Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Ihmiset on yksinäisiä siksikin, ettei heillä ole elävää yhteyttä Jeesukseen. Se on side jota ei voi muulla korvata. Siunausta...!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua se ei nyt haittaa vaikkeivat ole niin yhteyksissä. Viihdyn ja olen onnellinen yksin :) Mutta kaikilla näin ei ole että ovat yksin onnellisia niin heille tuo tilanne on ikävä.
näinsevainon kirjoitti:
Mua se ei nyt haittaa vaikkeivat ole niin yhteyksissä. Viihdyn ja olen onnellinen yksin :) Mutta kaikilla näin ei ole että ovat yksin onnellisia niin heille tuo tilanne on ikävä.
Mutta vasta kun oikeasti on yksin onnellinen, niin siitä toisesta ihmisestä on iloa ns oikealla tavalla. :)
Jolloin ei myöskään ole enää väliä, hylätäänkö vai hyväksytäänkö.
Täyttä elämää (niikuin se jokaiselle on mahdollista) pystyy elämään onnellisena, jos vain uskaltaa ja haluaa, oli kavereita tai ei!
Kukas mun kanssa pelaisi lautapelejä? Ilman humalaa. Niinpä.
Minusta on alkanut tuntua ettei edes ole järkeä hankkia "ystäviä". Pinnallisemmat kaveruudet sosiaalisuuden vuoksi ehkä onkin parhaita. Koska ns. Ystävät ei ole ikuisia, aina käy niin että erkaannutaan syystä tai toisesta. En jaksaisi enää panostaa ystävyyksiin, koska heihin ei voi luottaa. Perhe ja mies on ne keneen voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ihmiset joihin haluaisin tutustua haluavat juhlia.
On shamppanjateistinkejä, lakettelureissuja ym.
Tutustu siinä sitten.
Olen hiljattain raitistunut...en ole tutustunut missään raittiisiin ..eikä heitä juhlissa tapaa:(
Olen kohtalini suurinpiirtein hyväksynyt...
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset joihin haluaisin tutustua haluavat juhlia.
On shamppanjateistinkejä, lakettelureissuja ym.
Tutustu siinä sitten.
Olen hiljattain raitistunut...en ole tutustunut missään raittiisiin ..eikä heitä juhlissa tapaa:(
Olen kohtalini suurinpiirtein hyväksynyt...
Voithan sinä tavata ystäviä esim kahvilla ja leffassa?
Mitäs höpö puhetta toi on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on yksinäisiä siksikin, ettei heillä ole elävää yhteyttä Jeesukseen. Se on side jota ei voi muulla korvata. Siunausta...!
Jeesus on kaikkien kaveri:)
Kun uskot jesseen parhaaseen et tarvii juhlii, ystävii, kuka tarvii ees panokaverii?
Nyt jesse syömmessäin kotona istun yksin näin.
Ei oo teeveetä ei oo radioo...ettei jesse suutu..mun ainoo paras ystäväin
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset joihin haluaisin tutustua haluavat juhlia.
On shamppanjateistinkejä, lakettelureissuja ym.
Tutustu siinä sitten.
Olen hiljattain raitistunut...en ole tutustunut missään raittiisiin ..eikä heitä juhlissa tapaa:(
Olen kohtalini suurinpiirtein hyväksynyt...
Uusia tuttuja oon saanut:
- kavereiden kavereista
- harrastuskavereista
- työkavereista ja ex-työkavereita
- netistä
- kauemmista sukulaisista
- sukulaisten puolisoista
- ja yms.
- juhlista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset joihin haluaisin tutustua haluavat juhlia.
On shamppanjateistinkejä, lakettelureissuja ym.
Tutustu siinä sitten.
Olen hiljattain raitistunut...en ole tutustunut missään raittiisiin ..eikä heitä juhlissa tapaa:(
Olen kohtalini suurinpiirtein hyväksynyt...
Uusia tuttuja oon saanut:
- kavereiden kavereista
- harrastuskavereista
- työkavereista ja ex-työkavereita
- netistä
- kauemmista sukulaisista
- sukulaisten puolisoista
- ja yms.
- juhlista
Sukulaisiin välit täysin poikki
Muutin pysyvästi pois kotoa 16 vuotiaana.
koulutin ja kasvatin itseni siinä sivussa.
Nyt sit tämä raittiusongelma aikuisena
olen myös yrittäjä, joten työyhteisöä ei ole
kukaan ei varmaan usko tätä
myöskään lapsia ei ole
mies on ..ollut jo 30v sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle ei soita kuin kysyäkseen "ootko menossa, pääseekö kyydissä, voitko hakea".. jos jollekin tuntuo tutulta, niin mietipä miksi en oo sun kaveri.
Taas yksi ystäväksi luulemani lopetti yhteydenpidon. Tutustuimme syksyllä kun autoin häntä yhdessä asiassa, ja mielestäni tulimme tosi hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, jo ensitapaamiselta tuntui kuin oltaisiin vanhoja kavereita, jne jne. Välillä olin ainoa joka otti yhteyttä, mutta kun mainitsin asiasta, oli hän hyvin pahoitteleva ja kertoi kuinka hän vaan ei osaa niin viestiä, mutta haluaa kyllä olla yhteydessä, on ikävä, haluaa nähdä jne jne.
Noin kuukausi sitten vietettiin kiva ilta mun luona, katsottiin Netflixiä, syötiin, kaikki vaikutti olevan ok. Ystävä vielä sanoi moneen otteeseen kuinka oli ihan liian pitkä aika kun nähtiin, kuinka on kivaa, jne.
Tän illan jälkeen laitoin yhden kerran viestiä, vaihdettiin muutama viesti ihan normaalisti. Jäin odottamaan hänen puoleltaan kerrankin yhteydenottoa.. Kolmen viikon jälkeen kysäisin että mikä meno, ja kysyin suoraan että haluaako hän enää olla tekemisissä kun taas tuntuu jäävän niin yksipuoliseksi yhteydenpito.
No, sieltähän tuli sitten se "parempi ettei enää olla yhteydessä, oli kivaa mutta enää ei kiinnosta. On niin pitkä matkakin (tunti, toím huom, jonka minäkin voisin kulkea jos hän kutsuisi käymään)". Jep. Että kun alkuperäinen auttamisen aihe oli hoidettu, ei ilmeisesti kaveruudelle ollut enää syytä hänen puoleltaan. Ja mä pidin häntä erittäin avoimena, vilpittömänä tyyppina!
Nyt varmaan moni sanoo että painostin häntä kyselemällä yhteydenpidon perään. Mutta se hiipui niin selkeästi, että olen tasan varma että en vaan enää olisi ikinä kuullut hänestä mitään. Parempi selkeä closure kun epätietoisuus. Tuli vaan taas hirveä kolhu luottamukselle - sekä siihen miten voi luottaa siihen mitä ihmiset sanovat (livenä hän oli niin "tosi kiva nähdä, meillä on niin kivaa yhdessä" blaa blaa), että omaan kykyyn arvioida ihmisiä (aidosti uskoin häntä, hän vaikutti todella pitävän seurastani).
Mitä järkeä edes yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut saman, kun olet se jolle vuodattaa kaikki, kun itse koitat kertoa ongelmista, kukaan ei kuuntele.. Tai kuuntelevat, vastatakseen, eivät ymmärtääkseen.. Tässä lähes 10 vuotta yhteyksissä erääseen ystäväksi luulemaan, sinnekin päin kelpasi aina huolien kuuntelijaksi ja tsemppaakaksi, omiin juttuihini sain voih ja oih tyylisiä vastauksia.. Jotenkin enemmistö näitä tullut vastaan ja aina sama kaava toistuu ja en edes ole tyrkyllä kellekään vaan hyvinkin omissa oloissani ollut jo vuosia.. Kun ei voi luottaa kehenkään..
Olen feidannut vain sellaisia kavereita, jotka ovat käyttäytyneet pidemmän aikaa huonosti. Yksi ex ystävä perui aina viime hetkellä tapaamisen, siirsi sitä parilla tunnilla eteenpäin ja taas perui. Jäin nalkkiin tähän tapaamiseen koko päiväksi, vaikka lopulta ei sitten nähty lainkaan. Tätä katselin aluksi sormien läpi, sitten aloin sanomaan suoraan että tämä ei vetele ja lopulta lakkasin vastaamasta viesteihin. Toinen ex ystävä puhui ummet ja lammet omista, naapureidensa ja sukulaistensa asioista, mutta kun yritin jotain omia juttuja kertoa, hän alkoi tuijottamaan ohi ja lakkasi kuuntelemasta. Aluksi yritin saada aktiivisesti puheaikaa, mutta sitten kyllästyin. Ja kolmas ex ystävä tarvitsi aina apuani ja maksatti kahvinsa, lounaansa ja oluensa minulla, joten heippa hällekin. Niin ja yksi ex ystävä oli niin epävarma ulkonäöstään, että häntä piti suu vaahdossa joka käänteessä kehua. Ja vain hänellä oli elämä vaikeaa, ei kellään muulla. Joten hänkin sai lopulta jäädä. Kyllä ihmettelen, jos näistä tyypeistä jäi joku ihmettelemään, miksen enää halunnut pitää yhteyttä.
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Olen kirjoitellut tähän ketjuun sinne tänne, ja seuraillut ja lukenut muiden kokemuksia. Monella on ollut samaa kuin minulla, että päätyy helposti kuuntelijan ja tsemppaajan rooliin. Se on kurjaa, enkä ole keksinyt miten sitä välttää.
Olen itse nykyään aika vetäytynyt tyyppi. En ole kysellyt ketään mihinkään noin vuoteen, eikä minuakaan ole kyselty. Olen jopa kävellyt tuttujen ohi muka huomaamatta heitä, kun en vain enää jaksa.
Viikonlopun vietin miehen perheen kanssa, ja tuntui että oli ihan leppoisaa. Miehen siskon kanssa naurettiin vedet silmissä muutaman kerran ja oloni oli rento. Mutta kun tulimme kotiin, aloin yhtäkkiä miettiä, että mitä jos tulkitsinkin tilanteen väärin? Mitä, jos heidän mielestään puhuinkin liikaa? Olisiko minun pitänyt enemmän olla omissa oloissani? Mitä, jos viikonloppu oli heille kamalaa pinnistelyä koska olin paikalla?
Että tällaista. Vuosien mokat ja välirikot ihmisten kanssa (ilman selkeitä syitä tai ilman että ihan täysin ymmärtäisin mitä tein väärin) tekee ihmisestä näköjään tällaisen. Taas nousi kyyneleet silmiin. Moni aina sanoo, että katso peiliin että valitatko paljon tai pyyteletkö koko ajan apua tai oletko takertuva. Nyt sitten pohdin aivan liikaa vain itseäni. Että pakkohan se syy on olla minussa, kun olen yksin.
Tää Hki on kamala paikka. Sen jälkeen kun lapsi kasvoi isommaksi, ei pidetä yhteyttä.
Istun aina yksin kotona...
Olen tuntenut muutamia ihmisiä mutta ei, heillä on omat piirit.
Vierailija kirjoitti:
Noi tutustumiset ja hylkäämiset on vaan pintapuolisia juttuja, tuttavuutta ja hetkellistä kaveruutta, ei ystävyyttä.
Näillä ystäviksenne toivomilla tyypeillä voi olla elämässään ties mitä, vaikka vaikuttavat kuinka symppiksiltä.
Etenkin aikuisiällä on todella vaikea tietää, millainen joku oikeasti on, koska on niin paljon enemmän elettyä elämää takana mistä ei tiedä mitään, toisin kun lapsena/teininä solmitut ystävyyssuhteet, kun on ollut enemmän tai vähemmän toisen vierellä koko elämän ajan.
Mutta ei ystävystymistä tai sen yrittämistä kannata lopettaakaan, kunhan ei vaan aseta hirveitä odotuksia ja toiveita ja antaa asioiden tapahtua itsestään.
Missä vaiheessa saa antaa vaan periksi? Itse olen 40v (se edellisen sivun taas hylätty), ja olen yrittänyt koko aikuisikäni saada kavereita. Eli noin 25 vuotta.
On hyvin vaikea olla "asettamasta odotuksia" jos tapaa tosi kivan ihmisen joka myös vaikuttaa vilpittömästi olevan iloinen seurastani. Mitä se edes tarkoittaa ettei aseta odotuksia - sitä että yrittää olla pitämättä toisesta? Sitä ettei ikinä usko mitä ihmiset sanovat, vaan kuittaa kaiken pelkkänä kohteliaisuutena joka ei merkitse mitään? En mä ainakaan pysty yhtä aikaa sekä edistämään kaveruutta (käyttäytymään niin että pidän toisesta) että pysymään täysin tunteettomana (olemaan pitämättä toisesta).
Samoin tuo "antaa asioiden tapahtua itsestään" on kokeiltu kymmeniä kertoja. Jos en ole aloitteellinen, ei kukaan koskaan ikinä ota yhteyttä ja ehdota tekemistä. Mikään ei tapahdu itsestään, jos en itse tee jotain. Tuo taktiikka ei siis myöskään toimi.
Tänkin ystäväksi luulemani kanssa kaveerattiin jo puoli vuotta, en tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali mutta kyllä mä puolessa vuodessa jo kiinnyn ihmiseen jonka kanssa on paljon tekemisissä ja joka vaikuttaa siltä että on tosissaan ystävyyden kanssa. Ja jos tämä on epänormaalia, niin silloin lie vielä paremmalla syyllä kaikille parasta lopettaa edes yrittäminen, koska tällaiset yhtäkkiset ihmissuhteiden päättymiset on mulle todella todella rankkoja.
Ei minuunkaan kukaan ota yhteyttä. Facebookissa kommentoidaan vaan julkaisuihin ja tykkäillään. Mulla on harrastukset joissa näen ihmisiä, mutta ne on vaan niihin harrastuksiin liittyviä kavereita. Ei niiden kanssa muuten hengailla. Eikä puhuta juurikaan muusta kuin niistä harrastuksista. Mutta on sekin sosiaalisuutta, ja pärjään hyvin näinkin.