Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?
Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.
Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.
Joo, muakin kyllä kiinnostaisi tietää että mitä ne monet hyvät syyt olla tekemättä aloitetta on, jos seurasta kuitenkin nauttii.
Tavallisin tilanne taitaa olla se, että aloitteellisella on vähemmän ihmissuhteita, enemmän vapaa-aikaa ja/tai enemmän tarvetta olla muiden seurassa. Ja sillä toisella taas on enemmän ihmissuhteita, vähemmän vapaa-aikaa ja/tai vähemmän tarvetta olla muiden seurassa. Kun aloitteellinen sitten miettii, ettei ole kuukauteen käynyt kenenkään kanssa missään, hän soittaa tälle toiselle, joka taas on ollut kuukauden ajan joka viikonloppu jonkun kanssa jossain. Hän ei siis yksinkertaisesti ole vielä siinä tilanteessa, että alkaisi kaivata juuri tämän aloitteellisen seuraa. Hän kyllä saattaisi joskus myöhemmin ottaa yhteyttä, mutta aloitteellinen ehtii aina ensin.
Selittelyn makua. Jos tilanne on koko ajan tuo, niin toisen seura ei vain kiinnosta. Muuten välillä kävisi kiireistä huolimatta mielessä, että pitäisi itsekin ottaa yhteyttä.
Jos seura ei kiinnosta, niin ei silloin edes suostu aloitteellisen ehdotuksiin. Nythän oli kyse tilanteista, joissa toinen kuitenkin mielellään tapaa, kun se aloitteellinen on ottanut yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?
Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.
Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.
Joo, muakin kyllä kiinnostaisi tietää että mitä ne monet hyvät syyt olla tekemättä aloitetta on, jos seurasta kuitenkin nauttii.
Tavallisin tilanne taitaa olla se, että aloitteellisella on vähemmän ihmissuhteita, enemmän vapaa-aikaa ja/tai enemmän tarvetta olla muiden seurassa. Ja sillä toisella taas on enemmän ihmissuhteita, vähemmän vapaa-aikaa ja/tai vähemmän tarvetta olla muiden seurassa. Kun aloitteellinen sitten miettii, ettei ole kuukauteen käynyt kenenkään kanssa missään, hän soittaa tälle toiselle, joka taas on ollut kuukauden ajan joka viikonloppu jonkun kanssa jossain. Hän ei siis yksinkertaisesti ole vielä siinä tilanteessa, että alkaisi kaivata juuri tämän aloitteellisen seuraa. Hän kyllä saattaisi joskus myöhemmin ottaa yhteyttä, mutta aloitteellinen ehtii aina ensin.
Mulla on erään kaverin kanssa juuri näin. Itse oon parisuhteessa, on 2 lasta, kokopäivätyö, omia ja lasten harrastuksia, paljon kavereita ja sukulaisia joihin pidän yhteyttä. Lisäksi olen introvertti joten kaipaan palautumiseen omaa aikaa.
Kaverini on sinkku, lapseton, työtön, harrastukseton, vain pari kaveria. Lisäksi hän on autoton ja inhoaa bussimatkustamista joten minä olen se joka ajan autollani hänen luokse tai haen hänet autollani meille tai jonnekin.
Esim. viikon sisään mulla on ollut töitä ma - to klo 8 - 16 ja pe klo 14 - 22. Yhdet häät joissa olin vieraana, yhdet synttärit joissa olin vieraana, yhdet Tuperware-kutsut joissa olin vieraana, oma jumppa jossa näin joitain kavereitani, yksi vanhempainilta, 3 kertaa lasten harrastuskuskailu. Lisäksi oo käynyt mieheni kanssa ulkona syömässä ja lenkillä.
Sinkkukaverini on kertonut että tylsää on ja kysellyt koska ehtisin tulla heille. Täyttä on lähiviikot, jouduin vastaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kovin tutulta. Nykyään ei soitella, kun oletetaan että joka risaus on luettu jo somesta.
Sitten on niitä "ystäviä" joista ei koskaan kuulu mitään paitsi silloin kun tarvitaan yöpaikkaa tai halutaan tulla loisimaan mökillemme.
Jos yhteydenpito rajoittuu tykkäyksiin somessa, niin ei tästä ihmisestä enää voida puhua ystävänä. Silloin kyseessä on pelkkä nykyinen tuttava, joka ehkä joskus aiemmin on ollut ystävä. Ystävyys hiipuu, ellei siitä pidetä yhdessä huolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?
Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.
Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.
Olet siinä oikeassa että esim minun ykkösprioriteettini ovat perhe ( lapset ja lapsenlapsi) ja työ. Ensin on löydyttävä aika näihin , sen jälkeen tulevat vasta muut sukulaiset, ystävät ja harrastukset.
Hyväksyn kyllä sen että näin on myös ystävilläni.
Aika ja voimat eivät riitä kovin tiheään yhteydenpitoon.
Teen kyllä aloitteita mutta paljon vähemmän kuin pari ystävääni. Ei johdu siitä että he eivät olisi tärkeitä mutta heillä on enemmän energiaa ja ainakin toisella selvästi enemmän myös aikaa.
Olen varmasti menettänyt ystäviä juuri tämän vuoksi ja vaikka se tietenkin aikansa suretti niin en olisi silti voinut tehdä juurikaan toisin.
Missään tapauksessa en ryhdy sellaisen henkilön ystäväksi , jonka kanssa pitää tehdä kirjanpitoa vuoroista tms.
Se on vaatimus ja tuottaa enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin iloa loppujen lopuksi.
Eräs ystävä suuttui ja lopetti yhteydenpidon kun en tehnyt hänen mielestään tarpeeksi.
Hän sanoi minulle että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Totta.
Olen nyt kuullut muualta että hän harmittelee tuota yhteyden katkeamista.
Hänen tarkoituksenaan oli " opettaa" minua. Joo, en painostamalla ryhdy mihinkään ja ystävyys on vapaaehtoista.
Vastavuoroisuus on toki tärkeää mutta ei välttämättä tarkoita että molemmat tekee samat asiat. Olen esim. auttanut erästä ystävää paljon enemmän kuin hän minua vaikka hän onkin aloitteellisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?
Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.
Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.
Olet siinä oikeassa että esim minun ykkösprioriteettini ovat perhe ( lapset ja lapsenlapsi) ja työ. Ensin on löydyttävä aika näihin , sen jälkeen tulevat vasta muut sukulaiset, ystävät ja harrastukset.
Hyväksyn kyllä sen että näin on myös ystävilläni.
Aika ja voimat eivät riitä kovin tiheään yhteydenpitoon.
Teen kyllä aloitteita mutta paljon vähemmän kuin pari ystävääni. Ei johdu siitä että he eivät olisi tärkeitä mutta heillä on enemmän energiaa ja ainakin toisella selvästi enemmän myös aikaa.
Olen varmasti menettänyt ystäviä juuri tämän vuoksi ja vaikka se tietenkin aikansa suretti niin en olisi silti voinut tehdä juurikaan toisin.
Missään tapauksessa en ryhdy sellaisen henkilön ystäväksi , jonka kanssa pitää tehdä kirjanpitoa vuoroista tms.
Se on vaatimus ja tuottaa enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin iloa loppujen lopuksi.
Eräs ystävä suuttui ja lopetti yhteydenpidon kun en tehnyt hänen mielestään tarpeeksi.
Hän sanoi minulle että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Totta.
Olen nyt kuullut muualta että hän harmittelee tuota yhteyden katkeamista.
Hänen tarkoituksenaan oli " opettaa" minua. Joo, en painostamalla ryhdy mihinkään ja ystävyys on vapaaehtoista.
Vastavuoroisuus on toki tärkeää mutta ei välttämättä tarkoita että molemmat tekee samat asiat. Olen esim. auttanut erästä ystävää paljon enemmän kuin hän minua vaikka hän onkin aloitteellisempi.
Ette olleet kovin taitavia vuorovaikutuksessanne, jos ystävyys päättyi egojen yhteentörmäykseen. Mutta noinkin voi toisinaan käydä. Ihmissuhteet eivät ole helppoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Riippuu siitä miten siitä miten tärkeänä vastavuoroisuutta pitää. Monesta se on keskeinen juttu ystävyydessä. Moni haluaa sekä antaa että saada positiivista huomiota ystävyyssuhteessa, jotta se tuntuisi hyvältä ja läheiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Riippuu siitä miten siitä miten tärkeänä vastavuoroisuutta pitää. Monesta se on keskeinen juttu ystävyydessä. Moni haluaa sekä antaa että saada positiivista huomiota ystävyyssuhteessa, jotta se tuntuisi hyvältä ja läheiseltä.
Tarkoitin kysymykselläni sitä, että onko sillä merkitystä, jos ystävyys on toiselle tärkeämpi juttu kuin toiselle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Mikäli toiveet ystävyyden suhteen eivät kohtaa, niin vähintään toinen pettyy tähän ihmissuhteeseen. Yleensä aikaa myöten molemmat ovat lopulta tyytymättömiä.
Sama juttu kun toisen toivossa seurustelusuhdetta ja toisen ehdottaessa FWB-järjestelyä. Ei se vain toimi, jos näkemykset tulevaisuudesta ovat kovin erilaisia. Tulee liikaa jännitteitä puolin ja toisin, kun tyytymättömyys nousee esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Riippuu siitä miten siitä miten tärkeänä vastavuoroisuutta pitää. Monesta se on keskeinen juttu ystävyydessä. Moni haluaa sekä antaa että saada positiivista huomiota ystävyyssuhteessa, jotta se tuntuisi hyvältä ja läheiseltä.
Tarkoitin kysymykselläni sitä, että onko sillä merkitystä, jos ystävyys on toiselle tärkeämpi juttu kuin toiselle?
Kysytkö mitä henkilökohtaisesti asiasta ajattelen? Kyllä sinä minulle on merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Mikäli toiveet ystävyyden suhteen eivät kohtaa, niin vähintään toinen pettyy tähän ihmissuhteeseen. Yleensä aikaa myöten molemmat ovat lopulta tyytymättömiä.
Sama juttu kun toisen toivossa seurustelusuhdetta ja toisen ehdottaessa FWB-järjestelyä. Ei se vain toimi, jos näkemykset tulevaisuudesta ovat kovin erilaisia. Tulee liikaa jännitteitä puolin ja toisin, kun tyytymättömyys nousee esiin.
Mutta eikö tuossa voi ajatella myös niin, että vaikka itselle ystävyys toiseen olisikin tärkeämpi juttu kuin tälle toiselle, hyväksyy asian eikä ala asettaa toiselle lisää vaatimuksia ystävyyden tärkeyden suhteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen siinä tilanteessa ystävyyksien suhteen tällä hetkellä, että oikeastaan kaikki ystävät ovat eri elämäntilanteessa kuin minä.
Minä olen eronnut, 17-22v lasten äiti. Enää yksi lapsista asuu kanssani. Aikaa ystäville olisi vaikka kuinka. Ystävät ovat minulle olleet aina rakkaampia kuin sukulaiset. Olen pitänyt ystäviä vähän niin kuin siskoina (itselläni on kaksi veljeä, joiden kanssa emme juurikaan ole tekemisissä. Toinen heistä asuu ulkomailla.).
Olen huomannut, että tarvitsen ystäviä enemmän kuin he minua. Tämän (ja parin muunkin asian) vuoksi pari ystävyyssuhdetta on vuosia sitten totaalisesti loppunut. Annoin mielestäni heille paljon enemmän, mitä he minulle.
Minä olen se, joka yrittää ja haluaa pitää ystävyyssuhdetta yllä ja nähdä säännöllisesti. On tässä vaan tullut surullisena nyt todettua se, että ns ystäväni eivät kaipaa minua, niin kuin minä heitä ;(
Asia on viime aikoina vaivannut minua paljonkin. Välillä taas ei ollenkaan.
Oletko miettinyt, mihin tarvitset ystäviä? Onko kyse vain seuran tarpeesta eli että et joutuisi tekemään asioita yksin vai onko kyseessä jokin syvällisempi tarve? Turvallisuuden tunne? Hyväksytyksi tulemisen tarve? Tarve tuntea kuuluvansa joukkoon? Avun tai palvelusten tarve? Yksin jäämisen pelko?
Kysyn tuota ihan siksi, että mulla nuo em tarpeet täyttää oma perhe ja lähisuku. Jos mulla ei olisi omaa perhettä eikä lähisukua, koittaisin löytää ihmisiä, joilla olisi sama tilanne eli hekin kaipaisivat ystävyydeltä em asioita. Eikä vain yhtä ihmistä vaan useampia, koska yksi ihminen ei voi täyttää kaikkia tarpeita. Eri ikäisiä ihmisiä.
Hei, hyvä kysymys!
Vastaan tuohon, että seuran tarve. Yksin saan ja joudun olemaan paljon. Olen myös aina tykännyt ja kaivannut yksinolemista, akkujen lataamista. En siis pelkää yksinolemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Riippuu siitä miten siitä miten tärkeänä vastavuoroisuutta pitää. Monesta se on keskeinen juttu ystävyydessä. Moni haluaa sekä antaa että saada positiivista huomiota ystävyyssuhteessa, jotta se tuntuisi hyvältä ja läheiseltä.
Tarkoitin kysymykselläni sitä, että onko sillä merkitystä, jos ystävyys on toiselle tärkeämpi juttu kuin toiselle?
Kysytkö mitä henkilökohtaisesti asiasta ajattelen? Kyllä sinä minulle on merkitystä.
Okei eli jos sä olisit mun ystäväni, joka muutama vuosi sitten ensin erosi miehestään, sitten hänen lapsensa aikuistuivat ja muuttivat omilleen ja sen jälkeen hän jäi vielä työttömäksi, niin koska meidän ystävyytemme muuttui hänelle tärkeämmäksi kuin mulle (mulla on puoliso, kouluikäisiä lapsia ja työpaikka), niin olisit toivonut, että mä olisin lopettanut meidän ystävyytemme tai olisit lopettanut sen itse?
Olen kolmekymppinen naimisissa oleva lapseton nainen, ja vaikka mulla onkin ystäviä niin kärsin toisinaan yksinäisyydestä siksi, että elämäntilanteemme ystävieni kanssa eivät yksinkertaisesti kohtaa. Eli heillä on lapsia, minulla ja miehelläni ei omasta tahdostamme ole. Etenkin iltamenoissa ja matkoilla käyminen on hankalaa näiden perheellisen ystävien kanssa.
Itse olen musiikin ja matkailun ystävä, käyn usein keikoilla ja elokuvissa ja tykkään muutenkin tehdä asioita spontaanisti. Olen minäkin se aktiivisempi osapuoli tapaamisen ehdottamisessa, mutta ymmärrän kyllä sen koska epäilemättä työ ja perhe vievät kavereillani melkein kaiken ajan. Ystävän kieltäytyminen tapaamisesta tuntuu silti aina pahalta, vaikka ymmärränkin järkisyyt sen takana. Pitäisikin varmaan yrittää hankkia samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, joita ei perheen perustaminen niin kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin te aikuiset ihmiset tarvitselle kavereita/ystäviä?
Ei niitä nyt välttämättä tarvi ja selviää (ehkä) jotenkin ilman jos on pakko ja ei ole ketään. Kyllä minäkin silti aina ajattelen, että olisi kiva jos olisi joku jolle soittaa ja jonka kanssa voisi tehdä jotain. Se ei vaan ole sama mennä yksin johonkin ja se kiva tekeminenkin jotenkin "latistuu" ilman seuraa ja siitä saisi enemmän irti seurassa ja voisi sitten jälkeenpäin muistella mitä tuli tehtyä. Kun sitä on aina muutenkin yksin niin olisi sitten kiva tehdä edes nuo hauskat jutut seurassa.
Nykyisin ei enää tule edes paljon minnekään ylimääräiseen lähdettyä, koska en vaan enää jaksa mennä yksin. Tietysti sieltä tapahtumasta yms voisi saada seuraa, mutta minun tuurillani se olisi vain jotakin parin sanan vaihtoa oudon ihmisen kanssa ja siihen jäisi. Jos minulla olisi edes joku seurani kesäni näyttäisi varmaan erilaiselta ja itse olisin tällä hetkellä valmis tekemään lähes mitä vaan ja lähtemään vaikka minne reissuun ( rahatilanne kyllä rajoittaa). Oikeasti välillä en enää jaksa yksin. Kuin vankilassa olisi ja muuri ympärillä. Tietysti olen vapaa lähtemään minne vaan ja tekemään mitä vaan, mutta ei tule enää yksin lähdettyä. Haluaisin jonkun jakamaan kokemuksen kanssani. Se on eri mennä joskus yksin kuin mennä aina yksin. Itse olen kaiken lisäksi myös todella yksinäinen myös.
Tietysti ei saisi valittaa, mutta itse en vaan pysty ratkaisemaan tätä tilannetta helposti. En ole niin rohkea, että tutustuisin uusiin ihmisiin tuosta vaan ja mikään pinnallinen jutustelu ei omalla kohdalla korvaa seuraa, vaikka tietysti olen iloinen siitäkin jos joku vaihtaa kanssani pari sanaakin joissain. Oma tilanne on vaan vähitellen mennyt huonoksi ja paljon ikäviä ihmisiä on ollut elämässäni. Siinä mielessä en voi tästä itseänikään toisaalta syyttää ja kuka vaan voisi tässä tilanteessa jos olisi samaa elämää elänyt. Unelmoin aina siitä, että olisi pieni ystäväporukka, jonka kanssa tehdä niitä tavallisiakin asioita. Olisi kerrankin joku makutuomari vaateostoksille, kaveri festareille, joku jonka kanssa lähteä lenkille tai rannalle jopa ulkomaille saakka. Itse en ole koskaan ollut ulkomailla ( köyhät vanhemmat ja itsekin rahaton tällä hetkellä) ja sitten kun saan kassan täyteen niin toivon, että uskallan lähteä sinne yksin. Pelkään, että sekin kaatuu siihen, ettei minulla ole ketään mukaan. Tietysti varmaan selviän reissusta yksinkin, mutta olisi kiva jos aluksi olisi joku mukana. Muuten reissu voi mennä kohdallani hermoiluksi. Ja itse olen nuori nainen. Sori valitus. Ja en halua, että kukaan pitää minua säälittävänä sillä tottakai voin mennä yksinkin. Se ei vaan tunnu samalta ja toisaalta olen välillä epävarma ja senkin takia olisi välillä kiva olla joku jonka kanssa mennä uusiin paikkoihin. Elämä sujuu jotenkin yksin, mutta ystävien kanssa sei olisi 100 kertaa hauskempaa.
Älä suotta pyytele anteeksi. Itse olen keski-ikäinen mies, johon pätee pitkälti samat sävelet kuin mitä itse kirjoitit niin osuvasti edellä. Voisin tehdä asioita itsekseni, mutta ei vain huvita tehdä mitään yksin.
Toivottavasti löydät jostakin kavereita ja ystäviä, joiden kanssa tehdä mieleisiäsi asioita.
Ps. Kirjoitan tätä kauppakeskuksen vessassa, kun ei minulla ole mitään kiirettä tyhjään kotiin ja palsta on käytännössä lähin kaverini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Mikäli toiveet ystävyyden suhteen eivät kohtaa, niin vähintään toinen pettyy tähän ihmissuhteeseen. Yleensä aikaa myöten molemmat ovat lopulta tyytymättömiä.
Sama juttu kun toisen toivossa seurustelusuhdetta ja toisen ehdottaessa FWB-järjestelyä. Ei se vain toimi, jos näkemykset tulevaisuudesta ovat kovin erilaisia. Tulee liikaa jännitteitä puolin ja toisin, kun tyytymättömyys nousee esiin.
Mutta eikö tuossa voi ajatella myös niin, että vaikka itselle ystävyys toiseen olisikin tärkeämpi juttu kuin tälle toiselle, hyväksyy asian eikä ala asettaa toiselle lisää vaatimuksia ystävyyden tärkeyden suhteen?
Ihminen ei voi pakottaa itseään tyytyväinen epätyydyttävältä tuntuvaan tilanteeseen. Voi tuntua joissain tapauksissa tuntua helpommalta jopa olla yksikseen kuin sellaisessa ihmissuhteessa, jonka kokee olevan omasta näkökulmasta pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Riippuu siitä miten siitä miten tärkeänä vastavuoroisuutta pitää. Monesta se on keskeinen juttu ystävyydessä. Moni haluaa sekä antaa että saada positiivista huomiota ystävyyssuhteessa, jotta se tuntuisi hyvältä ja läheiseltä.
Tarkoitin kysymykselläni sitä, että onko sillä merkitystä, jos ystävyys on toiselle tärkeämpi juttu kuin toiselle?
Kysytkö mitä henkilökohtaisesti asiasta ajattelen? Kyllä sinä minulle on merkitystä.
Okei eli jos sä olisit mun ystäväni, joka muutama vuosi sitten ensin erosi miehestään, sitten hänen lapsensa aikuistuivat ja muuttivat omilleen ja sen jälkeen hän jäi vielä työttömäksi, niin koska meidän ystävyytemme muuttui hänelle tärkeämmäksi kuin mulle (mulla on puoliso, kouluikäisiä lapsia ja työpaikka), niin olisit toivonut, että mä olisin lopettanut meidän ystävyytemme tai olisit lopettanut sen itse?
Tämä vaikuttaa olkiukkoilulta. En ota esimerkkiisi enempää kantaa.
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.