Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Yksi sudenkuoppa mihin itsekin olen sortunut, on tämä:
Mitä enemmän haet muiden hyväksyntää, sitä vähemmän sitä saat. Näin se vaan menee! Eli älä ihmissuhteissasi ruinaa muilta hyväksyntää. Jos saat sitä niin hienoa, jos et niin hyväksy tilanne äläkä yritä kerjätä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen viimeksi eilen sortunut siihen, että myönnyin tapaamiseen toisen kiristämänä. Tällaista ei pitäisi kenenkään tehdä! Olimme sopineet jo tälle päivälle tapaamisen, koska hän oli itse sanonut, että eilinen ei käy, mutta yhtäkkiä hlö sai päähänsä, että hän voi nyt kuitenkin nähdä keskiviikkona. Sanoin, että sovimme jo huomisen, nyt on liian myöhä. Hän toimii aina siten, että jos sanoo äkillisiin mielenmuutoksiin ei, sovimme jo muuta, niin hän alkaa itse veivata, että aiemmin sovittu ei sitten enää käykään. Tällä henkilöllä on siis omia ongelmia (epävakaa?), ja tämä on selvästi jokin manipulointikaava toimia silloin, kun hän kohtaa torjumisia. Käsittämätöntä, että tällaista ihmistä pitää edes etäisesti kaverina, kun käytös on tätä.
Tällaisiin lankoihin ei pitäisi ikinä mennä, vaan pitäisi vain pitää peli kovana eli sanoa, että ok, sitten emme näe huomennakaan.
Yksipuolisesta ystävyydestä.
Minä ymmärsin vihdoin yhden asian; minun ei pidä antaa ihmissuhteissani itsestäni enempää kuin minulla on varaa menettää saamatta mitään takaisin.
Hankala pukea järkevästi sanoiksi, mutta jos vertaan vaikka rahaan, niin voin lainata rahaa vain sen verran, että ei haittaa, vaikken saisi maksua koskaan takaisin.
Tämä oivallus pelastaa minut katkeroitumiselta, sillä aiemmin olen hakenut hyväksyntää ja miellyttänyt muita saamatta vastakaikua.
Olen antanut itsestäni ihan liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Yksipuolisesta ystävyydestä.
Minä ymmärsin vihdoin yhden asian; minun ei pidä antaa ihmissuhteissani itsestäni enempää kuin minulla on varaa menettää saamatta mitään takaisin.
Hankala pukea järkevästi sanoiksi, mutta jos vertaan vaikka rahaan, niin voin lainata rahaa vain sen verran, että ei haittaa, vaikken saisi maksua koskaan takaisin.
Tämä oivallus pelastaa minut katkeroitumiselta, sillä aiemmin olen hakenut hyväksyntää ja miellyttänyt muita saamatta vastakaikua.
Olen antanut itsestäni ihan liikaa.
Tämä on niin totta. Hankaluus on vain siinä, että eri aikoina ihmiset käyttäytyvät eri tavoin. Mutta liika on aina liikaa, oli menneisyys täynnä miten hienoja muistoja tahansa. Huonoa käytöstä ei pidä yrittää sietää liian pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Yksi sudenkuoppa mihin itsekin olen sortunut, on tämä:
Mitä enemmän haet muiden hyväksyntää, sitä vähemmän sitä saat. Näin se vaan menee! Eli älä ihmissuhteissasi ruinaa muilta hyväksyntää. Jos saat sitä niin hienoa, jos et niin hyväksy tilanne äläkä yritä kerjätä sitä.
Tämä. Mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksipuolisesta ystävyydestä.
Minä ymmärsin vihdoin yhden asian; minun ei pidä antaa ihmissuhteissani itsestäni enempää kuin minulla on varaa menettää saamatta mitään takaisin.
Hankala pukea järkevästi sanoiksi, mutta jos vertaan vaikka rahaan, niin voin lainata rahaa vain sen verran, että ei haittaa, vaikken saisi maksua koskaan takaisin.
Tämä oivallus pelastaa minut katkeroitumiselta, sillä aiemmin olen hakenut hyväksyntää ja miellyttänyt muita saamatta vastakaikua.
Olen antanut itsestäni ihan liikaa.
Niinpä. Toisaalta minä luulen, että minun pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, niin en voisi olla mistään katkera. En tekisi yhtään enempää kuin muutkaan. Vähempää en voisi tehdä kuin muut, koska sitten tuntisin oloni jo huonoksi.
Samalla tunnen huonoa omaatuntoa siitäkin, jos koitan tehdä mahd. vähän tai yhtä vähän kuin muut: sitähän pitäisi auttaa ja tehdä kaikkea toisten eteen miettimättä sanallakaan, että saisipa itsekin takaisin. Pitäisi siis auttaa auttamisen ilosta.
Onkohan joku onnistunut siinä, että tekee itse kaikkea kivaa toisille, mutta ei koskaan mieti, että sitä saisi mitenkään takaisin? Vai onko se edes tervettä olla näin jalo?
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua miten ja mistä ystäviä voisi hankkia. Aina kehotetaan menemään harrastuksiin, mutta eikö oikeasti ole mitään muita vinkkejä? En rohkene jutella muille ihmisille. Kun joku juttelee minulle, olen kyllä tosi puhelias mutta jotenkin aina kaipaan esnin varmistuksen että olen tervetullut ja että toinen haluaa oikeasti jutella. En uskalla koskaan työkavereita pyytää seuraksi minnekään, jolloin työkaveruus voisi syventyä ystävyydeksi. On masentavaa miettiä, mitä tehdä, miksi olen tällainen, miksi en ole rohkea ja itsevarma. Miksi kukaan ei koskaan pyydä minua minnekään? Mitään tästä en kuitenkaan näytä päällepäin, eli ainakin yritän olla ilmoinen ja reipas enkä takerru ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sinun pitäisi oppia kuuntelemaan itseäsi. Tunnet kyllä sen, milloin asiat eivät ole kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..
Hei kuulkaa, aika moni välttelee puhumista kännyköistä.
Toista se oli lankapuhwlinaikana. Puhuminen myös maksaa enemmän. Säteily pelottaa. Ja känbyköillä myös kuulee huonommin. Siksi ei tule koskaan juuri soitwttua.
Toisaalta toiset on arempia soittelemaan. Tuntuu,että soittaisi kuitenkin väärään aikaan ja häiritsisi. Siksi viestit on helpompia. Kaverin soittamattomuus voi johtua tästä: olettaa,että sinä olet kiireinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Ymmärtää! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen muuttunut sellaiseksi, että minua ei tarvitse kiinnostaa jokin juttu tuhannella, vaan voin mennä sivistymään ja nuuskimaan uutta. Pidän masentavana sitä, jos lähes kaikkeen on se asenne, että "emmää, ei toi niin kiinnosta". Toki mullakin on rajoja, osittain tulotason takia paljonkin, mikä on valitettavaa. Välillä tuntuu, että joudun olemaan jarru, koska en voi sanoa, että esim. fine dining on ok ja joudun muutenkin kyselemään hintoja, mikä on varmasti joistakuista masentavaa ja moukkamaista. Toisaalta taas joiltakuilta puuttuu kiinnostus ja halu sivistyä, vaikka rahaakin olisi...
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta vastaan silti. Minusta on kaksi eri asiaa kokeilla jotain uutta toisen mieliksi kuin kokeilla jotain uutta omasta halustaan. Tai ylipäätään tehdä jotain toisen mieliksi kuin omasta tahdostaan. Nuorempana tuli vietettyä kesäisin useinkin viikkonloppuja jonkun mökillä, vaikka en ole koskaan pitänyt mökkeilystä. En koskaan. Lapset kuitenkin viihtyivät ja jos tuttavapariskunnalla oli samanikäisiä lapsia, niin ihan lasten vuoksi suostuin niille mökkireissuille. Kun lasten vuoksi ei enää tarvitse, en todellakaan lähde enää koskaan yhdellekään kesämökille. Saan olla jo itsekäs ja tehdä asioita, joita haluan tehdä.
On asioita, joita en ole tehnyt ja jotka eivät mua kiinnosta. En ole käynyt Mummotunnelissa eikä kiinnostakaan käydä. En ole opiskellut venäjää, harrastanut posliininmaalausta enkä teettänyt koirillani pentuja ja voin sanoa, että ne asiat eivät tule kiinnostamaan mua myöhemminkään. Elämä on tässä vaiheessa (50+) ihan liian lyhyt siihen, että alkaisi toisen mieliksi tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Mieluummin tekee asioita, jotka kiinnostavat. Joko yksin tai jonkun sellaisen kanssa, jota myös kiinnostaa.
Mutta esim fine dining kuuluu asioihin, joita minä haluan tehdä. Ei tarvitse joka viikko, mutta kerran kuukaudessa kylläkin. Mulle ei tuota mitään ongelmaa, että ystävilläni ei ole oikein varaa moiseen. Mun ei tarvitse käydä ravintoloissa syömässä juuri ystävieni kanssa vaan käynkin siskoni kanssa, jolla on yhtä hyvä rahatilanne kuin mullakin. Samoin ulkomaanreissut tulee tehtyä lähes aina siskoni kanssa, koska ystävät priorisoivat lomareissurahansa mieluummin perheidensä kuin ystäviensä kanssa reissaamiseen. Siskoni taas on leski ja minä eronnut, joten me voimme aivan vapaasti humputella omat rahamme ihan mihin lystäämme eikä rahankäyttömme ole pois perheen yhteisistä menoista, kun kerran sinkkuja ollaan.
Kun haluan alkaa tehdä jotain uutta, johon kukaan nykyisistä ihmissuhteistani ei ole halukas osallistumaan, teen yksin. Kummasti sitä vaan aina tutustuu muihin sen verran, että on seuraa siellä, mitä onkaan tekemässä. Mulle riittää oikein hyvin, että mulla on nk tilannekohtaista seuraa. Harrastuksissa harrastusporukka, töissä työporukka jne. Pystyn hyvin jakamaan työmatkoilla hotellihuoneen työkaverini kanssa, vaikka ei ystäviä ollakaan. En edes osaa kaivata sellaista yhtä ihmistä, jonka kanssa tekisin aina kaiken.
Toisaalta siskoni taitaa olla sellainen, se jonka kanssa teet enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sinun pitäisi oppia kuuntelemaan itseäsi. Tunnet kyllä sen, milloin asiat eivät ole kunnossa.
Totta. Tai siis kyllähän minä sen tiedän, mutta sitten vain aina uskon, että ihminen muuttuu tai ei tämä toistu jne. Mikä nyt ei tietenkään pidä paikkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väitän ymmärtäväni, mitä osa kirjoittajista ajaa takaa.
He saattavat olla ihmisiä samankaltaisia kuin minäkin: söisin mielelläni uudessa ravintolassa, kävisin näyttelyssä tai vaikkapa vain kävelyllä kauniissa luonnossa tai miksei myös kaupungissakin. Olisi aivan mahtavaa saada näihin puuhiin joskus seuraa- mutta kun oma ystäväpiiri on luokkaa "no en syö ainakaan tota, ei mua oikein kiinnosta noi näyttelyt" jne. niin tuleepahan mentyä jatkossakin yksin. Kun siis itse ihan aidosti menen pelkästä uteliaisuudesta esim. katsomaan kaverin harrastukseen liittyvää juttua, joka ei itseäni ehkä hirveästi aluksi kiinnosta, ja huomaan joka kerta oppineeni jotain uutta siitäkin aiheesta eli reissu oli lopulta hauska ja hyödyllinen. Mutta kun kukaan muu ei tunnu ajattelevan asiaa näin! Muilla pitää olla koko ajan viihdytetty olo, mitään ei voida tehdä pelkän uteliaisuuden tai kokeilemisen innosta. Ei ymmärretä sitä, että ihmissuhteelle tekee hyvää osoittaa kiinnostusta toista kohtaan tutustumalla esim. johonkin harrastukseen tai muuhun puuhaan, josta ystävä pitää.
Eli kyllä, minustakin saisi seuraa erinäisiin naisteniltoihin, harrastuspajoihin, kursseille...mutta kun tuntuu, ettei kukaan ole valmis tulemaan ns. vastaan näissä jutuissa. Jos minä teen asian x kaverin kanssa, hän ei varmastikaan tee asiaa y minun kanssani. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan?
Ymmärtää! Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen muuttunut sellaiseksi, että minua ei tarvitse kiinnostaa jokin juttu tuhannella, vaan voin mennä sivistymään ja nuuskimaan uutta. Pidän masentavana sitä, jos lähes kaikkeen on se asenne, että "emmää, ei toi niin kiinnosta". Toki mullakin on rajoja, osittain tulotason takia paljonkin, mikä on valitettavaa. Välillä tuntuu, että joudun olemaan jarru, koska en voi sanoa, että esim. fine dining on ok ja joudun muutenkin kyselemään hintoja, mikä on varmasti joistakuista masentavaa ja moukkamaista. Toisaalta taas joiltakuilta puuttuu kiinnostus ja halu sivistyä, vaikka rahaakin olisi...
En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta vastaan silti. Minusta on kaksi eri asiaa kokeilla jotain uutta toisen mieliksi kuin kokeilla jotain uutta omasta halustaan. Tai ylipäätään tehdä jotain toisen mieliksi kuin omasta tahdostaan. Nuorempana tuli vietettyä kesäisin useinkin viikkonloppuja jonkun mökillä, vaikka en ole koskaan pitänyt mökkeilystä. En koskaan. Lapset kuitenkin viihtyivät ja jos tuttavapariskunnalla oli samanikäisiä lapsia, niin ihan lasten vuoksi suostuin niille mökkireissuille. Kun lasten vuoksi ei enää tarvitse, en todellakaan lähde enää koskaan yhdellekään kesämökille. Saan olla jo itsekäs ja tehdä asioita, joita haluan tehdä.
On asioita, joita en ole tehnyt ja jotka eivät mua kiinnosta. En ole käynyt Mummotunnelissa eikä kiinnostakaan käydä. En ole opiskellut venäjää, harrastanut posliininmaalausta enkä teettänyt koirillani pentuja ja voin sanoa, että ne asiat eivät tule kiinnostamaan mua myöhemminkään. Elämä on tässä vaiheessa (50+) ihan liian lyhyt siihen, että alkaisi toisen mieliksi tehdä asioita, jotka eivät kiinnosta. Mieluummin tekee asioita, jotka kiinnostavat. Joko yksin tai jonkun sellaisen kanssa, jota myös kiinnostaa.
Mutta esim fine dining kuuluu asioihin, joita minä haluan tehdä. Ei tarvitse joka viikko, mutta kerran kuukaudessa kylläkin. Mulle ei tuota mitään ongelmaa, että ystävilläni ei ole oikein varaa moiseen. Mun ei tarvitse käydä ravintoloissa syömässä juuri ystävieni kanssa vaan käynkin siskoni kanssa, jolla on yhtä hyvä rahatilanne kuin mullakin. Samoin ulkomaanreissut tulee tehtyä lähes aina siskoni kanssa, koska ystävät priorisoivat lomareissurahansa mieluummin perheidensä kuin ystäviensä kanssa reissaamiseen. Siskoni taas on leski ja minä eronnut, joten me voimme aivan vapaasti humputella omat rahamme ihan mihin lystäämme eikä rahankäyttömme ole pois perheen yhteisistä menoista, kun kerran sinkkuja ollaan.
Kun haluan alkaa tehdä jotain uutta, johon kukaan nykyisistä ihmissuhteistani ei ole halukas osallistumaan, teen yksin. Kummasti sitä vaan aina tutustuu muihin sen verran, että on seuraa siellä, mitä onkaan tekemässä. Mulle riittää oikein hyvin, että mulla on nk tilannekohtaista seuraa. Harrastuksissa harrastusporukka, töissä työporukka jne. Pystyn hyvin jakamaan työmatkoilla hotellihuoneen työkaverini kanssa, vaikka ei ystäviä ollakaan. En edes osaa kaivata sellaista yhtä ihmistä, jonka kanssa tekisin aina kaiken.
Toisaalta siskoni taitaa olla sellainen, se jonka kanssa teet enemmän.
Itse asiassa ei ole. Teen siskoni kanssa vain kalliimpia juttuja ja ystävien ja kavereiden kanssa muita juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sinun pitäisi oppia kuuntelemaan itseäsi. Tunnet kyllä sen, milloin asiat eivät ole kunnossa.
Totta. Tai siis kyllähän minä sen tiedän, mutta sitten vain aina uskon, että ihminen muuttuu tai ei tämä toistu jne. Mikä nyt ei tietenkään pidä paikkaansa.
Ehkä helpottaa, jos oppisit miettimään asiaa oman jaksamisesi kautta. Kestätkö sen, jos sama ihminen taas kerran paljastuu pettymykseksi? Ellet, niin vältä tätä seuraa.
Soita itse ja sovi tapaaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sinun pitäisi oppia kuuntelemaan itseäsi. Tunnet kyllä sen, milloin asiat eivät ole kunnossa.
Totta. Tai siis kyllähän minä sen tiedän, mutta sitten vain aina uskon, että ihminen muuttuu tai ei tämä toistu jne. Mikä nyt ei tietenkään pidä paikkaansa.
Ehkä helpottaa, jos oppisit miettimään asiaa oman jaksamisesi kautta. Kestätkö sen, jos sama ihminen taas kerran paljastuu pettymykseksi? Ellet, niin vältä tätä seuraa.
No, mulla on vissiin tällainen masokistinen "tiedän, mitä tulee tapahtumaan, enkä sitä kestä tai siitä pidä, mutta katson silti, mitä tuleman pitää" -luonne. Sitten taas kärvistellään ja ollaan kuitenkin pettyneitä, että taas kävi näin. Kai silti jotain käsittämätöntä, epärealistista toivoa pidän yllä ihmisen käytöksen suhteen.
Täytyy nyt tosin sanoa, että erityisesti tämä piirre liittyy itselläni ihmissuhteisiin, joissa ehkä on ollut jotain parisuhteentynkääkin ja sittemmin ovat muuttaneet laatuaan huonompaan suuntaan. Ei mulla siis laumaa oikeita ystäviä ole onneksi kohtelemassa huonosti. :) Periaatteessa kuitenkin samat ajatusmallit ja käytöskaavat voisi tapahtua kenen tahansa kohdalla. Järki sanoo yhtä, ja tunteet toista, vaikka aika järki-ihminen olenkin. Jostain syystä olen tolkuttoman huono eroaja yhtään kenestäkään. Elättelen vain toivoa paremmasta, enkä osaa nakutella mitään viimeisiä nauloja arkkuun. Olen siis huono jopa poistelemaan esim. Facebook-kavereita, saati sitten blokkailemaan ihmisiä. Joillekin tämä on arkipäivää ja lähinnä napin paineluita täysin mitättömienkin asioiden takia.
Tiivistettynä kai voisi sanoa, että itseni on tosi vaikeata muuttaa mielipidettä jostakusta kesken ihmissuhteen. Että ensiksi se oli kiva, mutta nyt se on paska, heippa. Jään jumiin siihen kiva-vaiheeseen, että niin mut kun sillon ja vieläkin joskus...
Kaiken lisäksi sellaisten oikeasti vaikeiden ihmisten kanssa on vaikeata ottaa vaikeita asioita puheeksi. Jos haluaisi hoitaa hommat asiallisesti, mutta ei haluaisi enää nähdä tai juuri olla edes tekemisissä, niin toinen ei ehkä kuuntele, lähtee pois, pitää höpöpuheina jne. Pelaa siis sellaista peliä, että hän ikään kuin pakottaa toisen siihen, että tilanne on auki. Se ei kaikkia ihmisiä haittaa, mutta itseäni kyllä, koska haluaisin kunnolla puhua asiat ja selittää jonkin oven sulkiessani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sinun pitäisi oppia kuuntelemaan itseäsi. Tunnet kyllä sen, milloin asiat eivät ole kunnossa.
Totta. Tai siis kyllähän minä sen tiedän, mutta sitten vain aina uskon, että ihminen muuttuu tai ei tämä toistu jne. Mikä nyt ei tietenkään pidä paikkaansa.
Ehkä helpottaa, jos oppisit miettimään asiaa oman jaksamisesi kautta. Kestätkö sen, jos sama ihminen taas kerran paljastuu pettymykseksi? Ellet, niin vältä tätä seuraa.
No, mulla on vissiin tällainen masokistinen "tiedän, mitä tulee tapahtumaan, enkä sitä kestä tai siitä pidä, mutta katson silti, mitä tuleman pitää" -luonne. Sitten taas kärvistellään ja ollaan kuitenkin pettyneitä, että taas kävi näin. Kai silti jotain käsittämätöntä, epärealistista toivoa pidän yllä ihmisen käytöksen suhteen.
Täytyy nyt tosin sanoa, että erityisesti tämä piirre liittyy itselläni ihmissuhteisiin, joissa ehkä on ollut jotain parisuhteentynkääkin ja sittemmin ovat muuttaneet laatuaan huonompaan suuntaan. Ei mulla siis laumaa oikeita ystäviä ole onneksi kohtelemassa huonosti. :) Periaatteessa kuitenkin samat ajatusmallit ja käytöskaavat voisi tapahtua kenen tahansa kohdalla. Järki sanoo yhtä, ja tunteet toista, vaikka aika järki-ihminen olenkin. Jostain syystä olen tolkuttoman huono eroaja yhtään kenestäkään. Elättelen vain toivoa paremmasta, enkä osaa nakutella mitään viimeisiä nauloja arkkuun. Olen siis huono jopa poistelemaan esim. Facebook-kavereita, saati sitten blokkailemaan ihmisiä. Joillekin tämä on arkipäivää ja lähinnä napin paineluita täysin mitättömienkin asioiden takia.
Tiivistettynä kai voisi sanoa, että itseni on tosi vaikeata muuttaa mielipidettä jostakusta kesken ihmissuhteen. Että ensiksi se oli kiva, mutta nyt se on paska, heippa. Jään jumiin siihen kiva-vaiheeseen, että niin mut kun sillon ja vieläkin joskus...
Kaiken lisäksi sellaisten oikeasti vaikeiden ihmisten kanssa on vaikeata ottaa vaikeita asioita puheeksi. Jos haluaisi hoitaa hommat asiallisesti, mutta ei haluaisi enää nähdä tai juuri olla edes tekemisissä, niin toinen ei ehkä kuuntele, lähtee pois, pitää höpöpuheina jne. Pelaa siis sellaista peliä, että hän ikään kuin pakottaa toisen siihen, että tilanne on auki. Se ei kaikkia ihmisiä haittaa, mutta itseäni kyllä, koska haluaisin kunnolla puhua asiat ja selittää jonkin oven sulkiessani.
Hyötyisit varmasti jostain terapiajaksosta. En sano tätä pahassa tarkoituksessa.
Jaaritus voi olla syy siihen että kaverit välttelevät. En minä ainakaan jaksa kuunnella/lukea tunnin yksinpuheluja.
Terapeutti kuuntelee, lääkäri diagnosoi. Jaarittelu on yksi bipolaarihäiriön oireista.
Vierailija kirjoitti:
Jaaritus voi olla syy siihen että kaverit välttelevät. En minä ainakaan jaksa kuunnella/lukea tunnin yksinpuheluja.
Terapeutti kuuntelee, lääkäri diagnosoi. Jaarittelu on yksi bipolaarihäiriön oireista.
Ihan tottako? Kummassa vaiheessa? Vai molemmissa?
Minäkään en niin paljon soittele ja ehdottele kun viihdyn itsekseni hyvin.
En ole erakko kuitenkaan ja koko ajan taiteilen sillä rajalla etten jää kokonaan yksin passiivisuuteni takia.
Eli minut saa mukaan usein ja teen töitä itseni kanssa että edes joskus otan aktiivisesti yhteyttä koska ymmärrän kyllä että ei ole mukavaa olla aina se joka tekee aloitteen.
Mutta siis vika ei ole ystävissäni tai kavereissani vaan itsessäni