Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun joutuu muuttamaan pari kertaa töiden perässä, jää ne mahdolliset lapsuuden ystävät jälkeen (itse yritin pitää yhteyttä vuosikymmenen, mutta jäi täysin yksipuoliseksi).
Sen virheen toki tein, että valitsin ammatin jossa todella suuri miesenemmistö. Ja miehet vaan ei suurin osa osaa olla ystäviä naisten kanssa (minut on lopulta aina jätetty miesporukoiden ulkopuolelle tai hylätty uuden tyttöystävän myötä).
Kun ei ole lapsia, ei ole niitä ns helposti yhdistäviä tekijöitä. Toki lapsettomuus itse valittua.
Harrastuksissa sama homma, sattuvat olemaan sellaisia ettei helppoa vuorovaikutusta synny. Tavallaan oma valita tämäkin, mutta kun ei pitsinnypläys kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli joo, onhan se tavallaan omaa syytä, kun on valinnut itselleen sopivan ammatin ja harrastukset, ei ole tehnyt lapsia, ja on mieluummin muuttanut kuin jäänyt kotiseudulle työttömäksi. Mutta ei se yksinäisyyttä silti Kivemmaksi tee jos siitä vielä itseään alkaa syyttelemään...
Itse olen muuten vuosikymmeniä yritettyäni, esim netin kautta, luovuttanut. En vaan enää jaksa sitä yrittämistä ja pettymistä kymmeniä kertoja sitä kokeiltuani. Syö liikaa sielua.
Mistä tänne löytää näitä - tuntuu että täällä on vähemmistö niitä joilla on, tai on ollut, vauva..
Nää hakee ilmeisesti paikkaa, missä voisi lukea millaista on kun on oma elämä - eikä vaan joku työelämä.Olet varmaan oikein ihana ihminen - minun rehellisesta yksinäisyyden kuvaksestani sait siis irti vain sen ettei minulla ole lapsia, ja halusit kertoa minulle ettei minulla (siksi?) ole elämää? Jep, tällaiset ihmiset niitä ystäviä tosiaan saavat, kuulostaa oikein mukavalta tyypiltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Fakta on kyllä se, että nykyihmisissä on paljon ihmisiä, jotka eivät suo ajatustakaan sille, pitäisikö tässä olla nyt vastavuoroinen vai ei. Ja kenen vuoro on, kuka kyselee kaiken aikaa ja kuka ei. Vaikka olisi tuntenut ystävän tai ystävät 30 vuotta, tässä mielessä heissä voi olla k*usipäitä. Tai jos joku kysyy tapaamiseen, niin viestiin ei ehkä edes vastata, koska hups, en mä muistanut vastata eikä ollu kalenteriakaan, kattellaan ehkä joskus, jos kalenteri löytyis tai jos muistaisin asian.
Välillä tuntuu, että minun olisi ainakin pitänyt syntyä jollain kivikaudella, jolloin asiat olivat selviä eikä ihmissuhdekuviot olleet ihmeellistä vetelehdintää ja pelailua. Ehkä olen siinä määrin lievästi as-henkinen, että jos viesti kolahtaa itselleni, niin mulle on täysin selvää, että siihen vastataan säällisen ajan sisällä eikä jäädä ihmettelemään jonkin lahon pään kanssa asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Mä ymmärrän sua ihan hyvin, vaikka itse olenkin erilainen kuin sinä. Viihdyn varsin mainiosti itseksenikin ja voin tehdä haluamiani asioita yksinkin. Välillä kuitenkin on kiva, jos on seuraa. Mieluisinta seuraa on tietysti ystävät, koska heidän kanssaan on jo niin tuttu ja jaettu paljon asioita, että keskustelut ovat syvällisempiä tai rennompia kuin mitä kavereiden kanssa. Jos ystävistä kenelläkään ei ole juuri silloin aikaa tai kiinnostusta lähteä, kaveritkin kelpaavat seuraksi oikein hyvin. Ja joskus kaverisuhteet muuttuvat ystävyyssuhteksi. Tai sitten menen yksin. Monesti en edes pyydä ketään mukaani, koska on ihan kivakin mennä yksin.
Mä en koe tarpeelliseksi olla ystävälleni yhtä tärkeä kuin hän on minulle. Liitän tällaisen tärkeysajattelun lapsuuden ja teinivuosien bestis-ajatteluun. En ole aikuisena kaivannut bestiksiä eikä mua haittaa, vaikka ystävilläni niitä bestiksiä olisikin enkä minä olisi kenenkään bestis. Mulle ystävyys on aivan erilainen ihmissuhde kuin suhde puolisoon, sisaruksiin tai vanhempiin. Eivät ystävyyssuhteeni silti ole pinnallisia, kuten joku saattaisi kuvitella. Varsin vaikeissakin elämäntilanteissa olen ollut ystävieni tukena ja he minun. Mutta tämä sama pätee myös kavereihin. Aikoinaan entinen työkaverini istui omaisteni lisäksi sairaalasänkyni vieressä. Hän kun sattui olemaan ko sairaalassa töissä ja käytti kaikki lounastaukonsa mun luonani vierailuun. Ystävilleni taas en pystynyt kaikkien letkujen keskeltä edes ilmoittamaan, että olin joutunut sairaalaan. Mulle on joskus sanottu, että kanssani on hirveän helppo ystävystyä, koska en aseta ystävyydelle vaatimuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Fakta on kyllä se, että nykyihmisissä on paljon ihmisiä, jotka eivät suo ajatustakaan sille, pitäisikö tässä olla nyt vastavuoroinen vai ei. Ja kenen vuoro on, kuka kyselee kaiken aikaa ja kuka ei. Vaikka olisi tuntenut ystävän tai ystävät 30 vuotta, tässä mielessä heissä voi olla k*usipäitä. Tai jos joku kysyy tapaamiseen, niin viestiin ei ehkä edes vastata, koska hups, en mä muistanut vastata eikä ollu kalenteriakaan, kattellaan ehkä joskus, jos kalenteri löytyis tai jos muistaisin asian.
Välillä tuntuu, että minun olisi ainakin pitänyt syntyä jollain kivikaudella, jolloin asiat olivat selviä eikä ihmissuhdekuviot olleet ihmeellistä vetelehdintää ja pelailua. Ehkä olen siinä määrin lievästi as-henkinen, että jos viesti kolahtaa itselleni, niin mulle on täysin selvää, että siihen vastataan säällisen ajan sisällä eikä jäädä ihmettelemään jonkin lahon pään kanssa asioita.
Mutta sullehan sopiikin ystäväksi kaikista parhaiten joku toinen samalla tavalla as-henkinen. Joku, joka ajattelee viestiin vastaamisesta samalla tavalla kuin sinäkin. Eikä joku sellainen, joka vastaa jos muistaa ja ehtii. Tätä mä juuri tuossa edellä tarkoitin, että pitää tutustua moniin ihmisiin ja koittaa löytää heistä sellaiset, joilla käsitys ystävyydestä, yhteydenpidosta, vastavuoroisuudesta yms on samanlainen kuin itselläkin. Eikä hakata päätä seinään yrittämällä ystävystyä sellaisten kanssa, jotka ajattelevat ihan eri tavalla.
Minulle on av:lla kerrottu, että kaikki ihmissuhdeasiat johtuvat juuri minusta. Kaikkialla ja aina pätee kuulemma "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Se miten muut kohtelevat minua johtuu vain ja ainoastaan siitä, miten itse kohtelen muita. Jos olet ärsyttävä, jäät yksin. Näin on mammat kertoneet. Joten ap, oma syysi. T. Av-mammat toisissa ketjuissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Hyi sun kaltaiset ihmiset ☹️. Olen törmännyt vastaaviin. Ensin he eivät vastaa viestiin/puheluun, sitten kun itse haluavat sen rusinatpullasta-hetkensä pommittavat viesteillä ja puheluilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Fakta on kyllä se, että nykyihmisissä on paljon ihmisiä, jotka eivät suo ajatustakaan sille, pitäisikö tässä olla nyt vastavuoroinen vai ei. Ja kenen vuoro on, kuka kyselee kaiken aikaa ja kuka ei. Vaikka olisi tuntenut ystävän tai ystävät 30 vuotta, tässä mielessä heissä voi olla k*usipäitä. Tai jos joku kysyy tapaamiseen, niin viestiin ei ehkä edes vastata, koska hups, en mä muistanut vastata eikä ollu kalenteriakaan, kattellaan ehkä joskus, jos kalenteri löytyis tai jos muistaisin asian.
Välillä tuntuu, että minun olisi ainakin pitänyt syntyä jollain kivikaudella, jolloin asiat olivat selviä eikä ihmissuhdekuviot olleet ihmeellistä vetelehdintää ja pelailua. Ehkä olen siinä määrin lievästi as-henkinen, että jos viesti kolahtaa itselleni, niin mulle on täysin selvää, että siihen vastataan säällisen ajan sisällä eikä jäädä ihmettelemään jonkin lahon pään kanssa asioita.
Mutta sullehan sopiikin ystäväksi kaikista parhaiten joku toinen samalla tavalla as-henkinen. Joku, joka ajattelee viestiin vastaamisesta samalla tavalla kuin sinäkin. Eikä joku sellainen, joka vastaa jos muistaa ja ehtii. Tätä mä juuri tuossa edellä tarkoitin, että pitää tutustua moniin ihmisiin ja koittaa löytää heistä sellaiset, joilla käsitys ystävyydestä, yhteydenpidosta, vastavuoroisuudesta yms on samanlainen kuin itselläkin. Eikä hakata päätä seinään yrittämällä ystävystyä sellaisten kanssa, jotka ajattelevat ihan eri tavalla.
Jos nelikymppinen lapseton naisihminen keksisi koko ajan lisää toiveita, millainen kaverin tai ystävän pitäisi olla, niin hänellä ei olisi enää yhtään ketään muita kuin itsensä. Kaikkea ei vaan voi saada, vaan pakko vaan niellä ihmisten ihme säädöt, kiireet, epävastavuoroisuudet jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Hyi sun kaltaiset ihmiset ☹️. Olen törmännyt vastaaviin. Ensin he eivät vastaa viestiin/puheluun, sitten kun itse haluavat sen rusinatpullasta-hetkensä pommittavat viesteillä ja puheluilla.
Ikävä kyllä nämä samat ihmiset ovat joskus myös niitä, jotka tottuvat siihen, että sitten sen, jolta kysytään, pitäisi myös lähteä, koska niinhän se aina kiltisti haluaa pitää yhteyttä. Että kun he suvaitsevat kysyä jonnekin, niin ei saisi sanoa ei. Jos sanoo ei, voivat närkästyä. Eivät muista lainkaan sitä, että heitä on kysytty ehkä 20 kertaa jonnekin tuloksetta, vaan muistavat sen, että "kun mä kerrankin kysyin, niin ei tuo lähtenyt".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Hyi sun kaltaiset ihmiset ☹️. Olen törmännyt vastaaviin. Ensin he eivät vastaa viestiin/puheluun, sitten kun itse haluavat sen rusinatpullasta-hetkensä pommittavat viesteillä ja puheluilla.
Et näköjään ymmärtänyt lukemaasi. En mä ketään pommita. Kysyn yhden kerran ja jos toiselle ei sovi tai ei kiinnosta lähteä, pyydän jotain toista tai menen yksin. Ja vastaan kyllä viesteihin ja puheiluihin, jos olen sellaisessa paikassa, että puheluun voi vastata. Sanon itsekin ei, jos mua ei huvita lähteä tai mulla on jotain muuta tekemistä. Ihan kuten ystävänikin tekevät. En elä ystävieni kanssa missään symbioosissa, jossa on aina pakko olla tavoitettavisssa ja tehtävä miten toinen haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko elämäni ajan olen ollut surkea ihmisten lukemisessa, vaikka kuvittelen olevani ihan normaaliälyinen. Viimeisin tapaus: tavattiin netissä, tavattiin livenä kahdesti tämän jälkeen. Molemmilla kerroilla toinen osapuoli avautui henkilökohtaisistakin jutuista ja mielestäni meillä riitti puhuttavaa. Hän puhui mutta myös kyseli paljon, meillä oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja nauroimme paljon. Molemmat olivat sitä mieltä, että tavataan pian uudestaan.
Tekstailimme koko tuon ajan tiiviisti, lähes päivittäin, tasapuolisesti aloittaen vuoronperään keskustelut. Mutta toisen tapaamisen jälkeen tekstailua kesti joitakin päiviä, kunnes se katkesi. Tein viimeiseksi kaksi kertaa aloitteen putkeen keskustelussa joihin hän vastasi suht normaalisti, tosin vähän lyhyesti. Sitten ei enää kuulunut mitään. Tästä on nyt kulunut melkein kuukausi.
Elämäni on täynnä tätä samaa kuviota, jos yritän tutustua uusiin ihmisiin: osan kanssa synkkaa todella kivasti (osan tietenkään ei, eikä siitä kuvittelekaan syntyvän sen enempää), mutta toinen osapuoli lakkaa pitämästä yhteyttä ilman selkeää syytä. Päätin tämän viimeisimmän tapauksen jälkeen, että enää en yritä. Otan melko raskaasti nämä jutut, enkä jaksa tai halua enää yhtään hylkäämistä alkumetreillä.
Päivittäin tekstailu on kyllä ihan liian tiivistä. Itselleni sopiva tahti tekstailla olisi 1-2kertaa kuussa + ehkä tapaaminen kerran.
Samaa mieltä. Minusta ystävältään moista tiiviyttä vaativat on oikeasti ensisijassa vailla kunnon parisuhdetta!!
Mitä yhdessä päivässä edes tapahtuu niin merkittävää, että siitä pitäisi raportoida?
Mulla oli ystävä jonka kanssa viestiteltiin whatsupissa välillä lähes päivittäin, vaihdettiin kuulumisia ja ihan vaan ajatuksia elämästä, ihmisistä, ilmiöistä. Oltiin silloin sinkkuja molemmat ja oli tosiaan aikaa tuollaiseen viestittelyyn. Sitten kun mä tapasin mieheni niin mulla ei luonnollisesti ollut yhtä paljon aikaa ja kerran kävi niin että en laittanut viikkoon (!!) viestiä kaverille, ei siitäkään kuulunut mitään. Selvisi että kaveri oli vetänyt herneet nenään kun olin mieheni kanssa, siitä se alamäki sitten alkoi ja lopulta välit katkesi siihen että olin sen mielestä huono kaveri. Vaikka yritin pitää yhteyttä jatkossa useammin, muttei se enää riittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko elämäni ajan olen ollut surkea ihmisten lukemisessa, vaikka kuvittelen olevani ihan normaaliälyinen. Viimeisin tapaus: tavattiin netissä, tavattiin livenä kahdesti tämän jälkeen. Molemmilla kerroilla toinen osapuoli avautui henkilökohtaisistakin jutuista ja mielestäni meillä riitti puhuttavaa. Hän puhui mutta myös kyseli paljon, meillä oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja nauroimme paljon. Molemmat olivat sitä mieltä, että tavataan pian uudestaan.
Tekstailimme koko tuon ajan tiiviisti, lähes päivittäin, tasapuolisesti aloittaen vuoronperään keskustelut. Mutta toisen tapaamisen jälkeen tekstailua kesti joitakin päiviä, kunnes se katkesi. Tein viimeiseksi kaksi kertaa aloitteen putkeen keskustelussa joihin hän vastasi suht normaalisti, tosin vähän lyhyesti. Sitten ei enää kuulunut mitään. Tästä on nyt kulunut melkein kuukausi.
Elämäni on täynnä tätä samaa kuviota, jos yritän tutustua uusiin ihmisiin: osan kanssa synkkaa todella kivasti (osan tietenkään ei, eikä siitä kuvittelekaan syntyvän sen enempää), mutta toinen osapuoli lakkaa pitämästä yhteyttä ilman selkeää syytä. Päätin tämän viimeisimmän tapauksen jälkeen, että enää en yritä. Otan melko raskaasti nämä jutut, enkä jaksa tai halua enää yhtään hylkäämistä alkumetreillä.
Päivittäin tekstailu on kyllä ihan liian tiivistä. Itselleni sopiva tahti tekstailla olisi 1-2kertaa kuussa + ehkä tapaaminen kerran.
Samaa mieltä. Minusta ystävältään moista tiiviyttä vaativat on oikeasti ensisijassa vailla kunnon parisuhdetta!!
Mitä yhdessä päivässä edes tapahtuu niin merkittävää, että siitä pitäisi raportoida?
Mulla oli ystävä jonka kanssa viestiteltiin whatsupissa välillä lähes päivittäin, vaihdettiin kuulumisia ja ihan vaan ajatuksia elämästä, ihmisistä, ilmiöistä. Oltiin silloin sinkkuja molemmat ja oli tosiaan aikaa tuollaiseen viestittelyyn. Sitten kun mä tapasin mieheni niin mulla ei luonnollisesti ollut yhtä paljon aikaa ja kerran kävi niin että en laittanut viikkoon (!!) viestiä kaverille, ei siitäkään kuulunut mitään. Selvisi että kaveri oli vetänyt herneet nenään kun olin mieheni kanssa, siitä se alamäki sitten alkoi ja lopulta välit katkesi siihen että olin sen mielestä huono kaveri. Vaikka yritin pitää yhteyttä jatkossa useammin, muttei se enää riittänyt.
Mun kaveri lopetti kanssa viestittelyn kun löysi miehen. Ennen juteltiin pitkiä keskusteluja usein. Kun kyselin miksei enää, niin oli kuulemma käyttänyt viestipalvelua lähinnä miesten kanssa jutteluun, ja nyt sille ei enää ollut tarvetta. Aha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Fakta on kyllä se, että nykyihmisissä on paljon ihmisiä, jotka eivät suo ajatustakaan sille, pitäisikö tässä olla nyt vastavuoroinen vai ei. Ja kenen vuoro on, kuka kyselee kaiken aikaa ja kuka ei. Vaikka olisi tuntenut ystävän tai ystävät 30 vuotta, tässä mielessä heissä voi olla k*usipäitä. Tai jos joku kysyy tapaamiseen, niin viestiin ei ehkä edes vastata, koska hups, en mä muistanut vastata eikä ollu kalenteriakaan, kattellaan ehkä joskus, jos kalenteri löytyis tai jos muistaisin asian.
Välillä tuntuu, että minun olisi ainakin pitänyt syntyä jollain kivikaudella, jolloin asiat olivat selviä eikä ihmissuhdekuviot olleet ihmeellistä vetelehdintää ja pelailua. Ehkä olen siinä määrin lievästi as-henkinen, että jos viesti kolahtaa itselleni, niin mulle on täysin selvää, että siihen vastataan säällisen ajan sisällä eikä jäädä ihmettelemään jonkin lahon pään kanssa asioita.
Mutta sullehan sopiikin ystäväksi kaikista parhaiten joku toinen samalla tavalla as-henkinen. Joku, joka ajattelee viestiin vastaamisesta samalla tavalla kuin sinäkin. Eikä joku sellainen, joka vastaa jos muistaa ja ehtii. Tätä mä juuri tuossa edellä tarkoitin, että pitää tutustua moniin ihmisiin ja koittaa löytää heistä sellaiset, joilla käsitys ystävyydestä, yhteydenpidosta, vastavuoroisuudesta yms on samanlainen kuin itselläkin. Eikä hakata päätä seinään yrittämällä ystävystyä sellaisten kanssa, jotka ajattelevat ihan eri tavalla.
Jos nelikymppinen lapseton naisihminen keksisi koko ajan lisää toiveita, millainen kaverin tai ystävän pitäisi olla, niin hänellä ei olisi enää yhtään ketään muita kuin itsensä. Kaikkea ei vaan voi saada, vaan pakko vaan niellä ihmisten ihme säädöt, kiireet, epävastavuoroisuudet jne.
Kun näin moni on eri mieltä, niin olisi kiva kuulla vähän perusteluita. Kuitenkin ketjussa on lukemattomat sivut (jotka tosin on luettu) jauhettu sitä, miten vaikeata aikuisiällä on ystävystyä. Onko joku tosiaan silti sitä mieltä, että eikun vaan nirsoilemaan ja esittämään monenlaisia toiveita, kyllä se parantaa mahdollisuuksia?
Ylipäänsä mielestäni ystävyydellä on vähän huono pohja, jos se perustuu siihen, että kaiken pitää olla juuri siten kuin itse haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Eli siis sinä kirjoitit tuon aiemman listanko ivallisessa mielessä?
Kuten sanoin, en itse ole näitä syvästi yksinäisiä eli en täytä listaasi.
Mutta kannattaa huomata se, että on monia nelikymppisiä, joilla on verkostoa, mutta se verkosto on passiivinen juuri tässä elämänvaiheessa. Osin ihan ymmärrettävistä ja luonnollisista syistä. Ei siinä ole mitään outoa tai epäuskottavaa, jos sosiaalinen elämä on kapeata tietyssä elämänvaiheessa. Hienoa, jos sinulla ei kiireisiä ihmisiä ole tuttavapiirissä, mutta monilla on.
Ehkäpä voi sitten laajentaa ikähaarukkaa, josta kavereita etsii? Olen ollut 4-kymppisenä sinkkuna tilanteessa, jossa vaihdoin paikkakuntaa ja muutin asumaan kauas entisistä ystävistäni. Tunnistan sen, että aikuisena ystävien löytäminen on vaikeampaa kuin nuorena, mutta itse löysin ystäviä 3-kymppisistä sinkuista ja 5-kymppisistä, joiden lapset aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Fakta on kyllä se, että nykyihmisissä on paljon ihmisiä, jotka eivät suo ajatustakaan sille, pitäisikö tässä olla nyt vastavuoroinen vai ei. Ja kenen vuoro on, kuka kyselee kaiken aikaa ja kuka ei. Vaikka olisi tuntenut ystävän tai ystävät 30 vuotta, tässä mielessä heissä voi olla k*usipäitä. Tai jos joku kysyy tapaamiseen, niin viestiin ei ehkä edes vastata, koska hups, en mä muistanut vastata eikä ollu kalenteriakaan, kattellaan ehkä joskus, jos kalenteri löytyis tai jos muistaisin asian.
Välillä tuntuu, että minun olisi ainakin pitänyt syntyä jollain kivikaudella, jolloin asiat olivat selviä eikä ihmissuhdekuviot olleet ihmeellistä vetelehdintää ja pelailua. Ehkä olen siinä määrin lievästi as-henkinen, että jos viesti kolahtaa itselleni, niin mulle on täysin selvää, että siihen vastataan säällisen ajan sisällä eikä jäädä ihmettelemään jonkin lahon pään kanssa asioita.
Mutta sullehan sopiikin ystäväksi kaikista parhaiten joku toinen samalla tavalla as-henkinen. Joku, joka ajattelee viestiin vastaamisesta samalla tavalla kuin sinäkin. Eikä joku sellainen, joka vastaa jos muistaa ja ehtii. Tätä mä juuri tuossa edellä tarkoitin, että pitää tutustua moniin ihmisiin ja koittaa löytää heistä sellaiset, joilla käsitys ystävyydestä, yhteydenpidosta, vastavuoroisuudesta yms on samanlainen kuin itselläkin. Eikä hakata päätä seinään yrittämällä ystävystyä sellaisten kanssa, jotka ajattelevat ihan eri tavalla.
Jos nelikymppinen lapseton naisihminen keksisi koko ajan lisää toiveita, millainen kaverin tai ystävän pitäisi olla, niin hänellä ei olisi enää yhtään ketään muita kuin itsensä. Kaikkea ei vaan voi saada, vaan pakko vaan niellä ihmisten ihme säädöt, kiireet, epävastavuoroisuudet jne.
Kun näin moni on eri mieltä, niin olisi kiva kuulla vähän perusteluita. Kuitenkin ketjussa on lukemattomat sivut (jotka tosin on luettu) jauhettu sitä, miten vaikeata aikuisiällä on ystävystyä. Onko joku tosiaan silti sitä mieltä, että eikun vaan nirsoilemaan ja esittämään monenlaisia toiveita, kyllä se parantaa mahdollisuuksia?
Ylipäänsä mielestäni ystävyydellä on vähän huono pohja, jos se perustuu siihen, että kaiken pitää olla juuri siten kuin itse haluaa.
Mä olin 4-kymppisenä uusia ystäviä etsineenä sinkkuna sillä tavalla nirso, että jatkoin tutustumista vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa mulla oli aidosti kivaa ja joiden kanssa keskusteltavaa/tekemistä riitti. Ikään, ammattiin, koulutukseen, parisuhdetilanteeseen tmv. en kiinnittänyt huomiota, tosin käytännössä uudet ystävät löytyi itseäni nuoremmista sinkuista + vanhemmista parisuhteessa elävistä.
No kun nythän on niin, että jopa ne 10 vuotta nuoremmat tekee perhettä, mikä on ihan normaalia. Eli jos on nelikymppisenä siihen puuhaan ryhtynyt, onkin ollut jo vähän jälkijunassa. Joten joo, on nuorempiakin kavereita, muttamutta.
Vanhempia ihmisiä tunnen hieman, mutta lähinnä töistä, baarista ja opiskeluista random-tuttavuuksina. No, äitini lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Alue: Aihe vapaa
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?