Naurettavin kursailu, jota olet todistanut?

En ole ikinä ymmärtänyt kursailua, sillä oma näkemykseni esimerkiksi kahvipöytä kursailuun on se, että se on epäkohteliasta. Ruoka on lämpimänä pöydässä ja kauhea vaiva nähty sen eteen ja sitten kukaan ei haluakaan tulla? Niinkun mitä helvettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani on kursailijoita ja minäkin olen heidän kanssaan. Meillä on ihan oma kieli missä kaikki pitää oikeasti tulkita päin vastoin. Varsinkin kaikki pyynnöt avusta esitetään "pääsen lentokentältä kyllä taksilla" = "voisitko tulla hakemaan?", ei tarvii kastella kukkia = voisitko hakea postin, leikata nurmikon ja kastella kukat kun olen matkoilla? Nykyään kun on lapsia monet asiat hoidetaan kyllä suoremmin. Mutta vaikka joku palvelus olisi sovittu, siitä tulee pyrkiä kieltäytymään vielä jos mahdollista. "Lento on myöhässä, menen kyllä kuitenkin taksilla" jne :)

Mitenkäs ulkopuoliset tämän ymmärtää? Ilmastaanko se mitä halutaan suoraan ulkopuoliselle?Vai onko tämä vaan teidän sisäinen juttu?Mun ja monien muitten on vaikeaa käsittää tätä päinvastoin kieltä.

Tollasella päinvastoin puhujalla ois rankkaa mun kanssa. En minä ala pelata mitään pelejä, totean sitten vaan, että selvä homma! Tai että oisin mä voinu tän hoitaa, mutta ei sitte. Ja case closed. Siinähän sit tekee niinku parhaaks näkee.

Sama noi kahville kutsumiset. Pyydän tulemaan kahville. Jossain tapauksessa voin toistaa kutsun. Jos ei vieläkään tapahdu niin oon kyllä sen verran suorasanainen, että voin helposti sanoa, että olisitte nyt vttu sanonu etukäteen ettei kelpaa niin en olis turhaan nähny vaivaa!

Minusta kaikki kursailu on todella epäkohteliasta.

Vierailija kirjoitti:

Lentokoneessa nainen menetti tajuntansa ja apuun tuli lääkäri, hoitajia, lentoemäntiä. Loppumatkan, noin 4 tuntia, jankutti vaan koko ajan miten oli ollut aina perusterve ja tällaista on sattunut aiemminkin, ei se merkannut m itään ja ei hän halunnut olla yhtään vaivaksi. Siitä jankutukseta alkoi tulla jo rasittavampaa kuin itse tapauksesta. Itse istuin seuraavalla rivillä, niin oli vaikea olla kuulematta.

Ei tuo ole kursailua. Enemmänkin shokkia.

Omat vanhempani ovat perustason kirjailijoita eli kahville pitää kutsua monesti ja he puolestaan taputtavat kahvia yms. ei-sanasta huolimatta.

Anoppi puolestaan... no, hän ei halua olla vaivaksi, joten hän:

- juo vettä tyhjästä pilttipurkista (öö, se vie saman tilan tiskikoneessa kuin lasikin)

- käy viikonlopun aikana vain kerran minisuihkussa ja kuivaa itse tuomaansa pikkupyyhkeeseen

- tuo tietysti omat lakanat mukanaan plus järkyttävän määrän tuliaisia, vaikka tulee meille junalla ja julkisilla

- syö niin pieniä annoksia, että on koko ajan nälässä ja sitten pitää syödä yöllä lapselta jäänyt puolikas banaani, vaikka jääkaapista löytyisi vaikka mitä häntä varten ostettua

Kursailu on, ah, niin vaatimatonta, mutta hermot meinaa mennä! Omille vanhemmilleni sentään olen uskaltanut sanoa, että kutsu kahvipöytään tulee vain kerran.

Vierailija kirjoitti:

Tuttavapariskunta lähti mökiltä 45 km päähän syömään, kun huomasivat Lidlin muovikasseissa olleet ruokaostoksemme. Toivat samalla syöntireissulla sitten lähes samoja ruokatarvikkeita K-marketista.

No eihän tuossa tietenkään ole kauppaketjusta kyse, vaan ovat ajatelleet mokanneensa, kun eivät tuoneet ruokaa tullessaan. Eivät halunneet lokkeilla, joten kävivät lähimmässä ruokakaupassa.

Suomen yleisin lause:

"Ei mua varten tarvi keittää"

Vierailija kirjoitti:

Kursailu vituttaa juhlissa. Isäntäväki kutsuu kahvipöytään ja hiljainen sääntö on, että vanhimmat aloittaa. Sitten kaikki odottaa niitä mummoja, jotka tulee vasta kolmannen maanittelukerran jälkeen sinne vinkumaan miten ei ole nälkä ja näyttääpä kaikki niin erikoiselta. Onneksi oma sukupolvi ei toteuta enää tätä tapaa vaan kohteliaasti ottaa kun pyydetään.

Olen joskus muinoin tehnyt hirveän kursailumokan.

Sain nuorena ensimmäisen palkinnon jossain nuorten taidekilpailuissa. Palkintotilaisuuden alussa tarjottiin hienot kakkukahvit, ja tietenkin minä ujo maalaistyttö kursailin ja odotin jonkun muun aloittavan. Sitten vihdoin minun kehotettiin ottamaan ensimmäisenä, kun olen joukon ainoa naispuolinen ja huomasin olleeni myös palkinnonsaajista vanhin. Etikettimoka siis. En kehdannut sopertaa puolustuksekseni muuta kuin että en voi ottaa kun olin juuri hammaslääkärissä. No se siis oli tekosyy ja harmitti niin vietävästi, kun en sitten muitten jälkeenkään voinut ottaa kakkua.

Oikeasti minun olisi etiketin mukaan kuulunut aloittaa vaikkapa ottamalla pelkkä kahvi ja huomiota herättämättä jättää juomatta.

Tilaisuuden palkinnonjakajat tietenkin olivat minua vanhempia, mutta en silloin ymmärtänyt, että eihän heidän kuulu ensiksi ottaa. Jotenkin vain päänupissani oli kotona opetettu, että pitää antaa vanhempien ottaa ensin. En osannut ajatella itseäni tilaisuuden "arvokkaimmaksi" henkilöksi, etiketin mukaan siis. Vieläkin nolottaa vuosikymmenien jälkeen.

Epäkaino-Vieno kirjoitti:

Ei ole tosi tällainen kursailu! Huomaa kyllä, että olen itä-suomalainen ja niin on myös koko sukuni ja miehen suku. Kukaan vieras ei todellakaan saa tuoda omia liinavaatteitaan tmv meillä kyläillessä! Koen sen melkein ennemmin loukkauksena kuin kohteliaisuutena. Kukaan ei tosin onneksi ole tuonutkaan, mutta kysytty kyllä jonkun kerran on, ja olen aina ajatellut, että kuka ihme nyt omia liinavaatteita lähtee tuomaan satojen kilometrien päähän. Kyllähän meillä lakanoita ja pyyhkeitä löytyy, kone ne pesee, mikäs siinä.

Savossa, josta alkujaan siis olen, kahvikulttuuri on rehellistä ja suoraa. Kun pyydetään kahvipöytään, ei jäädä kursailemaan. Kaikki nousevat ja siirtyvät omaa tahtia kahvipöydän äärelle. Virallisemmissa tilaisuuksissa toki iäkkäät ottavat ensin, mutta tavallisessa kyläilyssä suvunkaan kesken ei kursailla sen kanssa, että kuka menee ensin. On isäntäväkeä kohtaan epäkohteliasta antaa kahvin odottaa.

Kun tarjotaan, että otahan nyt vielä, niin sitten myös otetaan, jos mieli tekee. Jos kieltäydytään, tarjoaja uskoo sen eikä jää tyrkyttämään. Kahvittelun loppupuolella koitetaan vielä kerran vitsikkäästi vieraille, että "ottaa siitä nyt vielä kahvia ja pullaa!" , johon joku yleensä toteaa, että "no mikä jottei, kun kerran tarjotaan" ja joku jättää sen sijaan ottamatta. Ihan luontevaa. Jos joku yrittää missään asiassa kursailla ("ei minun takia tarvitse!"), niin topakasti vastataan isäntäväen puolesta, että no höpö höpö, kun nyt vaan ottaa/tekee/menee/ym. Ja asia on sillä käsitelty.

Että jos lännessä ihmettelette joskus, kun on niin röyhkeitä vieraita, niin ei me ainakaan Savossa osata kainostella olemistamme ;)

Miksi puhutte vieraille kuin vammaisille? "Ottaa siitä nyt vaan" kuulostaa todella halventavalta.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani ovat perustason kirjailijoita eli kahville pitää kutsua monesti ja he puolestaan taputtavat kahvia yms. ei-sanasta huolimatta.

Anoppi puolestaan... no, hän ei halua olla vaivaksi, joten hän:

- juo vettä tyhjästä pilttipurkista (öö, se vie saman tilan tiskikoneessa kuin lasikin)

- käy viikonlopun aikana vain kerran minisuihkussa ja kuivaa itse tuomaansa pikkupyyhkeeseen

- tuo tietysti omat lakanat mukanaan plus järkyttävän määrän tuliaisia, vaikka tulee meille junalla ja julkisilla

- syö niin pieniä annoksia, että on koko ajan nälässä ja sitten pitää syödä yöllä lapselta jäänyt puolikas banaani, vaikka jääkaapista löytyisi vaikka mitä häntä varten ostettua

Kursailu on, ah, niin vaatimatonta, mutta hermot meinaa mennä! Omille vanhemmilleni sentään olen uskaltanut sanoa, että kutsu kahvipöytään tulee vain kerran.

Kahvin taputtaminen on kyllä aika outoa.

Kahvittelun loppupuolella koitetaan vielä kerran vitsikkäästi vieraille, että "ottaa siitä nyt vielä kahvia ja pullaa!"

Vitsikkäästi XDDDDDD aika kuivat vitsit kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei tavallaan ole kursailua, mutta eräs työkaveri on aina ihan ihmeissään, että miksi olen antamassa hänelle rahaa (1-5 e), kun JUURI muutama minuutti sitten hän maksoi kaikkien puolesta kimppaloton netissä ja minä maksan osuuteni takaisin. Eli esittää, kuin ei tietäisi ollenkaan miksi ojennan rahaa hänelle. ÄRSYTTÄVÄÄ!!!

Tunnistan itseni tästä, mutta vuosien myötä koen päässeeni pahimmasta kursailusta eroon. Muistan olleeni alakouluikäinen, kun isä ojensi minulle sadan markan setelin, että laittaisin sen säästöön. Työnsin sen aina vain takaisin hänen käteensä. En halunnut sitä, en halunnut. Lopulta vihastuin ja repäisin setelin kahtia. Olin kai saanut vanhempieni kursailuja seuratessani sellaisen mallin, että rahaa ei oteta, vaikka sitä kuinka tyrkytettäisiin.

Miten joku voi olla noin dille XDDDDD

Kaikenlaista sitä onkin. Itse en osaa kovin hyvin tuota kursailu-tuputtamiskulttuuria, vaikka lapsuudenperheessäni sitä jonkin verran harrastetaankin. Kahville saa yleensä kutsua pari kolme kertaa, mutta yleensä riittää kun kaataa kahvit valmiiksi ja sanoo, että kahvit on nyt kupissa. Meillä kursailu ei mene niin pitkälle, että kahvi juotaisiin sen takia kylmänä 😊 ja kakun aloittaa yleensä päivänsankari, joskus jopa komennan häntä aloittamaan (esim jos kyseessä on äitini), että muutkin saavat. Jos selvää päivänsankaria ei ole, lähimpänä istuva yleensä komennetaan aloittamaan. Onneksi oma sukupolveni ei juuri harrasta kursailua, vaan kahville vain tullaan.

Ja osataan sitä muuallakin. Olin vaihdossa Italiassa, ja joskus paikallisen kaverini kanssa saatiin autokyyti kotiin tuttavilta. Kaveri sitten yritti väkisin työntää kuskille bensarahaa, ja siinä käytiin jonkin aikaa vääntöä, että ei sinun tar itse, no kylläpäs, jne. Kun oli noustu kyydiatä, kaverini juoksi vielä auton perään ja työnsi väkisin setelin avoimesta ikkunasta sisään. Itse en olisi osannut mennä niin pitkälle, toki muutaman kerran tyrkytin, mutten osannut enää inttää. Tuon nähtyäni mietin, pitivätköhän tuttavat minua epäkohteliaana, kun luovutin helposti enkä siis saanut maksettua bensarahaa. No, onneksi se meni varmaan ulkomaalaisuuden piikkiin.

Tuputtamisesta tulee mieleen lapsuuden kaverini isä. Olin usein koulun jälkeen kaverillani, ja jossain vaiheessa isä pyysi meidät välipalalle. Siinä oli herkkua jos jonkinlaista, kaikki oli yleensä hyvää ja söinkin sen, mitä jaksoin, mutta isä vain tuputti lisää ja lisää, kunnes olin ihan täynnä. Olin ihan epätoivoinen kun en tiennyt, miten saisin kieltäydyttyä kohteliaasti. Tuntui, ettei kohtelias puhe tehonnut, vaan olisi pitänyt sanoa napakammin, mutta en kylässä kehdannut. Lopulta puhuin asiasta kaverilleni kahden kesken ja hän sitten sanoi isälleen aika kiukkuisesti, että älä tuputa, usko nyt ettei se halua/jaksa lisää! Sillä pääsin pälkähästä.

Tuosta viimeisen palan jakamisesta tai säästämisestä "jollekulle", mieheni on ilmeisesti oppinut kotoaan sellaisen tavan, koska hän saattaa jättää ruuasta todella vähän säästöön ja laittaa sen sitten kaappiin. Minua taas ärsyttää, kun kaapista löytyy joku onneton jämä, mistä tulee lähinnä vihaiseksi. Onneksi tuli otettua asia puheeksi, nykyisin mieskin alkaa uskaltaa syödä herkut loppuun. Omassa kodissani on ilmeisesti useimmim ollut tapana, että herkkuja ostetaan sopivasti syöjien määrään nähden, ne jaetaan tasan jokaiselle ja syödään pois. Silloin ei jää sitä viimeistä palaa, joka pitäisi jakaa atomeiksi tai jemmata mystistä jotakuta muuta varten.

Vierailija kirjoitti:

Suomen yleisin lause:

"Ei mua varten tarvi keittää"

Tuohon vastaan yleensä, että minulle maistuisi kuitenkin, juotko seuraksi? En muista tavanneeni ketään, joka tuosta kieltäytyisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti te jotka pidätte tapaa naurettavana ette ole hämäläisiä ja olette ensimmäisenä pöydässä ahmimassa.

Kursailu on huonotapaista. Ensin kursaillaan ovensuussa, että "ihan nopeasti olen tässä vaan käymässä, älkäänyt minun takia" ja sitten tarjottavien äärellä, ihan niinkuin isäntäväen seura ja kahvi eivät kelpaisi.

"Monissa tilanteissa kursailu kuuluu käyttäytymisnormiin, hyviin tapoihin suorastaan. Kutsuilla ei esimerkiksi ole soveliasta antaa liian ahnetta vaikutelmaa, minkä vuoksi emännän tai isännän tarjoamasta lisäannoksesta saatetaan aluksi kieltäytyä."

Miten niin "aluksi"?  Olenko jotenkin yksinkertainen kun tulkitsen kieltäytymisen kieltäytymiseksi? Se oli sitten siinä se tarjoilu ja kertakiellon päälle ei enää lisätarjouksia tule.

Sen verran olen kursailusta oppinut, että en edes kaada isommissa juhlissa kuin yhden kupillisen kerralla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pollyhanna kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en kursaile kahvipöytään menon kanssa koska vihaan kylmää kahvia. Yleensä olenkin siellä sitten ensimmäisenä.

Minkin inhoan kylmää kahvia, mutta ei kai nyt enää juuri missään kaadeta kahveja valmiiksi kuppeihin?  Tai siis joo, isoäitini 87v tekee niin ja muutama hänen ikäisensä, eivät enää nuoremmat. 

Minä kaadan ihan v*ttuillessani. Jos ei kelpaa silloin kun tarjotaan eli kutsutaan pöytään niin juokoon sitten kylmää kahvia

Siis mitä, ettei nykyään kaadeta kahvia kuppeihin, jos tulee kahvivieraita? Miten sitten? Vieraat hakee itse kahvinsa keittimestä, nyt en tajunnut!

Jokseenkin näin. Eipä ole riesaa kursailusta. Ensimmäisen kupillisen voin kaataa, mutta vasta sitten kun on jo istuttu hyvän aikaa pöydässä.

Mistä johtuu, että miehet kursailevat huomattavasti harvemmin kuin naiset? Ehkä heillä ei ole "en halua olla vaivaksi"-syndroomaa.

Mutta kuka käskee ketään kahville kuutta tai edes kolmea kertaa? Minä käsken kahdesti ja se saa riittää.  Toinen kerta siltä varalta, että ei ensimmäistä kuullut tai meni muuten ohi. Omapa on valintansa, olkoon ilman jos ei kelpaa. 

Kursaili on eräänlaista vallankäyttöä - käskytä sinä vaan, mutta minäpä en tottele vaan sinä joudut käskemään monta kertaa ja lopuksi saat kuulla kaiken vaivannäön olleen aivan turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kaikki kursailuperheessä kasvaneet tietää kun annetaan lahjoja!! On niin hieno paketti ettei muka hennota avata. Paperikin niin kotimaa että pitäisihän se säästää. Paketti avataan myös liian tarkasti.. huoh!!! Ja täytekakkujen leikkaus. Ensimmäisen kakun toki sankari avaa, eli ottaa ekan palasen. Sitten mielestäni seuraavat kakut voi avata kuka vain.. mutta kursailuperheessä juoksuttaa sankarin avaamaan muutkin täytekakut.

Vielä tänäkään päivänä en vielä hautajaisissa tai muissa suuremmissa juhlissa pöytään aloittamatonta kakkua. Hääpari leikkaa kyllä ensimmäisenä, mutta muuten ensimmäinen pala on leikattu keittiössä.

Muuten en huomioi kursailua mitenkään. Olen tarpeeksi vanha ja arvokas aloittamaan ensimmäisenä, ja olen ollut sitä jo ainakin 20 vuotta. Enkä käske ketään kolmatta kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse melkoinen kursailija, perinyt sen äidiltäni ja mummiltani. Monet väännöt on heidän kanssaan käyty, aiheesta kun aiheesta, puolin ja toisin. Meillä se tuntuu olevan vaan perin normaalia, mutta todella kiusallista. Minä en sentään ole niin paha, kuin mummi ja äiti. Mutta miten pääsisin tästä itse eroon?

Esim. kaveri pyytää minulta röykkiön palveluksia ja haluaa sitten myöhemmin antaa kiitoksena vaikkapa kalliita kosmetiikkatuotteita, kasvohoitoa, hierontaa tms.rahanarvoista, mutta minä vaan vastaan "ei, ei kiitos mitään tarvitse", vaikka todella mielelläni ottaisin uurastamisestani vähän jotain vastaankin...

Tai on kutsuttu kylään kahville ja tarjolla on minua varten esillä kaikkea hyvää, mutta en kehtaa ottaa, "eihän minua varten olisi tarvinnut"... Eikö tuohon voisi vaan vastata "oi, kiitos, näyttää hyvältä, olikin jo vähän nälkä"... ?

Olen yrittänyt opetella luopumaan turhasta kursailusta ja sanomaan vain yksinkertaisesti kiitos, jos joku haluaa antaa tai tarjota jotain. Tai jos joku vaikka kehuu jotain vaatettani tms (kehujen vastaanottaminenhan on meille suomalaisille tunnetusti todella hankalaa)

Itseäni hävettää kursailijoiden puolesta, ja auttamatta itselleni tulee kohtalaisen juntti-vibat kursailusta. Ja moukkamaistahan se onkin, kieltäytyä ja vetkutella kun toinen on nähnyt vaivaa tarjottavien tekemiseen.

Joka kerta kun kävin sisarustani kanssa isän äidilläni, hän valmisteli pullaa, kermakakkua, kahvia, leipiä jne. Kun kutsu tuli pöytään, ja nappasin vaikkapa leivän mummon ääni muuttuikin kellossa ja yhtäkkiä sain kuulla tyyliin ”ohoh no ompas sinulla nälkä. Jätä nyt muillekkin.” Sitten alkoin myös kursailemaan ja sain aina kuulla vanhemmiltani miten mummo valittaa kun ”aina jää tarjottavat syömättä. Hukkaan menee”. Jotkut vanhat ihmiset osaavat olla ilkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei tavallaan ole kursailua, mutta eräs työkaveri on aina ihan ihmeissään, että miksi olen antamassa hänelle rahaa (1-5 e), kun JUURI muutama minuutti sitten hän maksoi kaikkien puolesta kimppaloton netissä ja minä maksan osuuteni takaisin. Eli esittää, kuin ei tietäisi ollenkaan miksi ojennan rahaa hänelle. ÄRSYTTÄVÄÄ!!!

Dementiaa. Sille on tyypillistä, että episodimuisti heikkenee, eli ei muista, mitä juuri äsken on tapahtunut.

Tuputtajatädilläni on tapana aina mankua jäämään sinne yökylään. Nyt sitten serkun kanssa päätettiin yllättäen suostua pyyntöön. Kerrottiin jo illalla, että aamulla sitten meille riittää aamukahvi ja aamupala, emmekä jää syömään kalakeittoa, jota oli kuulemma pakastimessa, koska meillä on toinen ruokasuunnitelma serkun aikuisten lasten kanssa. Kerroimme käyttävämme autotonta tätiä ruokakaupassa, jotta voi ostaa painavia ostoksia.

No, aamulla söimme sen aamupalan. ”Joo, kiitos tämä leipä riittää, ja olen jo ottanut monta keksiä ja en muulloinkaan halua syödä makeaa piirakkaa aamulla....” siis ihan vakiokeskustelu tämän tädin kanssa.

Sitten pääsimme sinne ruokakauppaan. Kaupan eteisessä oli kahvila: ” kiitos, emme halua kahvia, vastahan me juotiin aamukahvi”, ” ei nyt juoda kahvia, vaikka haluat tarjota, tultiin ihan ruokakauppaan”. Kaupassa keskustelu meni joka hyllyllä, niin että älä osta meille voisilmäpullia/karjalanpiirakoita/omenoita kahvin kanssa, koska me emme juo sitä kahvia emmekä muuten syö sitä kalakeittoa, jonka otit sulamaan vastoin nimenomaista toiveitamme. Ei, älä osta kermaperunoita kalakeittoa kanssa meille, koska me emme syö sitä kalakeittoa, osta ihan vain, mitä itsellesi tarvitset... hyvä, ettei hän kysynyt koiranruokahyllyllä, ostaisiko meille koiranruokaa kahvin kanssa.

Sitten kannoimme ostokset tädille kotiin, kävimme vessassa ja teimme lähtöä. Alkoi hirveä mankuminen, miten nyt menee piloille se kalakeitto, kun se on otettu sulamaan. Lopuksi vielä, kun suunnilleen juoksimme pakoon, täti kaivoi seteleitä laukustaan ja tunki väkisellä serkun taskuun, kun minä ehdin vetäistä laukkuni alta pois. En todellakaan tiedä, miksi sitä rahaa tyrkytti, mutta tämäkin kuuluu aina vierailun kuvioihin. Ovelta huusi vielä perään, miten tulee paha mieli, kun ei jäädä syömään.

Kokemuksesta tiedetään, että syöminen tarkoittaa siellä järjetöntä pakkosyöttämistä, ja minua ahdisti jo siellä kaupassa se joka hyllyllä jonkin ruoan tuputtaminen, että todellakin pidin pintani kalakeiton suhteen. En halua syödä niin, että on huono olo koko loppupäivän.