Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Nyt syksyn häämöttäessä on hyvä aika piristää ihmissuhteitaan. Reippaasti vaan ehdotellaan kavereille ja tutuille kyläilyä/kahvilakäyntiä/baari-iltaa/hengellistä tilaisuutta/yhteistä harrastusta/lenkkiseuraa/muutto- tai lastenhoitoapua/kutsutaan synttäreille/leffaseuraa/jne. niin jossain vaiheessa varmastikin tärppää. Samaa tyyppiä ei kannata piinata pitkään, jos ei pari ehdotusta harvakseltaan heitettynä käy, niin kysy jotain muuta. Osa kieltäytyy mut aina joskus joku suostuu ja osa näistä kaveruuksista aina joskus syvenee ystävyydeksi asti. Rupatellaan töissä, harrastuksissa, muissa arkikuvioissa uusien ihmisten kanssa niitä näistä saadaan tuttavuuksia joita voi yrittää lämmitellä kaveruuksiksi jne. Osallistutaan taloyhtiön talkoisiin ja kokouksiin, työpaikan illanviettoon ja mennään mukaan uusiin harrastuksiin ja rupatellaan niissä muille jotta verkostoidutaan. Sosiaalisen elämän ylläpito vaatii jatkuvaa vaivannäköä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa? 

Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään. 

Mulle ei ystävyys- tai kaverisuhde ole koskaan ollut mikään koko eliniäksi solmittu ihmissuhde. Jo lapsena opin, että ystävät muuttavat, menevät eri luokille tai kokonaan eri kouluihin. Ystävyyssuhteet hiipuvat ja tilalle tulee uusia ystäviä ja kavereita. Sama opiskeluaikana, kun joku lopetti koulun kesken, vaihtoi toiseen kouluun tai viimeistään valmistumisen jälkeen muutti toiselle paikkakunnalle. Kotiäitivuosina oli ihan selvää, että kun äitikaverit palasivat työelämään, ei enää vietetty yhdessä aikaa päivisin ja iltaisinkin heillä oli taas omat kiireensä. Ihan kuten oli minullakin, kun palasin takaisin työelämään. Työkaverit jäävät, kun vaihtaa työpaikkaa, naapurit jäävät, kun muuttaa pois. Tulee uudet työkaverit ja uudet naapurit. Joku ystävä päättää tehdä iltatähden, kun viimein olisi lapset olleet sen ikäisiä, ettei heille olisi iltamenoja varten tarvinnut lapsenvahtia. Jne jne.

Pidän siis selvänä, että ihmissuhteita tulee ja menee. Toisen kanssa vietetään aikaa täysin vapaaehtoisesti ja niin kauan kuin se tuntuu molemmista hyvältä. Jos jokin ihmissuhde alkaa tuntua pelkältä ikävältä velvollisuudelta, otetaan etäisyyttä. Joskus etäisyys parantaa välejä, joskus ei, mutta sellaista elämä nyt vaan on. En ole koskaan kokenut tarvetta päättää ihmissuhdetta keskisormea näyttämällä, mutta ei mulla ole myöskään ollut ystävyys- ja  kaverisuhteissani mitään sellaisia ongelmia, joita pitäisi erityisemmin ratkaista ja korjata. Se soittaa, jolla on asiaa, se ehdottaa tapaamista, joka haluaa tavata.

Mä osaan tehdä asioita myös yksinkin, joten satunnaiset oharit eivät estä  mua tekemästä asioita. Jos joku on toistuvasti alkanut tekemään ohareita, niin silloin olen pyytänyt ensisijaisesti jotain toista seurakseni. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos on vaikka pieniä lapsia, niin sovittuihin juttuihin voi tulla useammankin kerran peräkkäin peruuntuminen, jos lapsi onkin sairaana, lapsenvahti peruu tms. Näissäkin tapauksissa olen kuitenkin ilman mitään draamaa alkanut pyytää seurakseni sellaista, joka todennäköisimmin pääsee lähtemään ja myös haluaa lähteä. Kun on useampia ystäviä ja kavereita, ei ole riippuvainen vain yhdestä. Ja kun ystävissä ja kavereissa on erilaisia ihmisiä, on kuhunkin juttuun järkevintä valita se, jota kyseinen juttu eniten kiinnostaa. Näin myös tulee harvemmin ohareitakaan. 

Ymmärrän myös hyvin smalltalkin ja sen, ettei nämä "pitäisi kyllä joskus tavata oikein ajan kanssa" -jutut tarkoita mitään muuta kuin että olipa kivata tavata ja olisi ihan kiva, jos joskus elämässä vielä tavattaisiin toisenkin kerran. En jää odottelemaan, että toinen ottaa yhteyttä. Jos haluan ottaa yhteyttä, otan yhteyttä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on näitä ihmisiä, jotka on tuntenut joskus kauan sitten ja joita on ihan mukava tavata vuosien jälkeen, mutta ei heistä yleensä sen läheisempiä enää tule, koska elämä on jo kuljettanut eteenpäin. 

Olen täysin erilainen kuin sinä. Lähemmäs nelikymppisenä minulla on edelleen lapsuuden ystäviä. He tuntevat minut, taustani ja ovat todellinen tuki ja turva. Toki on ystäviä töistä , naapureita et. Jotka vaihtuu mutta onneksi on myös tosiystäviä.

Mulle nyt kypsemmässä iässä sukulaiset on tulleet yhä läheisemmiksi. Nuorena ihan kaverikavereilla oli suurempi rooli, toki nytkin paikkansa mut pienempi osa elämässä ja sukulaisiin pidän nykyään enempi yhteyttä kuin nuorena.

Tilaisuus tutustua itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni kaveri tässä 40v korvilla on halunnut avioeron ja kyllä sitten ollaan yhteyksissä. Viimeiset 15v ollaan eletty ruuhkavuosia/perhe-elämää ja nyt eron tultua pitäisi olla taas kavereita vuosikausien hiljaisuuden jälkeen. Mä en oikein tiedä mitä ajattelisin.

Heh, sama. On kavereita ja "kavereita". Mun lukioaikainen kaveri on menossa pian kolmatta kertaa naimisiin (oli edellisen avioeron jälkeen pari kertaa kihloissa). Parisuhteen päättymisen jälkeen hän kaipaa aina juttelu- ja baariseuraa (itse en käy baareissa, joten ), sillä parisuhteiden aikana on niin paljon niitä perhetuttavia tai miehen ystävien perheitä, jotka ovat kai jotenkin parempaa seuraa. Monet kerrat ollaan sovittu, että nähdään, mutta miehen (siis nykyisten ex-miesten) verkostojen kautta tulleet paremmat kutsut ovat menneet ohi. En muuten pitäisi kaverina tai ylipäätään lainkaan yhteyttä, mutta olen vanhimman lapsen kummi ja häneen haluan olla yhteyksissä. hänen kaveripiiri tyhjenee parisuhteen päättymisen jälkeen, mutta uuden ja ihanan miehen löytymisen jälkeen hän taas pääsee tutustumaan ihan uusiin ja hurmaaviin ystäviin. Edelleen kehuu, kuinka hän nappaa parhaimmat ja komeimmat miehet muiden nenän edestä. Tätä on jatkunut nyt yli 20 vuotta. Hän jotenkin luulee, että olen se sama 18-vuotias, joka elää ja ajattelee samalla tavalla kuin silloinkin.

Entä onko muilla sellaista, että kaverit jättää usein kokonaan vastaamatta viesteihin tai jos soitat ja silloin eivät ehdi vastata, niin eivät sitten soita takaisin?

Osa jättää välillä ihan kokonaan vastaamatta mun viesteihin, osa sitten joskus kuukauden päästä vastaa jotain "joo, unohdin, ollut kiireitä, sori... mut nyt tosiaan oon muuttamassa niin ehditkö apuun" ja osa vastaa ohi kysymyksen. Jos esim. kerron kuulumisiani, kysyn hänen ja sitten varsinaisena asiana pyydän vaikka leffaan kanssani, niin vastaus voi olla jotain "On kivaa kun nää helteet loppui ja syksy lähenee ja vihdoin on viileempää.", eikä sanaakaan siitä sopiiko se leffaan meno! Noh, kait se on tätä nykyaikaa... Ehkä osa ei jaksa edes lukea saamiaan viestejä loppuun asti/kunnolla.

Sitten samat tyypit voi kuitenkin kutsua omaan haluamaansa menoon vaikka parin viikon päästä, kun heillä on itsellään sopiva hetki.

Ymmärrän, että sellaiset vähän kauemmat kaverit/arkipäivien tutut ei ole prioriteettilistalla ykkösinä, mutta itse pyrin kyllä aina vastaamaan tai soittamaan takaisin. Tuon tyylinen käytös on musta sellaista, mistä joku voisi loukkaantua ihan tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Entä onko muilla sellaista, että kaverit jättää usein kokonaan vastaamatta viesteihin tai jos soitat ja silloin eivät ehdi vastata, niin eivät sitten soita takaisin?

Osa jättää välillä ihan kokonaan vastaamatta mun viesteihin, osa sitten joskus kuukauden päästä vastaa jotain "joo, unohdin, ollut kiireitä, sori... mut nyt tosiaan oon muuttamassa niin ehditkö apuun" ja osa vastaa ohi kysymyksen. Jos esim. kerron kuulumisiani, kysyn hänen ja sitten varsinaisena asiana pyydän vaikka leffaan kanssani, niin vastaus voi olla jotain "On kivaa kun nää helteet loppui ja syksy lähenee ja vihdoin on viileempää.", eikä sanaakaan siitä sopiiko se leffaan meno! Noh, kait se on tätä nykyaikaa... Ehkä osa ei jaksa edes lukea saamiaan viestejä loppuun asti/kunnolla.

Sitten samat tyypit voi kuitenkin kutsua omaan haluamaansa menoon vaikka parin viikon päästä, kun heillä on itsellään sopiva hetki.

Ymmärrän, että sellaiset vähän kauemmat kaverit/arkipäivien tutut ei ole prioriteettilistalla ykkösinä, mutta itse pyrin kyllä aina vastaamaan tai soittamaan takaisin. Tuon tyylinen käytös on musta sellaista, mistä joku voisi loukkaantua ihan tosissaan.

Anna olla. Seurastasi ei olla kiinnostuneita. Se on ilmiselvää. Älä roiku väkisin perässä.

Vierailija kirjoitti:

Entä onko muilla sellaista, että kaverit jättää usein kokonaan vastaamatta viesteihin tai jos soitat ja silloin eivät ehdi vastata, niin eivät sitten soita takaisin?

Osa jättää välillä ihan kokonaan vastaamatta mun viesteihin, osa sitten joskus kuukauden päästä vastaa jotain "joo, unohdin, ollut kiireitä, sori... mut nyt tosiaan oon muuttamassa niin ehditkö apuun" ja osa vastaa ohi kysymyksen. Jos esim. kerron kuulumisiani, kysyn hänen ja sitten varsinaisena asiana pyydän vaikka leffaan kanssani, niin vastaus voi olla jotain "On kivaa kun nää helteet loppui ja syksy lähenee ja vihdoin on viileempää.", eikä sanaakaan siitä sopiiko se leffaan meno! Noh, kait se on tätä nykyaikaa... Ehkä osa ei jaksa edes lukea saamiaan viestejä loppuun asti/kunnolla.

Sitten samat tyypit voi kuitenkin kutsua omaan haluamaansa menoon vaikka parin viikon päästä, kun heillä on itsellään sopiva hetki.

Ymmärrän, että sellaiset vähän kauemmat kaverit/arkipäivien tutut ei ole prioriteettilistalla ykkösinä, mutta itse pyrin kyllä aina vastaamaan tai soittamaan takaisin. Tuon tyylinen käytös on musta sellaista, mistä joku voisi loukkaantua ihan tosissaan.

Samaa mieltä, että on kyllä ihmeellistä, ettei voi vastata viestiini, vaikka en niitä koko aikaa edes lähettele - ja sukuun kuuluva (tai nyt asumuserossa oleva). Loukkaavaa.

Mielestäni on hyvä tapa pitää yhteyttä läheisiin sukulaisiin, kun aiemminkin oltiin yhteydessä ja en ole loukannut enkä edes liian aktiivisesti pitänyt yhteyttä. Tämä siis jatkoksi edelliseen tekstiini.

Lisään vielä: yhteydenpidon lopetin, en tuppaudu väkisin.

Jotkut ei ehkä vaan jaksa, sellainen elämäntilanne. Myöhemmin vuosien jälkeen voi sitten harmittaa, kun ei ollut voimia tai kiinnostusta pitää ihmissuhteista huolta.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ei ehkä vaan jaksa, sellainen elämäntilanne. Myöhemmin vuosien jälkeen voi sitten harmittaa, kun ei ollut voimia tai kiinnostusta pitää ihmissuhteista huolta.

Ensimmäisenä eivät kyllä pois jää ne kaikkein merkittävimmät ihmissuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa? 

Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään. 

Mulle ei ystävyys- tai kaverisuhde ole koskaan ollut mikään koko eliniäksi solmittu ihmissuhde. Jo lapsena opin, että ystävät muuttavat, menevät eri luokille tai kokonaan eri kouluihin. Ystävyyssuhteet hiipuvat ja tilalle tulee uusia ystäviä ja kavereita. Sama opiskeluaikana, kun joku lopetti koulun kesken, vaihtoi toiseen kouluun tai viimeistään valmistumisen jälkeen muutti toiselle paikkakunnalle. Kotiäitivuosina oli ihan selvää, että kun äitikaverit palasivat työelämään, ei enää vietetty yhdessä aikaa päivisin ja iltaisinkin heillä oli taas omat kiireensä. Ihan kuten oli minullakin, kun palasin takaisin työelämään. Työkaverit jäävät, kun vaihtaa työpaikkaa, naapurit jäävät, kun muuttaa pois. Tulee uudet työkaverit ja uudet naapurit. Joku ystävä päättää tehdä iltatähden, kun viimein olisi lapset olleet sen ikäisiä, ettei heille olisi iltamenoja varten tarvinnut lapsenvahtia. Jne jne.

Pidän siis selvänä, että ihmissuhteita tulee ja menee. Toisen kanssa vietetään aikaa täysin vapaaehtoisesti ja niin kauan kuin se tuntuu molemmista hyvältä. Jos jokin ihmissuhde alkaa tuntua pelkältä ikävältä velvollisuudelta, otetaan etäisyyttä. Joskus etäisyys parantaa välejä, joskus ei, mutta sellaista elämä nyt vaan on. En ole koskaan kokenut tarvetta päättää ihmissuhdetta keskisormea näyttämällä, mutta ei mulla ole myöskään ollut ystävyys- ja  kaverisuhteissani mitään sellaisia ongelmia, joita pitäisi erityisemmin ratkaista ja korjata. Se soittaa, jolla on asiaa, se ehdottaa tapaamista, joka haluaa tavata.

Mä osaan tehdä asioita myös yksinkin, joten satunnaiset oharit eivät estä  mua tekemästä asioita. Jos joku on toistuvasti alkanut tekemään ohareita, niin silloin olen pyytänyt ensisijaisesti jotain toista seurakseni. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos on vaikka pieniä lapsia, niin sovittuihin juttuihin voi tulla useammankin kerran peräkkäin peruuntuminen, jos lapsi onkin sairaana, lapsenvahti peruu tms. Näissäkin tapauksissa olen kuitenkin ilman mitään draamaa alkanut pyytää seurakseni sellaista, joka todennäköisimmin pääsee lähtemään ja myös haluaa lähteä. Kun on useampia ystäviä ja kavereita, ei ole riippuvainen vain yhdestä. Ja kun ystävissä ja kavereissa on erilaisia ihmisiä, on kuhunkin juttuun järkevintä valita se, jota kyseinen juttu eniten kiinnostaa. Näin myös tulee harvemmin ohareitakaan. 

Ymmärrän myös hyvin smalltalkin ja sen, ettei nämä "pitäisi kyllä joskus tavata oikein ajan kanssa" -jutut tarkoita mitään muuta kuin että olipa kivata tavata ja olisi ihan kiva, jos joskus elämässä vielä tavattaisiin toisenkin kerran. En jää odottelemaan, että toinen ottaa yhteyttä. Jos haluan ottaa yhteyttä, otan yhteyttä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on näitä ihmisiä, jotka on tuntenut joskus kauan sitten ja joita on ihan mukava tavata vuosien jälkeen, mutta ei heistä yleensä sen läheisempiä enää tule, koska elämä on jo kuljettanut eteenpäin. 

Olen täysin erilainen kuin sinä. Lähemmäs nelikymppisenä minulla on edelleen lapsuuden ystäviä. He tuntevat minut, taustani ja ovat todellinen tuki ja turva. Toki on ystäviä töistä , naapureita et. Jotka vaihtuu mutta onneksi on myös tosiystäviä.

Mulla sama ja olen lähemmäs viiskymppinen. Hiekkalaatikkokavereita on pysynyt elämässäni. Vaikka elämäntilanteita, opiskeluja, työpaikkoja ja muuttoja ollut. Nämä kaverit on mulle niitä ihan parhaita. Muita kaverita onkin sitten tullut ja mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa? 

Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään. 

Mulle ei ystävyys- tai kaverisuhde ole koskaan ollut mikään koko eliniäksi solmittu ihmissuhde. Jo lapsena opin, että ystävät muuttavat, menevät eri luokille tai kokonaan eri kouluihin. Ystävyyssuhteet hiipuvat ja tilalle tulee uusia ystäviä ja kavereita. Sama opiskeluaikana, kun joku lopetti koulun kesken, vaihtoi toiseen kouluun tai viimeistään valmistumisen jälkeen muutti toiselle paikkakunnalle. Kotiäitivuosina oli ihan selvää, että kun äitikaverit palasivat työelämään, ei enää vietetty yhdessä aikaa päivisin ja iltaisinkin heillä oli taas omat kiireensä. Ihan kuten oli minullakin, kun palasin takaisin työelämään. Työkaverit jäävät, kun vaihtaa työpaikkaa, naapurit jäävät, kun muuttaa pois. Tulee uudet työkaverit ja uudet naapurit. Joku ystävä päättää tehdä iltatähden, kun viimein olisi lapset olleet sen ikäisiä, ettei heille olisi iltamenoja varten tarvinnut lapsenvahtia. Jne jne.

Pidän siis selvänä, että ihmissuhteita tulee ja menee. Toisen kanssa vietetään aikaa täysin vapaaehtoisesti ja niin kauan kuin se tuntuu molemmista hyvältä. Jos jokin ihmissuhde alkaa tuntua pelkältä ikävältä velvollisuudelta, otetaan etäisyyttä. Joskus etäisyys parantaa välejä, joskus ei, mutta sellaista elämä nyt vaan on. En ole koskaan kokenut tarvetta päättää ihmissuhdetta keskisormea näyttämällä, mutta ei mulla ole myöskään ollut ystävyys- ja  kaverisuhteissani mitään sellaisia ongelmia, joita pitäisi erityisemmin ratkaista ja korjata. Se soittaa, jolla on asiaa, se ehdottaa tapaamista, joka haluaa tavata.

Mä osaan tehdä asioita myös yksinkin, joten satunnaiset oharit eivät estä  mua tekemästä asioita. Jos joku on toistuvasti alkanut tekemään ohareita, niin silloin olen pyytänyt ensisijaisesti jotain toista seurakseni. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos on vaikka pieniä lapsia, niin sovittuihin juttuihin voi tulla useammankin kerran peräkkäin peruuntuminen, jos lapsi onkin sairaana, lapsenvahti peruu tms. Näissäkin tapauksissa olen kuitenkin ilman mitään draamaa alkanut pyytää seurakseni sellaista, joka todennäköisimmin pääsee lähtemään ja myös haluaa lähteä. Kun on useampia ystäviä ja kavereita, ei ole riippuvainen vain yhdestä. Ja kun ystävissä ja kavereissa on erilaisia ihmisiä, on kuhunkin juttuun järkevintä valita se, jota kyseinen juttu eniten kiinnostaa. Näin myös tulee harvemmin ohareitakaan. 

Ymmärrän myös hyvin smalltalkin ja sen, ettei nämä "pitäisi kyllä joskus tavata oikein ajan kanssa" -jutut tarkoita mitään muuta kuin että olipa kivata tavata ja olisi ihan kiva, jos joskus elämässä vielä tavattaisiin toisenkin kerran. En jää odottelemaan, että toinen ottaa yhteyttä. Jos haluan ottaa yhteyttä, otan yhteyttä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on näitä ihmisiä, jotka on tuntenut joskus kauan sitten ja joita on ihan mukava tavata vuosien jälkeen, mutta ei heistä yleensä sen läheisempiä enää tule, koska elämä on jo kuljettanut eteenpäin. 

Olen täysin erilainen kuin sinä. Lähemmäs nelikymppisenä minulla on edelleen lapsuuden ystäviä. He tuntevat minut, taustani ja ovat todellinen tuki ja turva. Toki on ystäviä töistä , naapureita et. Jotka vaihtuu mutta onneksi on myös tosiystäviä.

Olis kyllä ollut kamalaa, jos olisi pitänyt olla koko loppuelämän ystävä ja tuki ja turva lapsuuskavereiden kanssa. Ja en kyllä toivo sitäkään, että tytön tarvitsisi tämänhetkisten kavereidensa kanssa koko loppuelämää roikkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kaikkia kaveripulmien ja yksinäisyyden takia kärsiviä lukemaan Karla Niemisen Olet Hyvä tyyppi!

https://www.olethyvatyyppi.fi/.

Tämä oli oikeasti hyvä kirja!

Mitä tuossa kirjassa sitten lukee? Nimittäin ainakin nimi on jo väärin, en minä ainakaan ole yleisen näkemyksen mukaan hyvä tyyppi. Olen vihainen, katkera ja kyyninen ja ne listataan aina pahimmiksi luonteenpiirteiksi, joten pitäisikö minun vain sanoa potentiaalisille kavereille että kyllä mä olen kuule hyvä tyyppi vaikka vihaankin kaikkea?

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ei ehkä vaan jaksa, sellainen elämäntilanne. Myöhemmin vuosien jälkeen voi sitten harmittaa, kun ei ollut voimia tai kiinnostusta pitää ihmissuhteista huolta.

Tai sitten jotkut osaavat hankkia uusia ihmissuhteita sitten, kun ja jos tuntuu, että niitä myöhemmin haluaa. Kaikki eivät ole sidottuja siihen yhteen, kahteen nuoruuden parhaaseen ystävään ja roiku hänessä siltä varalta koko elämää, että jos joskus kokee heitä tarvitsevansa vanhana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kaikkia kaveripulmien ja yksinäisyyden takia kärsiviä lukemaan Karla Niemisen Olet Hyvä tyyppi!

https://www.olethyvatyyppi.fi/.

Tämä oli oikeasti hyvä kirja!

Mitä tuossa kirjassa sitten lukee? Nimittäin ainakin nimi on jo väärin, en minä ainakaan ole yleisen näkemyksen mukaan hyvä tyyppi. Olen vihainen, katkera ja kyyninen ja ne listataan aina pahimmiksi luonteenpiirteiksi, joten pitäisikö minun vain sanoa potentiaalisille kavereille että kyllä mä olen kuule hyvä tyyppi vaikka vihaankin kaikkea?

Minä katsoin tuota kirjaa Prismassa. Vaikutti pikaisella silmäyksellä armottomalta hutulta. Alinta kastia self-helpistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ei ehkä vaan jaksa, sellainen elämäntilanne. Myöhemmin vuosien jälkeen voi sitten harmittaa, kun ei ollut voimia tai kiinnostusta pitää ihmissuhteista huolta.

Tai sitten jotkut osaavat hankkia uusia ihmissuhteita sitten, kun ja jos tuntuu, että niitä myöhemmin haluaa. Kaikki eivät ole sidottuja siihen yhteen, kahteen nuoruuden parhaaseen ystävään ja roiku hänessä siltä varalta koko elämää, että jos joskus kokee heitä tarvitsevansa vanhana.

Osa ihmisistä kyllä kehittyy ajan saatossa todella inhottavaan suuntaan. Aika aikaansa kutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyinkin, miten muut toimivat. 

P.S. Mikähän noiden alanuolten pointti on mielestäni ihan asiallisiin viesteihin?

Alapeukku tuli mun osalta negatiivisista olettamuksista ja mun mielestä vääränlaisesta asenteesta.

Itse ajattelen niin, että parisuhde ja lisäksi ehkä suhde omiin vanhempiin ja lapsiin ovat niin läheisiä suhteita, että niitä kuuluu korjata ja selvittää ongelmat tiettyyn rajaan asti, ei niitäkään loputtomasti. Minusta sen sijaan kaveruus ja ystävyys on täysin vapaaehtoista ja elämän varrella kaveruudet ja ystävyydet muuttuvat ilman, että tarvitsee jäädä selittelemään tai vaatimaan selityksiä.

Ei ystävyyttä yleensä sovita (ainakaan aikuisiällä), että nyt ollaan Ystäviä ja sitoudutaan siihen ja tähän. Se on elämän virran mukana soljuvaa, vaihtelevaa ja uudistuvaa. Ihmisiä tulee ja menee elämässä koko ajan ja mun mielestä on suuri virhe takertua tiukasti johonkin yhteen tiettyyn ystävään. Mene itsekin elämässäsi eteenpäin, hae kontaktia ihmisiin, ehdottele tunnustellen tapaamisia ja jutustele ventovieraillekin. Pidä yllä ystävyyssuhteitasi ja kaveruuksiasi ja jos joku niistä hiipuu, saat vielä tilalle jotain muuta hyvää, olevalla avoin, aktiivinen, kohtelemalla ihmisiä hyvin. Mitä sellaista sait ex-ystävältäsi, jota kaipaat? Millaisia tunteita hän sinussa herätti? Miten muuten kuin tämän ihmisen kautta voisit saada sitä tunnetta ja muuta elämääsi? Harva meistä on korvaamaton... Elämäsi onni ei ole yhdestä ihmisestä riippuvainen, tai no jos itsesi lasketaan niin sitten on. ;) Ei muuten.

Huh! Joo, täälläpäin ystävät ei ole kertakäyttökamaa. :) Ei tehdä kirjallisia soppareita, mutta kyyyllä moni taitaa ymmärtää idean. Toki on sitten niitäkin, jotka kulkevat tuulella, mutta sellaiset eivät koskaan oikeita ystäviä olleetkaan.  

Niin ja siis muutama sivu sitten mä en ymmärtänyt silloinkaan tätä Yhden Ihmisen teemaa. Jos nyt jotenkin tuohon tyyliin haluaa sanottaa asiaa, niin minä ainakin takerrun moneenkin ihmiseen.