Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonosta käytöksestä: minä en ole koskaan oppinut sitä elämässäni, että milloin liika on liikaa. Että milloin on vedettävä välit kylmästi poikki, ei uskottava enää mitään palturia, ei annettava yhtään uutta mahdollisuutta. Ja kun en tätä osaa, niin olen helposti uhri tai uhriksi jäävä.
Sinun pitäisi oppia kuuntelemaan itseäsi. Tunnet kyllä sen, milloin asiat eivät ole kunnossa.
Totta. Tai siis kyllähän minä sen tiedän, mutta sitten vain aina uskon, että ihminen muuttuu tai ei tämä toistu jne. Mikä nyt ei tietenkään pidä paikkaansa.
Ehkä helpottaa, jos oppisit miettimään asiaa oman jaksamisesi kautta. Kestätkö sen, jos sama ihminen taas kerran paljastuu pettymykseksi? Ellet, niin vältä tätä seuraa.
No, mulla on vissiin tällainen masokistinen "tiedän, mitä tulee tapahtumaan, enkä sitä kestä tai siitä pidä, mutta katson silti, mitä tuleman pitää" -luonne. Sitten taas kärvistellään ja ollaan kuitenkin pettyneitä, että taas kävi näin. Kai silti jotain käsittämätöntä, epärealistista toivoa pidän yllä ihmisen käytöksen suhteen.
Täytyy nyt tosin sanoa, että erityisesti tämä piirre liittyy itselläni ihmissuhteisiin, joissa ehkä on ollut jotain parisuhteentynkääkin ja sittemmin ovat muuttaneet laatuaan huonompaan suuntaan. Ei mulla siis laumaa oikeita ystäviä ole onneksi kohtelemassa huonosti. :) Periaatteessa kuitenkin samat ajatusmallit ja käytöskaavat voisi tapahtua kenen tahansa kohdalla. Järki sanoo yhtä, ja tunteet toista, vaikka aika järki-ihminen olenkin. Jostain syystä olen tolkuttoman huono eroaja yhtään kenestäkään. Elättelen vain toivoa paremmasta, enkä osaa nakutella mitään viimeisiä nauloja arkkuun. Olen siis huono jopa poistelemaan esim. Facebook-kavereita, saati sitten blokkailemaan ihmisiä. Joillekin tämä on arkipäivää ja lähinnä napin paineluita täysin mitättömienkin asioiden takia.
Tiivistettynä kai voisi sanoa, että itseni on tosi vaikeata muuttaa mielipidettä jostakusta kesken ihmissuhteen. Että ensiksi se oli kiva, mutta nyt se on paska, heippa. Jään jumiin siihen kiva-vaiheeseen, että niin mut kun sillon ja vieläkin joskus...
Kaiken lisäksi sellaisten oikeasti vaikeiden ihmisten kanssa on vaikeata ottaa vaikeita asioita puheeksi. Jos haluaisi hoitaa hommat asiallisesti, mutta ei haluaisi enää nähdä tai juuri olla edes tekemisissä, niin toinen ei ehkä kuuntele, lähtee pois, pitää höpöpuheina jne. Pelaa siis sellaista peliä, että hän ikään kuin pakottaa toisen siihen, että tilanne on auki. Se ei kaikkia ihmisiä haittaa, mutta itseäni kyllä, koska haluaisin kunnolla puhua asiat ja selittää jonkin oven sulkiessani.
Hyötyisit varmasti jostain terapiajaksosta. En sano tätä pahassa tarkoituksessa.
Jep. Terapeuttia etsiessä ja rahoja kerätessä. Tosin siis enpä tiedä, voisiko sekään naiiviutta, ratkaisukeskeisyyttä ja sinnikkyyttä ihmisestä poistaa. Ja onko edes halua sellaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaaritus voi olla syy siihen että kaverit välttelevät. En minä ainakaan jaksa kuunnella/lukea tunnin yksinpuheluja.
Terapeutti kuuntelee, lääkäri diagnosoi. Jaarittelu on yksi bipolaarihäiriön oireista.
Mun kokemukseni mukaan kaksisuuntaiset eivät kyllä juuri "jaarittele" (jos sillä tarkoitetaan jotain analyyttista keskustelua), vaan nimenomaan ärsyyntyvät helposti kaikesta puhumisesta. Olen analysoija, enkä ole kaksisuuntaista nähnytkään, vaan ihan muita asioita.
Mutta kuten itsekin sanoit, niin lääkäri diagnosoi, eikä AV:n "ammattilaiset". Marssijärjestys on tosin toinen eli lääkäri diagnosoi (ja voi diagnosoida sinnepäinkin, ei tarvitse olla niin kohdillaan), minkä jälkeen voi hakea Kela-terapiaa.
Eihän kuitenkaan puheliaisuus tai analyyttisyys (tai jos sitä nyt sitten haluaa sanoa jaaritteluksi, mutta mielestäni siinä on ikävähkö sävy) monesti mihinkään mt-ongelmiin liity. Sen sijaan monista se voi olla ihan vaan rasittavaa eli sikäli voin olla samaa mieltä, että kaikki eivät sellaisesta pidä. Yksinpuhelua se ei tosin välttämättä tarkoita.
Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa?
Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään.
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa?
Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään.
Itsehän sen päätät montako kertaa haluat paukuttaa päätäsi samaan mäntyyn. 😥
Kysyinkin, miten muut toimivat.
P.S. Mikähän noiden alanuolten pointti on mielestäni ihan asiallisiin viesteihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysyinkin, miten muut toimivat.
P.S. Mikähän noiden alanuolten pointti on mielestäni ihan asiallisiin viesteihin?
Alapeukku tuli mun osalta negatiivisista olettamuksista ja mun mielestä vääränlaisesta asenteesta.
Itse ajattelen niin, että parisuhde ja lisäksi ehkä suhde omiin vanhempiin ja lapsiin ovat niin läheisiä suhteita, että niitä kuuluu korjata ja selvittää ongelmat tiettyyn rajaan asti, ei niitäkään loputtomasti. Minusta sen sijaan kaveruus ja ystävyys on täysin vapaaehtoista ja elämän varrella kaveruudet ja ystävyydet muuttuvat ilman, että tarvitsee jäädä selittelemään tai vaatimaan selityksiä.
Ei ystävyyttä yleensä sovita (ainakaan aikuisiällä), että nyt ollaan Ystäviä ja sitoudutaan siihen ja tähän. Se on elämän virran mukana soljuvaa, vaihtelevaa ja uudistuvaa. Ihmisiä tulee ja menee elämässä koko ajan ja mun mielestä on suuri virhe takertua tiukasti johonkin yhteen tiettyyn ystävään. Mene itsekin elämässäsi eteenpäin, hae kontaktia ihmisiin, ehdottele tunnustellen tapaamisia ja jutustele ventovieraillekin. Pidä yllä ystävyyssuhteitasi ja kaveruuksiasi ja jos joku niistä hiipuu, saat vielä tilalle jotain muuta hyvää, olevalla avoin, aktiivinen, kohtelemalla ihmisiä hyvin. Mitä sellaista sait ex-ystävältäsi, jota kaipaat? Millaisia tunteita hän sinussa herätti? Miten muuten kuin tämän ihmisen kautta voisit saada sitä tunnetta ja muuta elämääsi? Harva meistä on korvaamaton... Elämäsi onni ei ole yhdestä ihmisestä riippuvainen, tai no jos itsesi lasketaan niin sitten on. ;) Ei muuten.
Suosittelen kaikkia kaveripulmien ja yksinäisyyden takia kärsiviä lukemaan Karla Niemisen Olet Hyvä tyyppi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vain jaksa kuunnella niitä avautumisia olemattomasta seksielämästä, siitä että kaverit peruu tapaamiset, kaikilla on parisuhteet, kaikki asuu niin kaukana vali vali.
Sama ihminen saa myös joiltain palautetta siitä miten kuluttava ja syyllistävä on. Esimerkiksi aloittaa lauseen, että" helpompaa tietenkin sulla kun sulla on kumppani..."
Sori, leikkasin vaan pari kohtaa. Mutta onko ihminen siis jotenkin rasittava, jos hän kertoo elämästään noita mainittuja faktoja? Pitäisiköhän hänen sitten olla hiljaa vai sanoa, että seksielämä ok, kaverit ei peru tapaamisia ja sinkkukavereita piisaa? Jotenkin vaan kuulosti ihan tavallisilta sinkun ongelmilta, joista joku voi paljonkin kärsiä.
Samaten onko ihminen siis kuluttava ja syyllistävä, jos hän toteaa, että "helpompaa tietenkin sulla, kun sulla on kumppani"? Eikö tuo ole pikemminkin intro asialle eli ikään kuin pohjustaa sitä, että niin, sulla ei tietenkään voi olla tätä samaa kokemusta, koska... Niin tai näin, mutta eikö tuo ole ainakin fakta? Yleensä kumppanin kanssa on helpompaa kuin yksin.
No, toki itse olen järki- ja faktaihminen eli en oikein tajua, jos ihmiset etsivät erilaisia sävyjä ja tulkintoja faktojen sanomisesta ja jättävät sen sivuosaan, että asia on fakta. Eihän tuossakaan kuitenkaan ollut kyse mistään loukkauksesta.
Kyseinen ihminen tietää etten halua kuulla muiden seksielämästä, se on mun mielestä harrastajien välinen juttu.
En itsekkään soittele kavereita läpi,jos ja kun oon seksiä harrastanut ja kerro miten kaikki tapahtui.
Siis kertoo seksistä silloin kun sitä ei ole ja kun sitä joskus on. Soittaa ja avautuisi vaikka kuinka kauan asioistaan ja kun koitat saada jotain sanottua väliin,niin usein onkin juuri perillä mihin ikinä lähti matkaamaan. Kiittää ehkä seuran pitämisestä. Avautuu kavereista ja lukee mielestäni henk koht keskusteluja mm mulle ääneen.
En siis koe, että itsekkään voisin ja ihmiseen luottaa.
En myöskään ymmärrä miksi ei vain totea, että "sinkkujen/mun ongelma", vaan pitää kääntää se niin että " eihän _sulla_ tietenkään tällaista ole". Saa palautetta myös muilta kavereilta siitä että syyllistää muita sellaisista asioista joihin he eivät voi vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
En tajua miten ja mistä ystäviä voisi hankkia. Aina kehotetaan menemään harrastuksiin, mutta eikö oikeasti ole mitään muita vinkkejä? En rohkene jutella muille ihmisille. Kun joku juttelee minulle, olen kyllä tosi puhelias mutta jotenkin aina kaipaan esnin varmistuksen että olen tervetullut ja että toinen haluaa oikeasti jutella. En uskalla koskaan työkavereita pyytää seuraksi minnekään, jolloin työkaveruus voisi syventyä ystävyydeksi. On masentavaa miettiä, mitä tehdä, miksi olen tällainen, miksi en ole rohkea ja itsevarma. Miksi kukaan ei koskaan pyydä minua minnekään? Mitään tästä en kuitenkaan näytä päällepäin, eli ainakin yritän olla ilmoinen ja reipas enkä takerru ihmisiin.
Olen melko samanlainen kuin sinä, mutta tunnistan kyllä että meistä itsestä tämä on aika paljon kiinni. Suurimmalle osalle suomalaisista on vaikeaa pyytää vaikka sitä työkaveria johonkin ja näin ollen kukaan ei sitten pyydä! Pitäisi olla vain hieman rohkeampi. Jos ei yhtä työkaveria pyydä niin kysyy porukalta ja eiköhän sieltä joku lähde tai lähdetään porukalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa?
Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään.
Olin lapsena ja nuorena kovin läheisriippuvainen. Ikään kuin rakastuin kavereihin ja takerruin kiinni. En tajunnut sosiaalisista suhteista mitään. Siksi monet itkut itkin ja koin itseni kiusatuksi, kun esim. tavatessani jonkun vanhan koulukaverin hän sanoi, että pitäis kyllä nähdä oikeesti tai soitella ja jutella enemmän. Jäin jumiin ja odottamaan sitä soittoa tai kylään tuloa.
Vasta lähempänä kolmeakymmentä jotenkin aloin tajuta näitä sosiaalisia juttuja sillä tavoin, että nää "pitäis kyllä tavata, pitäis soittaa, ku joskus on aikaa. Ja olis kyllä kiva tavata joskus ajan kanssa" lausett on vain oikeasti sitä kohteliasta small talkia, mitä ihannoidaan monesti ulkomaalaisissa. Kun kuulee monesti, että suomalaiset on niin jöröjä ja ulkomaalaiset niin ihanan puheliaita ja avoimia.
Tajusin sen, että osa on oikeasti puheliaita ja kohteliaita ja harrastavat tätä small talkia tyyliin, olis kyllä kiva nähdä joskus ajan kanssa, vaikka unohtavat sen heti nurkan taakse mentyä.
Minä itse vain en ymmärtänyt sitä, vaan juniuduin ja jäin odottamaan sitä soittoa ja masennuin ja vihastuin ja velloin ikävissä tunteissa, kun sehän valehteli ja kiusaa minua.
Nykyään osaan eroittaa ihmissuhteissa sen kevyen rupattelun ja sen, että joku oikeasti haluaa sopia tapaamisen ja en enää koe niitä ikäviä tunteita ja en "rakastu" ystäviini ja halua olla heille se ainoa ja oikea elämässä.
Tämä ehkä johtuu siitä, että olen saanut elämääni muutakin sisältöä, enkä enää elä muiden kautta ja peilaa omaa elämääni muihin ihmisiin ja heidän kauttaan.
Joten nykyään vastaan samalla tavalla, että olis tosi kiva juu tavata joskus ajan kanssa ja samalla tavalla unohdan koko asian, kun jatkan matkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vain jaksa kuunnella niitä avautumisia olemattomasta seksielämästä, siitä että kaverit peruu tapaamiset, kaikilla on parisuhteet, kaikki asuu niin kaukana vali vali.
Sama ihminen saa myös joiltain palautetta siitä miten kuluttava ja syyllistävä on. Esimerkiksi aloittaa lauseen, että" helpompaa tietenkin sulla kun sulla on kumppani..."
Sori, leikkasin vaan pari kohtaa. Mutta onko ihminen siis jotenkin rasittava, jos hän kertoo elämästään noita mainittuja faktoja? Pitäisiköhän hänen sitten olla hiljaa vai sanoa, että seksielämä ok, kaverit ei peru tapaamisia ja sinkkukavereita piisaa? Jotenkin vaan kuulosti ihan tavallisilta sinkun ongelmilta, joista joku voi paljonkin kärsiä.
Samaten onko ihminen siis kuluttava ja syyllistävä, jos hän toteaa, että "helpompaa tietenkin sulla, kun sulla on kumppani"? Eikö tuo ole pikemminkin intro asialle eli ikään kuin pohjustaa sitä, että niin, sulla ei tietenkään voi olla tätä samaa kokemusta, koska... Niin tai näin, mutta eikö tuo ole ainakin fakta? Yleensä kumppanin kanssa on helpompaa kuin yksin.
No, toki itse olen järki- ja faktaihminen eli en oikein tajua, jos ihmiset etsivät erilaisia sävyjä ja tulkintoja faktojen sanomisesta ja jättävät sen sivuosaan, että asia on fakta. Eihän tuossakaan kuitenkaan ollut kyse mistään loukkauksesta.
Ei ole mikään intro vaan tuolla tavalla dissataan toisen tunteet ja kokemukset sekä laitetaan heti kättelyssä koko keskustelulle piste, koska toisella ei voi olla mielestäsi aiheeseen mitään sanottavaa. Mulla on vammainen lapsi ja tuolla sun logiikallasi voisin kaikille terveiden lasten vanhemmille aina todeta, että heidän elämänsä on niin helppoa, koska heillä on vain terveitä lapsia. Kuitenkin myös terveiden lasten vanhemmilla on väsymystä sekä huolta ja surua lapsistaan. En siis koskaan ole väheksynyt terveiden lasten vanhempien tunteita ja kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen kaikkia kaveripulmien ja yksinäisyyden takia kärsiviä lukemaan Karla Niemisen Olet Hyvä tyyppi!
Tämä oli oikeasti hyvä kirja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa?
Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään.
Mulle ei ystävyys- tai kaverisuhde ole koskaan ollut mikään koko eliniäksi solmittu ihmissuhde. Jo lapsena opin, että ystävät muuttavat, menevät eri luokille tai kokonaan eri kouluihin. Ystävyyssuhteet hiipuvat ja tilalle tulee uusia ystäviä ja kavereita. Sama opiskeluaikana, kun joku lopetti koulun kesken, vaihtoi toiseen kouluun tai viimeistään valmistumisen jälkeen muutti toiselle paikkakunnalle. Kotiäitivuosina oli ihan selvää, että kun äitikaverit palasivat työelämään, ei enää vietetty yhdessä aikaa päivisin ja iltaisinkin heillä oli taas omat kiireensä. Ihan kuten oli minullakin, kun palasin takaisin työelämään. Työkaverit jäävät, kun vaihtaa työpaikkaa, naapurit jäävät, kun muuttaa pois. Tulee uudet työkaverit ja uudet naapurit. Joku ystävä päättää tehdä iltatähden, kun viimein olisi lapset olleet sen ikäisiä, ettei heille olisi iltamenoja varten tarvinnut lapsenvahtia. Jne jne.
Pidän siis selvänä, että ihmissuhteita tulee ja menee. Toisen kanssa vietetään aikaa täysin vapaaehtoisesti ja niin kauan kuin se tuntuu molemmista hyvältä. Jos jokin ihmissuhde alkaa tuntua pelkältä ikävältä velvollisuudelta, otetaan etäisyyttä. Joskus etäisyys parantaa välejä, joskus ei, mutta sellaista elämä nyt vaan on. En ole koskaan kokenut tarvetta päättää ihmissuhdetta keskisormea näyttämällä, mutta ei mulla ole myöskään ollut ystävyys- ja kaverisuhteissani mitään sellaisia ongelmia, joita pitäisi erityisemmin ratkaista ja korjata. Se soittaa, jolla on asiaa, se ehdottaa tapaamista, joka haluaa tavata.
Mä osaan tehdä asioita myös yksinkin, joten satunnaiset oharit eivät estä mua tekemästä asioita. Jos joku on toistuvasti alkanut tekemään ohareita, niin silloin olen pyytänyt ensisijaisesti jotain toista seurakseni. Toisaalta ymmärrän senkin, että jos on vaikka pieniä lapsia, niin sovittuihin juttuihin voi tulla useammankin kerran peräkkäin peruuntuminen, jos lapsi onkin sairaana, lapsenvahti peruu tms. Näissäkin tapauksissa olen kuitenkin ilman mitään draamaa alkanut pyytää seurakseni sellaista, joka todennäköisimmin pääsee lähtemään ja myös haluaa lähteä. Kun on useampia ystäviä ja kavereita, ei ole riippuvainen vain yhdestä. Ja kun ystävissä ja kavereissa on erilaisia ihmisiä, on kuhunkin juttuun järkevintä valita se, jota kyseinen juttu eniten kiinnostaa. Näin myös tulee harvemmin ohareitakaan.
Ymmärrän myös hyvin smalltalkin ja sen, ettei nämä "pitäisi kyllä joskus tavata oikein ajan kanssa" -jutut tarkoita mitään muuta kuin että olipa kivata tavata ja olisi ihan kiva, jos joskus elämässä vielä tavattaisiin toisenkin kerran. En jää odottelemaan, että toinen ottaa yhteyttä. Jos haluan ottaa yhteyttä, otan yhteyttä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on näitä ihmisiä, jotka on tuntenut joskus kauan sitten ja joita on ihan mukava tavata vuosien jälkeen, mutta ei heistä yleensä sen läheisempiä enää tule, koska elämä on jo kuljettanut eteenpäin.
Hei te, jotka kaipaatte selitystä ystäviltänne siitä, mikseivät enää pidä tiheästi yhteyttä teihin: Voisitteko ystävällisesti ihan suoraan kysyä asiaa??
Vierailija kirjoitti:
Hei te, jotka kaipaatte selitystä ystäviltänne siitä, mikseivät enää pidä tiheästi yhteyttä teihin: Voisitteko ystävällisesti ihan suoraan kysyä asiaa??
Olen ihan samaa mieltä! En ole koskaan selitellyt, eikä mulle ole selitelty miksi ystävyys hiipui. Mielestäni syyn hoksaa yleensä itse jos vähän miettii ja minusta ei ole järkevää jäädä jumittamaan menneisiin kaveruuksiin ja miettiä ja miettiä syitä loputtomiin. Loppujen lopuksi vaikka syy kerrottaisiin, et voisi olla täysin varma että kerrottu syy oli se oikea. Itse olen kuitenkin valmis kertomaan syyn, jos joku haluaa sen kuulla. Ei ole tullut mieleen selitellä, tuntuisi niin tyhmältä kun ei ole tapana. Ei tunnu luontevalta esim.
- Soittaa "Marjalle" ja kertoa, että "Hei, välimme ovat hiipuneet ja se on minulle ihan ok, kurjaa jos ei ole sinulle. Olimme samassa työpaikassa vuonna 2012 ja sen jälkeen arkikuviot ovat muuttuneet hurjasti. Molemmilla uudet työt ja minun työni vielä uudelta alalta, perheellistymistä, vanhempien sairasteluja ja niiden myötä ruuhkavuodet eikä tunnu olevan enää aikaa tarpeeksi edes niille kaikkein merkityksellisimmille ystäville. Valitettavasti sinä et kuulu niihin kaikkein merkityksellisimpiin, koska emme tunteneet kovin pitkään, koska luonteemme ja arvomme ovat kovin erilaiset ja samoin mielenkiinnonkohteemme, huumorintajummekaan ei oikein kohtaa.". Tuntuu töksyltä, pitäisikö loppuun vielä vähän pehmitellä esim. "Olet kuitenkin hyvä tyyppi, mutta et vain minun tyyppiäni. Uskon, että löydät vielä sinulle sopivampia ystäviä. Olen pahoillani, etteivät resurssini ole riittäneet tapaamaan sinua silloin kun olet sitä toivonut. Olen pahoillani jos särjin sydämesi. Soitin ja kerroin tämän kaiken, koska olen kuullut, että joitakuita jää vaivaamaan loppuelämäksi jos eivät saa tietää ystävyyden päättymisen syytä. Toivon ettet kuulu siihen toiseen puoleen, joka taas pitää enemmän hienotunteisuudesta eikä niin välitä kuulla suoraa todellista syytä. Kaikkea hyvää jatkoon sinulle "Marja", toivon oikeasti että elämä tuo jotain hyvää elämääsi nyt kun meidän elämämme eivät enää kohtaa keskenään."
Tuntuu tosi oudolta lähteä selittelemään, jollekin sellaiselle jonka kanssa joskus oli läheinen mutta enää ei ollenkaan. Jos joku oikeasti haluaa selityksen, niin pyytäköön suoraan, kiitos. Sitten se ei tunnu yhtä oudolta kun avautuminen tulee toisen tahdosta käsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei te, jotka kaipaatte selitystä ystäviltänne siitä, mikseivät enää pidä tiheästi yhteyttä teihin: Voisitteko ystävällisesti ihan suoraan kysyä asiaa??
Olen ihan samaa mieltä! En ole koskaan selitellyt, eikä mulle ole selitelty miksi ystävyys hiipui. Mielestäni syyn hoksaa yleensä itse jos vähän miettii ja minusta ei ole järkevää jäädä jumittamaan menneisiin kaveruuksiin ja miettiä ja miettiä syitä loputtomiin. Loppujen lopuksi vaikka syy kerrottaisiin, et voisi olla täysin varma että kerrottu syy oli se oikea. Itse olen kuitenkin valmis kertomaan syyn, jos joku haluaa sen kuulla. Ei ole tullut mieleen selitellä, tuntuisi niin tyhmältä kun ei ole tapana. Ei tunnu luontevalta esim.
- Soittaa "Marjalle" ja kertoa, että "Hei, välimme ovat hiipuneet ja se on minulle ihan ok, kurjaa jos ei ole sinulle. Olimme samassa työpaikassa vuonna 2012 ja sen jälkeen arkikuviot ovat muuttuneet hurjasti. Molemmilla uudet työt ja minun työni vielä uudelta alalta, perheellistymistä, vanhempien sairasteluja ja niiden myötä ruuhkavuodet eikä tunnu olevan enää aikaa tarpeeksi edes niille kaikkein merkityksellisimmille ystäville. Valitettavasti sinä et kuulu niihin kaikkein merkityksellisimpiin, koska emme tunteneet kovin pitkään, koska luonteemme ja arvomme ovat kovin erilaiset ja samoin mielenkiinnonkohteemme, huumorintajummekaan ei oikein kohtaa.". Tuntuu töksyltä, pitäisikö loppuun vielä vähän pehmitellä esim. "Olet kuitenkin hyvä tyyppi, mutta et vain minun tyyppiäni. Uskon, että löydät vielä sinulle sopivampia ystäviä. Olen pahoillani, etteivät resurssini ole riittäneet tapaamaan sinua silloin kun olet sitä toivonut. Olen pahoillani jos särjin sydämesi. Soitin ja kerroin tämän kaiken, koska olen kuullut, että joitakuita jää vaivaamaan loppuelämäksi jos eivät saa tietää ystävyyden päättymisen syytä. Toivon ettet kuulu siihen toiseen puoleen, joka taas pitää enemmän hienotunteisuudesta eikä niin välitä kuulla suoraa todellista syytä. Kaikkea hyvää jatkoon sinulle "Marja", toivon oikeasti että elämä tuo jotain hyvää elämääsi nyt kun meidän elämämme eivät enää kohtaa keskenään."
Tuntuu tosi oudolta lähteä selittelemään, jollekin sellaiselle jonka kanssa joskus oli läheinen mutta enää ei ollenkaan. Jos joku oikeasti haluaa selityksen, niin pyytäköön suoraan, kiitos. Sitten se ei tunnu yhtä oudolta kun avautuminen tulee toisen tahdosta käsin.
Ehkä vieläkin oudommalta tuntuisi lähteä pyytämättä selittämään sellaisia mahdollisia syitä kuin: "En enää halua olla kaverisi koska koen juttusi tylsiksi ja mua ei siis kertakaikkiaan kiinnosta sun kissan asiat. Lisäksi olet niin ilmeetönkin ja pessimisti - negatiivinen ihminen. Koen sunlaiset tyypit siis tosi rasittaviksi ja siksi mä en jaksa tänäänkään lähteä sun kanssa mihinkään."
Huh huh vähänkö olis ylimielistä ja toista lyttäävää. Kysykää suoraan niin kerron tuonkin .. . niille jotka haluaa oikeasti kuulla ja kokevat sen jotenkin helpottavan!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei te, jotka kaipaatte selitystä ystäviltänne siitä, mikseivät enää pidä tiheästi yhteyttä teihin: Voisitteko ystävällisesti ihan suoraan kysyä asiaa??
Olen ihan samaa mieltä! En ole koskaan selitellyt, eikä mulle ole selitelty miksi ystävyys hiipui. Mielestäni syyn hoksaa yleensä itse jos vähän miettii ja minusta ei ole järkevää jäädä jumittamaan menneisiin kaveruuksiin ja miettiä ja miettiä syitä loputtomiin. Loppujen lopuksi vaikka syy kerrottaisiin, et voisi olla täysin varma että kerrottu syy oli se oikea. Itse olen kuitenkin valmis kertomaan syyn, jos joku haluaa sen kuulla. Ei ole tullut mieleen selitellä, tuntuisi niin tyhmältä kun ei ole tapana. Ei tunnu luontevalta esim.
- Soittaa "Marjalle" ja kertoa, että "Hei, välimme ovat hiipuneet ja se on minulle ihan ok, kurjaa jos ei ole sinulle. Olimme samassa työpaikassa vuonna 2012 ja sen jälkeen arkikuviot ovat muuttuneet hurjasti. Molemmilla uudet työt ja minun työni vielä uudelta alalta, perheellistymistä, vanhempien sairasteluja ja niiden myötä ruuhkavuodet eikä tunnu olevan enää aikaa tarpeeksi edes niille kaikkein merkityksellisimmille ystäville. Valitettavasti sinä et kuulu niihin kaikkein merkityksellisimpiin, koska emme tunteneet kovin pitkään, koska luonteemme ja arvomme ovat kovin erilaiset ja samoin mielenkiinnonkohteemme, huumorintajummekaan ei oikein kohtaa.". Tuntuu töksyltä, pitäisikö loppuun vielä vähän pehmitellä esim. "Olet kuitenkin hyvä tyyppi, mutta et vain minun tyyppiäni. Uskon, että löydät vielä sinulle sopivampia ystäviä. Olen pahoillani, etteivät resurssini ole riittäneet tapaamaan sinua silloin kun olet sitä toivonut. Olen pahoillani jos särjin sydämesi. Soitin ja kerroin tämän kaiken, koska olen kuullut, että joitakuita jää vaivaamaan loppuelämäksi jos eivät saa tietää ystävyyden päättymisen syytä. Toivon ettet kuulu siihen toiseen puoleen, joka taas pitää enemmän hienotunteisuudesta eikä niin välitä kuulla suoraa todellista syytä. Kaikkea hyvää jatkoon sinulle "Marja", toivon oikeasti että elämä tuo jotain hyvää elämääsi nyt kun meidän elämämme eivät enää kohtaa keskenään."
Tuntuu tosi oudolta lähteä selittelemään, jollekin sellaiselle jonka kanssa joskus oli läheinen mutta enää ei ollenkaan. Jos joku oikeasti haluaa selityksen, niin pyytäköön suoraan, kiitos. Sitten se ei tunnu yhtä oudolta kun avautuminen tulee toisen tahdosta käsin.
Sainpa makeat naurut aamuksi :D. Jos joku tuollaisen puhelun soittaisi, miettisin varmaan, kuka soittaja edes on. Kaikkia työkavereita kun ei voi edes muistaa sen jälkeen, kun ovat lähteneet muualle, vaikka kuinka olisivat olleet kivoja ja mukavia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis jatkaakseni itse vielä noista ihmisten turhista lupauksista ym., jotka voivat pitää yllä turhaa toivoa, niin mitenkäs sitten muut toimivat? Sanovat toiselle, että heippa, painu kuuseen lässytystes kanssa, tää on niin nähty, että et soita taaskaan silloin, kun sanot, tai teet oharit kuitenkin just ennen tapaamista? Sanovat, että okei, no kattellaan, eivätkä odota mitään toiselta eivätkä sitten petykään enää eivätkä reagoi mitenkään negatiivisesti toisen taas mokatessa?
Itse näen, että jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ne ongelmat pitäisi ratkaista ja korjata. Ei toimia niin, että no hei, heivataan koko ihmissuhde mäkeen. Kuitenkin tuntuu, että tää aivan liian helppo keskisormennäyttö ja ihmissuhteen roskikseen laittaminen olisi jotenkin toivottava ja terve ratkaisu yhteiskunnan mielestä. Toki esim. väkivalta ym. ovat ihan oma lukunsa ihmissuhteissa, niitä ei pidä jäädä sietämään.
Olin lapsena ja nuorena kovin läheisriippuvainen. Ikään kuin rakastuin kavereihin ja takerruin kiinni. En tajunnut sosiaalisista suhteista mitään. Siksi monet itkut itkin ja koin itseni kiusatuksi, kun esim. tavatessani jonkun vanhan koulukaverin hän sanoi, että pitäis kyllä nähdä oikeesti tai soitella ja jutella enemmän. Jäin jumiin ja odottamaan sitä soittoa tai kylään tuloa.
Vasta lähempänä kolmeakymmentä jotenkin aloin tajuta näitä sosiaalisia juttuja sillä tavoin, että nää "pitäis kyllä tavata, pitäis soittaa, ku joskus on aikaa. Ja olis kyllä kiva tavata joskus ajan kanssa" lausett on vain oikeasti sitä kohteliasta small talkia, mitä ihannoidaan monesti ulkomaalaisissa. Kun kuulee monesti, että suomalaiset on niin jöröjä ja ulkomaalaiset niin ihanan puheliaita ja avoimia.
Tajusin sen, että osa on oikeasti puheliaita ja kohteliaita ja harrastavat tätä small talkia tyyliin, olis kyllä kiva nähdä joskus ajan kanssa, vaikka unohtavat sen heti nurkan taakse mentyä.
Minä itse vain en ymmärtänyt sitä, vaan juniuduin ja jäin odottamaan sitä soittoa ja masennuin ja vihastuin ja velloin ikävissä tunteissa, kun sehän valehteli ja kiusaa minua.
Nykyään osaan eroittaa ihmissuhteissa sen kevyen rupattelun ja sen, että joku oikeasti haluaa sopia tapaamisen ja en enää koe niitä ikäviä tunteita ja en "rakastu" ystäviini ja halua olla heille se ainoa ja oikea elämässä.
Tämä ehkä johtuu siitä, että olen saanut elämääni muutakin sisältöä, enkä enää elä muiden kautta ja peilaa omaa elämääni muihin ihmisiin ja heidän kauttaan.
Joten nykyään vastaan samalla tavalla, että olis tosi kiva juu tavata joskus ajan kanssa ja samalla tavalla unohdan koko asian, kun jatkan matkaa.
Minä vain lopetan yhteydenpidon sellaisiin ihmisiin, jotka ovat passiivisia ylläpitämään ihmissuhdetta. Pääsee henkisesti helpommalla, kun ei tarvitse suotta raahata kaikkia mahdollisia ihmisiä elämässään mukana vuodesta toiseen.
Jos kaverit/sukulaiset ei soita, ei kyse ole siitä, että ne ei haluaisi nähdä tai ei tykkää.Jotkut vaan on aktiivisempia kuin toiset. Ei kannata uhriutua ja leikkiä marttyyria.....jos ne lähtee kun pyydät jonnekin, niin hyvä juttu -silloin olisin huolissani, jos kukaan ei koskaan lähtisi mihinkään tai vastaisi puheluihin, viesteihin tms. Täytyy muistaa, että ihmisillä on omakin elämä