusprojektistaan joka päivä. 

Aikuisiällä mun ystävikseni on valikoitunut itseni kaltaisia aika tylsiä ja tavallisia ihmisiä, joiden elämässä ei joka viikko tapahdu jotain merkittävää. Tuttava- ja kaveripiiristä - sukulaisistakin - kuitenkin löytyy ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan yhtä vuoristorataa, mutta mä olen aivan liian tylsä ihminen heidän ystävikseen. Voin kyllä kuunnella, myötäelää ja lohduttaakin sekä iloita heidän puolestaan onnistumisista ja mitä kaikkea nyt sitten heidän elämässään kulloinkin tapahtuu, mutta ystävyystasolle niin erilaisten ihmisten kanssa en ole tähän ikään mennessä vielä päätynyt. 

En laske viestien määriä ja on yhdentekevää, saanko monta viestiä vai en yhtään. Mä laitan viestiä sitten, kun mulla on jotain asiaakin. Toki vastaan saamiini viesteihin, jos katson, että niihin on syytä vastata (esim tilanne, jossa ystävällä olisi vaikea sairaus tai eroprosessi meneillään, mutta sellaisiin "nice to know" -viesteihin en välttämättä vastaa). 

Oletteko kokeilleet kaverihaku.net-sivua? Miksei ole olemassa ystävä-tinderiä, jossa saman henkiset löytäisivät toisensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja joo varmasti on niitä persoonallisuushäiriöisiä henkilöitä jotka odottavat 24/7 kontaktia. Sen, ja "kaksi kertaa vuodessa aina toisen ehdottama puolen tunnin puhelu" välillä kai kuitenkin olisi jotain vaihtoehtoja? Esim itselle olisi ihan sopivaa sellainen että viestitään muutama kerta viikossa ja tavataan noin kerran kuussa, ihan karkeana esimerkkinä. Vähempikin ihan ok jos on kiireitä. Ja että sekä viestiminen että tapaamisten ehdottaminen olisi edes suunnilleen molemminpuolista. Jos tämän luokan yhteydenpito tuntuu toisesta liian velvoittavalta, niin ehkä sen toisen seurasta ei sitten kovin paljoa nautikaan? Onko tällaiset odotukset oikeasti ihan epärealistisia?

Itse olen ihminen jolla on paljon ystäviä ja vielä enemmän kavereita ja tuttavia. Ja pakko sanoa että odotuksesi ovat epärealistisia. Kuka aikuinen viestittelee kavereilleen viikottain, saati monta kertaa viikossa? Ystävyys oli viimeksi sellaista opiskeluaikoina. Nyt nelikymppisenä ystäviä nähdään harvoin. Peruskuulumiset vaihdetaan työkavereiden ja harrastustuttavien kanssa, ystävien kanssa kommunikointi on syvällisempää eikä varsinaisia "kuulumisia" oikeastaan raportoida koskaan. Ystävyys on pikemminkin mielentila, suurta rakkautta, kuin aktiivista yhteydenpitoa.

Kaveruudet ja tuttavuudet voivat muuttua ystävyyssuhteiksi, mutta siihen menee monta vuotta aikaa.

Itse ainakin olen hyvin varovainen tyyppien kanssa, jollaiselta sinäkin kuulostat. Vaatiminen ja odottaminen on pahinta. Uuden tuttavan kanssa viestintä ja yhdessäolo voi aluksi olla tiivistäkin, mutta kyse on tietynlaisesta "ihastumisvaiheesta". Samanlaisena se ei tule jatkumaan, kuten ei rakkaussuhteissakaan. Jos toiselta tulee signaalia tai suorasanainen toive/vaatimus, että toinen ei ole tyytyväinen vaan haluaa enemmän, otan ehdottomasti takapakkia. Saattaisin itsekin lopettaa tuttavuuden tuollaisessa tilanteessa, kun lyhyen tuntemisen jälkeen toinen haluaa aikalisää ja keskustella ystävyyden tulevaisuudesta ja esittää toiveita yhteydenpidosta. Minä haluan, että yhteydenpito on spontaania ja pakotonta, tapahtuu se sitten harvoin tai usein. Muu on painostavaa.

Itse en myöskään koskaan laske, kuka on aloitteellinen. Minua ei haittaa olla aloitteellinen aina, jos ystävä osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on vikansa.

Mä olen niin samaa mieltä, erityisesti tuosta boldaamastani kohdasta. Ystävyys ei ole mulle velvollisuus vaan vapaaehtoinen kiva asia. Jos ystävyyteen alkaa tulla vaatimuksia ja odotuksia, se muuttuu painostavaksi eikä ole enää ystävyyttä vaan pikemminkin eräänlainen hyötysuhde.

Se että ystävän kanssa on ylipäätään tekemisissä on "vaatimista ja painostusta"? Teille ilmeisesti ystävä on vain jokin rivi listassa. Nimi Facebookissa. Joku jonka kanssa ette edes halua olla tekemisissä, mutta jota nimitetään ystäväksi. En ymmärrä.

Tämähän on sama kuin olisitte muka tapailusuhteessa jonkin kanssa jota ette ikinä haluaisi/ehtisi tavata. Kun kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen kumppani kysyy että mikä meno, ollaanko me edes suhteessa kun ei koskaan nähdä, te vedätte pultit kuinka "mua ei kahlita tällä lailla, suhteen pitää olla vapaaehtoinen eikä pakotettu" ja se oli sen "suhteen" loppu. Ei, en rinnasta ystävyyttä parisuhteeseen, vaan tuohon ajattelumalliin että voisi muka olla olemassa ihmissuhde jossa ei kuitenkaan olla juuri missään tekemisissä, ja jossa toinen ei oikeastaan edes halua olla tekemisissä.

Selvennän...mulle vaatimista ja painostavaa olisi esimerkiksi se, että mun pitäisi laittaa ystävälleni joka viikko tekstivisti ilman, että mulla on hänelle mitään asiaa. Mä laitan viestiä silloin, kun on jotain kerrottavaakin. En siksi, että ystäväni saisi multa viestin. Joskus on päiviä, jolloin tulee laitettua useitakin viestejä ja joskus voi olla aikoja, ettei ole pariin viikkoon omassa elämässä tapahtunut mitään sellaista, mistä olisi tarvetta viestitellä. Mä en kysele ystäväni kuulumisia eikä hän kysele mun kuulumisiani, koska me kumpikin osataan ihan oma-aloitteisesti kertoa, jos on jotain kerrottavaa. Jos mitään viestittelyä ei vähään aikaan ole, kumpikin elää silloin tavallista arkista arkeaan eli töitä, kotitöitä ja perheen kanssa olemista.

Nuorena sikkuna elämässä tapahtuikin harva se päivä kaikenlaista enemmän tai vähemmän merkittävää. Pääsi opiskelemaan, oli bileitä, sai arvosanoja tenttituloksista, jännitti tenttejä, otti asuntolainan, sisusti asuntoaan ja osti uusia huonekaluja, tapasi uusia mielenkiintoisia miehiä, sai työpaikan, raskaustesti näytti miinusta tai plussaa jne, Mutta kun tulee ikää lisää, suurin osa päivistä on sellaisia, joissa ei tapahdu mitään, mitä ei olisi tapahtunut myös eilen, toissapäivänä jne. Arki muuttuu tylsemmäksi :)

irtisanoudu duunistasi

mene yliopistoon

biletä joka viikonloppu

muuta eri paikkakunnalle

harrasta seksiä eri väristen miesten kanssa ilman kortsuu

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeilleet kaverihaku.net-sivua? Miksei ole olemassa ystävä-tinderiä, jossa saman henkiset löytäisivät toisensa?

laadi esimerkki kaverin haku ilmoituksestasi

vaikapa näin:

Ritva 50v etsii ystävää jakamaan elämän ilot ja surut

töissä kaupan kassalla

harrastaa sauvakävelyä ja kirppiksiä (joskus samaanaikaan:))

olen raitis

en usko jesseen

kaksi kissaa ja aikuinen poika (joka asuu vielä kotona)

asun kontulassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeilleet kaverihaku.net-sivua? Miksei ole olemassa ystävä-tinderiä, jossa saman henkiset löytäisivät toisensa?

laadi esimerkki kaverin haku ilmoituksestasi

vaikapa näin:

Ritva 50v etsii ystävää jakamaan elämän ilot ja surut

töissä kaupan kassalla

harrastaa sauvakävelyä ja kirppiksiä (joskus samaanaikaan:))

olen raitis

en usko jesseen

kaksi kissaa ja aikuinen poika (joka asuu vielä kotona)

asun kontulassa

ritvalla menee lujaa on työkaverit, poika ja kissat ja vielä kirppikset....mihin se kaveria tarvii, kun ei käy ees baarissa?