Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?
Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.
Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.
Joo, muakin kyllä kiinnostaisi tietää että mitä ne monet hyvät syyt olla tekemättä aloitetta on, jos seurasta kuitenkin nauttii.
Tavallisin tilanne taitaa olla se, että aloitteellisella on vähemmän ihmissuhteita, enemmän vapaa-aikaa ja/tai enemmän tarvetta olla muiden seurassa. Ja sillä toisella taas on enemmän ihmissuhteita, vähemmän vapaa-aikaa ja/tai vähemmän tarvetta olla muiden seurassa. Kun aloitteellinen sitten miettii, ettei ole kuukauteen käynyt kenenkään kanssa missään, hän soittaa tälle toiselle, joka taas on ollut kuukauden ajan joka viikonloppu jonkun kanssa jossain. Hän ei siis yksinkertaisesti ole vielä siinä tilanteessa, että alkaisi kaivata juuri tämän aloitteellisen seuraa. Hän kyllä saattaisi joskus myöhemmin ottaa yhteyttä, mutta aloitteellinen ehtii aina ensin.
Sinkkukaverini on kertonut että tylsää on ja kysellyt koska ehtisin tulla heille. Täyttä on lähiviikot, jouduin vastaamaan.
Väärä vastaus, jos jäi tuohon. Mikset katso kalenteria, valitse itse Juuri Sinulle sopivaa päivää vaikkapa marraskuulta ja ilmoita tätä hänelle? Anna mä arvaan: no kun et sä tiedä vielä, mitä MUUTA silloin on. Jipii, taas se kaveri on siis jonon hännillä.
"Täyttä on lähiviikot" on just sitä puhetta, että "ei mua kiinnosta".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä toisaalta ymmärrän ja toisaalta mua ärsyttää tän ketjun aihe.
Ystävyyttä e voi pakottaa.
Miettikää miltä tuntuu siitä ihmisestä, jonka PITÄISI soittaa sulle, viihdyttää sua, hauskuuttaa sua, kuunnella sun murheita.
Ei kenenkään PITÄISI vaan sen kuuluu olla ihan vapaaehtoista ja jos sellaista ei ole niin toki surullista mutta pakotettu ystävyys ei ole ystävyyttä ollenkaan.
Kai ihmisellä itselläänkin on joku vastuu siinä, että tekee selväksi ettei toisen seura kiinnosta, jos toinen koko ajan yrittää seuraan änkeä ollessaan väärässä käsityksessä tämän ihmissuhteen laadusta.
Seura kiinnostaa ehkä jonkin verran, jos ehdotuksiin suostutaan, mutta aika laimeaa se kiinnostus toisen seuraa kohtaan tuossa tilanteessa on. Selvästi ystävyys on toiselle suhteen osapuolelle tärkeämpi juttu kuin toiselle, kun hän yhteyttä toiseen ottaa ja ehdottaa tapaamisia.
Onko sillä jotain merkitystä? Toisella voi olla esim vain yksi ystävä ja tällä ystävällä taas monta muutakin ystävää. Tai tällä ystävällä on muita ihmissuhteita tai asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin ystävyys tähän toiseen.
Mikäli toiveet ystävyyden suhteen eivät kohtaa, niin vähintään toinen pettyy tähän ihmissuhteeseen. Yleensä aikaa myöten molemmat ovat lopulta tyytymättömiä.
Sama juttu kun toisen toivossa seurustelusuhdetta ja toisen ehdottaessa FWB-järjestelyä. Ei se vain toimi, jos näkemykset tulevaisuudesta ovat kovin erilaisia. Tulee liikaa jännitteitä puolin ja toisin, kun tyytymättömyys nousee esiin.
Mutta eikö tuossa voi ajatella myös niin, että vaikka itselle ystävyys toiseen olisikin tärkeämpi juttu kuin tälle toiselle, hyväksyy asian eikä ala asettaa toiselle lisää vaatimuksia ystävyyden tärkeyden suhteen?
Mulla on useampikin tällainen ystävä/kaveri. Itsekkyyttäni pidän henkilöt kuvioissa, mutta oikeastihan tuollaiset kuviot ja kyseinen asian hyväksyntä syö naista. Kun vaihtoehto on kuitenkin se, että tilalla on ei mitään, niin joo, tähän on tyytyminen. Liian paljon asioita ei kannata miettiä, sillä eihän asetelma hyvältä tunnu.
Ihmiset ovat myös oppivaisia. Kun toinen ottaa aina yhteyttä, mitäpä sitä itse mitään tekemään. Ainahan se toinen palaa kuitenkin kuin koira konsanaan.
Itseä on kiusattu niin paljon, etten enää pysty luottamaan ihmisiin. Osaan jotenkin jutustella pinnallisesti, mutta en uskalla paljastaa itsestäni mitään. Jotenkin olen liian tottunut olemaan yksin ja sen takia varmaan en edes enää osaa olla ihmisten kanssa. Toisaalta tämä asia hävettää ja toisaalta olen pahoillani siitä, etten enää pysty olemaan oma itseni. Näiden asioiden takia en varmaan ole mitään hyvää seuraa. Toisaalta en kyllä alkaisi asioistani valittamaan tai ainakaan tahtoisi olla rasittavaa seuraa. Varmaan vaan liian tylsä ja varovainen. Ei sitten ole ihme miksi olen tässä tilanteessa. Olen muutenkin aina ollut melko ujo ihminen ja nyt tämä tilanne on sitten vain pahentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
Minä pidän mieluummin etäisiä suhteita ihmisiin kuin tulen avoimesti hyljeksityksi. Opiskeluaika opetti tehokkaasti miten ihmiset toisten vaikeuksiin suhtautuvat. Haluan säilyttää mielikuvan itsekunnioituksesta sen sijaan, että näkisin taas uudelleen miten väärässä seurassa avautuminen saa ihmiset täysin lukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseä on kiusattu niin paljon, etten enää pysty luottamaan ihmisiin. Osaan jotenkin jutustella pinnallisesti, mutta en uskalla paljastaa itsestäni mitään. Jotenkin olen liian tottunut olemaan yksin ja sen takia varmaan en edes enää osaa olla ihmisten kanssa. Toisaalta tämä asia hävettää ja toisaalta olen pahoillani siitä, etten enää pysty olemaan oma itseni. Näiden asioiden takia en varmaan ole mitään hyvää seuraa. Toisaalta en kyllä alkaisi asioistani valittamaan tai ainakaan tahtoisi olla rasittavaa seuraa. Varmaan vaan liian tylsä ja varovainen. Ei sitten ole ihme miksi olen tässä tilanteessa. Olen muutenkin aina ollut melko ujo ihminen ja nyt tämä tilanne on sitten vain pahentunut.
Näinhän siinä helposti käy, jos ei ole saanut riittävästi hyväksyntää omana itsenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Ja ihan tosissaan luulet, ettei me yksinäiset ole ikinä mietitty mitä voisi tehdä toisin? Ihan yhtä hyvä neuvo kuin sanoa ikänsä ylipainoiselle "sen kun katsot mitä syöt".
Kyllä, olen miettinyt pääni puhki mitä ihmettä teen väärin. Olen yrittänyt mielestäni kaikkia mahdollisia erilaisia lähestymistapoja. Ollut superaktiivinen, täysin passiivinen, kaikkea siltä väliltä. Silti kaikki yritykset kuihtuvat siihen, että huomaan yhä/taas olevani sen kaveriyritelmän ainoa aktiivinen osapuoli - ja kun jätän pallon toiselle, emme enää koskaan tapaa.
Niin, mitä siitä peiliin katsomisesta hyötyy, jos on jo suurennuslasilla tutkinut eikä vain keksi mitä tehdä eri tavalla? Ja ne, jotka on noinkin empaattisia ja ystävällisiä että sanovat yksinäisille "oma vika, olet niin tyhmä ettet varmaan edes ole miettinyt mitä voisit tehdä eri lailla", näyttävät saavan ystäviä ihan tuosta noin vain... Että pitäisikö vielä viimeisenä kokeilla alkaa samanlaiseksi pätijäksi ja itsestäänselvyyksien epäempaattiseksi laukojaksi, jos sillä saisi ne kaverit pidettyä?
Teet väärin siinä, että yrität saada vastavuoroisen suhteen sellaisten ihmisten kanssa, joille vastavuoroisuus ei ole - varsinkaan ennen suhteen muuttumista ystävyydeksi - erityisen tärkeää. Tuo vastavuoroisuuden odotus on tottakai ihan ok, mutta valitset vääriä ihmisiä. Sun pitäisi löytää ihmisiä, joilla on sekä aikaa että halua olla vastavuoroinen. Monien ongelmahan on, ettei vastavuoroisuuteen ole oikein aikaa kiireisen elämän keskellä. Heillä ehkä on jo ne muutama ystävä, joihin yhteydenpidon vähyys aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja sen vuoksi vastavuoroisuutta kaipaava uusi ihminen elämässä vain lisää huonon omantunnon ja syyllisyyden määrää.
Kuten aiemmin yhdessä kommentissani kirjoitin, mä en kaipaa vastavuoroisuutta vaan pidän jopa mukavampana, että mä ehdotan. Olen mieltänyt tämän tietyllä tavalla itsekkyydeksi, koska haluan tehdä asioita, joista pidän ja silloin, kun mulle sattuu sopimaan. En siis näe tässä yhteydenpidon yksipuolisuudessa omalla kohdallani mitään ongelmaa. Eräänlaista "rusinat pullasta" -yhteydenpitoa, koska toinen joko lähtee tai ei lähde, mutta joka tapauksessa menen tekemään asian, jonka itse haluan tehdä. Ymmärrän kuitenkin sen, että joillekin vastavuoroinen yhteydenpito on merkki siitä, että on ystävälle yhtä tärkeä kuin tämä on itselle. Mulle on aivan sama, kuinka tärkeä olen ystävilleni. Jos ja kun mulla on ystävieni seurassa mukavaa, mulle on täysin yhdentekevää, kenen aloitteesta tavataan.
Itse en taas näe mitään järkeä ihmissuhteessa, joka on vain toiselle osapuolelle tärkeä. Sehän on kuin vertaisi molemminpuoliseen haluun pohjautuvaa seksiä siihen, että käy maksullisilla - ei se ole aitoa, jos se ei ole molemmille mukavaa (ja niin mukavaa, että se toinenkin oma-aloitteisesti sitä haluaa). Kuten ei sellainen ystävyyskään, joka on täysin toisen osapuolen varassa.
Ei kai sellaista ystävyyttä olekaan joka on koko ajan pelkästään toisen varassa?
Jos toinen kuitenkin aina tai usein lähtee mukaan ja on mukavaa seuraa, niin kyllä se sen aloitteellisenkin menetys on jos tekee siitä aloitteenteosta kynnyskysymyksen.
Syitä siihen , miksi ei tee aloitteita vaikka kuitenkin lähtee mukaan ja tuntuu nauttivan seurasta ja yhdessä tekemisestä , on monia.Miten voi jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen olla "syitä" olla tekemättä aloitteita? Se kyllä kertoo jo siitä, ettei tämä seura mitenkään ykkösprioriteeissa ole.
Olet siinä oikeassa että esim minun ykkösprioriteettini ovat perhe ( lapset ja lapsenlapsi) ja työ. Ensin on löydyttävä aika näihin , sen jälkeen tulevat vasta muut sukulaiset, ystävät ja harrastukset.
Hyväksyn kyllä sen että näin on myös ystävilläni.
Aika ja voimat eivät riitä kovin tiheään yhteydenpitoon.
Teen kyllä aloitteita mutta paljon vähemmän kuin pari ystävääni. Ei johdu siitä että he eivät olisi tärkeitä mutta heillä on enemmän energiaa ja ainakin toisella selvästi enemmän myös aikaa.
Olen varmasti menettänyt ystäviä juuri tämän vuoksi ja vaikka se tietenkin aikansa suretti niin en olisi silti voinut tehdä juurikaan toisin.
Missään tapauksessa en ryhdy sellaisen henkilön ystäväksi , jonka kanssa pitää tehdä kirjanpitoa vuoroista tms.
Se on vaatimus ja tuottaa enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin iloa loppujen lopuksi.
Eräs ystävä suuttui ja lopetti yhteydenpidon kun en tehnyt hänen mielestään tarpeeksi.
Hän sanoi minulle että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Totta.
Olen nyt kuullut muualta että hän harmittelee tuota yhteyden katkeamista.
Hänen tarkoituksenaan oli " opettaa" minua. Joo, en painostamalla ryhdy mihinkään ja ystävyys on vapaaehtoista.
Vastavuoroisuus on toki tärkeää mutta ei välttämättä tarkoita että molemmat tekee samat asiat. Olen esim. auttanut erästä ystävää paljon enemmän kuin hän minua vaikka hän onkin aloitteellisempi.Ette olleet kovin taitavia vuorovaikutuksessanne, jos ystävyys päättyi egojen yhteentörmäykseen. Mutta noinkin voi toisinaan käydä. Ihmissuhteet eivät ole helppoja.
Eihän se egojen yhteentörmäykseen päättynyt ainakaan minun puoleltani.
En vaan jaksa laskea vuoroja ja jännittää että onko mennyt liikaa aikaa viimeisestä yhteydenotostani ja olenko lähettänyt tarpeeksi viestejä ja huomioinut muutenkin sopivasti.
Ei minua ylpeys ole estänyt ottamasta uudelleen yhteyttä vaan tietynlainen helpotus siitä että saan hengittää vapaasti.
Kyllä minua on silti surettanut tämä ja vieläkin joskus mutta en silti jaksa .
Hänestä en osaa sanoa ja voi olla tietenkin että ne vuorovaikutustaidot ovat huonot kummallakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"
Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä.
Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäyksenä vielä edelliseen, että raskaat reissut ovat raskaita myös läheisille. Niistä täytyy saada toipua ennen kuin lähtee olemaan uudestaan kuunteleva korva. Väsyneenä ei auta olla sellainen, vaan pitää olla voimissaan. Kaksi jotenkin epätasapainoista ihmistä on usein huono yhdistelmä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"
Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä.
Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen.
Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"
Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä.
Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen.
Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.
Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta, niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?
Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa.
Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kuulu näihin syvästi yksinäisiin, mutta olikohan tässä briiffauksessa jotenkin vähän ivallisen epäuskoinen kaiku? Vai vain minun omassa päässäni?
Niin, siis jos on lapseton ja vapaa nelikymppinen, se ainakin eristää aika hyvin. Voi yrittää lähteä merta edemmäs kalaan, mutta pitkälti samat elämäntilanteet tulevat sielläkin vastaan. Jos ei ihmisillä ole lapsia, heillä on ehkä esim. töitä paljon. Tai kuka mistäkin ne lapsensa on kehittänyt.
No, ehkä siinä vaiheessa voi jo katsoa vähän peiliin jos nelikymppiselle ei ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne.
Näissä keskusteluissa on hassua se, että "vika" on jotenkin aina muissa. "Muut" on liian kiireisiä tai eivät "viitsi" pitää yhteyttä tai ovat yleisesti ottaen vaan pelkkiä kus*päitä. Mihin ikään asti ihmisen pitää kahlata täysin kaverittomana, ennen kuin tajuaa että ehkä syy (mikä se sitten onkaan) ystävien puutteeseen onkin hänessä itsessään?
Mä olen samoilla linjoilla sun kanssa. Jos tilanne on juuri tuo kuten tuohon laitoit, ettei nelikymppisenä ole yhtään ainutta kaveria kertynyt elämässä, perhe ei pidä yhteyttä, naapurit eivät moikkaa eikä työkaveritkaan jne. Ja jos lisäksi, kuten täällä joku kertoi omasta tilanteestaan, on yrittänyt ystävystyä KYMMENIÄ kertoja esim. netinkin kautta muiden yksinäisten kanssa ja kaikki nämäkin yritykset on johtaneet pettymykseen ja siihen että edelleen on aivan ypöyksin... niin kyllä siinä vaiheessa voisi edes varovasti alkaa katsoa peiliin ja miettiä olisiko omissa toimintatavoissa tai persoonassa mahdollisesti jotain mikä ajaa muut kauas.
Tämähän on ihan karmeata syyllistämistä! Samalla kuitenkin uutisissakin puhutaan, miten lasten ja aikuisten yksinäisyys on ongelma. Olen sanaton, että joku näillekin sanoisi, että vika taitaa olla sinussa.
Ja hei, vaikka itselläni onkin kavereita, niin ei sitä erityisen radikaali tyyppi tarvitse olla, että elämä on heitellyt siten, että omaa perhettä ei ole, kotikotiperheestä suuri osa on kuollut, töitä ja työkavereita ei ole, opiskelukavereiden kanssa on ajauduttu omille teille, harrastuksissa moikataan, omilla kavereilla perhettä ja kiireitä. Toki kaikki on kovin suhteellista eli joku varmasti tästäkin voi syyttää henkilöä itseään.
Tarkoitus ei ollut missään nimessä syyllistää. Vaan herätellä miettimään onko omissa toimintatavoissa jotain omaa elämää tuhoavaa. Sillä että pysähtyy tätä miettimään ja tarvittaessa tekee muutoksia, voi olla erittäin hyviä vaikutuksia tulevaisuuden ihmissuhteisiin.
Olen itsekin joutunut omalla kohdallani "korjaamaan kurssia" myös sosiaalisten suhteiden osalta ja sen jälkeen niihin on kyllä parannusta tullut.
Kyllä! Mä nelikymppisenä monta kertaa muuttaneena sinkkuna tunnistan kyllä sen vaikeuden, mikä liittyy uusien ystävien löytämiseen aikuisiällä. Mutta mä itse päätän, miten reagoin siihen vaikeuteen - istunko per*seelläni ja valitan, miten väärin tämäkin asia tässä maailmassa on. Vai teenkö parhaani sen eteen, että löydän ystäviä ja elän mahdollisimman itseni näköistä elämää. Kas kun maailma ei mun tahdostani muutu, vain itselleni jotain voin.
Eli siis mistä konkreettisesti olet löytänyt lisää bestiksiä?
Eihän sitä itsekään tule istuttua perseellään, mutta mentyä yksin. Ja/tai juteltua jonninjoutavia joillekin puolitutuille. Ei sillä, etteikö silläkin arvonsa olisi.
No uudelle paikkakunnalle muutettua löysin neljän vuoden sisällä muutosta elämään kolme sellaista ihmistä, joista on pikkuhiljaa kehittynyt hyviä ystäviä minulle, jos nyt ei sentään bestiksiä. Yhden tapasin töissä, toisen koulutuksessa ja kolmannen tämän ensimmäisen kautta hänen järjestämissään juhlissa.
Niinpä niin, eli ei suoranaisesti kovin ihmeellisiä yritysreittejä.
Ehkäpä reitit ei ratkaise, vaan kyky tutustua ja päästä ihmisten kanssa tasolla, jossa tuttavuus muuttuu ystävyydeksi?
No vähän viittasin siihen, että töistähän on helppo saada edes tuttuja, mutta sitten kun on esim. työtön, kuten itsekin olen nyt, niin ei olekaan enää niin helppoa. Tai kun ei opiskele.
Tosin siis vaikka lähes verivaloja noissa yhteisöissä olisi vannottu, niin harvempi on jäänyt todella hyväksi ystäväksi. Eri paikkakunnatkin vaikuttavat niin paljon.
Tiedostan kyllä myös tuon ongelman, että ystävyydet ei välttämättä aina kanna yli muuttuvien elämäntilanteiden ja työttömyys helposti kaventaa sosiaalisia piirejä. Tuohon ekaan töiden kautta tapaamaani ihmiseen tututustui paremmin sen jälkeen, kun työtoveruutemme loppui ja itse asiassa jäin työttömäksi. Ja sen kolmannen juhlissa tapaamani tapasin työttömänä ollessani. Elämäntilanteet muuttuu ja siksi kirjoitinkin, ettei voi vain rutista ja syyttää olosuhteita (joihin kuuluu myös työttömyys).
Ajan tässä nyt lähinnä sitä takaa, että ainakin minulla on melkoisen vähän yhteisöjä, jotka olisi tavallaan muodostettu tyhjästä. Roikun vanhoissa kavereissa, vanhoissa työkavereissa, vanhoissa opiskelukavereissa, baaritutuissa. Mutta hyppy jonnekin ihan tuntemattomaan eikä historiaan ilman valmiita yhteisöjä on aika vaikeata. Harvemmin sitä kadulla menee ja sanoo jollekin, jotta howdy.
Ja mä sanon, että olen sen hypyn tehnyt, useammin kuin kerran. Kuten sanoin, olosuhteet ei muutu helpommiksi sillä, että niistä valittaa.
Mielestäni tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin valittaminen.
Joo, kerroit mielestäni aika kepeistä hypyistä kuitenkin eli töistä, koulutuksesta ja tutun kautta. En nähnyt tässä kauheasti katu-howdya. Tai sitä, että salilta löytyy sydänystävä, koska salilla sanoo sen howdy.
No kerroin myös työttömyydestä. Ja voisin kertoa myös masennuksesta, burn outista, traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamista sosiaalisista peloista... todellakin tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Ja ettei tosiasioiden toteaminenkaan muuta niitä muuksi eikä auta löytämään ystäviä. Vain itseään voi muuttaa, maailman muuttumista ei kannata jäädä odottelemaan.
Musta nyt vähän tuntuu, etten osaa tarpeeksi selventää ajatuksiani. En aja takaa mitään sairauksia tmv. Enkä itse miellä itseäni suoranaisesti yksinäiseksi (vaikka kai sitä jollain mittapuulla onkin), mutta seuraa voisi olla enemmänkin viikonloppuisin.
Mutta olen eri mieltä siitä, että jos ja kun minäkin olen ystävystynyt työttömäksi jäätyäni ed. työpaikalla olleen ihmisen kanssa, että se olisi jotenkin yritystä tai tätä ystävystymistä, jota minä tarkoitan. Erittäin kaukana siitä. Siinä on edelleen tietty valmis, yhteinen yhteisö takana, eikä ystävystyminen ole jotenkin sattumanvaraista tai työntekoa hartiavoimin, hyppyä tuntemattomaan. Mielestäni tuossa kohdin on kyse enemmänkin luonnollisesta yhteydenpidon jatkamisesta ja työkaverin muuttumisesta kaveriksi tai ystäväksi. Itse pidän lähes kaikkiin ed. työpaikan ihmisiin tavalla tai toisella yhteyttä, ja kaksi on heistä ystäviä/kavereita.
Minusta toisten ihmisten elämäntilanteita on erittäin vaikeata muuttaa. Aivan kuten sinäkin sanoit, että maailman muuttumista ei kannata odotella. Se on se ongelma. Itse voi hyppiä vaikka seinille, lukea self-helpiä ja kehitellä sosiaalisia taitoja, mutta maailmaa se ei muuta.
Sama fiilis mulla, en saa viestiäni menemään nyt perillle. Mä olen siis ollut tilanteessa, jossa olen joutunut oman turvallisuuteni vuoksi katkaisemaan kaikki siteeni entisiin yhteisöihini ja aloittamaan kaiken alusta. Ja aikaisemman elämäni tilanteista mulle jäi traumaperäinen stressihäiriö, joka teki vuosiksi miltei kaikkien sosiaalisten suhteiden solmimisen miltei mahdottomaksi. Olin eristäytynyt ja täysin sekaisin päästäni, pelkäsin ihmisiä ja nukuin teräase yöpöydällä. Siitä terapian ja muiden pikkuhiljaa rakentuneiden ihmissuhteiden avulla pääsin taas jotakuikin normaalien ihmisten kirjoihin. Joten ei, en osaa pitää toisten ihmisten elämäntilanteita enkä omaani esteenä ystävien löytämiselle, joskin kyllä jonain, mikä voi vaikeuttaa sitä merkittäväksi. Työttömyys, muutot, parisuhteiden solmimiset ja päättymiset, lasten syntymät ym. ovat niitä potentiaalisia riskinpaikkoja, jolloin suhteet voi katkeilla... kukaan ihminen ei synny tyhjiöön ja ole täysin vailla kontakeja muihin ihmisiin, sitä en ollut edes minä silloin kun tärisin sängyn pohjalla kykenemättömän poistumaan asunnostani.
Itse olen PTSD:stä kärsineenä huomannut, että joudun todella tarkasti miettimään mitä kerron elämästäni kenellekin. Ihmiset eivät suhtaudu kovin luontevasti toisten vaikeuksista tai psykiatrisesta hoidosta kuullessaan. Se on mielestäni tehnyt ihmisiin tutustumisesta haastavaa. Esimerkiksi johtanut opiskellessani ryhmän ulkopuolelle sulkemiseen, kun satunnaisen itkemisen takia pidettiin omituisena, vaikka kertoikin mistä itku johtuu.
Kylllä, noin herkästi käy. Mun kokemuksen mukaan sitä ei kannatakaan hirveästi kertoa ja selitää, mistä oma reaktio johtui... ne ymmärtää, jotka ymmärtää ja aika monet ei. Toisaalta ihmisten tarve suojella itseään on myös aika ymmärrettävä. Itse muistan, miten monet torjunnat satutti, mutta nyt ymmärrän paremmin niitä toisiakin, miksi torjuivat.
Tämmönen pieni OT: jos itse kuulen, että jollakulla on PTSD, olen kiitollinen tiedosta eikä se minua sinällään haittaa, mutta voisin jättäytyä nyt takavasemmalle, jos järki vaan olisi päässä. Ei mitään henkilökohtaista, mutta juuri nyt mulla on liian hyvässä muistissa raadolliset kokemukset PTSD-seurasta eli ajauduin itsekin aika huonoon jamaan siinä sytikässä ja loputtomassa valheiden valtameressä. Toisaalta tällä minun seurallani oli ilmeisesti myös epävakaus kyytipoikana.
Juuri tällaisten reaktioiden takia ihmisten seurassa yleensä tuon esiin vain persoonani toimivia puolia. Itken sitten myöhemmin ahdistustani yksin kotona.
Minusta avoimuus on hyvästä. Kannattaa silti ymmärtää se, että on ihmisiä, jotka ovat itkeneet silmät päästään toisen ihmisen PTSD:n takia aiemmassa elämässään. Ja lähes traumatisoituneet sitten itsekin. Kyllä sen jälkeen kyseinen kirjainyhdistelmä pysyy hetken aikaa mielessä eikä ihan heti ole intoa lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, mitä tällä kertaa löytyisi. Minä olen siinä vaiheessa, että olen menossa terapiaan puimaan tätä kokemusta ja kaikenlaista muutakin. Että näin. En silti halua niputtaa ihmisiä, mutta juuri nyt itselläni ei rohkeus eikä resurssit riittäisi mihinkään ihmeelliseen.
"Avoimuus on hyvä asia. Kannustan täysillä jokaista vasenkätistä reippaasti tulemaan esiin omana itsenään... Jotta voin vältellä teitä, kun tiedän keitä olette! Pthyi!"
Aika törkyisesti vääristelty. Kannattaa ehkä kuitenkin muistaa, että joillain niitä voimavaroja on. Ja ehkä minullakin taas joku päivä.
Sä oot sitä mieltä, että jos kokee, ettei itsellä ole just nyt annettavaa jollekulle, niin kannattaa vain uhrata itsensä silti toisen takia? Että se varmaan tuottaa molemmille hyvää mieltä? Epäilen.
Kritiikki kohdistui siihen, että olet vahvistamassa mielenterveysongelmista vaikenemisen kulttuuria. Ei kukaan vapaaehtoisesti halua päätyä toisten ennakkoluulojen kohteeksi.
Öö... voisitko vähän täsmentää? Koska kerroin myös samassa yhteydessä, että mulla ei ole juuri nyt antaa mitään sellaiselle henkilölle, mutta kannatan silti avoimuutta, niin aukoton teoriasi on, että no niin, taas todistettiin se, että kannattaa olla hiljaa?
Jos visioidaan, että henkilö todella on hiljaa, niin lopputuloshan on paskaa, kun ystävystyy kaltaiseni ihmisen kanssa, jolla on omia läheistraumoja vielä käsiteltävänä (ja suorastaan vihaa erästä PTSD-henkilöä kohtaan). Luuletko, ettei jossain vaiheessa asiat tulisi esille? Mitä siis lopulta olisi voitettu? Minähän voisin pahentaa toisen oloa.
Jos toinen kertoo, että hei, mulla on tämmönen, niin voinhan mäkin kertoa, että okei, mulla taas on tämmöinen tilanne. Eiköhän tämä johda paljon rakentavampaan lopputulokseen.
Voimia sinulle. Jonain päivänä toivottavasti olet paremmassa tasapainossa ja näet ihmiset muutenkin kuin sairauksiensa kautta.
Tiedän tasan tarkkaan miltä ap:sta tuntuu. En ainoastaan ole se, joka yleensä kyselee kuulumisia jne., vaan olen myös se (ovimatto), joka aina joustaa ja ymmärtää. Tajusin tämän muutama päivä sitten ja sanoin eräälle ystävälleni, että olen pohtinut arvoani hänen ystävänään, kun aina olen se pompotettava. Noh, enää en saatana suostu ylikäveltäväksi.
Olen tosi pahoillani yksinäiset, mutta niin hirveitä kavereita mulla on elämäni aikana ollut, että tässä on tullut varovaiseksi.
Jos ystäviä on tällä hetkellä sopivasti ja jyvät on karsiutuneet akanoista (ei osa ystävyyksistä loppunut kun ei näitä tyyppejä ole voinut enää sietää) karmeidenkin "ystävyyden" vaiheiden jälkeen, niin ihan heti ei ole voimavaroja lähteä kokeilemaan millaisia piirteitä jostain uudesta tuttavasta ystävystymisen myötä löytyykään.
Mä en jaksa sellaisia ihmisiä jotka kärttää näkemään koko ajan. En vaan jaksa sellaista. Itselläni on perhe ja muutama hyvä ystävä, heitä tapaan kun ehdin/jaksan, toimii molempiin suuntiin.
Sitten on yks ex työkaveri joka pyytää jatkuvasti ulos, tapahtumiin, harrastamaan. En jaksa tavata joka viikko, enkä edes 2 vkon välein. Kaipaan myös omaa aikaa, ja jos mulla on arkivapaita niin en tod jaksa buukata aina jotain ohjelmaa näille päiville. Nyt olen sopinut tapaamaan hänet x ajankohtana ja ihan oikeesti mietin että sit saan taas olla rauhassa edes hetken...
Hän loukkaantuu helposti, joten ei haluais loukata kuitenkaan.Huoh.
Sitten on näitä jotka alkaa seurustella ja katoaa. Sitten haluaa joskus harvoin nähdä niin että oma mieskin on mukana. Ei siinä mitään, jos joskus näkee porukalla, mutta en minä hänen miestään ole kaveriksi valinnut, joten en näe mitään syytä ystävystyä hänen kanssa, kun muutenkin nähdään kerran vuodessa suunnileen. Kyseessä ei ole mikään kovin läheinen kaveri, joten en kehdannut kieltäytyäkään (kun eihän saa olla liian vaativa kaveri? :D) mutta sitten on tiettyjä aiheita joista en halua puhua tämän miehensä seurassa, josta tämä kaveri sitten aktiivisesti uteli. Olisi vaan ollut kiva jutella rauhassa tyttöjen juttuja ja lähentyä, ennen kuin tulee jotain täysin ulkopuolisia mukaan. Täytyy sitten jos joskus vielä ehdottaa tapaamista, niin ehdottaa että nähtäisiin kahdestaan (olen ehdottanut usein tapaamisia ja sitten luovuttanut kuin ei koskaan käynyt).
Ei ole mitään olkiukkoilua. Jos ystävyyden pitää olla molemmille yhtä tärkeää, niin sellainen ystävyys ei kestä kovinkaan suuria elämänmuutoksia. Itse pidän aivan normaalina, että ystävyyden merkitys elämäntilanteiden muuttuessa muuttuu ja harvemmin ne muuttuvat molemmilla samaan aikaan. Tosin tuo, että ystävyyden pitäisi olla molemmille yhtä tärkeää, voi selittää, miksi niin monilla ihmisillä ystävät vaihtuvat elämäntilanteiden muuttuessa.