Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
Minulla on myös kokemusta siitä, että lähes viidentoista vuoden jälkeen tulee pieni erimielisyys, ja sitten yhtäkkiä Facebookin viesteissä on kilometrin pituinen analyysi siitä, millainen kakkapää minä olen ihmisenä. Ja siinä sitten vain typertyneenä lukee kuvailua itsestä, jota ei tunnista. Ja itkee, kun koki itse yrittävänsä ja olevansa empaattinen ja joustava.
Nyt olen ollut vastaamatta erään ihmisen (aika harvakseltaan tuleviin) puheluihin ja viesteihin. Ja aion jatkossakin olla vastaamatta, vaikka se harmittaakin. Mutta en voi enää jatkaa sitä, että olen se joka kuuntelee. Se, jonka luokse tullaan ja kaadetaan kaikki murheet ja sitten lähdetään keventynein mielin. Viimeksi kun nähtiin, sanoin että olen itse pohtinut samaa ja surrut samaa asiaa kuin tämä ihminen. Ei vastausta. Sanoin myös, että kaipaan sitä että voisin mennä istumaan iltaa tai ihan jopa baariin joskus. Kysyin, josko tämä ihminen lähtisi kanssani seuraavana viikonloppuna. Hän vetosi lapsiinsa ja siihen, ettei harjoittelunsa takia näe heitä paljoa arkisin. Ymmärsin tämän. Kunnes tuli lauantai-ilta, ja Facebookissa on kuva, jossa tämä sama ihminen juhlii ihanaa kevätiltaa muiden kanssa. Silloin kiroilin ääneen ja päätin, etten enää kuuntele häntä sekuntiakaan.
Saman olen päättänyt kaikkien muidenkin kohdalla. Antaa olla. En kelpaa ulkomaanreissuille vaikka rahaa minulla olisi. En kelpaa museoihin, konsertteihin tai festareille, en illanistujaisiin enkä brunsseille. Näitä monet kaverini harrastavat, ja kaikilla, siis ihan kaikilla on myös mies, lapsia, työ/opiskelupaikka ja harrastuksia. Minä kelpaan leikkipuiston reunaan juttelemaan niitä näitä, Tupperware-kutsuille ja kuuntelemaan elämien huolet.
Suoraan sanottuna: haistakaa paska kaikki te, joille en kelpaa.
Haistakaa pitkä paska.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missään ei sanottu, että ap olisi epätoivoinen takertuja. On ihan normaalia, että ihminen toivoo ystävien pitävän yhteyttä ja vastaavan ajallaan omiin yhteydenottoihin.
Tietysti tämä keskustelu on lähtenyt rönsyilemään ja laajentunut keskustelusta ystävyyssuhteiden dynamiikasta yleensä. Ap ei ehkä ole takertuja, mutta osa tähän keskusteluun osallistuneista kommenttiensa perusteella on.
Ja osa keskustelijoista selvästi sellaisia ihmisiä, joiden kiintymyssuhdetyyli on välttelevä.
Minulla varmasti juuri noin. En kuulu niihin ihmisiin, jotka täydestä sydämestään rakastavat koko maailmaa. Mun "laumassani" on hierarkia. Olen äiti omille lapsilleni, sisko sisaruksilleni ja tytär vanhemmilleni. En muille. Nämä lähiomaiseni ovat mulle maailman ihmisistä kaikista rakkaimmat eikä kukaan tule koskaan menemään heidän edelleen tai edes samalle tasolle heidän kanssaan. Näiden ihmisten puolesta olen valmis tekemään lähes mitä tahansa ja milloin tahansa. Lähtemään vaikka välittömästi puhelinsoiton jälkeen ensimmäisellä lennolla maapallon toiselta puolelta heidän luokseen.
Lähiomaisteni jälkeen ihmisistä tärkeimpiä mulle ovat ystäväni. Ystäväni olen tuntenut pitkään. Ensin on oltu tuttavia, sitten kavereita ja lopuksi ystäviä. Ystävieni on kuitenkin hyväksyttävä, että he eivät ole elämäni tärkeimmät ihmiset ja myös se, että ystävistänikään kukaan heistä ei ole mulle tärkeämpi kuin toinen. Jos lähden toisen ystäväni kanssa leffaan, se ei ole toiselta ystävältäni pois. Jos tätä ei pysty hyväksymään, ei koskaan päädykään ystäväkseni. Ystävän kanssa voi jutella mistä tahansa eikä yhteydenpitoon tarvita mitään erityistä syytäkään. Ystävän kanssa siis vedetään parin tunnin maratonpuheluita tai istutaan viinilasin ääressä parantamassa maailmaa. Ystävän vuoksi ei kuitenkaan lennetä maapallon toiselta puolelta, mutta ystävän auttamiseksi voi järjestellä asioita (esim työvuorojaan).
Ystävien jälkeen tulevat kaverit. Heitä on aika paljon. Kaverisuhteisiin liittyy yleensä aina jokin yksittäinen yhdistävä asia. Koirapuistoon lähden mieluummin koiran omistavan kaverini kanssa kuin koirattoman ystäväni kanssa. Kavereiden kanssa enemmän tehdään yhdessä kuin vain istutaan ja jutellaan. Juttelu tapahtuu tekemisen yhteydessä. Kavereiden kanssa jutellaan rajatummasta määrästä asioita kuin ystävien kanssa. Kavereita autetaan, jos se sillä hetkellä sopii, mutta ei erikseen aleta järjestämään muita asioita kaverin vuoksi. Joskus kaverin kanssa ajan myötä aiheet juttelulle ja yhdessä tekemiset muuttuvat ja laajenevat. jolloin kaveri voi "nousta" kaveritasolta ystävätasolle. Koirapuiston lisäksi aletaankin käydä myös leffassa, kahvilla, taidenäyttelyissä jne.
Kavereiden jälkeen tulevat tuttavat. Näitä on todella paljon. Tuttavien kanssa vietetään aikaa yleensä silloin, kun syystä tai toisesta osutaan samaan paikkaan. Puheenaiheet ovat aiempia suppeampia ja liittyvät pääasiassa juuri niihin syihin, miksi ollaan samassa paikassa. Esimerkiksi työkaverit. Joskus käy niin, että tuttavan kanssa puhutaan muustakin ja puheenaihe siirtyy johonkin oman elämän mielenkiintoiseen asiaan. Kuten vaikka koirapuistoissa käymiseen. Ja jos huomataan, että oikeastaan sama koirapuisto on molemmille melko lyhyen matkan päässä, voikin ehdottaa, että mentäiskö joskus koirapuistoon yhdessä. Ja jos mennään, jossain vaiheessa tuttavasta onkin tullut jo kaveri.
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Ei ole olemassa mitään sellaisia ihmissuhteita, joissa toisiin ihmisiin ei kohdistu jonkinlaisia vaatimuksia tai odotuksia. Välttämättä niitä ei tuoda näkyvästi esiin, mutta niitä on silti.
Hyi, olen aina inhonnut ihmissuhteita, joissa vaaditaan. Tarvitsen oman tilan ja oman tahdon. Vapaus antaa vastuun. Moni parisuhdekin kaatui ihan siihen, että miehet alkoivat vaatimaan minulta jotain. Se loppui siihen. Samoin kaverisuhteet alkaa ahdistamaan, jos toinen alkaa vaatimaan jotain.
Mielestäni ihmisten kanssa ollaan vapaaehtoisesti, ei vaatimalla. Onneksi minulla on mies ja ystäviä, jotka ajattelevat samoin, eikä kukaan vaadi toiselta mitään. Kanssakäyminen ja rakastaminen on vapaaehtoista. Ei vaatimusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen asunut aika paljon ulkomailla, ja sitä vasten kyllä täytyy sanoa että suomalainen kulttuuri on erittäin itsekäs. Olen todistanut useita kertoja, kuinka ihmisten hyvät ystävät ovat jättäneet tulematta tärkeisiin juhliin, kuten häihin tai valmistujaisiin. Syynä on saattanut olla suurinpiirtein se, että sormeen on sattunut..
Itsellä on viime aikoina ollut pettymysten aalto ystävien suhteen; aloin seurustelemaan ja jännästi jotenkin moni ns jättäytyi pois kuvioista, ja suurimpana syynä varmastikin kateus taustalla (sen vain aistii).
Tällä hetkellä olen todella väsynyt ihmisiin. En jaksa soitella kellekään, pidän yhteyttä vain niihin muutamaan jotka eivät ole koskaan pettäneet luottamustani, ja annan muiden olla. Olen väsynyt yrittämään, kuuntelemaan ja ymmärtämään. Kun se on yksisuuntaista kuukausi- ja vuositolkulla, niin tulee raja vastaan. Jollain tavalla oloni on helpottunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
No aika harva ihminen näkee mut kaikissa niissä piireissä, joissa liikun... sehän juuri onkin rasittavaa, että ihminen luo tulkinnan "tuo on estynyt" ja on ikään kuin tietäisi, millainen toinen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole ap ainut. Minulla ihan sama. Vuoteen ei mitään yhteydenottoja muuten kuin eräältä työkaverilta. Päätin myös etten enää ole aloitteellinen ja näin kävi. Joskus nuorena olin joka ilta puhelimessa tunteja ja oli paljon kavereita. Olen tajunnut ettei seurani oikeastaan kiinnosta ketään ja kun itse en ota yhteyttä niin saan tai joudun olemaan rauhassa. Onneksi on perhe.
Vierailija kirjoitti:
Et ole ap ainut. Minulla ihan sama. Vuoteen ei mitään yhteydenottoja muuten kuin eräältä työkaverilta. Päätin myös etten enää ole aloitteellinen ja näin kävi. Joskus nuorena olin joka ilta puhelimessa tunteja ja oli paljon kavereita. Olen tajunnut ettei seurani oikeastaan kiinnosta ketään ja kun itse en ota yhteyttä niin saan tai joudun olemaan rauhassa. Onneksi on perhe.
Kuka ehtii aikuisena olla tunteja iltaisin työpäivän jälkeen puhelimessa. En minä ainakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
No aika harva ihminen näkee mut kaikissa niissä piireissä, joissa liikun... sehän juuri onkin rasittavaa, että ihminen luo tulkinnan "tuo on estynyt" ja on ikään kuin tietäisi, millainen toinen on.
Sinun on itse tehtävä selväksi mitä haluat joltain ihmissuhteelta. Muut eivät voi tietää mitä päässäsi mietit ellet saa suutasi auki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
No aika harva ihminen näkee mut kaikissa niissä piireissä, joissa liikun... sehän juuri onkin rasittavaa, että ihminen luo tulkinnan "tuo on estynyt" ja on ikään kuin tietäisi, millainen toinen on.
Sinun on itse tehtävä selväksi mitä haluat joltain ihmissuhteelta. Muut eivät voi tietää mitä päässäsi mietit ellet saa suutasi auki.
Saan minä nykyään. 8-vuotta yksipuolista "ystävyyttä" rasittavaksi kokemani ihmisen kanssa opetti mulle sen. Silti edelleen ihmettelen, miksi tuo ihminen ei osannut lukea merkkejä. No toisaalta nykyään tosiaan tajuan, että jotkut vaan ei nää toisesta viihtyykö tämä seurassa vai ei... ja tajuan myös sen, että elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi sellaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
No aika harva ihminen näkee mut kaikissa niissä piireissä, joissa liikun... sehän juuri onkin rasittavaa, että ihminen luo tulkinnan "tuo on estynyt" ja on ikään kuin tietäisi, millainen toinen on.
Sinun on itse tehtävä selväksi mitä haluat joltain ihmissuhteelta. Muut eivät voi tietää mitä päässäsi mietit ellet saa suutasi auki.
Saan minä nykyään. 8-vuotta yksipuolista "ystävyyttä" rasittavaksi kokemani ihmisen kanssa opetti mulle sen. Silti edelleen ihmettelen, miksi tuo ihminen ei osannut lukea merkkejä. No toisaalta nykyään tosiaan tajuan, että jotkut vaan ei nää toisesta viihtyykö tämä seurassa vai ei... ja tajuan myös sen, että elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi sellaiseen.
Kieltämättä käytit 8 vuotta sekä omasta että toisen elämästä hyvin hölmöllä tavalla. Hyvä juttu, jos se opetti sinulle jotakin. Niin varmaan sille toisellekin ihmiselle: sen ettei ihmisiin aina kannata luottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
No aika harva ihminen näkee mut kaikissa niissä piireissä, joissa liikun... sehän juuri onkin rasittavaa, että ihminen luo tulkinnan "tuo on estynyt" ja on ikään kuin tietäisi, millainen toinen on.
Sinun on itse tehtävä selväksi mitä haluat joltain ihmissuhteelta. Muut eivät voi tietää mitä päässäsi mietit ellet saa suutasi auki.
Saan minä nykyään. 8-vuotta yksipuolista "ystävyyttä" rasittavaksi kokemani ihmisen kanssa opetti mulle sen. Silti edelleen ihmettelen, miksi tuo ihminen ei osannut lukea merkkejä. No toisaalta nykyään tosiaan tajuan, että jotkut vaan ei nää toisesta viihtyykö tämä seurassa vai ei... ja tajuan myös sen, että elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi sellaiseen.
Kieltämättä käytit 8 vuotta sekä omasta että toisen elämästä hyvin hölmöllä tavalla. Hyvä juttu, jos se opetti sinulle jotakin. Niin varmaan sille toisellekin ihmiselle: sen ettei ihmisiin aina kannata luottaa.
Opetti kyllä. Ja toivon, että toinen oppi myös sen, ettei yksin voi toiselleen elämäänsä vuodattaa, vaan ystävyyden merkki on vastavuoroisuus. Olin itsekin hyvin vihainen tämän ihmissuhteen päättyessä ja varmaan häntä loukkaavalla tavalla ilmaisin, millaiseksi rasitteeksi hänet olin kokenut.
Mutta pääasia että se ihmissuhde on päättynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on ollut hämmentävä. Olen luullut ystävän olevan monelle sellainen ihminen, joka halutaan pitää omassa elämässä mukana. Tässä keskustelussa taas monen viesti on ollut aivan päinvastainen: hyvä ystävä on sellainen, jota ei ole painetta tavata kovin usein. Olen yllättynyt näin isosta näkemyserosta ystävyyttä koskien.
Samaa minäkin ihmettelen. Lisäksi ihmettelen sitä keitä ne ihmiset sitten on joiden kanssa istutaan iltaa, käydään kahvilla/lenkillä/leffassa? Tai ne joita kutsutaan mökille/synttäreille/tupareihin/lasten kummeiksi? Ilmeisesti nämä ei ainakaan ole sydänystäviä eikä bestiksiä koska mitä parempi ystävä niin sitä vähemmän on tarvetta olla tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on ollut hämmentävä. Olen luullut ystävän olevan monelle sellainen ihminen, joka halutaan pitää omassa elämässä mukana. Tässä keskustelussa taas monen viesti on ollut aivan päinvastainen: hyvä ystävä on sellainen, jota ei ole painetta tavata kovin usein. Olen yllättynyt näin isosta näkemyserosta ystävyyttä koskien.
Ehkä kyse enemmän määrästä kuin laadusta, itse ainakin ajattelen, että ystäväni ovat mukana elämässäni, vaikka emme näkisi ja kahvittelisi aikoihin. On luotto, että jos jotain isompaa elämänmuutosta tapahtuu, silloin otetaan yhteyttä ja kerrotaan. Ellei mitään kuulu, on luotto, että arki sujuu ennallaan, pikkutapahtumia tietysti täynnä, mutta niistäkin merkityksellisempiä ennättää kyllä puimaan sitten, kun taas nähdään.
Eniten kuitenkin on kyse ymmärryksestä, missä tilanteessa toinen elää. Jos hänellä on jokin murros, jossa kokee tarvetta esim. jutteluun useammin, niin sitten tietysti aika otetaan vaikka mistä. Ja tähänkin voi luottaa, että niin se ystävä tekee.
Mutta jos tilanne on, kuten meillä aikuisilla kai useimmiten on, bisnes kuten tavallista, niin miksi päivittelisimme viikon ruokalistojamme, kun muutenkin on kiire.
Niin kiire ei kuitenkaan ole ettei av-palstalla ehtisi roikkumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on ollut hämmentävä. Olen luullut ystävän olevan monelle sellainen ihminen, joka halutaan pitää omassa elämässä mukana. Tässä keskustelussa taas monen viesti on ollut aivan päinvastainen: hyvä ystävä on sellainen, jota ei ole painetta tavata kovin usein. Olen yllättynyt näin isosta näkemyserosta ystävyyttä koskien.
Samaa minäkin ihmettelen. Lisäksi ihmettelen sitä keitä ne ihmiset sitten on joiden kanssa istutaan iltaa, käydään kahvilla/lenkillä/leffassa? Tai ne joita kutsutaan mökille/synttäreille/tupareihin/lasten kummeiksi? Ilmeisesti nämä ei ainakaan ole sydänystäviä eikä bestiksiä koska mitä parempi ystävä niin sitä vähemmän on tarvetta olla tekemisissä.
Sydänystävät ja bestikset kuuluvat lapsuuteen ja teinivuosiin. Aikuiset viettävät aikaansa eri tilanteissa niiden ihmisten kanssa, jotka siihen tilanteeseen parhaiten sopivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum tästä keskustelusta: yksinäinen kelpaa oikein hyvin ystäväksi siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole yksinäinen. Karua, mutta näin se taitaa mennä. Harva vain yleensä viitsisi tätä asiaa todeta ääneen. Ei mikään ihme, että moni kokee yksinäisyyden vankilaksi, josta ei pääse pois.
Yksinäisten pitäisikin ensisijaisesti yrittää ystävystyä toistensa kanssa. Silloin molemmilla olisi sama intressi eli olla toisen elämässä jatkuvasti läsnä.
Ihastuttavasti niputat kaikki yksinäiset joiksikin maanisiksi stalkkeriksi. Jotenkin uskomatonta, että noin ahdasmielisellä ja ilkeällä ihmisellä riittää ystäviä riesaksi asti.
Vierailija kirjoitti:
Miten niitä ystäviä saa helpoiten elämään? Millainen täytyy olla sosiaalisesti?
Se on ainakin tullut ketjussa jo selväksi, että ei ole hyväksyttyä olla sosiaalinen ja oma-aloitteinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Tuo on muuten hyvä pointti. Kyllä sen oikeasti huomaa, jos toinen ilahtuu yhteydenotosta. Se on se syy, miksi itseäni ei haittaa, että joidenkin kavereiden kanssa saan olla itse aloitteellinen.
Sitten taas toisten "kavereiden" kanssa sen väkinäisyyden huomaa, ja lopetan suosiolla yhteydenpidon.
Itse asiassa sitä ei välttämättä huomaa. Toinen ihminen voi ilmoittaa yli 10 läheiseltä vaikuttaneen "ystävyyden" jälkeenkin, että hänen mielestään olette olleet kaiken aikaa ihmisinä aivan liian erilaisia. Tällaisia ovat mielestään "kiltit" ihmiset. Pelkäävät konfliktitilanteita niin paljon, että sen takia jatkavat ja jatkavat muka kohteliasta yhteydenpitoa.
Mistä se vaikutelma ystvävyyden läheisyydestä on sulle tullut? Mä olen ollut juuri tuollaisessa tilanteessa, toinen on pitänyt minua läheisenä ja minä en häntä. Mun mielestä se näkyi mm. siinä, että minä en koskaan avautunut hänelle elämäni kipeistä asioista, hän omistaan minulle kyllä. Luulisi, että tuo vastavuoroisuuden puute olisi ollut selvä merkki?
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.
Minäkin olen estynyt seurassa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
Hän vaikutti estyneeltä kaikkien seurassa. Jos vaikutat koko ajan samalta, niin mistä joku muu voisi tietää ettei kaikki ole kunnossa?
No aika harva ihminen näkee mut kaikissa niissä piireissä, joissa liikun... sehän juuri onkin rasittavaa, että ihminen luo tulkinnan "tuo on estynyt" ja on ikään kuin tietäisi, millainen toinen on.
Sinun on itse tehtävä selväksi mitä haluat joltain ihmissuhteelta. Muut eivät voi tietää mitä päässäsi mietit ellet saa suutasi auki.
Saan minä nykyään. 8-vuotta yksipuolista "ystävyyttä" rasittavaksi kokemani ihmisen kanssa opetti mulle sen. Silti edelleen ihmettelen, miksi tuo ihminen ei osannut lukea merkkejä. No toisaalta nykyään tosiaan tajuan, että jotkut vaan ei nää toisesta viihtyykö tämä seurassa vai ei... ja tajuan myös sen, että elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi sellaiseen.
Kieltämättä käytit 8 vuotta sekä omasta että toisen elämästä hyvin hölmöllä tavalla. Hyvä juttu, jos se opetti sinulle jotakin. Niin varmaan sille toisellekin ihmiselle: sen ettei ihmisiin aina kannata luottaa.
Opetti kyllä. Ja toivon, että toinen oppi myös sen, ettei yksin voi toiselleen elämäänsä vuodattaa, vaan ystävyyden merkki on vastavuoroisuus. Olin itsekin hyvin vihainen tämän ihmissuhteen päättyessä ja varmaan häntä loukkaavalla tavalla ilmaisin, millaiseksi rasitteeksi hänet olin kokenut.
Mutta pääasia että se ihmissuhde on päättynyt.
Niin. Toivottavasti karma kostaa sinulle ja sinun itsetuntosi romahduttaa vuorostaan joku sosiaalisia pelejä pelaileva narsisti.
Hän oli hyvin estyneen oloinen ihminen. Vaikutti silti aina hyvin ilahtuneelta seurasta. Puolisonikin oli aivan käkenä välien katkeamisesta ja sanoi ettei ikinä olisi voinut ajatella tästä ihmisestä käytöksen perusteella sitä, ettei hän ollut myöskin täysillä ystävyydessä mukana.