Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Yksi mun ystävyyssuhteistani on alkanut bussipysäkiltä. Sama naama lähes joka aamu samaan aikaan samalla pysäkillä. Jossain vaiheessa alettiin nyökätä tervehdykseksi ja jonkin ajan päästä sanoa "Huomenta!". Ei mennyt kovin kauaa, kun alettiin jutella säästä, bussien myöhästelyistä, ajankohtaisista asioista ja alueen tapahtumista. Sitten jo istuttiinkin bussissa vierekkäisiin penkkeihin ja juteltiin matkan ajan. Jonkin ajan päästä kysyin, huvittaisiko ko naista lähteä joku ilta kävelylle. Hän vastasi, että voisi lähteä ja siitäpä se sitten lähti. Nyökkäilyvaiheesta ensimmäiseen kävelylenkkiin meni noin puolisen vuotta. 

Kerroitkohan saman tarinan täällä aiemmin? Joku ainakin kertoi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Yksi mun ystävyyssuhteistani on alkanut bussipysäkiltä. Sama naama lähes joka aamu samaan aikaan samalla pysäkillä. Jossain vaiheessa alettiin nyökätä tervehdykseksi ja jonkin ajan päästä sanoa "Huomenta!". Ei mennyt kovin kauaa, kun alettiin jutella säästä, bussien myöhästelyistä, ajankohtaisista asioista ja alueen tapahtumista. Sitten jo istuttiinkin bussissa vierekkäisiin penkkeihin ja juteltiin matkan ajan. Jonkin ajan päästä kysyin, huvittaisiko ko naista lähteä joku ilta kävelylle. Hän vastasi, että voisi lähteä ja siitäpä se sitten lähti. Nyökkäilyvaiheesta ensimmäiseen kävelylenkkiin meni noin puolisen vuotta. 

Kerroitkohan saman tarinan täällä aiemmin? Joku ainakin kertoi. 

Olen kertonut tuon palstalla aiemminkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Mä ystävystyin lähes noin. Tosin en alkanut puhua säästä vaan pyysin suoraan kanssani kahville. Olin vaan niin kyllästynyt yksinäisiin päiviini pienen lapsen kanssa, että ajattelin yrittää. Nyt tämä kahviseurani on nuoremman lapseni kummi ja minä hänen lapsensa kummi.

Tapahtuiko tämä Suomessa? Hyvin epätavallisen kuuloinen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Mä ystävystyin lähes noin. Tosin en alkanut puhua säästä vaan pyysin suoraan kanssani kahville. Olin vaan niin kyllästynyt yksinäisiin päiviini pienen lapsen kanssa, että ajattelin yrittää. Nyt tämä kahviseurani on nuoremman lapseni kummi ja minä hänen lapsensa kummi.

Tapahtuiko tämä Suomessa? Hyvin epätavallisen kuuloinen juttu.

Tapahtui Suomessa. Yksinäisyys on yksi suurimmista ongelmista pieniä lapsiaan kotona hoitavilla äideillä. Todella moni toivoo, että olisi joku, jonka kanssa voisi edes kerran viikossa käydä kahvilla. Se vauvanvaunujen kanssa vastaantuleva äiti voi olla päivisin aivan yhtä yksinäinen kuin sinäkin. Mutta jos kumpikaan ei uskalla avata suutaan, silloin kävellään vain toisen ohi ja yksinäisyys jatkuu. Olihan tuo ystäväni aika hämmästynyt, kun pysäytin ja pyysin kanssani kahville, mutta oli myös erittäin ilahtunut, kun sai kahviseuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

Ohis...monille suomalaisille on vierasta yrittää tutustua ihmisiin, jos tilanne ei ole tutustumiseen tarkoitettu. Sen vuoksi tarvitaan opiskelupaikka, työpaikka tms, jotta voidaan alkaa puhumaan toisen ihmisen kanssa. Yksinäinenkin pitää tiukasti kiinni omasta yksityisyydestään tilanteissa, joissa ei ole kulttuurimme mukaista alkaa jutella. Sosiaalisemmissa kulttuureissa on täysin normaalia jutella ihan missä vaan, missä toisen ihmisen kohtaa. On oikeasti aika vaikeaa murtaa oman kulttuurinsa rajoja. Olla se "sekopää", joka alkaa jutella bussissa tai kaupan kassajonossa. Kuitenkin - jotta saisi uusia ystäviä - pitäisi tutustua todella moneen ihmiseen. Ystävyyssuhde kun kehittyy vain harvan kanssa. Osan kanssa kemiat ei natsaa lainkaan, osasta tulee kavereita ja vain harvasta todellisia ystäviä. Tutustumisia tarvitaan siis paljon, jotta jostain heistä voisi saada ystävänkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

Ohis...monille suomalaisille on vierasta yrittää tutustua ihmisiin, jos tilanne ei ole tutustumiseen tarkoitettu. Sen vuoksi tarvitaan opiskelupaikka, työpaikka tms, jotta voidaan alkaa puhumaan toisen ihmisen kanssa. Yksinäinenkin pitää tiukasti kiinni omasta yksityisyydestään tilanteissa, joissa ei ole kulttuurimme mukaista alkaa jutella. Sosiaalisemmissa kulttuureissa on täysin normaalia jutella ihan missä vaan, missä toisen ihmisen kohtaa. On oikeasti aika vaikeaa murtaa oman kulttuurinsa rajoja. Olla se "sekopää", joka alkaa jutella bussissa tai kaupan kassajonossa. Kuitenkin - jotta saisi uusia ystäviä - pitäisi tutustua todella moneen ihmiseen. Ystävyyssuhde kun kehittyy vain harvan kanssa. Osan kanssa kemiat ei natsaa lainkaan, osasta tulee kavereita ja vain harvasta todellisia ystäviä. Tutustumisia tarvitaan siis paljon, jotta jostain heistä voisi saada ystävänkin. 

Joo. Eilen mulle tuli juttelemaan baarissa nuori, vähän humalainen nainen. Olihan se ihan kiva, että jutteli kohteliaasti niitä näitä reippaasti itseään vanhemmalle ihmiselle, mutta lopulta tunsin oloni jo vähän ahdistuneeksi (anteeksi vain, jos luet tämän, ei mitään henkilökohtaista). Olen ehkä myös siinä määrin tottunut liikkumaan jo yksin, että joskus seura tuntuu vain tientukolta eikä kovinkaan rentouttavalta. 

Sitten vaihdoinkin paikkaa, ja siellä taas seuraani liittyi jokin iilimato, jonka seura oli lähinnä friikkiä. Älkää menkö julistamaan loputonta palvontaanne tuntemattomalle ihmiselle älkääkä verratko hänen ulkonäköään eksään. Edes humalassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Mä ystävystyin lähes noin. Tosin en alkanut puhua säästä vaan pyysin suoraan kanssani kahville. Olin vaan niin kyllästynyt yksinäisiin päiviini pienen lapsen kanssa, että ajattelin yrittää. Nyt tämä kahviseurani on nuoremman lapseni kummi ja minä hänen lapsensa kummi.

Tapahtuiko tämä Suomessa? Hyvin epätavallisen kuuloinen juttu.

Niin mitenkään ei voi olla mahdollista... kun tosiasiat ja olosuhteet ja ja ja ja...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".

Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.

Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?

Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää. 

Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan. 

Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.

Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?

Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.

Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.

Mulla on joitakin ystäviä, mutta kuten moni muukin tässä ketjussa, kärsin vastavuoroisuuden puutteesta. Olen aina ollut se aloitteellisempi osapuoli ja ehkä ystäväni ovatkin liian tottuneita siihen. Kolme kuukautta sitten yksien ohareiden jälkeen, hieman pettyneenä, päätin, että antaa nyt seuraavaksi jonkun ystävän ottaa muhun yhteyttä sitten kun haluaa mua nähdä. Olin aika varma, että kyllä niitä tapaamisehdotuksia viimeistään muutaman viikon päästä tulee läheisimmiltä ihmisiltä.

No, ei niitä tapaamisehdotuksia ole kuulunut. Pari tekstiviestiä on kyllä viimeisen kuukauden aikana tullut, missä kysellään kuulumisia, joten en sentään ihan unohdettu ole. Mutta jotenkin se silti masentaa, ettei minua kukaan halua oma-aloitteisesti nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on joitakin ystäviä, mutta kuten moni muukin tässä ketjussa, kärsin vastavuoroisuuden puutteesta. Olen aina ollut se aloitteellisempi osapuoli ja ehkä ystäväni ovatkin liian tottuneita siihen. Kolme kuukautta sitten yksien ohareiden jälkeen, hieman pettyneenä, päätin, että antaa nyt seuraavaksi jonkun ystävän ottaa muhun yhteyttä sitten kun haluaa mua nähdä. Olin aika varma, että kyllä niitä tapaamisehdotuksia viimeistään muutaman viikon päästä tulee läheisimmiltä ihmisiltä.

No, ei niitä tapaamisehdotuksia ole kuulunut. Pari tekstiviestiä on kyllä viimeisen kuukauden aikana tullut, missä kysellään kuulumisia, joten en sentään ihan unohdettu ole. Mutta jotenkin se silti masentaa, ettei minua kukaan halua oma-aloitteisesti nähdä.

Mitä tarkoitat ohareilla?

Ei vaan ilmestynyt paikalle , viime hetkellä perui jonkun selvästi keksityn tekosyyn takia vai että sairastui eikä siksi päässyt?

Oharit siksi , että selvästikin tuli jotain mielenkiintoisempaa , ovat todella ikäviä temppuja.

Mutta tuota tekevät ihan yhtälailla aloitteelliset.

Eikä ole sen mukavampia aloitteellisen tekemänä.

Siihen miksi joku ei tee paljon aloitteita voi olla syynä esim se että tälle riittäisi vähempi näkeminen jolloin hän ei ikään kuin ehdi koskaan kun se aloitteellinen on jo ehdottamassa uutta juttua. Ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö ystävä olisi tärkeä.

Eri asia on se että toiselle ei tunnu koskaan sopivan tai tekee juuri noita ohareita. Silloin on kysymys siitä ettei tuo aloitteellinen ystävä ole tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".

Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.

Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?

Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää. 

Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan. 

Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.

Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?

Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.

Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.

Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".

Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.

Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?

Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää. 

Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan. 

Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.

Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?

Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.

Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.

Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.

Joo, muakin kyllä kiinnostaisi tietää että mitä ne monet hyvät syyt olla tekemättä aloitetta on, jos seurasta kuitenkin nauttii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin. 

Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.

Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta. 

 

Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.

Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.

Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.

Kuulostaa kovin tutulta. Nykyään ei soitella, kun oletetaan että joka risaus on luettu jo somesta.

Sitten on niitä "ystäviä" joista ei koskaan kuulu mitään paitsi silloin kun tarvitaan yöpaikkaa tai halutaan tulla loisimaan mökillemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".

Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.

Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?

Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää. 

Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan. 

Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.

Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?

Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.

Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.

Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.

Joo, muakin kyllä kiinnostaisi tietää että mitä ne monet hyvät syyt olla tekemättä aloitetta on, jos seurasta kuitenkin nauttii.

Tavallisin tilanne taitaa olla se, että aloitteellisella on vähemmän ihmissuhteita, enemmän vapaa-aikaa ja/tai enemmän tarvetta olla muiden seurassa. Ja sillä toisella taas on enemmän ihmissuhteita, vähemmän vapaa-aikaa ja/tai vähemmän tarvetta olla muiden seurassa. Kun aloitteellinen sitten miettii, ettei ole kuukauteen käynyt kenenkään kanssa missään, hän soittaa tälle toiselle, joka taas on ollut kuukauden ajan joka viikonloppu jonkun kanssa jossain. Hän ei siis yksinkertaisesti ole vielä siinä tilanteessa, että alkaisi kaivata juuri tämän aloitteellisen seuraa. Hän kyllä saattaisi joskus myöhemmin ottaa yhteyttä, mutta aloitteellinen ehtii aina ensin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".

Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.

Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?

Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää. 

Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan. 

Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.

Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?

Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.

Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.

Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.

Joo, muakin kyllä kiinnostaisi tietää että mitä ne monet hyvät syyt olla tekemättä aloitetta on, jos seurasta kuitenkin nauttii.

Tavallisin tilanne taitaa olla se, että aloitteellisella on vähemmän ihmissuhteita, enemmän vapaa-aikaa ja/tai enemmän tarvetta olla muiden seurassa. Ja sillä toisella taas on enemmän ihmissuhteita, vähemmän vapaa-aikaa ja/tai vähemmän tarvetta olla muiden seurassa. Kun aloitteellinen sitten miettii, ettei ole kuukauteen käynyt kenenkään kanssa missään, hän soittaa tälle toiselle, joka taas on ollut kuukauden ajan joka viikonloppu jonkun kanssa jossain. Hän ei siis yksinkertaisesti ole vielä siinä tilanteessa, että alkaisi kaivata juuri tämän aloitteellisen seuraa. Hän kyllä saattaisi joskus myöhemmin ottaa yhteyttä, mutta aloitteellinen ehtii aina ensin. 

Selittelyn makua. Jos tilanne on koko ajan tuo, niin toisen seura ei vain kiinnosta. Muuten välillä kävisi kiireistä huolimatta mielessä, että pitäisi itsekin ottaa yhteyttä.

Osallahan menee vuosikin ilman, että heistä kuuluisi mitään ns.kavereille ja ystäville. Selityksesi ei toimi.