Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Noin toimii sellainen ihminen, joka ei oikein ole tasapainossa itsensä kanssa. Syitä oudolle käytökselle eivät muut voi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Ehkäpä sitä ei vielä alussa tiedä, että siitä tulee haluamaan eroon? Suurin osa satunnaisista tuttavista, joille jostain syystä tulee antaneeksi numeronsa, ei ala pommittaa soitoilla ja kahvikutsuilla.
No ihan sama, tee mitä lystäät. Mutta mitä jos nyt edes kieltäytyisit niistä kahvikutsuista, niin vastapuolella olisi mahdollisuus tajuta, että ne ovat sinulle epämieluisia.
Epämiellyttävistä tietenkin kieltäydyn. Mutta uusista ihmisistä ei heti tiedä, ovatko he millaisia .
Ei tiedäkään ja juuri siksi uudet tuttavuudet pidetäänkin aluksi seipään päässä itsestä. Vasta, kun ovat ihan itse osoittaneet olevansa toisenlaisia, voi päästää jo pesäpallomailan päähän itsestä.
Ehkä he ovat poistaneet kaltaisesi negatiiviset ihmiset ystävistään...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Takerruit epäolennaiseen sanaan. Ketjussa on tuotu ilmi ystävyyksiä, joissa todella vuosia ollaan pidätelty näitä antipatioita toista kohtaan. Mitään normaalia sellaisessa ei ole, ja tällainen henkilö tarvitsisi pitkän terapian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Minulla ei ole käynyt tällaista. Olen vain vähentänyt sellaisten ihmisten tapaamista, joiden seura on tuntunut hankalalta. Ärsytystä on voinut joskus olla, muttei koskaan tuollaisia voimakkaita vihan tunteita. Oletko ihan normaali?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Minulla ei ole käynyt tällaista. Olen vain vähentänyt sellaisten ihmisten tapaamista, joiden seura on tuntunut hankalalta. Ärsytystä on voinut joskus olla, muttei koskaan tuollaisia voimakkaita vihan tunteita. Oletko ihan normaali?
Uskoisin olevani. Hyväksyn kaikki tunteet elämään kuuluvina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Minulla ei ole käynyt tällaista. Olen vain vähentänyt sellaisten ihmisten tapaamista, joiden seura on tuntunut hankalalta. Ärsytystä on voinut joskus olla, muttei koskaan tuollaisia voimakkaita vihan tunteita. Oletko ihan normaali?
Uskoisin olevani. Hyväksyn kaikki tunteet elämään kuuluvina.
Eli sinusta on normaalia vuosikausia säännöllisesti tavata ihmistä, jota et voi sietää? Ei kuulosta normaalilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Minulla ei ole käynyt tällaista. Olen vain vähentänyt sellaisten ihmisten tapaamista, joiden seura on tuntunut hankalalta. Ärsytystä on voinut joskus olla, muttei koskaan tuollaisia voimakkaita vihan tunteita. Oletko ihan normaali?
Uskoisin olevani. Hyväksyn kaikki tunteet elämään kuuluvina.
Ja käyt kahvilla vihaamiesi ihmisten kanssa, koska sekin kuuluu elämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama taalla. En jotenkin jaksa olla aina se joka yrittaa.
Varsinkin eras kaveri joka alkoi seurustelemaan 2,5 vuotta sitten. Ymmarran etta tapaamiset harvenee joo. Jutun juuri onkin nimenomaan se, etta harvasen viikonloppu ovat syomassa tai drinkeilla poikaystavansa ja taman kaveriporukan kanssa. Ovat suurimmalta osalta sinkkumiehia, muutama seurustelee mutta usein kaverini on taman porukan ainoa nainen. Kun kyselee viikonloppukuulumisia niin "paadyttiin sinne ja tanne" kuitenkin kun kysyy et joskos me nahtaisiin niin se on kauhea jarjestelykysymys eika mitenkaan ehdi. Viimevuonna han kaytannossa laittoi miehen kaverin syntymapaivat minun synttareideni edelle vaikka olemme tunteneet 6 vuotta.
Ehka hankin joku paiva tajuaa, etta mina en ainakaan ole odottamassa jos tama parisuhde jonain paivana kosahtaa ja kaipaisikin seuraa. Epailen syvasti, etta nama miehen kaverit olisivat siina vaiheessa hanen tukenaan ja kavereinaan.
Kun aloin seurustelemaan, jätin koko vanhan kaveriporukkani. Olin totaalisesti kyllästynyt heihin ja heidän peleihinsä ja siihen, että tuntui, etteivät he aikuistuneet koskaan, vaan samaa kaljalla istumista, miesten iskemistä, yhden illan juttujen kehumista ja toisten selkään puukottamista.
Miehen kautta tapasin aivan toisenlaisia ihmisiä. Aikuisia ja mukavia. Sitä kautta tuli sitten muitakin tuttuja, joiden kanssa viihdyin paremmin.
Voin kuvitella, että vanha kaveriporukka on säksättänyt selän takana, että nyt sillä ei oo aikaa meille ja me kyllä jätetään se ja kyllä se varmaan katuu, ku me ei oteta sitä enää porukkaan.
Tästä on 20 vuotta aikaa ja en ole kertaakaan katunut, että jätin entiset ystävät ja kaverit.
Etko sa osaa lukea? Ma nimenomaan kirjoitin, etta itse istuvat harvasen viikonloppu drinksuttelemassa tai illallisella ravintolassa josta paatyvat yokerhoon porukalla. Tallaista about 26v miesporukkaa en kutsuisi aikuisuuden multihuipentumaksi.
Kuulostat sakin aika saalittavalta ihmiselta itse. Tottakai porukoita saa vaihtaa jos ei seura tyydyta, mutta etta oikeen poikaystavan tarvitsit etta osasit riuhtaista itsesi irti. Mita jos itsenaistyisit ensin ennenkuin alat muita syyttamaan lapsellisuudesta.
Ja kylla, myonnan etta se sattuu ja tuntuu typeralta kun sun yksi parhaista ystavista monien vuosien ajalta unohtaa sun olemassaolon ja menee mieluummin miehensa kaverin syntymapaiville (jossa sitten kuitenkin ilmeisesti katsottiin koko ilta urheilua ja oli tylsaa, mutta en siltikaan anna kokonaan anteeksi)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Minulla ei ole käynyt tällaista. Olen vain vähentänyt sellaisten ihmisten tapaamista, joiden seura on tuntunut hankalalta. Ärsytystä on voinut joskus olla, muttei koskaan tuollaisia voimakkaita vihan tunteita. Oletko ihan normaali?
Uskoisin olevani. Hyväksyn kaikki tunteet elämään kuuluvina.
Ja käyt kahvilla vihaamiesi ihmisten kanssa, koska sekin kuuluu elämään?
En käy. Vihan avulla pääsin heistä irti. Enää en kahvittele heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
No miten kieltäydyt ystävällisesti ikinä mistään? Annatko puhelinnumerosi jokaiselle miehellekin, joka yrittää kassajonossa iskeä, kun et kerran kehtaa olla antamattakaan? Tuskin.
Jos pakko tekosyitä on keksiä, niin sano vaikka, että et tykkää puhua puhelimessa ja puhelin on sinulla vain lähipiiriä varten, mutta tässä on sähköpostisi jos on asiaa. Sähköposteihin onkin sitten helppo vastata lyhytsanaisesti silloin kun viitsii. Eikä silloinkaan tarvitse olla ilkeä.
Ööö... ja täällä ripustautujat ovat vaatineet rehellisyyttä... tuoko sitä ois?
Rehellisempää ainakin kuin jutella puhelimessa ja käydä kahvilla sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti haluaa eroon.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”
Aika harvalla se alkaa vihalla. Voi alkaa siten, että alussa on ihan kivaa. Sitten alkaa pikkaisen rasittaa. Ja sitten vielä enemmän rasittaa. Ja jossain vaiheessa tunne kääntyy vihaksi. Vihahan on se voima, joka auttaa irrottautumaan epämukavaksi käyneestä suhteesta.
Minulla ei ole käynyt tällaista. Olen vain vähentänyt sellaisten ihmisten tapaamista, joiden seura on tuntunut hankalalta. Ärsytystä on voinut joskus olla, muttei koskaan tuollaisia voimakkaita vihan tunteita. Oletko ihan normaali?
Uskoisin olevani. Hyväksyn kaikki tunteet elämään kuuluvina.
Ja käyt kahvilla vihaamiesi ihmisten kanssa, koska sekin kuuluu elämään?
En käy. Vihan avulla pääsin heistä irti. Enää en kahvittele heidän kanssaan.
Kuulostaa jonkinlaiselta tunne-elämän häiriöltä, jos tarvitset noin voimakkaita tunteita kyetäksesi ottamaan etäisyyttä ihmisiin, joista et pidä. Miksi sinulla on ollut tarve kerätä katkeruutta vuosien ajan kyetäksesi toimimaan omien etujesi mukaisesti?
Jos puhelimessa puhuminen jonkun kanssa käy liian raskaaksi eikä sitä kykene muuttamaan kevyemmäksi, se vähenee ja ajan myötä loppuu kokonaan. On asioita, joita ei voi loukkaamatta toista osapuolta, tälle kertoa. Esim jos pitää paasaavia palopuheita, puheripulit, negatiivinen kommentointi ja paheksuminen ym. Kamalaa sanoa mutta jotkut tuntuvat elävän niin ankeaa ja tylsää elämää että heidän kanssaan on todella ikävää puhua puhelimessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos puhelimessa puhuminen jonkun kanssa käy liian raskaaksi eikä sitä kykene muuttamaan kevyemmäksi, se vähenee ja ajan myötä loppuu kokonaan. On asioita, joita ei voi loukkaamatta toista osapuolta, tälle kertoa. Esim jos pitää paasaavia palopuheita, puheripulit, negatiivinen kommentointi ja paheksuminen ym. Kamalaa sanoa mutta jotkut tuntuvat elävän niin ankeaa ja tylsää elämää että heidän kanssaan on todella ikävää puhua puhelimessa.
Kännyköiden aikakaudella onkin helppo jättää vastaamatta mikäli soittaja ei ole mieluinen. Tunnin kestävän yksipuolisen jaarittelun kuuntelemisesta ei saa mitään irti.
Minä olen lopettanut vastaamasta erään tuttavan puheluihin. Hän soittaa ja sitten ei puhu mitään. Yritän jotain läpättää, kun hiljaisuus on kiusallista. Saan ynähdyksiä vastaukseksi. Olen joskus kokeillut, että olen itse ihan hiljaa ja odotan, että kuinka kauan hän jaksaa samaa. Hän jaksaa kauan. Todella kiusallista vastata ja sanoa, että hei, mitä kuuluu. Sitten ei kuulu mitään. Lyhyitä ynähdyksiä vain.
Hän jotenkin odottaa, että soittaessaan minulle, minä viihdytän häntä tunnin puhelimessa kertomalla kivoja juttuja.
En ole aikoihin enää vastannut.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se vaan niin on, että itse pitää olla aktiivinen ja soitella, jos kaipaa seuraa. Aivan varmasti yksin jää, jos alkaa miettimään, että olis jonkun muun vuoro soittaa. Mitä enemmän järjestät tapaamisia ja kutsut vaikka kotiisi, kyllä siitä aina poikii kontakteja itsellekin, mutta olen huomannut, että jos on passiivinen, jää takuuvarmasti yksin. Vain harva meistä on niin valovoimainen, että kutsuttaisiin joka paikkaan automaattisesti ja jonka seurasta kilpaillaan. Oma asenne ratkaisee, äitini saa uusia ystäviä vaikka hammaslääkärin odotushuoneesta, minä harrastuspiireistä ja vaikka naapureista, mutta avoin ja aktiivinen pitää itse olla ja mennä mukaan kaikkiin mahdollisin kiinnostaviin juttuihin.
Vähän kaksipiippuinen juttu. Itse huomasin että saan kyllä seuraa kun järjestän juhlat, ideoin, kutsun. Juhannus, vappu, synttärit. Sitten väsyin olemaan olemaan itse emäntä ja siihen loppui mun seuraelämä. Kaverit siirtyi muiden pöytiin tai emännöivät seurueita joihin en itse kuulunut. Oli todella tärkeä olo. Viimeinen niitti oli kun sairastuin -silloin katosi loputkin. Yksikään -poislukien kollegani töissä -ei ole kysynyt miten voin.
Itse olen yleensä max. kaksi kertaa peräkkäin kutsunut tutustumisvaiheessa ihmisiä meille kylään kahville. Ellei vastakutsua vierailemaan toisen luokse ole kuulunut, niin olen antanut sitten olla. Väkisin en halua änkeä toisten vaivaksi, mutta silti kaipaan ystävyyssuhteelta vastavuoroisuutta ja vieraanvaraisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Et ole kiltti ihminen, vaan epärehellinen kusipää. Esität toisille olevasi jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.
Siis tätä logiikkaa en ymmärrä... joku ihminen soittelee minulle, pitää yhteyttä, haluaa tavata jne. ilman että minä olen millään tavalla ilmaissut että se on mieluista... ja on vielä mun velvollisuuteni vetää rajat tuolle tunkeilijalle? Jos haluan tavata jotain ihmistä, niin kyllä itse myös ilmaisen sen - mutta jos ei erikseen kiellä toista olemasta yhteydessä ja on normaalin ystävällinen (kuten olen kenelle tahansa random-tyypillekin) niin se onkih jonkun mielestä feikkaamista...- toinen epärehellinen kusipää ilmeisesti
En ole tuo kenelle vastaat, mutta kyllä se vähän jokaisen oma velvollisuus on vetää omat rajansa. Jos joku on saanut sellaisen käsityksen, että olette kavereita, niin reiluinta on että teet rajasi selväksi ettei toinen jatka itsensä nolaamista soittelemalla ja haluamalla tavata.
Menitkö sinä siis kahville näiden ihmisten kanssa ja juttelit puhelimessa, vaikka et olisi halunnut olla missään yhteyksissä ollenkaan? Tällaisen kuvan aiemmasta viestistäsi ainakin sai. Sori nyt mutta tuo on ihan outo tilanne. Jos joku ihminen, jota luulen kaveriksi, lähtee kahville ja jutustelee puhelimessa pitkänkin tovin, niin kyllä minä ainakin siitä olettaisin, että se hänellekin sopii. Jos ehdotuksiin tulee vastaukseksi "en ehdi" ja "sori nyt en voi puhua", niin siitä toki luulisi normaaliälyllä varustetun ihmisen tajuavan, ettei kaveruus kiinnosta.
No millä tavalla te oikein puhutte niille ihmiselle, joiden seura on teille yhdentekevää? Ette sano mitään, mulkoilette, olette tylyjä? Minä olen ystävällinen kaikille. Niille, joiden kanssa haluan olla enemmän tekemisissä, ehdotan itsekin tapaamisia ja jos en saa vastakaikua, en jää roikkumaan. Ja sanon ihan suoraan, että "olipa kiva jutelle, ihanaa kun olet mun elämässä". Ja sitten jollekin joku "hyvää päivää" hymyillen on ystävyyttä?
Niin mutta selvennä nyt, että lähdetkö oikeasti kahville näiden kanssa, jotka sitä ehdottavat, vaikket haluaisikaan?
Siis kyllähän ystävällisestikin voi kieltäytyä. Ystävällisestikin voi sanoa, että nyt en ehdi puhua. Ei tarvitse mulkoilla eikä lyödä luuria korvaan.
Olethan sinä herranen aika heille alunperin puhelinnumerosikin antanut. Kysymys kuuluu miksi ihmeessä.[/
Miten voi kieltäytyä ystävällisesti puhelinnumeron antamisesta?
Eikö olisi helpompaa kieltäytyä ihan millä tavalla vain ja kestää se hetkellinen epämukava tunnelma kuin tuo nykyinen teatteri mitä harrastat, siihenhän kuluu ihan turhaa energiaakin??
En harrasta mitään teatteria, tässä on monta keskustelijaa. Ainoa kommenttini oli se, että miten oikeasti voi sanoa tuttavalle ettei halua antaa tälle numeroaan kuulostamatta tosi oudolta ja tökeröltä. Minulle sanoi kerran yksi tuttava, että antaa minulle numeronsa myöhemmin, kun kysyin vaihdetaanko numeroita, ja jäin miettimään mikä olisi ollut mukavampi tapa hoitaa tuo tilanne. Miten te muut toimitte?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Ei ole olemassa mitään sellaisia ihmissuhteita, joissa toisiin ihmisiin ei kohdistu jonkinlaisia vaatimuksia tai odotuksia. Välttämättä niitä ei tuoda näkyvästi esiin, mutta niitä on silti.
Ohis...sitten pitää vaihtaa ystäviä ja kavereita, jos nykyiset eivät vastaa odotuksia ja vaatimuksia.
Se vaihtaminen ei välttämättä ole kovinkaan helppoa. Moni tuntuu silti tässäkin ketjussa tuumanneen että on parempi olla vaikka kokonaan yksin kuin huonossa seurassa.
Näin on! Vaikka yksinäiseltä tuntuu niin silti tuntuu vielä pahemmalta kun tajuaa ettei ole toiselle yhtään tärkeä ja että oma seura kelpaa vaan silloin kun ei oo muutakaan parempaa tekemistä tai kun tarvitsee jotain palvelusta/terapeuttia. Oon lopettanut yhteydenpidon tällaisiin ihmisiin. Kyllähän se oma kaveripiiri on kaventunut melkoisesti eikä niitä ihmisiä enää oo kuin muutama joiden kanssa edes joskus tekemisissä, mutta tuntuu kuin ilma ois puhdistunut kaikesta turhasta, vähän niin kuin minimalismia soveltaisi myös ihmissuhteisiin. Nää mitkä on jäljellä on laadukkaita ja kestäviä jotka tuottaa iloa. Kyllä silti sitä on joskus yksinäinen koska näilläkin ihmisillä on oma elämä enkä halua olla ripustautuva kaveri joka itkee yksinäisyyttään. Lopulta viihdyn hyvin itsekseni eikä mulla oo mitään ongelmaa lähteä vaikka yksin terassille, syömään tai kaupungille pyörimään jos on kaunis ilma ja just silloin ei saa mitään seuraa. Kannattaa elämästä nauttia vaikka yksinkin.
Tätä en ole käsittänyt koko ketjun aikana 😳 Millainen ihminen oikeasti käyttäytyy näin? Sadisti? Ei tuo ole mitään ”liian kiltteyttä”, vaan lähentelee hulluutta! ”Lähdenpä tästä Markon kanssa kahville, v-ittu kun v-ituttaa ja vihaan sitä, paljon! Esitän siellä kivaa ja mukavaa! Olen esittänyt jo kahdeksan vuotta!”