Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanda kirjoitti:
Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.
172
No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.
Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.
Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?
Olen eri, mutta vastaavat kokemukset itsellä ja sanoisin näin. Arkinen elämä tietysti rullaa ja siinä tapahtuu koko ajan kaikkea, mutta syvässä ystävyydessä en kaipaa mahdollisuutta puhua siitä, mitä laittaisin tänään ruuaksi. Sitten on asiat, jotka tapahtuu muutamien vuosien kuluessa... tullaan raskaaksi, mennään naimisiin, aloitetaan uuden alan opiskelu - kaikki itselle merkityksellisiä asioita, joista ystävä putoaa kärryiltä, jos ei vuosiin tapaa. Toisaalta, nämä kuulumiset päivittää sitten aika nopeasti. Ja sitten on se syvin taso, jossa muutokset tapahtuu kymmenien vuosien sykleissä - miten hahmottaa maailman, mikä on elämässä tärkeinä, miten lopullinen kuolema on. Jos ystävyydessä liikutaan näillä tasoilla, juttua voi helposti jatkaa vaikka vuosien taon jälkeen, koska näissä ihminen muuttuu niin hitaasti.
En itse koe tuolla tavalla. Elämäni on ollut aika isoa murrosta pitkään. Koen sen merkittävästi vaikuttaneen myös arvoihini ja asenteisiini.
Mulle ei oo varmaan koskaan tullut sellaista tilannetta muuten kun työelämässä. Jotkut työkaverit on halunnut lähteä kehittämispäiville mökille/Tallinnaan, ja kun näitä ehdotuksia kyseltiin sanoin ettei mua kiinnosta lähteä, vaan mulle riittää yksi päivä kehittämistä ja sitten illalla vaikka syömään jonnekin. Ollaan kyllä joskus käyty reissussa Euroopan kaupungeissa ja siellä oli jotain nähtävääkin, mutta mitä mä en oo nähnyt mökillä tai Tallinnassa, pointti on ollut se että vietetään enemmän aikaa yhdessä mutta ei mua kiinnosta niiden kanssa viettää hirveästi vapaa aikaani, kun näkee töissäkin ihan liikaa🙈 Toki kaikki ei tätä ymmärrä mut ei kiinnosta. Voin tarvittaessa kertoa ihan suoraan syyn, mielestäni jokaisella on oikeus valita seuraansa vapaa-ajallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun luettuani, en yhtään ihmettele, miksi jotkut ihmiset ovat yksinäisiä. Minusta yleensä ihmissuhteet ovat luontevia ja helppoja.
Näille valittajille ihmissuhteet ovat jotain kummaa. Lasketaan vastasoittoja ja itketään, jos joku ei ehdi vastaamaan puhelimeen. Jos ei vastaa puhelimeen, kun valittaja ei ole kymmenestä kahvikutsusta kieltäytymisestä ymmärtänyt, ettei toinen halua, uhotaan kostoa ja vaikka mitä.
Minusta nämä valittajat kuulostavat jopa pelottavilta. Liimautuvat toisiin ihmisiin kiinni. Kytätään, että onko se lomalla, vaikka ei vastaa puhelimeen. Käytetään vuorokausitolkulla energiaa kyttäämällä somea, missä se oli ja pohtimalla, että miksi se ei vastaa ja mitä se tekee ja mitähän se ajattelee minusta. Vaikuttaa jo vaarallisen stalkkaajan merkeiltä.
En yhtään ihmettele, ettei kaveripiirissä kukaan halua tällaisen ihmisen kanssa ollakkaan tekemisissä. Kun näistä ei pääse irti, vaan pitäisi olla koko ajan vuorovaikutuksessa ja tekemisissä.
Kun ihmissuhteiden pitäisi kuitenkin olla helppoja, eikä mitään velvollisuuksia ja raastavaa tunteiden paloa ja kostoa ja itkua.
Minä ainakin lähtisin tuollaista ihmistä karkuun todella lujaa
Aamen! On kokemusta tuollaisesta ja mikä vapautunut olo kun pääsin eroon!
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum tästä keskustelusta: yksinäinen kelpaa oikein hyvin ystäväksi siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole yksinäinen. Karua, mutta näin se taitaa mennä. Harva vain yleensä viitsisi tätä asiaa todeta ääneen. Ei mikään ihme, että moni kokee yksinäisyyden vankilaksi, josta ei pääse pois.
Yksinäisten pitäisikin ensisijaisesti yrittää ystävystyä toistensa kanssa. Silloin molemmilla olisi sama intressi eli olla toisen elämässä jatkuvasti läsnä.
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum tästä keskustelusta: yksinäinen kelpaa oikein hyvin ystäväksi siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole yksinäinen. Karua, mutta näin se taitaa mennä. Harva vain yleensä viitsisi tätä asiaa todeta ääneen. Ei mikään ihme, että moni kokee yksinäisyyden vankilaksi, josta ei pääse pois.
Yksinäinen saa olla muttei takertuva ja epätoivoinen, sellainen karkoittaa ihmisiä. Oon itsekin välillä yksinäinen vaikka on mies ja muutama kaveri, niitä ei vaan tule nähtyä kovin usein eikä mulla ole läheisiä sukulaisiakaan kun vanhemmat. Mutta on minullakin kokemusta näistä takertujista. Varmaan vaikuttaa myös että viihdyn myös paljon yksin omien juttujeni parissa niin ei jaksa sitä että joka vkl pitää mennä viihdyttää toista epätoivoista yksinäistä joka hakee musta sitä onnea ja elämänsä sisältöä ja sitten vielä syyttelee kun sanon etten jaksa nyt lähteä mihinkään vaan haluan vaan olla rauhassa, antakaa ihmisille tilaa. Me nähtiin sen kanssa kerran kuussa ja muuten oltiin jatkuvasti whatsupissa yhteydessä muttei se sille riittänyt. Sitten kun se tapasi miehensä niin katosi kokonaan, eli olin sille vaan miehen korvike jota ei enää tarvittu mihinkään vaan mies ilmeisesti tyydytti kaikki sosialiset tarpeensa, aikamoista hyväksi käyttöä! Parhaat ystävät on sellaisia jotka ottaa yhteyttä kun haluaa kuulla mitä kuuluu ja kutsuu kylään kun haluaa tavata, vaikka sitten vähän harvemmin, eikä siksi että on niin seurankipeitä että kuka vaan kelpaa!
Vierailija kirjoitti:
Minusta ärsyttävin piirre noissa takertujissa on se, että he vaativat usein sinua elämäänsä, kirjaimellisesti. Osallistumaan juttuihin, joita he järjestävät, viis siitä, paljonko matkustamista tai muuta epämukavaa se sinulta vaatii. Kuuntelemaan juttujaan, kun he soittavat, mutta eivät vastaa, jos sitten soitat takaisin. Jos yrität justiin ehdottaa jotain itsellesi helppoa kuten kahvit kaupungilla, ei se heille sovi. Mutta ensi viikonloppuna meillä on semmoiset matonpuistelutalkoobileet tyttöjen kesken 500 km päässä, kai sä pääset?
Just näin. Yksi entinen kaveri halusi aina sitouttaa muut koko viikonlopuksi ja valitti ettei muilla oo aikaa kun pari tuntia nähdä. Ymmärrän että oli yksinäinen muttei tarvitse ketään pakottaa omistamaan koko elämänsä sille, kyllä ne joita kiinnostaa niin tekee, jos ei niin antais olla jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum tästä keskustelusta: yksinäinen kelpaa oikein hyvin ystäväksi siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole yksinäinen. Karua, mutta näin se taitaa mennä. Harva vain yleensä viitsisi tätä asiaa todeta ääneen. Ei mikään ihme, että moni kokee yksinäisyyden vankilaksi, josta ei pääse pois.
No ei kyllä ihan noinkaan. Yksinäinen ei ole yksinäinen siinä vaiheessa, kun hän ymmärtää, että toinen ei voi tulla hänen elämäänsä yksinäisyyttä poistamaan kokonaan, koko ajaksi, vaan hetkeksi tuomaan seuraa. Ja sitten on oltava taas yksin vähän aikaa, joo.
On ihan harhaluulo, että meillä, joilla ystäviä on = emme katso olevamme yksinäisiä, olisi ystäviä koko ajan joka sormelle just silloin, kun itse haluaa. Myös meillä on mälsiä iltoja, jolloin ketään ei huvita mikään, eikä varsinkaan se, mitä itse haluaisi tehdä. Myös me käymme yksin syömässä, kävelyllä, emmekä saa juttuseuraa, sen vuoksi, että nyt ei kukaan tahdo, jouda, ei niitä huvita.
Se ilta, syömässä tai kävelemässä käyminen, jne on vaan kuitenkin yksi ilta ja kohta varmaan jotain taas huvittaa. Emme anna sen illan pilata ystävyyttä ja vanno kostoa sekä kieri itsesäälissä.
Aivan! Välillä on seuraa, välillä ei, sellaista se elämä on! Kannattaa pitää itseään kiireisenä omien harrastusten parissa niin ei tunnu niin yksinäiseltä ja näkee niissäkin jotain ihmisiä joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa! Ihmiset on eniten kiinnostuneita sellaisista joilla on mielenkiintoinen elämä eikä niistä jotka vaan kierii itsesäälissä yksinäisenä ja masentuneena. Toki ystävän tehtävä on myös tukea vaikeissa tilanteissa muttei edelleenkään tarvitse toimia kenenkään terapeuttina.
Meitsikin on pohtinut paljon ystävyyssuhteita ja nimenomaa sitä, miten yksipuolisiksi ne ovat viime vuosina muuttuneet. Minulla on ollut pirun kova masennus viime vuosina ja olen nyt vasta ymmärtänyt, että olen luultavasti itse ollut osasyynä, miksi jotkut eivät enää jaksa seuraani. Olen vähän kovettanut entisiä näkemyksiäni ja todennut, että ei kaikkea paskaa voi kavereiden päälle heittää, vaikka he ovat kavereitasi ja tukevat sinua ja niiin edelleen. Syy siihen, miksi olen odottanut ystäviltäni tukea on kuitenkin aina ollut se, että olen itse aina ollut täysillä valmis tukemaan ja jeesaamaan kamujani jos ovat sitä tarvinneet.
Olen kuitenkin edelleen selvästi vähän katkera siitä, että minun täytyy aina olla pitämässä yhetydenpitoa yllä. En todellakaan haluaisi olla mikään laskija, joka laskee, kuka milloinkin on soittanut toiselle, mutta olen myös huomannut, että ei se mun mielenterveydelle ja itsetunnolle tee hyvää kun pitää itse aina olla pitämässä yhteyttä. Tulee fiilis, että olen pelkkä painolasti, enkä todellakaan mukavaa seuraa vaikka nämä kaverit silloin tällöin selittävätkin että olen tosi tärkeä ja niin edelleen.
En saa kamuiltani sitä, mitä tarvitsen ja olen huomannut, että näistä asioista ei kannata puhua tai kysyä suoraan, koska kun viime kesänä yritin kertoa yksinäisyyden kokemuksistani yhdelle kaverille, alkoi juuri tämä kausi, jolloin hän ei ole vissiin kertaakaan oma-aloitteisesti pyytänyt minua minnekkään. Ja olen myös pahoitellut sitä, että olen ollut painolastina ja että ymmärrän, että varmaan on ollut rankkaa välillä kuunnella juttujani. Eli olen myös katsonut itseäni peiliin.
Minä en vaadi, että mun kavereiden pitäisi jatkuvasti soitella tai tekstailla tai olla näkemässä mua. Mä en tarvitse mitään kaveriterapeuttia, jonka pitää vain kuunnella minun valittamista minun asioistani. Haluaisin vain, että kaverit joskus kertoisivat oma-aloitteisesti vähän, mitä heille kuuluu. haluaisin nähdä silloin tällöin, heittää läppää ja pohtia maailmaa ihan rennosti. Haluan myös tietenkin omaa aikaa. En halua olla mikään takertuja, mitä osa tässä keskustelussa tuntuvat pelkäävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niitä ystäviä saa helpoiten elämään? Millainen täytyy olla sosiaalisesti?
Vierailija kirjoitti:
Meitsikin on pohtinut paljon ystävyyssuhteita ja nimenomaa sitä, miten yksipuolisiksi ne ovat viime vuosina muuttuneet. Minulla on ollut pirun kova masennus viime vuosina ja olen nyt vasta ymmärtänyt, että olen luultavasti itse ollut osasyynä, miksi jotkut eivät enää jaksa seuraani. Olen vähän kovettanut entisiä näkemyksiäni ja todennut, että ei kaikkea paskaa voi kavereiden päälle heittää, vaikka he ovat kavereitasi ja tukevat sinua ja niiin edelleen. Syy siihen, miksi olen odottanut ystäviltäni tukea on kuitenkin aina ollut se, että olen itse aina ollut täysillä valmis tukemaan ja jeesaamaan kamujani jos ovat sitä tarvinneet.
Olen kuitenkin edelleen selvästi vähän katkera siitä, että minun täytyy aina olla pitämässä yhetydenpitoa yllä. En todellakaan haluaisi olla mikään laskija, joka laskee, kuka milloinkin on soittanut toiselle, mutta olen myös huomannut, että ei se mun mielenterveydelle ja itsetunnolle tee hyvää kun pitää itse aina olla pitämässä yhteyttä. Tulee fiilis, että olen pelkkä painolasti, enkä todellakaan mukavaa seuraa vaikka nämä kaverit silloin tällöin selittävätkin että olen tosi tärkeä ja niin edelleen.
En saa kamuiltani sitä, mitä tarvitsen ja olen huomannut, että näistä asioista ei kannata puhua tai kysyä suoraan, koska kun viime kesänä yritin kertoa yksinäisyyden kokemuksistani yhdelle kaverille, alkoi juuri tämä kausi, jolloin hän ei ole vissiin kertaakaan oma-aloitteisesti pyytänyt minua minnekkään. Ja olen myös pahoitellut sitä, että olen ollut painolastina ja että ymmärrän, että varmaan on ollut rankkaa välillä kuunnella juttujani. Eli olen myös katsonut itseäni peiliin.
Minä en vaadi, että mun kavereiden pitäisi jatkuvasti soitella tai tekstailla tai olla näkemässä mua. Mä en tarvitse mitään kaveriterapeuttia, jonka pitää vain kuunnella minun valittamista minun asioistani. Haluaisin vain, että kaverit joskus kertoisivat oma-aloitteisesti vähän, mitä heille kuuluu. haluaisin nähdä silloin tällöin, heittää läppää ja pohtia maailmaa ihan rennosti. Haluan myös tietenkin omaa aikaa. En halua olla mikään takertuja, mitä osa tässä keskustelussa tuntuvat pelkäävän.
Vastaavia kokemuksia on myös minulla ihmissuhteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
I feel you <3 Kirjoittelinkin tänne aiemmin toiseen ketjuun siitä, miten tuntuu siltä, että AV on nykyään ainut ystäväni.
Minä olen ollut ilman ystäviä tai kavereita nyt sellaiset 20 vuotta. Naimissa olen, mutta yhtään ystävää tai kaveria ei ole. Huomasin aikonani, että minä olin ainut joka kävi muilla kylässä, minä olin ainut joka soitteli. Kukaan ei käynyt meillä kylässä, vaikka asuttiin samassa kaupungissa, ja minun matkani oli aivan yhtä vaativa (ei ollut, muutama kilometri polkupyörällä) kuin toiseenkin suuntaan.
Kun päätin lopettaa täysin yksipuolisen yhteydenpidon, olen tosiaan saanut olla yksin. Ei polttareita, häitä, varpajaisia (olen mies), saunailtoja, oluella käymistä, reissuja, ei mitään. En oikeastaan edes tiedä, mitä ystävyys tai kaveriporukkaan kuuluminen tarkoittaa. Olen epätoivottu henkilö, tai ennemminkin - minä en ole olemassa.
Olen kyllä introvertti, mutta ei se tarkoita että olisin kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen. Se helpottaa tietysti yksinoloa, mutta joskus kaipaisin jotain muutakin. Pidän keskustelemisesta, ja keskustelen mielelläni ihan kaikesta. Kepeistä aiheista sattuviin ja suuriin, en kylläkään isossa ihmisryhmässä. Sen mitä olen tekemisissä ihmisten kanssa esimerkiksi lasten harrastusten kautta, saan aina käsityksen että ihmiset kyllä pitävät seurastani, juttelevat mielellään ja ovat ystävällisiä, mutta mikään ei tunnu "tarttuvan". Jokaisella on jo niin kiinteät suhteet eri puolille, että niitä sekoittamaan ei haluta mitään ulkopuolista. Pitäisi olla jotain poikkeuksellista, että kelpaisi, mutta kun olen niin... tavallinen. Ehkä ei pitäisi olla niin rauhallinen, ymmärtäväinen, avulias, tai pitäisi juoda enemmän alkoholia tai tehdä jotain muuta mikä osoittaisi johonkin ryhmään kuulumista, mutta kun en minä halua oikeastaan muuttua. Jos en kelpaa tällaisena, olkoon niin.
Olen jo luovuttanut ihmisten suhteen. Kun ei ole suuria odotuksia, ei voi pettyäkään, ainakaan kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse olla erikoinen, vaan tavallinen riittää. Jotkut "saavat" ystävä porukan puoliautomaattisesti opiskelijaporukasta. Jos näin ei ole päässyt käymään, vaatii paljon työtä ja oma-aloitteisuutta hankkia itselleen kokonainen kaveriporukka.
Sama koskee kyllä yhtä tai kahta hyvää ystävääni: töitä pitää tehdä.
Jos haluat ystäviä elämääsi, kutsu vaikka aikuisia grillaamaan tai pienelle metsäretkellä paistamaan makkaraa. Lomilla olevat eivät ehkä ehdi, mutta heti töiden alettua viikonloppuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen luullut, että ystävät antaa voimaa, ilahduttaa ja heille on aina aikaa vaikka sen viiden minuutin puhulun ajan, mutta ei näin ole näköjään monenkaan mielestä. Älkää puhuko ystävistä, jos kohtelu on tuollaista puolin ja toisin. Heitä kutsutaan tuttaviksi ja ehkä kavereiksi.
Minusta taas juuri tuttavien ja kavereiden kanssa riittää viiden minuutin puhelut, mutta ystävien kanssa jutellaan pidempään ja syvällisemmin.
Et nyt ymmärtänyt mitä tarkoitin. Tarkoitin, että vaikka olisi kuinka kiire niin ystävän puheluun vastaa ja puhuu äkkiä sen 5 minuuttia ja soittaa vaikka takaisin. Tässä ketjussa kun pidetään hyväksyttävänä monelta taholta ettei tarvi olla tavoitettavissa eikä vastata puhelimeen, kun on niin kiire ja rasittavaa ja ystävä ymmärtää kiireen. Ystävän ollessa kyseessä ei ole koire eikä rasittavaa. Oikealle ystävälle on aina aikaa vaikka sen 5 minuuttia selittää miksi ei ehdi puhua kauempaa. Ystävä soittaa aina takaisin tai ottaa muuten yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meitsikin on pohtinut paljon ystävyyssuhteita ja nimenomaa sitä, miten yksipuolisiksi ne ovat viime vuosina muuttuneet. Minulla on ollut pirun kova masennus viime vuosina ja olen nyt vasta ymmärtänyt, että olen luultavasti itse ollut osasyynä, miksi jotkut eivät enää jaksa seuraani. Olen vähän kovettanut entisiä näkemyksiäni ja todennut, että ei kaikkea paskaa voi kavereiden päälle heittää, vaikka he ovat kavereitasi ja tukevat sinua ja niiin edelleen. Syy siihen, miksi olen odottanut ystäviltäni tukea on kuitenkin aina ollut se, että olen itse aina ollut täysillä valmis tukemaan ja jeesaamaan kamujani jos ovat sitä tarvinneet.
Olen kuitenkin edelleen selvästi vähän katkera siitä, että minun täytyy aina olla pitämässä yhetydenpitoa yllä. En todellakaan haluaisi olla mikään laskija, joka laskee, kuka milloinkin on soittanut toiselle, mutta olen myös huomannut, että ei se mun mielenterveydelle ja itsetunnolle tee hyvää kun pitää itse aina olla pitämässä yhteyttä. Tulee fiilis, että olen pelkkä painolasti, enkä todellakaan mukavaa seuraa vaikka nämä kaverit silloin tällöin selittävätkin että olen tosi tärkeä ja niin edelleen.
En saa kamuiltani sitä, mitä tarvitsen ja olen huomannut, että näistä asioista ei kannata puhua tai kysyä suoraan, koska kun viime kesänä yritin kertoa yksinäisyyden kokemuksistani yhdelle kaverille, alkoi juuri tämä kausi, jolloin hän ei ole vissiin kertaakaan oma-aloitteisesti pyytänyt minua minnekkään. Ja olen myös pahoitellut sitä, että olen ollut painolastina ja että ymmärrän, että varmaan on ollut rankkaa välillä kuunnella juttujani. Eli olen myös katsonut itseäni peiliin.
Minä en vaadi, että mun kavereiden pitäisi jatkuvasti soitella tai tekstailla tai olla näkemässä mua. Mä en tarvitse mitään kaveriterapeuttia, jonka pitää vain kuunnella minun valittamista minun asioistani. Haluaisin vain, että kaverit joskus kertoisivat oma-aloitteisesti vähän, mitä heille kuuluu. haluaisin nähdä silloin tällöin, heittää läppää ja pohtia maailmaa ihan rennosti. Haluan myös tietenkin omaa aikaa. En halua olla mikään takertuja, mitä osa tässä keskustelussa tuntuvat pelkäävän.
Mulla on myös samoja kokemuksia. Ei siitä tosiaan kannata kertoa ellei ole tosi hyvä ja ymmärtäväinen ystävä kyseessä, muuten vaan karkoittaa ne viimeisetkin ihmiset elämästä 😬 Onneks mulla on ollut mies ja äiti jotka on jaksanut tukea mua. Näiden kavereiden kanssa ollaan nyt taas enemmän tekemisissä jotka vähän unohtui masennuskauden aikana.
Yksi kaveri taas masentuneena käyttäytyi ikävästi mua kohtaan ja sanoi myöhemmin että enkö ymmärrä että hän on masentunut ja kun itsekin oon ollut niin pitäisi tietää. Ei koskaan pyytänyt anteeksi käytöstään. Edelleen se että oon ollut vuosia sitten joskus masentunut ei tee musta terapeuttia joka tunnistaisi heti toisen masennuksen. Itse vetäydyin silloin, en vaatinut keneltäkään mitään enkä syyllistänyt, en vaan jaksanut pitää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
k kirjoitti:
Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.
Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?
Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja.
Tämä. Itselläkin on ollut elämässä vaihe, jolloin päivät olivat vaan niin kerta kaikkisen täynnä kaikkea pakollista sekä erittäin mielenkiintoista asiaa, ettei aikaa ja energiaa vaan riittänyt enää ystäville. Useampi vuosi meni etten ehtinyt ja jaksanut pitää mitään yhteyttä kehenkään. Ne oikeat ystävät ymmärtävät, ja ystävyys jatkuu sitten kun molemmilla on siihen taas aikaa ja energiaa. Meillä on siis vapaus olla täysin omia itsejämme suhteessa toisiimme, molemmat tuntevat ja ymmärtävät toistensa erityispiirteet, eivätkä heti vedä hernettä nenään kun toisella ei ole aikaa juuri silloin kun itse seuraa kaipaa. Me emme ole toisillemme mikään seuralaispalvelu, vaan ystäviä.
Huh, onneksi tykkään olla yksin ja itseni seurassa. Parasta on viettää pari päivää yksin puhelin kiinni. Käydä lenkillä yksin, käydä salilla yksin. Lueskella yksin ja viettää aikaa yksin.
Silti tutustun ihmisiin helposti ja ystävystynkin. Mutta tuota ei kukaan meinaa ymmärtää, että viihdyn parhaiten itseni seurassa ja en ole kiinnostunut yhteisistä Tallinan reissuista tai mökkireissuista yms. Yleensäkin pidän todella vähän yhteyttä muihin ihmisiin.
Ja ei, en ole koskaan kokenut olevani yksinäinen, vaikka olen viettänyt lapsesta asti mieluiten aikaa yksinään.
Vierailija kirjoitti:
Huh, onneksi tykkään olla yksin ja itseni seurassa. Parasta on viettää pari päivää yksin puhelin kiinni. Käydä lenkillä yksin, käydä salilla yksin. Lueskella yksin ja viettää aikaa yksin.
Silti tutustun ihmisiin helposti ja ystävystynkin. Mutta tuota ei kukaan meinaa ymmärtää, että viihdyn parhaiten itseni seurassa ja en ole kiinnostunut yhteisistä Tallinan reissuista tai mökkireissuista yms. Yleensäkin pidän todella vähän yhteyttä muihin ihmisiin.
Ja ei, en ole koskaan kokenut olevani yksinäinen, vaikka olen viettänyt lapsesta asti mieluiten aikaa yksinään.
No tuo olisikin kätevää, ettei kaverittomuus haittaa. Mutta korkeintaan siihen turtuu, jos niitä kaipaa.
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
kaveritkavereina kirjoitti:
Miksi ihmisten pitää puntaroida ystävyyssuhdetta kuten parisuhdetta. Onko pakko tasavuoroin soitella ja osoittaa kiinnostusta ja tunteilua. Minusta nämä tunteilut kuuluu yleensä perisuhteeseen.
Minulla on esimerkiksi omassa kaveriporukassa ystävä jonka kanssa olen ollut kaveri 2vuotiaasta lätien, nyt olemme noin 30v ja hän ei ole koskaa soittanut minulle ns muuten vaan tai keksinyt/ehdottanut tekemistä. Hän on vain sellainen ihminen :D en tiedä miksi enkä ajattele sitä sen enempää. Kavereita ollaan ja yhessä aina huikeita reissuja, ei minua kiinnosta vaikka olenkin ehkä se joka hänelle soittaa ym. hän ei myöskää ole soittanut ikinä kellekkään muulle kaveriporukkaani kuuluvalle. Kerran törmäsin hänen omaan isäänsä kaupassa, ja hän tiedusteli MINULTA mitä pojalleen kuuluu koska ei ole kuullut hänestä 9kk.
Joten kaverisuhteet ovat just sellasia kuin kyseinen kaveri on! Kaveri suhde on paras silloinkuin ei vaadi toiselta mitää, jätetään vaatimukset parisuhteeseen!
Sitähän se oikea ystävyys on, että hyväksytään toinen kaikkine piirteineen, myös se, ettei ole hyvä pitämään yhteyttä. Kyllä sen tietää ja tuntee, kun on tervetullut yhteydenotto ja jos on toiselle tärkeä, vaikkei jatkuvasti käy kahvittelemassa tai soittele.
Mä uskon tähän. Mulla on perhe, läheiset välit sukulaisiin, ystäviä ja kavereita. Mun ei tarvitse "takertua" heistä kehenkään. Joskus olen ollut tilanteissa, joissa uusi tuttavuus vaikuttaa haluavan musta suurinpiirtein äidin, siskon, puolison, ystävän, tyttären ja vielä isoäidinkin ja silloin on oikeasti ihan pakko perääntyä, koska mulla on jo niin monta muutakin ihmistä, joille jaan niin aikaani kuin kiinnostustanikin. En yksinkertaisesti pysty täyttämään kenenkään sosiaalisia tarpeita yksin ja sen vuoksi ystävikseni ja kavereikseni onkin valikoitunut ihmisiä, joiden elämässä on useita muitakin ihmissuhteita kuin vain minä.