Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Vierailija kirjoitti:

Itse en stressaa, jos joku ei vastaa viestiin tai puhelimeen.

Tässä juuri mielestäni hyvä tuttu ei vastannut kahteen viestiini, joten miksi yrittäisen lisää. Jostain syystä hän ei halunnut vastata ja ei olla tuttuni, joten kohautin olkapäitä ja annan olla. En kyllä jaksa sen kummemmin tuhlata aikaani edes miettimiseen, miksi ei vastannut. Ihmisiä tulee ja menee. Joku on ehkä sanonut jotain pahaa minusta ja hän on uskonut. Tai hän on kyllästynyt seuraani. Ihmisillä on oikeus vetää hajurakoa ihmisiin, joista ei pidä. Ei minusta kaikki voi pitää, joten hänellä on siihen oikeus.

Kun tapaan, nyökkään ja tervehdin ystävällisesti, mutta en enää sen kummemmin juttele. Mitä tuosta.

Minä stressaan tuollaisesta käytöksestä, mutta olen silti yrittänyt opetella toimimaan samoin. Ystävyyttä ei voi pakottaa. Se on lahja, joka annetaan vapaaehtoisesti ja josta voi joutua luopumaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse en stressaa, jos joku ei vastaa viestiin tai puhelimeen.

Tässä juuri mielestäni hyvä tuttu ei vastannut kahteen viestiini, joten miksi yrittäisen lisää. Jostain syystä hän ei halunnut vastata ja ei olla tuttuni, joten kohautin olkapäitä ja annan olla. En kyllä jaksa sen kummemmin tuhlata aikaani edes miettimiseen, miksi ei vastannut. Ihmisiä tulee ja menee. Joku on ehkä sanonut jotain pahaa minusta ja hän on uskonut. Tai hän on kyllästynyt seuraani. Ihmisillä on oikeus vetää hajurakoa ihmisiin, joista ei pidä. Ei minusta kaikki voi pitää, joten hänellä on siihen oikeus.

Kun tapaan, nyökkään ja tervehdin ystävällisesti, mutta en enää sen kummemmin juttele. Mitä tuosta.

Kadehdittava elämäntapa. 

Minä olen ehkä niin kiintynyt tai tunteellinen, että tulen ensinnäkin surulliseksi. Toisaalta järki-ihmisenä stressaannun ja hämmennyn, mistä on kyse. Onhan se myös ikävää, jos menettää omasta mielestään tärkeän ihmisen. Ei siinä auta itseäni paljon se, että no, se nyt halus näin. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Minusta tuntuu, että esim. sinä voisit pitää minua tämänkaltaisena ihmisenä. Tykkään esim. väitellä, keskustella syvällisiä, kuulla perusteluja ja haastaa toista näihin. Olla usein yhteyksissä. Voisin myös vaikkapa kysellä, että "mitä muuta sulla on?". Onko siis tällaiset asiat esim. pottuiluja tai tyrannimaista käytöstä? Vai käytätkö kuvailuissa värikynää? Entä oletko herkkä kuin haavanlehti? 

Mikä ylipäänsä tekee ihmisestä vaikean, riidanhakuisen ja kontrolloivan? Minun kokemukseni on se, että ihmiset nimittelevät toisia ihmisiä vaikeiksi melko ohkaisin perustein. Mutta itse koen, että eniten voi tulla konflikteja juurikin jotenkin vähän heiveröisten ihmisten kanssa, jotka alkavat täristä jo vähän tiivistunnelmaisemmassa keskustelussakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa? 

Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään. 

Olin lapsena ja nuorena kovin läheisriippuvainen. Ikään kuin rakastuin kavereihin ja takerruin kiinni. En tajunnut sosiaalisista suhteista mitään. Siksi monet itkut itkin ja koin itseni kiusatuksi, kun esim. tavatessani jonkun vanhan koulukaverin hän sanoi, että pitäis kyllä nähdä oikeesti tai soitella ja jutella enemmän. Jäin jumiin ja odottamaan sitä soittoa tai kylään tuloa. 

Vasta lähempänä kolmeakymmentä jotenkin aloin tajuta näitä sosiaalisia juttuja sillä tavoin, että nää "pitäis kyllä tavata, pitäis soittaa, ku joskus on aikaa. Ja olis kyllä kiva tavata joskus ajan kanssa" lausett on vain oikeasti sitä kohteliasta small talkia, mitä ihannoidaan monesti ulkomaalaisissa. Kun kuulee monesti, että suomalaiset on niin jöröjä ja ulkomaalaiset niin ihanan puheliaita ja avoimia.

Tajusin sen, että osa on oikeasti puheliaita ja kohteliaita ja harrastavat tätä small talkia tyyliin, olis kyllä kiva nähdä joskus ajan kanssa, vaikka unohtavat sen heti nurkan taakse mentyä.

Minä itse vain en ymmärtänyt sitä, vaan juniuduin ja jäin odottamaan sitä soittoa ja masennuin ja vihastuin ja velloin ikävissä tunteissa, kun sehän valehteli ja kiusaa minua.

Nykyään osaan eroittaa ihmissuhteissa sen kevyen rupattelun ja sen, että joku oikeasti haluaa sopia tapaamisen ja en enää koe niitä ikäviä tunteita ja en "rakastu" ystäviini ja halua olla heille se ainoa ja oikea elämässä.

Tämä ehkä johtuu siitä, että olen saanut elämääni muutakin sisältöä, enkä enää elä muiden kautta ja peilaa omaa elämääni muihin ihmisiin ja heidän kauttaan.

Joten nykyään vastaan samalla tavalla, että olis tosi kiva juu tavata joskus ajan kanssa ja samalla tavalla unohdan koko asian, kun jatkan matkaa.

Musta toi on kyllä oikeestaan aika surullista, että sitten itsestä tulee samanlainen kuin niistä toisista. Ymmärrän, että helpottaa omaa elämää, mutta silti. 

Minä en tajua, miksi ihmiset sanovat tyhjiä fraseja. Vaihtoehtohan on olla hiljaa tai sanoa vain, että oli kiva nähdä, heippa. 

Minusta ei ainakaan ole kenellekkään sanomaan, että ei, en kyllä oikeasti halua sinua tavata ja en halua sinulle soitella. Vastaan yhtä ympäripyöreästi, että juu, olis kyllä kiva, tässä on vain ollut niitä kiireitä. 

Kuinka helppoa olisi, jos ihmiset ymmärtäisivät sellaisen "olisi kyllä ihana nähdä, mutta tässä on niin kiireitä, pitää soitella joskus, kun tulee aikaa". Ei heti tule perään 20 soittoa ja 50 viestiä ja kutsua kylään just heti nyt.

Miksi sä sitten haluat sanoa tyhjiä fraaseja ja valehdella kiireistä? Mikset ole vain hiljaa tai sano "kattellaan, ehkä, en tiedä"? Vilpitön ihmettely. Tuossahan oli alkujaan kyse siitä, että ihmiset sanovat ihan potaskaa myös omasta aloitteestaan eli mikään ei heitä pakota sanomaan sellaisia. 

Kuinka helppoa olisi, jos ihmiset sanoisivat sitä, mitä he ajattelevatkin. Inhottava elellä ihmisten kanssa, joiden sanomisia pitäisi jatkuvasti kyseenalaistaa ja pitää valheina. Omalla kohdallani tuo voi lisätä tiettyä epäluottamusta ihmisiin eli en lopulta enää oikein tiedä, milloin he ovat tosissaan ja milloin eivät, kun he pelaavat melko erilaisilla säännöillä kuin minä itse. 

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

On tässä vielä sekin, että eri osapuolilla voi olla ihan eri käsitys kaveruuden tasosta. Toinen voi pitää toista jo ystävänä, toinen taas pitää sitä toista vain tuttavana.

Tätä ketjua lukiessa tulee mieleen että on ehkä.sittenkin hyvä kun ei ole sellaisia oikein läheisiä ystäviä. Mies, lapset, oma äiti ja veli on kaikkein läheisimmät, lisäksi on kavereita jonkun verran. Joskus haikailin läheisiä ystäviä mutta tosiaan ehkä on parempi ilman. ;)

Usein on niin ettei ole oikein tilaa elämässä uusille kavereille. Jos nähdään samassa harrastuksessa tai töissä niin sitten on mutta jos uuden kaverin tapaaminen pitää erikseen järjestellä muun arjen päälle niin menee vähän vaikeaksi. Monella aikuisella on työ, parisuhde ja lapset hoidettavana, lähisuvun tapaamiset yms. ja omat ja lasten harrastukset...

Tosi kivoja tyyppejä tulee välillä vastaan elämässä mutta resurssit ei vaan riitä. Älkää siis ottako itseenne. Ja ne vanhat kaverit älkää tekään, aikaa vaan ei ole kovin paljoa teillekään... :/

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Tämä on totta ja kaikilla ei ole kokemusta syvästä ystävyydestä koko elämässä. Jos sellaista on kokenut ei halua niin helposti luopuakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa? 

Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään. 

Olin lapsena ja nuorena kovin läheisriippuvainen. Ikään kuin rakastuin kavereihin ja takerruin kiinni. En tajunnut sosiaalisista suhteista mitään. Siksi monet itkut itkin ja koin itseni kiusatuksi, kun esim. tavatessani jonkun vanhan koulukaverin hän sanoi, että pitäis kyllä nähdä oikeesti tai soitella ja jutella enemmän. Jäin jumiin ja odottamaan sitä soittoa tai kylään tuloa. 

Vasta lähempänä kolmeakymmentä jotenkin aloin tajuta näitä sosiaalisia juttuja sillä tavoin, että nää "pitäis kyllä tavata, pitäis soittaa, ku joskus on aikaa. Ja olis kyllä kiva tavata joskus ajan kanssa" lausett on vain oikeasti sitä kohteliasta small talkia, mitä ihannoidaan monesti ulkomaalaisissa. Kun kuulee monesti, että suomalaiset on niin jöröjä ja ulkomaalaiset niin ihanan puheliaita ja avoimia.

Tajusin sen, että osa on oikeasti puheliaita ja kohteliaita ja harrastavat tätä small talkia tyyliin, olis kyllä kiva nähdä joskus ajan kanssa, vaikka unohtavat sen heti nurkan taakse mentyä.

Minä itse vain en ymmärtänyt sitä, vaan juniuduin ja jäin odottamaan sitä soittoa ja masennuin ja vihastuin ja velloin ikävissä tunteissa, kun sehän valehteli ja kiusaa minua.

Nykyään osaan eroittaa ihmissuhteissa sen kevyen rupattelun ja sen, että joku oikeasti haluaa sopia tapaamisen ja en enää koe niitä ikäviä tunteita ja en "rakastu" ystäviini ja halua olla heille se ainoa ja oikea elämässä.

Tämä ehkä johtuu siitä, että olen saanut elämääni muutakin sisältöä, enkä enää elä muiden kautta ja peilaa omaa elämääni muihin ihmisiin ja heidän kauttaan.

Joten nykyään vastaan samalla tavalla, että olis tosi kiva juu tavata joskus ajan kanssa ja samalla tavalla unohdan koko asian, kun jatkan matkaa.

Musta toi on kyllä oikeestaan aika surullista, että sitten itsestä tulee samanlainen kuin niistä toisista. Ymmärrän, että helpottaa omaa elämää, mutta silti. 

Minä en tajua, miksi ihmiset sanovat tyhjiä fraseja. Vaihtoehtohan on olla hiljaa tai sanoa vain, että oli kiva nähdä, heippa. 

Minusta ei ainakaan ole kenellekkään sanomaan, että ei, en kyllä oikeasti halua sinua tavata ja en halua sinulle soitella. Vastaan yhtä ympäripyöreästi, että juu, olis kyllä kiva, tässä on vain ollut niitä kiireitä. 

Kuinka helppoa olisi, jos ihmiset ymmärtäisivät sellaisen "olisi kyllä ihana nähdä, mutta tässä on niin kiireitä, pitää soitella joskus, kun tulee aikaa". Ei heti tule perään 20 soittoa ja 50 viestiä ja kutsua kylään just heti nyt.

Miksi sä sitten haluat sanoa tyhjiä fraaseja ja valehdella kiireistä? Mikset ole vain hiljaa tai sano "kattellaan, ehkä, en tiedä"? Vilpitön ihmettely. Tuossahan oli alkujaan kyse siitä, että ihmiset sanovat ihan potaskaa myös omasta aloitteestaan eli mikään ei heitä pakota sanomaan sellaisia. 

Kuinka helppoa olisi, jos ihmiset sanoisivat sitä, mitä he ajattelevatkin. Inhottava elellä ihmisten kanssa, joiden sanomisia pitäisi jatkuvasti kyseenalaistaa ja pitää valheina. Omalla kohdallani tuo voi lisätä tiettyä epäluottamusta ihmisiin eli en lopulta enää oikein tiedä, milloin he ovat tosissaan ja milloin eivät, kun he pelaavat melko erilaisilla säännöillä kuin minä itse. 

Tuskinpa sinä elelet minun kanssani, jos olen sen verran etäinen, että jutunaiheet on, että oli kiva törmätä, juu, pitäis soitella juu ja tavatakkin olis kiva, kun nää kiireet menee joskus ohi.

Vai haluatko oikeasti, että sinulle sanotaan suoraan, että ei, en halua olla yhteydessä sinuun, olet yhdentekevä ihminen minulle, vaikka samalla luokalla joskus oltiinkin. Että silloin jo inhosin sinua, mutta pysyttiin porukoissa, kun se nyt vain oli tapana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Minusta tuntuu, että esim. sinä voisit pitää minua tämänkaltaisena ihmisenä. Tykkään esim. väitellä, keskustella syvällisiä, kuulla perusteluja ja haastaa toista näihin. Olla usein yhteyksissä. Voisin myös vaikkapa kysellä, että "mitä muuta sulla on?". Onko siis tällaiset asiat esim. pottuiluja tai tyrannimaista käytöstä? Vai käytätkö kuvailuissa värikynää? Entä oletko herkkä kuin haavanlehti? 

Mikä ylipäänsä tekee ihmisestä vaikean, riidanhakuisen ja kontrolloivan? Minun kokemukseni on se, että ihmiset nimittelevät toisia ihmisiä vaikeiksi melko ohkaisin perustein. Mutta itse koen, että eniten voi tulla konflikteja juurikin jotenkin vähän heiveröisten ihmisten kanssa, jotka alkavat täristä jo vähän tiivistunnelmaisemmassa keskustelussakin. 

Vaikutat tosiaan jyrältä. Ymmärrä yksi asia: muut eivät ole sinulle mitään velkaa. Selityksiä saat silloin, jos toiset ovat niitä halukkaita antamaan, et väkisin vänkäämällä.

- Eri

Vierailija kirjoitti:

Entä onko muilla sellaista, että kaverit jättää usein kokonaan vastaamatta viesteihin tai jos soitat ja silloin eivät ehdi vastata, niin eivät sitten soita takaisin?

Osa jättää välillä ihan kokonaan vastaamatta mun viesteihin, osa sitten joskus kuukauden päästä vastaa jotain "joo, unohdin, ollut kiireitä, sori... mut nyt tosiaan oon muuttamassa niin ehditkö apuun" ja osa vastaa ohi kysymyksen. Jos esim. kerron kuulumisiani, kysyn hänen ja sitten varsinaisena asiana pyydän vaikka leffaan kanssani, niin vastaus voi olla jotain "On kivaa kun nää helteet loppui ja syksy lähenee ja vihdoin on viileempää.", eikä sanaakaan siitä sopiiko se leffaan meno! Noh, kait se on tätä nykyaikaa... Ehkä osa ei jaksa edes lukea saamiaan viestejä loppuun asti/kunnolla.

Sitten samat tyypit voi kuitenkin kutsua omaan haluamaansa menoon vaikka parin viikon päästä, kun heillä on itsellään sopiva hetki.

Ymmärrän, että sellaiset vähän kauemmat kaverit/arkipäivien tutut ei ole prioriteettilistalla ykkösinä, mutta itse pyrin kyllä aina vastaamaan tai soittamaan takaisin. Tuon tyylinen käytös on musta sellaista, mistä joku voisi loukkaantua ihan tosissaan.

On! Mulla on yks kaveri, jota pidin hyvänäkin ystävänä, joka toimii juuri näin! En oikein ymmärrä mistä tuulee. Tavatessa on kuitenkin ihan mukava ja tuntuu nauttivan seurastani, mutta tuo kommunikointi viestein on juuri tuollaista ja olenkin siitä loukkaantunut, vaikkei kyseinen henkilö varmaan sitä edes tajua. Tulee niin paha mieli. Miksi edes vaivaudun kyselemään ja olemaan kiinnostunut elämästään kun hän ei osoita vastavuoroisuutta?

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa tuntuu sekottuvan ystävyys ja tuttavuus. Tuttu onkin ehkä helppo pudottaa elämästä mutta ihminen, jonka kanssa on ehtinyt ystävystyä ja on syntynyt kiintymys ja luottamus ei ole samalla tavalla poistettavissa noin vain. Ystävien kanssa voi olla pitkä yhteinen historia hyvine ja huonoine hetkineen, riitoineen ja sovintoineen jne. samoin kuin parisuhteessa tai sisarussuhteessa. Ystävyys on punnittu vastoinkäymisissä.

Itse voin jättää kaverit treffaamatta jne. mutta ystävinä pitämilleni annan mahdollisuuden, jos koen loukkaantumista  tai kuulen hänestä huonoja asioita.  Jos toinen ei vastaa tarjoukseen puhua ja selvittää asiat, se on hänen valinta ja kunnioitan sitä ja siirryn tuttavuustasolle. Puhuminen on tärkeä ystävyyden jatkumisella ja jos sitä ei ole, ei ystävyydellä ole edellytyksiä jatkua.

Ystävyydetkin ovat erilaisia. Mun kaikki nykyiset ystävyyssuhteeni on solmittu aikuisiällä. Olen riidellyt ystäväni kanssa viimeksi teinivuosina ja loukannut ystävääni lapsena. Nykyisissä ystävyyssuhteissani ei ole riitoja eikä sovitteluja, koska aikuisena ihmisenä en tee ystävilleni mitään sellaisia katalia temppuja, mistä riitoja voisi syntyä. Eivätkä ystävänikään tee sellaisia minulle. Ystävyyssuhteeni ovat kahden aikuisen välisiä ihmissuhteita ilman draamaa. Ihmissuhteita, joissa puolin ja toisin kunnioitetaan toisen elämänkatsomusta, elämäntapaa ja mielipiteitä. Mistä vaan voidaan keskustella, mutta ei koskaan puhuta toista loukaten tai vähätellen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta ei riidellä. Jaetaan niin ilot kuin surutkin, ollaan tukena ja apuna, mutta vilpittömästi ja mutkattomalla tavalla. Ei tehdä tai sanota mitään sellaista, mitä pitäisi pyytää anteeksi. Pidän paljon enemmän näistä aikuisiän tasapainoisista ystävyyssuhteista kuin nuoruusvuosien dramaattisista tunnepitoisista viha-rakkaus -suhteista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Minusta tuntuu, että esim. sinä voisit pitää minua tämänkaltaisena ihmisenä. Tykkään esim. väitellä, keskustella syvällisiä, kuulla perusteluja ja haastaa toista näihin. Olla usein yhteyksissä. Voisin myös vaikkapa kysellä, että "mitä muuta sulla on?". Onko siis tällaiset asiat esim. pottuiluja tai tyrannimaista käytöstä? Vai käytätkö kuvailuissa värikynää? Entä oletko herkkä kuin haavanlehti? 

Mikä ylipäänsä tekee ihmisestä vaikean, riidanhakuisen ja kontrolloivan? Minun kokemukseni on se, että ihmiset nimittelevät toisia ihmisiä vaikeiksi melko ohkaisin perustein. Mutta itse koen, että eniten voi tulla konflikteja juurikin jotenkin vähän heiveröisten ihmisten kanssa, jotka alkavat täristä jo vähän tiivistunnelmaisemmassa keskustelussakin. 

Vaikutat tosiaan jyrältä. Ymmärrä yksi asia: muut eivät ole sinulle mitään velkaa. Selityksiä saat silloin, jos toiset ovat niitä halukkaita antamaan, et väkisin vänkäämällä.

- Eri

Mut ei kai esim. perustelut ja argumentit ole selityksiä?

Minun tulkintani alkaa olla se, että joidenkin mielestä tarkka, kyselevä, analyyttinen, toisesta kiinnostunut ihminen on vaikea, raskas ja jyrä. 

Tosin siis jos nyt selvityksiin tai selityksiin mennään, niin minä en näe ystävyyttä siten, että siinä ei olisi mitään oikeuksia ja velvollisuuksia, vaan kaikkea voisi tehdä oman mielensä mukaan. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Itse olen paljonkin velkaa ystäville ja kavereille. Korrektin käytöksen, lupausten pitämisen, säännöllisen yhteydenpidon, kuulumisten kyselemisen, vastaamisen ripeästi viesteihin jne. 

Lisäksi jos nyt joku koittaa ilmiselvästi naruttaa itseäni, niin joo, kyllä mä katson, että mullakin on sitten oikeus ihan piruuttanikin kysellä, että "ai, mitäs muuta?". Ei se nyt voi mennä ihan niinkään, että toinen voi puhua puuta heinää, ja toisen pitäisi vain nyökytellä. Toisaalta jos en mitään valhetta osaisi epäillä, niin kysyisin sopivaa toista ajankohtaa. Tässähän se sitten tuleekin, että jos toisesta tosissaan haluaa eroon, niin ei asia ehkä etene noilla verukkeilla mihinkään. Toki tuohon voi sanoa, että "normaali ihminen ymmärtää, mitä tuollaisilla kommenteilla tarkoitetaan". No kellään ei ole kyllä mitään velvollisuutta ymmärtää rivienvälikonstailua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa? 

Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään. 

Olin lapsena ja nuorena kovin läheisriippuvainen. Ikään kuin rakastuin kavereihin ja takerruin kiinni. En tajunnut sosiaalisista suhteista mitään. Siksi monet itkut itkin ja koin itseni kiusatuksi, kun esim. tavatessani jonkun vanhan koulukaverin hän sanoi, että pitäis kyllä nähdä oikeesti tai soitella ja jutella enemmän. Jäin jumiin ja odottamaan sitä soittoa tai kylään tuloa. 

Vasta lähempänä kolmeakymmentä jotenkin aloin tajuta näitä sosiaalisia juttuja sillä tavoin, että nää "pitäis kyllä tavata, pitäis soittaa, ku joskus on aikaa. Ja olis kyllä kiva tavata joskus ajan kanssa" lausett on vain oikeasti sitä kohteliasta small talkia, mitä ihannoidaan monesti ulkomaalaisissa. Kun kuulee monesti, että suomalaiset on niin jöröjä ja ulkomaalaiset niin ihanan puheliaita ja avoimia.

Tajusin sen, että osa on oikeasti puheliaita ja kohteliaita ja harrastavat tätä small talkia tyyliin, olis kyllä kiva nähdä joskus ajan kanssa, vaikka unohtavat sen heti nurkan taakse mentyä.

Minä itse vain en ymmärtänyt sitä, vaan juniuduin ja jäin odottamaan sitä soittoa ja masennuin ja vihastuin ja velloin ikävissä tunteissa, kun sehän valehteli ja kiusaa minua.

Nykyään osaan eroittaa ihmissuhteissa sen kevyen rupattelun ja sen, että joku oikeasti haluaa sopia tapaamisen ja en enää koe niitä ikäviä tunteita ja en "rakastu" ystäviini ja halua olla heille se ainoa ja oikea elämässä.

Tämä ehkä johtuu siitä, että olen saanut elämääni muutakin sisältöä, enkä enää elä muiden kautta ja peilaa omaa elämääni muihin ihmisiin ja heidän kauttaan.

Joten nykyään vastaan samalla tavalla, että olis tosi kiva juu tavata joskus ajan kanssa ja samalla tavalla unohdan koko asian, kun jatkan matkaa.

Musta toi on kyllä oikeestaan aika surullista, että sitten itsestä tulee samanlainen kuin niistä toisista. Ymmärrän, että helpottaa omaa elämää, mutta silti. 

Minä en tajua, miksi ihmiset sanovat tyhjiä fraseja. Vaihtoehtohan on olla hiljaa tai sanoa vain, että oli kiva nähdä, heippa. 

Minusta ei ainakaan ole kenellekkään sanomaan, että ei, en kyllä oikeasti halua sinua tavata ja en halua sinulle soitella. Vastaan yhtä ympäripyöreästi, että juu, olis kyllä kiva, tässä on vain ollut niitä kiireitä. 

Kuinka helppoa olisi, jos ihmiset ymmärtäisivät sellaisen "olisi kyllä ihana nähdä, mutta tässä on niin kiireitä, pitää soitella joskus, kun tulee aikaa". Ei heti tule perään 20 soittoa ja 50 viestiä ja kutsua kylään just heti nyt.

Miksi sä sitten haluat sanoa tyhjiä fraaseja ja valehdella kiireistä? Mikset ole vain hiljaa tai sano "kattellaan, ehkä, en tiedä"? Vilpitön ihmettely. Tuossahan oli alkujaan kyse siitä, että ihmiset sanovat ihan potaskaa myös omasta aloitteestaan eli mikään ei heitä pakota sanomaan sellaisia. 

Kuinka helppoa olisi, jos ihmiset sanoisivat sitä, mitä he ajattelevatkin. Inhottava elellä ihmisten kanssa, joiden sanomisia pitäisi jatkuvasti kyseenalaistaa ja pitää valheina. Omalla kohdallani tuo voi lisätä tiettyä epäluottamusta ihmisiin eli en lopulta enää oikein tiedä, milloin he ovat tosissaan ja milloin eivät, kun he pelaavat melko erilaisilla säännöillä kuin minä itse. 

Tuskinpa sinä elelet minun kanssani, jos olen sen verran etäinen, että jutunaiheet on, että oli kiva törmätä, juu, pitäis soitella juu ja tavatakkin olis kiva, kun nää kiireet menee joskus ohi.

Vai haluatko oikeasti, että sinulle sanotaan suoraan, että ei, en halua olla yhteydessä sinuun, olet yhdentekevä ihminen minulle, vaikka samalla luokalla joskus oltiinkin. Että silloin jo inhosin sinua, mutta pysyttiin porukoissa, kun se nyt vain oli tapana.

Heh, hetken aikaa mietin, että mitäs kummaa. Tarkoitin toki elelyllä sitä, että tuo kertomasi ilmiö on yleinen ihmisten keskuudessa (johan sen nuo yläpeukutkin kertovat), ja jotenkin sitä kanssaihmisten kanssa pitäisi voida elää ja heihin luottaa. Inhottava siis elellä tyhjien fraasien ja epäluotettavien ihmisten keskellä.

Näetkö sinä valheellisen small talkin vaihtoehtona vain päänaukomisen ja tylyyden? Missäs harmaan sävyt? Ehdotin tuossa edellä, että kai sitä voi olla hiljaa tai todeta, että "pitää miettiä / en tiedä / ehkä" tmv. Toki jos on ehdottomasti sitä mieltä, että ei, niin nuokin ovat valehtelua, mutta ainakin parempia kuin joojottelu. 

Eikös jo vanha sanonta sano, että rehellisyys maan perii?

Tän ketjun perusteella ystävyys alkaa olla sitä, että ei kerrota toiselle mitään omasta elämästä, ollaan superyksityisiä, ei pidetä yhteyttä, ei vastata viesteihin, valehdellaan toiselle. Ollaan koko ajan jotenkin vastarannankiiskejä ja hampaat irvessä aidan toisella puolen sitä omaa ystävää kohtaan. Mitä ihmettä tuollaisella ystävyydellä tekee? Jos ystävät ovat lähinnä rasitteita ja ystävyys on pelkkää ehtojen lukemista toiselle ja toisen olemassaolo enemmänkin ahdistaa, niin kannattaa olla yksin. Jos tuntuu siltä, että joku ihminen on ok ystävä, kun siitä kuulee joskus ja jouluna ja on hiljaa kuin jokin koristekissa eikä sano mielipiteitään eikä sano ikinä yhtäkään ikävää tai vaikeampaa sanaa, niin kaikki ystäväpuheet voi unohtaa. 

Ei tästä ketjusta tule yhtään sellaista tunnetta, että ystävyys olisi riitoineen, sovintoineen, keskusteluineen ja nauruineen antoisaa ja yksi elämän tärkeimpiä juttuja. Minä väitän, että yksikään oikea ystävyys ei ole yksinomaan hauskaa, mutta se on myös paljon sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on huonoa kokemusta siitä, että lähtee selittelemään syytä etäisyyden otolle. Etenkin kannattaa miettiä tarkkaan jos kaveri on osoittautunut vaikeaksi, vahvaksi persoonaksi ja tästä syystä haluat ottaa häneen etäisyyttä. Mun kokemuksen mukaan juuri nämä riidanhakuiset, kontrolloivat tyypit tivaa syytä etäisyyden ottoon kaikkein innokkaimmin - ja jos saavat syyn niin kääntävät sen syyn antajaa vastaan.

Mulla oli kauan kauan sitten nuorena sellainen tilanne, jossa ensin olin erään ihmisen kanssa tuttava, meillä oli yhteisiä kavereita. Tämä tuttava oli mulle oikein mukava, mutta ihmettelin kyllä vähän sitä, että hän oli kiivas haukkumaan muita ihmisiä ja todella temperamenttisesti ja vaikutti siltä että jopa nauttien, lyttäsi, mustamaalasi niitä joista ei pitänyt. Ja näitä ihmisiähän oli paljon. No, pikkuhiljaa tästä tuttavasta tuli kaveri, sitten jopa ystävä ja kun hän oli ansainnut luottamukseni, sitten alkoikin se, että kaiken olisi pitänyt mennä hänen ehdoilla. Hän oli erittäin erittäin kontrolloiva, vahti mua kuin haukka. Mun piti olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, muuten alkoi armoton pottuilu. Hänen kuuntelemisensa, viihdyttämisensä ja auttamisensa piti mennä kaiken muun edelle, ei väliä mitä tärkeää olin tekemässä, niin hän suuttui ja kosti jos en ollut käytettävissä ja samaa mieltä.

Tarvitsen itse reilusti omaa tilaa, vapautta olla omanlaiseni ja ahdistuin kovasti tuon hallitsevan ihmisen ystävyydestä. Kun aloin ottaa etäisyyttä vaivihkaa, hän suuttui kovasti, raivosi ja tivasi syytä, haukkui ja alisti lisää jne. Päätin kirjoittaa hänelle kirjeen ja selittää miltä musta tuntuu (tämä oli suuri virhe näin jälkikäteen mietittynä) ja miksi haluan ottaa etäisyyttä, voisimme toki nähdä vielä joskus, mutta en pystyisi olemaan tiiviissä ystävyyssuhteessa hänen kanssaan. Kirjeen saatuaan hän raivostui. Oli näytellyt kirjettä ympäriinsä yhteisillä kavereille ja haukkunut mua. Kuulemma olen olevinani niiiiin jalo ihminen itse ja olen herkkä kuin haavanlehti ja kylläpä hän nyt on paha ihminen voi vitsit. Kirjeelleni on naurettu porukassa ja mua on mustamaalattu urakalla. Hän on edelleen uhannut näyttää kirjettä mun uusille tärkeille kontakteilleni yms, vaikka kirjeen lähettämisestä on jo noin 20 vuotta, hänellä on edelleen se tallessa ja tykkää käyttää sitä mua vastaan. Meillä on edelleen samaa kaveriporukkaa, josta syystä en ole lopullisesti päässyt hänestä eroon.

Pari vuosikymmentä myöhemmin mulle tuli vastaan samantyylinen tilanne. Vahvatahtoinen ihminen kaverina, alkuun niin kiva, mutta kaveruuden syvetessä tuli tyrannimaiset piirteet esille. Ei tullut mieleenkään lähteä selittelemään hänelle yhtään mitään hänen luonteestaan tai etäisyyden ottamisen syistä, siinä vaiheessa kun heräsin tilanteeseen ja halusin ottaa hajurakoa. "En nyt ehdi, on muuta" on ihan hyvä selitys, ei tarvitse lähteä kerjäämään verta nenästään.

Minusta tuntuu, että esim. sinä voisit pitää minua tämänkaltaisena ihmisenä. Tykkään esim. väitellä, keskustella syvällisiä, kuulla perusteluja ja haastaa toista näihin. Olla usein yhteyksissä. Voisin myös vaikkapa kysellä, että "mitä muuta sulla on?". Onko siis tällaiset asiat esim. pottuiluja tai tyrannimaista käytöstä? Vai käytätkö kuvailuissa värikynää? Entä oletko herkkä kuin haavanlehti? 

Mikä ylipäänsä tekee ihmisestä vaikean, riidanhakuisen ja kontrolloivan? Minun kokemukseni on se, että ihmiset nimittelevät toisia ihmisiä vaikeiksi melko ohkaisin perustein. Mutta itse koen, että eniten voi tulla konflikteja juurikin jotenkin vähän heiveröisten ihmisten kanssa, jotka alkavat täristä jo vähän tiivistunnelmaisemmassa keskustelussakin. 

Vaikutat tosiaan jyrältä. Ymmärrä yksi asia: muut eivät ole sinulle mitään velkaa. Selityksiä saat silloin, jos toiset ovat niitä halukkaita antamaan, et väkisin vänkäämällä.

- Eri

Mut ei kai esim. perustelut ja argumentit ole selityksiä?

Minun tulkintani alkaa olla se, että joidenkin mielestä tarkka, kyselevä, analyyttinen, toisesta kiinnostunut ihminen on vaikea, raskas ja jyrä. 

Tosin siis jos nyt selvityksiin tai selityksiin mennään, niin minä en näe ystävyyttä siten, että siinä ei olisi mitään oikeuksia ja velvollisuuksia, vaan kaikkea voisi tehdä oman mielensä mukaan. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Itse olen paljonkin velkaa ystäville ja kavereille. Korrektin käytöksen, lupausten pitämisen, säännöllisen yhteydenpidon, kuulumisten kyselemisen, vastaamisen ripeästi viesteihin jne. 

Lisäksi jos nyt joku koittaa ilmiselvästi naruttaa itseäni, niin joo, kyllä mä katson, että mullakin on sitten oikeus ihan piruuttanikin kysellä, että "ai, mitäs muuta?". Ei se nyt voi mennä ihan niinkään, että toinen voi puhua puuta heinää, ja toisen pitäisi vain nyökytellä. Toisaalta jos en mitään valhetta osaisi epäillä, niin kysyisin sopivaa toista ajankohtaa. Tässähän se sitten tuleekin, että jos toisesta tosissaan haluaa eroon, niin ei asia ehkä etene noilla verukkeilla mihinkään. Toki tuohon voi sanoa, että "normaali ihminen ymmärtää, mitä tuollaisilla kommenteilla tarkoitetaan". No kellään ei ole kyllä mitään velvollisuutta ymmärtää rivienvälikonstailua.

Olen aika suorasanainen itsekin ja sinunkaltaisille ihmisille yleensä vastaankin suoraan, että mitä se sinulle oikeastaan kuuluu, mitä muuta minulla on. En todellakaan ole sinulle tilivelvollinen. Yleensä ne argumentoinnit ja haastamiset loppuu siihen.

Ystävyys on kuin parisuhde. Oikea ystävyys on juuri sitä, että ollaan ystäviä jo lapsena ja mennään läpi tuulet ja tuiskut ja silti ollaan ystäviä vanhana ja tuetaan toisia, kun tunnetaan jo lapsesta asti. Ei vaihdeta kuin sukkia, kuten jotkut puolisoitaan.

Parisuhteessa on aivan sama. Oikea parisuhde on sellainen, joka on alkanut nuorena ja on kasvettu yhdessä aikuisuuteen ja käyty myrskyt ja tyynet läpi ja silti vanhana ollaan yhdessä. Tätäkään ei vaihdeta, kuin sukkia, kun muka yhtäkkiä ollaan kasvettu erilleen.

Vierailija kirjoitti:

Tän ketjun perusteella ystävyys alkaa olla sitä, että ei kerrota toiselle mitään omasta elämästä, ollaan superyksityisiä, ei pidetä yhteyttä, ei vastata viesteihin, valehdellaan toiselle. Ollaan koko ajan jotenkin vastarannankiiskejä ja hampaat irvessä aidan toisella puolen sitä omaa ystävää kohtaan. Mitä ihmettä tuollaisella ystävyydellä tekee? Jos ystävät ovat lähinnä rasitteita ja ystävyys on pelkkää ehtojen lukemista toiselle ja toisen olemassaolo enemmänkin ahdistaa, niin kannattaa olla yksin. Jos tuntuu siltä, että joku ihminen on ok ystävä, kun siitä kuulee joskus ja jouluna ja on hiljaa kuin jokin koristekissa eikä sano mielipiteitään eikä sano ikinä yhtäkään ikävää tai vaikeampaa sanaa, niin kaikki ystäväpuheet voi unohtaa. 

Ei tästä ketjusta tule yhtään sellaista tunnetta, että ystävyys olisi riitoineen, sovintoineen, keskusteluineen ja nauruineen antoisaa ja yksi elämän tärkeimpiä juttuja. Minä väitän, että yksikään oikea ystävyys ei ole yksinomaan hauskaa, mutta se on myös paljon sitä. 

Eiköhän se ole niin, että ystävyyspari määrittelee itse ystävyytensä, millaista se on. Minulla on pari ystävää, joiden kanssa on oikeasti kiirevuosina oltu tekemisissä vain ehkä pari kertaa vuodessa puhelimessa. Ei ole vaadittu toisilta mitään, vaan annettu vapaus. Silloin ollaan elämän helpottaessa tultu takaisinkin, kun ei ole koettu, että toiset vain vaatii koko ajan ja ystävyys on lisätaakka muun kiireen keskellä.

Mutta kuten kirjoitin, jokainen ystäväpari määrittelee ystävyytensä rajat ja laadun. Jotkut toiset voivat kokea, etteivät enää ole ystäviä, jos pari vuotta menee niin, ettei pahemmin ehdi pitää yhteyttä. Se on heidän juttunsa.