Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä yhteyttä kavereihin joille aina saan olla ehdottaja yhteisiin tekemisiin. Ei jaksa raahata kivirekeä ja onhan se merkki että toista ei kiinnosta yhtäpaljon. Jos muutaman kerran olen ollut aloitteellinen ja toinen ei osoita omaa halukkuutta tavata saa mun puolesta olla. Täyttä elämä on mullakin, ei se siitä kiinni jää jos oikea halu nähdä on.

Mä taas en ole koskaan kokenut ehdottamista kivireen vetämiseksi. Oikeastaan pidän jopa mukavampana, että minä ehdotan ja toinen sitten lähtee mukaani tai on lähtemättä. Yleensä aina joku lähtee ja jos käy niin, ettei kukaan lähde, osaan mennä yksinkin. Ehdotan siis ystävilleni ja kavereilleni asioita, joita teen joka tapauksessa. 90%:sti nämä asiat eivät vaadi multa mitään etukäteisjärjestelyjä eli ei tarvitse varata etukäteen toisellekin lippuja tms. Jäyn paljon ilmaistapahtumissa tai paikoissa, joissa lippuja saa vielä oveltakin. Missä järjestyksessä alan soittelemaan/viestittelemään riippuu ihan siitä, ketä ystävistäni ja kavereistani uskon juuri ko asian eniten kiinostavan.

Olen se, joka ketjussa aiemmin kerroin, etten pyydä absolutistiystävääni viinimessuille. Joku ihmetteli, miksi ei voisi pyytää. Noh, siinä vaiheessa, kun ei oltu vielä ystäviä vaan vasta kavereita, tämä muslimiystäväni ihan muissa keskusteluissa toi esille sen, ettei hän käy paikoissa, joissa on tarkoitus juoda alkoholia. Oli mulla sen verran tietoa ko uskonnosta aiemminkin, että tiesin tuon "ei alkoholia" -asenteen jo muutenkin. 

Suurimmaksi osaksi ystävieni ja kavereideni kanssa viettämäni aika ei mitenkään erityistä. Päätän lähteä lauantaina kauppatorille ja kysyn jotain mukaan. Tai kirpputorille. Tai koirapuistoon. Tai jos huomaan, että on vaikkapa Ravintolapäivä, jotkut maalaismarkkinat, Maailma kylässä -festarit tms, niin kysäisen mukaan. Teen siis ystävieni ja kavereideni kanssa ihan tavallisia arkisia juttuja ja siinä samalla tulee juteltua ummet ja lammet. En edes muista, milloin olisin tehnyt ystävieni tai kavereideni kanssa mitään spesiaalia. Ehkä olen aika tylsä, mutta samanlaisia ovat ystäväni ja kaverinikin. 

Yleensä omassa kaveriporukassa pitää noin kuukautta ennen miettiä, että käviskö se ja se päivä tapaamiselle. Usein ei käy kuin ehkä parille ihmiselle, jos niillekään. Tuollaiset ex tempore -menot eivät oikein ole mahdollisia,  koska ihmiset ovat perheen kanssa tai jossain muualla menossa. Kaikki vaatii järjestelyjä. 

P.S. OT: Moni muslimi käy viihteellä, vaikka ei joisi alkoholia. Toisaalta moni muslimi myös länsimaalaistuu niin paljon, että nää "ei alkoholia" -opit on hyvin äkkiä unohdettu. Mutta naisten kohdalla lienee pitkälti eri asia. Yksilökohtaista kuitenkin. 

Porukan saamisessa kasaan onkin haasteensa. Huomaahan sen jo työelämässäkin, miten vaikeaa on löytää kaikille osallistujille sopivaa palaveriaikaa. Mun ystävyyssuhteeni eivät ole koskaan olleet kollektiivisia. Tarkoitan, että en koe mitenkään tarpeelliseksi saada koko porukkaa kasaan vaan voin vallan hyvin tavata jokaista ystävääni ja kaveriani yksitellenkin. Itseasiassa ystäväni eivät edes tunne toisiaan, kavereissani on sitten niitäkin, jotka tuntevat. Lisäksi tapaan ystäviäni sellaisten asioiden tiimoilta, joita nämä hmiset tekevät muutenkin. Ei tarvitse sopia kuukautta aikaisemmin, että menee lauantaina kauppatorille, koska ystävilläni on tapana tehdä ruokaostoksia viikonloppuisin. He siis menevät joka tapauksessa ruokaostoksille ja se on sitten vain nopea yhteydenotto, että mennäänkö yhdessä ja minne. Samalla reissulla käydään jossain kahvilla tai joskus lounaalla. 

Osalla ystävistäni ja kavereistani on jo sen ikäiset lapset, että heidät voi jättää muutamaksi tunniksi yksin kotiin. Osalla on puoliso, joten pieniäkään lapsia ei tarvitse aina ottaa mukaan. Osa on yksinhuoltajia ja nämä mun tapaamiset ovat lähes aina sellaisia, että lapsetkin voivat tulla mukaan.  

Itse asiassa vaikka kysyisi yhdeltä kaverilta, niin musta tuntuu, että mä oon niitä harvoja omissa tutuissa, jotka voi nopeasti toimia (siinä mielessä nopeasti, että samana päivänä, vaikka hidas olenkin laittautumaan). Siksi varmaan ihmiset ottavat muhun yhteyttä silloin, kun on tylsää, kun arvaavat, että no tuskin tuolla on mitään. Oon myös vähän sellanen, että jos jotain onkin, niin yritän silti järjestää asiat siten, että asiat onnistuvat. 

Ihmiset on vaan niin kiireisiä. Arkena on töitä ja työkavereita, ehkä omia tai lasten harrastuksia tai molempia, viikonloppuisin lapsia, lepuuttamista, perhetuttuja. Sitten onkin taas arki. Tähän vielä päälle vuorotyöt sun muut yhteishuoltajuuskuviot. 

Tottahan tuo. Kuten aiempaan kommenttiini lisäsin, ystävikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät halua vapaa-ajastaan kiireistä. Puhutaan paljon nk samanhenkisyydestä ja mulle se on ystävyyssuhteissani juuri sitä, että osataan ja voidaan ihan vaan ollakin. Ystäväni ovat persoonina hyvin erilaisia, mutta kaikille on yhteistä tylsyydestä ja tekemättömyydestäkin nauttiminen. Itsekin ssuunnittelen paljon kaikenlaisia juttuja, mutta vain harvaa suunnitelmaani alan toteuttaa. Pelkästään oman pään sisällä vaikkapa remontin suunnittelu tuottaa iloa ihan riippumatta siitä, ryhtyykö tuumasta toimeen vai ei.

Kavereissani on useampikin Duracell-pupu, joilla pitää olla koko ajan jotain menoa ja tekemistä. Varmasti pitävät mun elämääni tylsänä ja säälittävänä :D Olen mäkin elänyt ajan, jolloin kuvittelin ihmisen täytyvän koko ajan suorittaa. Ei se suorittaminen kuitenkaan tuonut mulle onnea ja tyytyväisyyttä, väsymystä ja stressiä vain.  Yksinäisyyttäkin. Opettelin pois pakosta olla tehokas, energinen, tuottava ja mitä kaikkea muuta. Työni hoidan, mutta kun päivän työt on tehty, en edes ajattele työasioita. Mulla on työkaveri, joka saattaa iltaisinkin laittaa tekstiviestiä töihin liittyvistä asioista, mutta en lue hänen viestejään työajan ulkopuolella. Ehdin ajatella asiaa seuraavanakin arkipäivänä, kun aloitan työt. 

Ei kuitenkaan ole ollut ihan helppoa löytää samanhenkisiä ystäviä maailmassa, jossa 24/7 suorittamista pidetään hyveenä ja luovaa laiskottelua paheena. Maailmassa, jossa olet ihmisenä sitä arvokkaampi mitä vähemmillä yöunilla pärjäät. On meitä vastavirtaan uiviakin silti edelleen. Onneksi.

Mulla ihan sama, viime vuosina hidastanut sen verran että muiden mielestä elän varmaan aika tylsää elämää, mutta mä niin nautin kun on vapaa vkl! Mullekin riittäisi että näkisin kavereita max kerran kuussa. Nykyään kavereita on karsiutunut sen verran että tulee nähtyä enää 2-3kk välein, kun en jaksanut aikoinaan enää niitä kissanristiäisiä ja kahdestaan rauhallisissa merkeissä harva jaksaa nähdä. Tuntuu että ihmiset haalii elämäänsä koko ajan kaikkea tekemistä ja menoja jotta elämä tuntuisi merkitykselliseltä ja saadaan mahdollisimman paljon aikaiseksi. Mulle se pelkkä oleminen riittää, nautin siitä että saan katsoa kotona leffoja/sarjoja, lukea kirjaa ja käydä kävelyllä, syödä hyvää ruokaa. Tavalliset asiat riittää nykyään ja tekee onnelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

Ohis...bestis on paras ystävä. Vain yksi ihminen kerrallaan voi olla paras, joten ei voi olla monikossa bestiksiä. Aikuisilla ihmisillä on yleensä useampi aivan yhtä hyvä ystävä eikä bestiksiä. Jos vielä aikuisena haluaa bestikseksi jonkun elämään, varmasti on vaikeaa. Tämä kun tarkoittaa, että toisen pitäisi nostaa sinut muiden ystäviensä yläpuolelle ja priorisoida sinut tärkeimmäksi ja jättää näiden muiden ystäviensä huomoiminen vähemmälle. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

Ohis...bestis on paras ystävä. Vain yksi ihminen kerrallaan voi olla paras, joten ei voi olla monikossa bestiksiä. Aikuisilla ihmisillä on yleensä useampi aivan yhtä hyvä ystävä eikä bestiksiä. Jos vielä aikuisena haluaa bestikseksi jonkun elämään, varmasti on vaikeaa. Tämä kun tarkoittaa, että toisen pitäisi nostaa sinut muiden ystäviensä yläpuolelle ja priorisoida sinut tärkeimmäksi ja jättää näiden muiden ystäviensä huomoiminen vähemmälle. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin?

Heh, no joo, itse asiassa kirjoitin tuon vähän kieli poskessa muutenkin, kun en tuollaista sanaa normaalisti käytä. Tarkoittaen hyviä ystäviä.

Mutta siis olen kyllä siitä eri mieltä, etteikö voisi olla useampia parhaita kavereita. Ainakin nykynuorisolla tuntuu olevan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

Aikuisiän ystävystymisen haasteena on hyväksyä, että ystävyyssuhteet ovat erilaisia kuin lapsena ja nuoruusvuosina. Niiden ei ole tarkoituskaan kestää hautaan asti. Jos kestävät, se on vain iso plussa. Aikuinen ihminen ymmärtää, että elämäntilanteet muuttuvat. Asuinpaikka vaihtuu, työpaikka vaihtuu, tulee puoliso ja/tai  lapsia, tulee lisää ihmissuhteita ja muita kiireitä. Ihmiset itsekin muuttuvat. Mielenkiinnon kohteet muuttuvat, asenteet muuttuvat jne. Terveyskin voi muuttua eikä asiaa, jota aiemmin teki ystävänsä kanssa, voikaan enää tehdä. On täysin luonnollista, että ystävä etsii sitten jonkun toisen ihmisen tekemään kanssaan ko asiaa. 

Hyvä ystävyys elää tässä hetkessä. Jos se syystä tai toisesta hiipuu, siitä jää haikea kaipaus, mutta ei kiukkua, kaunaa eikä katkeruutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Mä ystävystyin lähes noin. Tosin en alkanut puhua säästä vaan pyysin suoraan kanssani kahville. Olin vaan niin kyllästynyt yksinäisiin päiviini pienen lapsen kanssa, että ajattelin yrittää. Nyt tämä kahviseurani on nuoremman lapseni kummi ja minä hänen lapsensa kummi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?

Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt. 

 

No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.

Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?

Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.

Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa. 

Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään. 

Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.

Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.

 

Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.

Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?

Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi. 

 

No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.

Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä. 

 

Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?

No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele. 

Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon. 

 

Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).

Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy. 

 

Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa. 

Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen. 

Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy. 

No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta jos joku tulee nyt kertomaan, että löysi hyvän ystävän kadulta aloittamalla keskustelun säästä tuntemattoman kanssa, niin varmaan täytyy todeta, että tuossa kohdin omat temperamentti- ja persoonallisuusrajat tulevat jo vastaan. Vaikka aika ulospäinsuuntautunut olenkin. 

Yksi mun ystävyyssuhteistani on alkanut bussipysäkiltä. Sama naama lähes joka aamu samaan aikaan samalla pysäkillä. Jossain vaiheessa alettiin nyökätä tervehdykseksi ja jonkin ajan päästä sanoa "Huomenta!". Ei mennyt kovin kauaa, kun alettiin jutella säästä, bussien myöhästelyistä, ajankohtaisista asioista ja alueen tapahtumista. Sitten jo istuttiinkin bussissa vierekkäisiin penkkeihin ja juteltiin matkan ajan. Jonkin ajan päästä kysyin, huvittaisiko ko naista lähteä joku ilta kävelylle. Hän vastasi, että voisi lähteä ja siitäpä se sitten lähti. Nyökkäilyvaiheesta ensimmäiseen kävelylenkkiin meni noin puolisen vuotta. 

Minä olen niitä ihmisiä jotka eivät koskaan ehdota tapaamista, soittelen myös harvoin. Kovin läheisiä ystäviä ei ole, omasta valinnastani. Tapaaminen ja keskustelu väsyttävät minua ja stressaavat etukäteen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan olla rauhassa.

Tuttuja, joiden kanssa voi välillä viestitellä hyvinkin avoimesti ja syvällisesti, on muutamia, heistä yksi ” löytyi” ihan kaupan kassalta. Hän on ollut alusta asti samalla aaltopituudella, ja olisimme varmasti hyviä ystäviä, jos en olisi introvertti.

Ihmiset pitävät minua hyvin sosiaalisena, olen ystävällinen ja helposti lähestyttävä & avoin. Kenties olen loukannut monia vetäytymällä siinä kohtaa kun yhteistä tekemistä voisi keksiä. Liian tiiviit ihmissuhteet ahdistavat minua, jatkuva soittelu ja viestittely ärsyttää.

En ole aina ollut tälläinen, vaan elänyt parisuhteissa 15- vuotiaasta lähtien ja ystäviä on ollut. Mutta, erottuani viitisen vuotta sitten, olen ollut helpottunut siitä että pidän etäisyyttä ihmisiin, parisuhdettakaan en haluaisi koska tiedän etten kestäisi oman tilan menettämistä.

Teini- ikäiset lapseni, koirani, äitini ja siskoni ovat ne kontaktit joita siedän ahdistumatta, enkä ole yksinäinen.

Itse olen siinä tilanteessa ystävyyksien suhteen tällä hetkellä, että oikeastaan kaikki ystävät ovat eri elämäntilanteessa kuin minä. 

Minä olen eronnut, 17-22v lasten äiti. Enää yksi lapsista asuu kanssani. Aikaa ystäville olisi vaikka kuinka. Ystävät ovat minulle olleet aina rakkaampia kuin sukulaiset. Olen pitänyt ystäviä vähän niin kuin siskoina (itselläni on kaksi veljeä, joiden kanssa emme juurikaan ole tekemisissä. Toinen heistä asuu ulkomailla.).

Olen huomannut, että tarvitsen ystäviä enemmän kuin he minua. Tämän (ja parin muunkin asian) vuoksi pari ystävyyssuhdetta on vuosia sitten totaalisesti loppunut. Annoin mielestäni heille paljon enemmän, mitä he minulle. 

Minä olen se, joka yrittää ja haluaa pitää ystävyyssuhdetta yllä ja nähdä säännöllisesti. On tässä vaan tullut surullisena nyt todettua se, että ns ystäväni eivät kaipaa minua, niin kuin minä heitä ;( 

Asia on viime aikoina vaivannut minua paljonkin. Välillä taas ei ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen siinä tilanteessa ystävyyksien suhteen tällä hetkellä, että oikeastaan kaikki ystävät ovat eri elämäntilanteessa kuin minä. 

Minä olen eronnut, 17-22v lasten äiti. Enää yksi lapsista asuu kanssani. Aikaa ystäville olisi vaikka kuinka. Ystävät ovat minulle olleet aina rakkaampia kuin sukulaiset. Olen pitänyt ystäviä vähän niin kuin siskoina (itselläni on kaksi veljeä, joiden kanssa emme juurikaan ole tekemisissä. Toinen heistä asuu ulkomailla.).

Olen huomannut, että tarvitsen ystäviä enemmän kuin he minua. Tämän (ja parin muunkin asian) vuoksi pari ystävyyssuhdetta on vuosia sitten totaalisesti loppunut. Annoin mielestäni heille paljon enemmän, mitä he minulle. 

Minä olen se, joka yrittää ja haluaa pitää ystävyyssuhdetta yllä ja nähdä säännöllisesti. On tässä vaan tullut surullisena nyt todettua se, että ns ystäväni eivät kaipaa minua, niin kuin minä heitä ;( 

Asia on viime aikoina vaivannut minua paljonkin. Välillä taas ei ollenkaan. 

Oletko miettinyt, mihin tarvitset ystäviä? Onko kyse vain seuran tarpeesta eli että et joutuisi tekemään asioita yksin vai onko kyseessä jokin syvällisempi tarve? Turvallisuuden tunne? Hyväksytyksi tulemisen tarve? Tarve tuntea kuuluvansa joukkoon? Avun tai palvelusten tarve? Yksin jäämisen pelko? 

Kysyn tuota ihan siksi, että mulla nuo em tarpeet täyttää oma perhe ja lähisuku. Jos mulla ei olisi omaa perhettä eikä lähisukua, koittaisin löytää ihmisiä, joilla olisi sama tilanne eli hekin kaipaisivat ystävyydeltä em asioita. Eikä vain yhtä ihmistä vaan useampia, koska yksi ihminen ei voi täyttää kaikkia tarpeita. Eri ikäisiä ihmisiä.