Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miehen ex-vaimo suuttui verisesti kuultuaan että olen raskaana alle puoli vuotta heidän esikoisensa kuoleman
31.05.2018 |
jälkeen. Tästä johtuen kieltäytyy nyt vaikka mihin tekosyihin vedoten antamasta heidän toista yhteistä lasta tapaamisiin, tiedämme kaikki että totuus on se, minkä nainen joskus tekstasi, että mies on "sydämetön kylmä hirviö".
Ymmärrän äidin tuskan lapsen menettämisestä, ja suree isäkin ja minä. Silti ei voi koko elämä pysähtyä ja tämä menee jo naurettavuuksiin. Lakimieskö tässä pitää palkata, että mies saa lastaan tavata?
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa nyt siis av-viisaat, mikä olisi ollut oikea aika APn tulla raskaaksi? Puoli vuotta se ei ole, vuotta on ehdotettu. Olisiko varmaa, että vuoden päästä äidin suru on hellittänyt siten, että hän antaisi lapsen tavata isää? Pitäisikö varulta ajatella, että laitetaan nyt puolitoista vuotta tai ehkä kumminkin varman päälle kaksi?
Vai pitäiskö oikeastaan kumminkin tehdä niin, että antaa äidin pitää lasta kotona kannattelemassa mielenterveyttään niin pitkään kuin haluaa ja äiti sitten ilmoittaa, koska on aika alkaa yrittämään taas APn lasta ja toinenkin lapsi saa aloittaa vierailut isänsä luona. Eiköhän tämä olisi kohtuullisin ja paras ratkaisu, ellei sitten mennä jo ehdotettuun, eli isä hipsi nyt takaisin äidin luo.
No, minä olisin odottanut vuoden. Seurannut tilannetta ja ollut äidin apuna ja tukena. En olisi halunnut lasta syntymään keskellä surua. Mutta se olen minä, ja en syytä AP:ta raskaudesta. Lapsi ei tarvitse kannatella vanhempaa surussa. Sen sijan tässä on monta kertaa ehdotettu, että APn mies tulisi ottamaan yhteyttä koulun terveydenhoitajalle ja sosiaaltoimistoon. Ja, heidän kanssa yhdessä rakentamaan tapaamiset uudestaan.
Ja, riitaan tarvitaan aina kaksi puolta ja tässäkin meillä on vaan APn kertomus. Äidilla voi olla ihan toinen. Ja mistä me tiedetään, että lapsi haluaa mennä isälle? Lapsikin voi olla pettynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että kaikkein pahimmat mielentegveysongelmat, psykoosit ym. seuraukset lapsen kuoleman jälkeen tulevat niille vanhemmille, jotka elävät elämäänsä vain lastensa kautta. Siis sellaisille, jotka eivät harrasta mitään omaa, eivät tapaa omia kavereitaan eivätkä huolehdi itsestään. Olisiko tällaisesta kyse? Monet psyykkisesti sairaat ihmiset eristäytyvät ympäristöstään. Ap nyt vain ajattelee sen olevan mustasukkaisuutta.
Olipa ilkeästi sanottu. Kun oma vauvani kuoli, elämäni ei tosiaan ollut pyörinyt vain lasteni ympärillä. Isosisko jäi yhtäkkiä ainoaksi lapseksi ja olin seuraavat 2 vuotta jatkuvasti huolissani hänenkin menettämisestään. Menin jonkinlaiseen psykoosiin. Silti olin ollut täysin tavallinen töissäkäyvä ja harrastava äiti ennen sitä tapahtumaa. Elämän "jatkaminen" tuntui sen jälkeen siltä, kuin yrittäisi juosta pikajuoksua upottavassa suossa. Kaikki ennen tavallisetkin asiat olivat raskaita, satuttivat, pelkkä hengittäminen teki kipeää. Kyllä eristäydyin tässä vaiheessa elämää, monella tapaa. Jos joku olisi tuossa vaiheessa vienyt minulta tyttönikin, olisin varmasti kuollut.
Olen pahoillani puolestasi. Silti kysyn, tilanteestasi tietämättä tietysti, olisitko sinä vienyt toisaalta tytöltäsi isän ja sisaruspuolen eristämällä tytön heistä? Olisitko tilanteessasi toivonut, että lapsesi kontaktit hänelle tärkeisiin ihmisiin katkeavat, koska sinä haluat eristää hänet heistä?
Siitähän tässä tilanteessa taitaa olla kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätit jatkaa huolimatta siitä, että suruaika on juuri alkanut. Se on sinun oikeus, mutta silloin ihmiset voivat juuri reagoida eri tavoilla..
Mitähän tämäkin tarkoittaa. Onko täällä todellakin olemassa ihmisiä, joiden mielestä abortti olisi pitänyt tehdä, minä luulin niitä heittoja vaan tavallisiksi av-ilkeysheitoiksi?
Ei ap varmaankaan päättänyt, että raskautuu, kun suruaika on juuri alkanut. Niin nyt sattui käymään. Tarvitaan aika kiero mieli, että kuvittelee, että joku päättää raskautua juuri silloin, kun perheessä on hankalimmat mahdolliset ajat.
Ihan outoja täältä tosiaan saa lukea.
Tuollaisia ne kakkosnaiset ovat. Äiti on ilmeisesti apn mielestä saanut liikaa huomiota lapsen kuolemalla (kenties mieskin lohduttanut ja tukenut kun yhteinen lapsi oli) niin se päätti nyt raskautua että saa huomion itseensä. Sairasta.
Sinä olet taasen joko lukukyvytön tai tyhmä. Tässä ei ole kyse kakkosnaisesta, vaan pariskunnasta, joka on ollut yhdessä 5 vuotta ja heillä on jo yksi yhteinen lapsi. Miehen ja exän eroon ap ei ole liittynyt mitenkään.
Mistäs tiedät? Sen verran itsekästä tekstiä on tullut että sopisi todella hyvin kakkosnaisen profiiliin. Ja kyllä tunnen kakkosnaisia ja heidän röyhkeytensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa nyt siis av-viisaat, mikä olisi ollut oikea aika APn tulla raskaaksi? Puoli vuotta se ei ole, vuotta on ehdotettu. Olisiko varmaa, että vuoden päästä äidin suru on hellittänyt siten, että hän antaisi lapsen tavata isää? Pitäisikö varulta ajatella, että laitetaan nyt puolitoista vuotta tai ehkä kumminkin varman päälle kaksi?
Vai pitäiskö oikeastaan kumminkin tehdä niin, että antaa äidin pitää lasta kotona kannattelemassa mielenterveyttään niin pitkään kuin haluaa ja äiti sitten ilmoittaa, koska on aika alkaa yrittämään taas APn lasta ja toinenkin lapsi saa aloittaa vierailut isänsä luona. Eiköhän tämä olisi kohtuullisin ja paras ratkaisu, ellei sitten mennä jo ehdotettuun, eli isä hipsi nyt takaisin äidin luo.
No, minä olisin odottanut vuoden. Seurannut tilannetta ja ollut äidin apuna ja tukena. En olisi halunnut lasta syntymään keskellä surua. Mutta se olen minä, ja en syytä AP:ta raskaudesta. Lapsi ei tarvitse kannatella vanhempaa surussa. Sen sijan tässä on monta kertaa ehdotettu, että APn mies tulisi ottamaan yhteyttä koulun terveydenhoitajalle ja sosiaaltoimistoon. Ja, heidän kanssa yhdessä rakentamaan tapaamiset uudestaan.
Ja, riitaan tarvitaan aina kaksi puolta ja tässäkin meillä on vaan APn kertomus. Äidilla voi olla ihan toinen. Ja mistä me tiedetään, että lapsi haluaa mennä isälle? Lapsikin voi olla pettynyt.
Ja entä jos äidin tilanne ei olisi kohentunut vuodessa? Olisitko pitäytynyt suunnitelmassasi odottaa vuoden, vai olisitko odottanut toisen vuoden, ehkä kolmannenkin? Vai olisiko odottamisella kuitenkin ollut takaraja, riippumatta äidin tilanteesta?
Kysehän on juuri siitä, että äiti toimii nyt irrationaalisesti ja ennustamattomasti. En edes usko, että mikään apn tuki ja apu häntä tässä auttaa. Näin ollen isällä ei oikein ole juuri muita mahdollisuuksia kuin edetä virallista tietä. Koko ajan pitää muistaa, että koska äiti on katkaissut välit - alakouluikäinen ei itse vaihda puhelinnumeroaan, esimerkiksi - ei voida tietää toisen lapsen tilanteesta äidin luona. Eli juuri sitä, miten paljon hän äitiä siellä nyt joutuu kannattelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että kaikkein pahimmat mielentegveysongelmat, psykoosit ym. seuraukset lapsen kuoleman jälkeen tulevat niille vanhemmille, jotka elävät elämäänsä vain lastensa kautta. Siis sellaisille, jotka eivät harrasta mitään omaa, eivät tapaa omia kavereitaan eivätkä huolehdi itsestään. Olisiko tällaisesta kyse? Monet psyykkisesti sairaat ihmiset eristäytyvät ympäristöstään. Ap nyt vain ajattelee sen olevan mustasukkaisuutta.
Olipa ilkeästi sanottu. Kun oma vauvani kuoli, elämäni ei tosiaan ollut pyörinyt vain lasteni ympärillä. Isosisko jäi yhtäkkiä ainoaksi lapseksi ja olin seuraavat 2 vuotta jatkuvasti huolissani hänenkin menettämisestään. Menin jonkinlaiseen psykoosiin. Silti olin ollut täysin tavallinen töissäkäyvä ja harrastava äiti ennen sitä tapahtumaa. Elämän "jatkaminen" tuntui sen jälkeen siltä, kuin yrittäisi juosta pikajuoksua upottavassa suossa. Kaikki ennen tavallisetkin asiat olivat raskaita, satuttivat, pelkkä hengittäminen teki kipeää. Kyllä eristäydyin tässä vaiheessa elämää, monella tapaa. Jos joku olisi tuossa vaiheessa vienyt minulta tyttönikin, olisin varmasti kuollut.
Olen pahoillani puolestasi. Silti kysyn, tilanteestasi tietämättä tietysti, olisitko sinä vienyt toisaalta tytöltäsi isän ja sisaruspuolen eristämällä tytön heistä? Olisitko tilanteessasi toivonut, että lapsesi kontaktit hänelle tärkeisiin ihmisiin katkeavat, koska sinä haluat eristää hänet heistä?
Siitähän tässä tilanteessa taitaa olla kyse.
Ja, sinä olet sitten täysin varma, että se on äiti joka eristää. Lapsikin osaa sulkea skypen ja estää puhelut. Oletko ihan varma, että lapsi ei ole loukkaantunut isälle. Lapsikin on menettänyt sisarensa ja myöskin ydinperheensä viiden vuoden sisällä. Nyt hyvinkin nopeasti on uusi tulokas tulossa. Minä ajattelen lasta, ihan normaali perheessä lapsi voi olla mustasukkainen tulevasta lapsesta ja vauvasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.
Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.
Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.
Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.
Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?
Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.
Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.
Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee.
Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa.
Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.
Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.
Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.
Paheksun jokaista, joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.
Vastasin tähän jo oikeastaan ennen viestiäsi viestillä 124 eli lasta pitäisi kuunnella tässä vahvasti, koska lapsellakin on suru ja elämä hajalla. Jos lapsi haluaa tavata paljon isäänsä, se pitäisi tehdä mahdollisimman vähän äitiä rasittaen (esim. minimoida yhteydenpito eksän ja ap:n kanssa) ja jos taas lapsi haluaa olla paljon (oletettavasti pääasiallisessa) kodissaan äidin kanssa, pitäisi se suoda lapselle.
Jos lapsi itse ilmaisee halunsa mennä isälle, äidin tulee se hyväksyä, vaikka se repisi hänet itsensä miten palasiksi. Sen sijaan tässä tilanteessa unohtaisin kaikki viralliset tapaamisaikataulut.
Pitää minimoida yhteydenpito eksään, joka hänkin on menettänyt yhteisen lapsen?
Lapsen halu nähdä ja tavata isäänsä repii äidin palasiksi?
On teillä osalla mielenkiintoinen ajatusmaailma...eikä nyt kovinkaan lapsen etua ajava.
Oletko sinä ihan varma, että lapsi haluaa tavata isäänsä. Sehän voi myös olla niin, että lapsi on vihainen koska on tulossa uusi vauva. Meillä on vaan APn kertomus tässä. Äiti ei ole kertomassa hänen näkemyksensä. Ja, kyllä lapset voivat olla mustasukkaisia uusista lapsista.
Onneksi aikuiset ihmiset päättävät lastenhankinnasta muilla perusteilla kuin lapsen vielä kehittymättömällä tunne-elämällä.
Arvaan että itsekin olisin jäänyt paitsi ihanaa pikkusiskoa jos nelivuotiaana siitä olisin saanut päättää.
Poikkeuksellisen lapsellista kommentointia tarjolla tässä ketjussa....tiedä sitten onko alkuperäinen tarina keksitty vai tosi. Veikkaan edellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätit jatkaa huolimatta siitä, että suruaika on juuri alkanut. Se on sinun oikeus, mutta silloin ihmiset voivat juuri reagoida eri tavoilla..
Mitähän tämäkin tarkoittaa. Onko täällä todellakin olemassa ihmisiä, joiden mielestä abortti olisi pitänyt tehdä, minä luulin niitä heittoja vaan tavallisiksi av-ilkeysheitoiksi?
Ei ap varmaankaan päättänyt, että raskautuu, kun suruaika on juuri alkanut. Niin nyt sattui käymään. Tarvitaan aika kiero mieli, että kuvittelee, että joku päättää raskautua juuri silloin, kun perheessä on hankalimmat mahdolliset ajat.
Ihan outoja täältä tosiaan saa lukea.
Tuollaisia ne kakkosnaiset ovat. Äiti on ilmeisesti apn mielestä saanut liikaa huomiota lapsen kuolemalla (kenties mieskin lohduttanut ja tukenut kun yhteinen lapsi oli) niin se päätti nyt raskautua että saa huomion itseensä. Sairasta.
Sinä olet taasen joko lukukyvytön tai tyhmä. Tässä ei ole kyse kakkosnaisesta, vaan pariskunnasta, joka on ollut yhdessä 5 vuotta ja heillä on jo yksi yhteinen lapsi. Miehen ja exän eroon ap ei ole liittynyt mitenkään.
Hän on aina kakkosnainen ja ensimmäinen vaimo ja lasten äiti se ykkönen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätit jatkaa huolimatta siitä, että suruaika on juuri alkanut. Se on sinun oikeus, mutta silloin ihmiset voivat juuri reagoida eri tavoilla..
Mitähän tämäkin tarkoittaa. Onko täällä todellakin olemassa ihmisiä, joiden mielestä abortti olisi pitänyt tehdä, minä luulin niitä heittoja vaan tavallisiksi av-ilkeysheitoiksi?
Ei ap varmaankaan päättänyt, että raskautuu, kun suruaika on juuri alkanut. Niin nyt sattui käymään. Tarvitaan aika kiero mieli, että kuvittelee, että joku päättää raskautua juuri silloin, kun perheessä on hankalimmat mahdolliset ajat.
Ihan outoja täältä tosiaan saa lukea.
Tuollaisia ne kakkosnaiset ovat. Äiti on ilmeisesti apn mielestä saanut liikaa huomiota lapsen kuolemalla (kenties mieskin lohduttanut ja tukenut kun yhteinen lapsi oli) niin se päätti nyt raskautua että saa huomion itseensä. Sairasta.
Sinä olet taasen joko lukukyvytön tai tyhmä. Tässä ei ole kyse kakkosnaisesta, vaan pariskunnasta, joka on ollut yhdessä 5 vuotta ja heillä on jo yksi yhteinen lapsi. Miehen ja exän eroon ap ei ole liittynyt mitenkään.
Hän on aina kakkosnainen ja ensimmäinen vaimo ja lasten äiti se ykkönen.
Amen
Sureeko se mies ollenkaan, kun panee vain tyytyväisenä uutta akkaa paksuksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että kaikkein pahimmat mielentegveysongelmat, psykoosit ym. seuraukset lapsen kuoleman jälkeen tulevat niille vanhemmille, jotka elävät elämäänsä vain lastensa kautta. Siis sellaisille, jotka eivät harrasta mitään omaa, eivät tapaa omia kavereitaan eivätkä huolehdi itsestään. Olisiko tällaisesta kyse? Monet psyykkisesti sairaat ihmiset eristäytyvät ympäristöstään. Ap nyt vain ajattelee sen olevan mustasukkaisuutta.
Olipa ilkeästi sanottu. Kun oma vauvani kuoli, elämäni ei tosiaan ollut pyörinyt vain lasteni ympärillä. Isosisko jäi yhtäkkiä ainoaksi lapseksi ja olin seuraavat 2 vuotta jatkuvasti huolissani hänenkin menettämisestään. Menin jonkinlaiseen psykoosiin. Silti olin ollut täysin tavallinen töissäkäyvä ja harrastava äiti ennen sitä tapahtumaa. Elämän "jatkaminen" tuntui sen jälkeen siltä, kuin yrittäisi juosta pikajuoksua upottavassa suossa. Kaikki ennen tavallisetkin asiat olivat raskaita, satuttivat, pelkkä hengittäminen teki kipeää. Kyllä eristäydyin tässä vaiheessa elämää, monella tapaa. Jos joku olisi tuossa vaiheessa vienyt minulta tyttönikin, olisin varmasti kuollut.
Olen pahoillani puolestasi. Silti kysyn, tilanteestasi tietämättä tietysti, olisitko sinä vienyt toisaalta tytöltäsi isän ja sisaruspuolen eristämällä tytön heistä? Olisitko tilanteessasi toivonut, että lapsesi kontaktit hänelle tärkeisiin ihmisiin katkeavat, koska sinä haluat eristää hänet heistä?
Siitähän tässä tilanteessa taitaa olla kyse.
Ja, sinä olet sitten täysin varma, että se on äiti joka eristää. Lapsikin osaa sulkea skypen ja estää puhelut. Oletko ihan varma, että lapsi ei ole loukkaantunut isälle. Lapsikin on menettänyt sisarensa ja myöskin ydinperheensä viiden vuoden sisällä. Nyt hyvinkin nopeasti on uusi tulokas tulossa. Minä ajattelen lasta, ihan normaali perheessä lapsi voi olla mustasukkainen tulevasta lapsesta ja vauvasta.
Jos näin todella on, olisi äidin hyvin tärkeää olla isään yhteydessä ja jutella, miten lapsen oloa helpottaa, eikö totta?
Ei äiti voi vierestä katsoa, miten lapsi on mustasukkainen, suree kuollutta sisarusta ja erottaa itsensä toisesta vanhemmastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätit jatkaa huolimatta siitä, että suruaika on juuri alkanut. Se on sinun oikeus, mutta silloin ihmiset voivat juuri reagoida eri tavoilla..
Mitähän tämäkin tarkoittaa. Onko täällä todellakin olemassa ihmisiä, joiden mielestä abortti olisi pitänyt tehdä, minä luulin niitä heittoja vaan tavallisiksi av-ilkeysheitoiksi?
Ei ap varmaankaan päättänyt, että raskautuu, kun suruaika on juuri alkanut. Niin nyt sattui käymään. Tarvitaan aika kiero mieli, että kuvittelee, että joku päättää raskautua juuri silloin, kun perheessä on hankalimmat mahdolliset ajat.
Ihan outoja täältä tosiaan saa lukea.
Tuollaisia ne kakkosnaiset ovat. Äiti on ilmeisesti apn mielestä saanut liikaa huomiota lapsen kuolemalla (kenties mieskin lohduttanut ja tukenut kun yhteinen lapsi oli) niin se päätti nyt raskautua että saa huomion itseensä. Sairasta.
Sinä olet taasen joko lukukyvytön tai tyhmä. Tässä ei ole kyse kakkosnaisesta, vaan pariskunnasta, joka on ollut yhdessä 5 vuotta ja heillä on jo yksi yhteinen lapsi. Miehen ja exän eroon ap ei ole liittynyt mitenkään.
Hän on aina kakkosnainen ja ensimmäinen vaimo ja lasten äiti se ykkönen.
Niin ap on siis ykkönen, koska hän on jo miehen lapsen äiti ja toinen miehen lapsi on tulossa? Jos lapset siis määrittelevät tämän kilpajuoksun voittajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen kuolema on ankarin ja raskain kohtalo elamassa. Miehn pitaisi nyt yhdessa exan kanssa kohdata tama suru.Uuden vaimokkeen tulee myos tama ymmartaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.
Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.
Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.
Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.
Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?
Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.
Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.
Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee.
Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa.
Äidin tilanne on kohtuuttoman surullinen, mutta valitettavasti lapsi menee silti edelle. Lapsen tehtävä ei ole kannatella äidin mielenterveyttä ja ylläpitää arkea kotona, se on täysin kohtuutonta pienelle lapselle. Äidin pitää saada apua tilanteeseensa, mutta lapsi ei ole mikään väline millä se taataan. Paras olisi jos yhteyshuoltajuus saataisiin toimimaan normaalisti, mutta tällä hetkellä vaikuttaa että äiti tekee kaikkensa sen estääkseen. Tämä on todella huolestuttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsen kuolema on ankarin ja raskain kohtalo elamassa. Miehn pitaisi nyt yhdessa exan kanssa kohdata tama suru.Uuden vaimokkeen tulee myos tama ymmartaa.
Höpö höpö!
Raskainta on menettää lapsena vanhempansa.
Aikuinen ei ole lapsesta riippuvainen eikä kesken kehityksen, lapsi on.
Mutta lapset eivät osaa pitää meteliä järkytyksestään, kuten aikuiset tekevät.
He vain kärsivät ja sulkeutuvat.
Tapahtumien tuhoisuus näkyy myöhemmin.
Esikoinen voi vielä nousta kuolleista ja kaikki muuttua hyväksi, jos Ap ja se mies ovat nussimatta.
Jos Ap ja mies rukoilisivat yhdessä syntejään anteeksi sen pornonytkytyksen sijaan miehen exä saisi lapsensa takaisin! Ap on sairas ja itsekäs!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että kaikkein pahimmat mielentegveysongelmat, psykoosit ym. seuraukset lapsen kuoleman jälkeen tulevat niille vanhemmille, jotka elävät elämäänsä vain lastensa kautta. Siis sellaisille, jotka eivät harrasta mitään omaa, eivät tapaa omia kavereitaan eivätkä huolehdi itsestään. Olisiko tällaisesta kyse? Monet psyykkisesti sairaat ihmiset eristäytyvät ympäristöstään. Ap nyt vain ajattelee sen olevan mustasukkaisuutta.
Olipa ilkeästi sanottu. Kun oma vauvani kuoli, elämäni ei tosiaan ollut pyörinyt vain lasteni ympärillä. Isosisko jäi yhtäkkiä ainoaksi lapseksi ja olin seuraavat 2 vuotta jatkuvasti huolissani hänenkin menettämisestään. Menin jonkinlaiseen psykoosiin. Silti olin ollut täysin tavallinen töissäkäyvä ja harrastava äiti ennen sitä tapahtumaa. Elämän "jatkaminen" tuntui sen jälkeen siltä, kuin yrittäisi juosta pikajuoksua upottavassa suossa. Kaikki ennen tavallisetkin asiat olivat raskaita, satuttivat, pelkkä hengittäminen teki kipeää. Kyllä eristäydyin tässä vaiheessa elämää, monella tapaa. Jos joku olisi tuossa vaiheessa vienyt minulta tyttönikin, olisin varmasti kuollut.
Olen pahoillani puolestasi. Silti kysyn, tilanteestasi tietämättä tietysti, olisitko sinä vienyt toisaalta tytöltäsi isän ja sisaruspuolen eristämällä tytön heistä? Olisitko tilanteessasi toivonut, että lapsesi kontaktit hänelle tärkeisiin ihmisiin katkeavat, koska sinä haluat eristää hänet heistä?
Siitähän tässä tilanteessa taitaa olla kyse.
Enpä usko että olisin. Me jokainen toimimme eri tavalla kriiseissä ja omaa toimintaa ei voi ennustaa. Lapsellani ei siis ole sisarpuolia, niin minun kokemuksestani puuttuu sellaisia satuttavia tekijöitä, mitä on tämän aloituksessa lapsensa menettäneellä äidillä. Sydämeeni sattuu ajatella tämän äidin tuskaa ja toivon että äidille saadaan apua, eikä uhkailua ja painostusta.
Alue: Aihe vapaa
Sinä olet taasen joko lukukyvytön tai tyhmä. Tässä ei ole kyse kakkosnaisesta, vaan pariskunnasta, joka on ollut yhdessä 5 vuotta ja heillä on jo yksi yhteinen lapsi. Miehen ja exän eroon ap ei ole liittynyt mitenkään.