Miehen ex-vaimo suuttui verisesti kuultuaan että olen raskaana alle puoli vuotta heidän esikoisensa kuoleman

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.

Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.

Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.

Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.

Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?

Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.

Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.

Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee. 

Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa. 

Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.

Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.

Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.

Paheksun jokaista,  joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.

Ja jotta se voisi toteutua, tulee tehdä kaikkensa tukeakseen äidin jaksamista. Ei ole lapsen etu, jos (oletettavasti lähivanhempi)äiti romahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tiedä kuinka jokainen reagoi suuruun. Me voidaan kuvitella, että näin reagoidaan, mutta silti voimme reagoida ihan hölmösti.

tuolla äidilla on niin suuri suru ja hän ei tällä hetkellä ajattele järjellä, hän elää pelossa (pelkää menettävänsä toisen lapsen), hän suree ihan sairaasti.

Sinä palkitset äitiä tekemällä toisen lapsen. Kävikö yhtään mielessä, että olisi voinut odottaa vaikka vuoden?

Kuvitteletko sinä, että raskaaksi tullaan vanhempana naisena (päätellen lasten iästä ja liiton kestosta) sinä vuonna ja päivämääränä, kun niin halutaan? Että voi päättää, että odottelenpa tässä vuoden ja naps sitten tulen raskaaksi?

Kävikö yhtään mielessä, että raskaus ei varmaankaan ollut suunniteltu tapahtumaan näissä olosuhteissa, mutta niin siinä nyt vähän kaikkien harmiksi vain kävi?

Vierailija kirjoitti:

Ap olisi oikeassa, jos ymmärtäisi äitiä ja tukisi kaikilla toimillaan tätä ja yrittäisi minimoida aiheuttamansa tunnereaktiot ja antaisi äidille isosti tilaa, vaikka tosiaan antaisi lapsen olla äidillään ja tulla tällä hetkellä isälle vain omasta pyynnöstään on se kuinka harvoin tai usein (ja äidin tulee opetella hyväksymään se). Ap on tässä kuviossa se, joka on vahvoilla ja jonka tulisi käyttäytyä sen mukaisesti. 

"antaisi lapsen olla äidillään"???? Eli sinun mielestäsi AP on tässä se joka vaatimalla vaatii tuon toisen lapsen vierailuja? AP:n miehellä, lapsen isällä, ei varmaan ole tässä mitään sanomista ja hänelle on täysin samantekevää näkeekö lastaan vai ei???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.

Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.

Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.

Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.

Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?

Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.

Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.

Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee. 

Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa. 

Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.

Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.

Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.

Paheksun jokaista,  joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.

Ja jotta se voisi toteutua, tulee tehdä kaikkensa tukeakseen äidin jaksamista. Ei ole lapsen etu, jos (oletettavasti lähivanhempi)äiti romahtaa. 

Kyllä, mutta tämä ei ole alakouluikäisen lapsen tehtävä, vaan muiden ympärillä olevien aikuisten. Ensiarvoisen tärkeää on lapselle tässä tilanteessa, että hän tietää toisen vanhemman olevan olemassa häntä varten. Ja sen vuoksi äidin käytös, joka eristää lapsen isästä, on todellakin haitallista, tekipä hän sen mistä motiiveista hyvänsä.

Tähän pitäisi äidin lähipiirin puuttua.

Vierailija kirjoitti:

Tällä miehellä on oikeus tietää mitä ap on kirjoitellut heidän perhe-elämästä. Itse ainakin olisin tosi vihainen. Onko muuten mitään mahdollisuutta että mies ja exä saisivat sovittua ja palaisivat yhteen?

Niin exänhän pitäisi nyt olla raskaana eikä tämän ap:n. Ap voisi vaikka poistua kuvioista ja antaa miehelle ja exälle 2-vuotiaan ja vauvan adoptioon niin exän ei tarvii synnyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.

Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.

Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.

Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.

Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?

Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.

Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.

Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee. 

Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa. 

Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.

Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.

Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.

Paheksun jokaista,  joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.

Vastasin tähän jo oikeastaan ennen viestiäsi viestillä 124 eli lasta pitäisi kuunnella tässä vahvasti, koska lapsellakin on suru ja elämä hajalla. Jos lapsi haluaa tavata paljon isäänsä, se pitäisi tehdä mahdollisimman vähän äitiä rasittaen (esim. minimoida yhteydenpito eksän ja ap:n kanssa) ja jos taas lapsi haluaa olla paljon (oletettavasti pääasiallisessa) kodissaan äidin kanssa, pitäisi se suoda lapselle. 

Jos lapsi itse ilmaisee halunsa mennä isälle, äidin tulee se hyväksyä, vaikka se repisi hänet itsensä miten palasiksi. Sen sijaan tässä tilanteessa unohtaisin kaikki viralliset tapaamisaikataulut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap olisi oikeassa, jos ymmärtäisi äitiä ja tukisi kaikilla toimillaan tätä ja yrittäisi minimoida aiheuttamansa tunnereaktiot ja antaisi äidille isosti tilaa, vaikka tosiaan antaisi lapsen olla äidillään ja tulla tällä hetkellä isälle vain omasta pyynnöstään on se kuinka harvoin tai usein (ja äidin tulee opetella hyväksymään se). Ap on tässä kuviossa se, joka on vahvoilla ja jonka tulisi käyttäytyä sen mukaisesti. 

"antaisi lapsen olla äidillään"???? Eli sinun mielestäsi AP on tässä se joka vaatimalla vaatii tuon toisen lapsen vierailuja? AP:n miehellä, lapsen isällä, ei varmaan ole tässä mitään sanomista ja hänelle on täysin samantekevää näkeekö lastaan vai ei???

Samaa mieltä. Ap on selkeästi sanonut, että hän ei ole tässä keskiössä, vaan isän ja lapsen välit ovat. Äiti on fyysisesti eristänyt lapsen isästään vaihtamalla puhelinnumeron ja katkaisemalla skype-yhteydet. Eli ei tässä ole kyse tosiaankaan siitä, mitä ap antaa tai ei anna, vaan minunkin mielestäni tilanne on tosiaankin vakava.

Varsinkin, jos se on täällä joidenkin kuvailema, eli että lapsi kannattelee siellä eristyksissä isästään ja sisarpuolestaan äitinsä mielenterveyttä.

Kyllä minä ymmärrän apn huolen, isänä olisin tolaltani. Ja toimisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.

Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.

Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.

Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.

Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?

Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.

Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.

Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee. 

Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa. 

Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.

Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.

Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.

Paheksun jokaista,  joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.

Vastasin tähän jo oikeastaan ennen viestiäsi viestillä 124 eli lasta pitäisi kuunnella tässä vahvasti, koska lapsellakin on suru ja elämä hajalla. Jos lapsi haluaa tavata paljon isäänsä, se pitäisi tehdä mahdollisimman vähän äitiä rasittaen (esim. minimoida yhteydenpito eksän ja ap:n kanssa) ja jos taas lapsi haluaa olla paljon (oletettavasti pääasiallisessa) kodissaan äidin kanssa, pitäisi se suoda lapselle. 

Jos lapsi itse ilmaisee halunsa mennä isälle, äidin tulee se hyväksyä, vaikka se repisi hänet itsensä miten palasiksi. Sen sijaan tässä tilanteessa unohtaisin kaikki viralliset tapaamisaikataulut. 

Mutta miten se lapsi mitään isälleen ilmaisee, kun äiti on katkaissut yhteydet vaihdettua puhelinnumeroa ja katkaistua skype-yhteyttä myöten, eikä tuo lasta tapaamiseen, eikä ole yhteydessä isään?

Isällä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin vedota virallisiin tapaamisaikatauluihin viranomaisten kautta saadakseen lapseen yhteyden, jossa selvittää, mitä haluaa.

Ellei sitten mene äidin oven taakse riehumaan, mutta sitä et varmaan sinäkään kannata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tiedä kuinka jokainen reagoi suuruun. Me voidaan kuvitella, että näin reagoidaan, mutta silti voimme reagoida ihan hölmösti.

tuolla äidilla on niin suuri suru ja hän ei tällä hetkellä ajattele järjellä, hän elää pelossa (pelkää menettävänsä toisen lapsen), hän suree ihan sairaasti.

Sinä palkitset äitiä tekemällä toisen lapsen. Kävikö yhtään mielessä, että olisi voinut odottaa vaikka vuoden?

Kuvitteletko sinä, että raskaaksi tullaan vanhempana naisena (päätellen lasten iästä ja liiton kestosta) sinä vuonna ja päivämääränä, kun niin halutaan? Että voi päättää, että odottelenpa tässä vuoden ja naps sitten tulen raskaaksi?

Kävikö yhtään mielessä, että raskaus ei varmaankaan ollut suunniteltu tapahtumaan näissä olosuhteissa, mutta niin siinä nyt vähän kaikkien harmiksi vain kävi?

Sehän oli suunniteltu raskaus. He toivoivat lapsia pienellä ikä-erolla. Vanhin yhteinen lapsi 2 vuotias. Eli on ihan suunniteltu. 

Exä voi sitten palavereissa esittää tämän ketjun ja kysyä kuinka voi olla varma ettei lasta manipuloida tyyliin sanomalla että äitisi on hullu tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.

Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.

Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.

Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.

Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?

Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.

Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.

Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee. 

Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa. 

Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.

Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.

Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.

Paheksun jokaista,  joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.

Vastasin tähän jo oikeastaan ennen viestiäsi viestillä 124 eli lasta pitäisi kuunnella tässä vahvasti, koska lapsellakin on suru ja elämä hajalla. Jos lapsi haluaa tavata paljon isäänsä, se pitäisi tehdä mahdollisimman vähän äitiä rasittaen (esim. minimoida yhteydenpito eksän ja ap:n kanssa) ja jos taas lapsi haluaa olla paljon (oletettavasti pääasiallisessa) kodissaan äidin kanssa, pitäisi se suoda lapselle. 

Jos lapsi itse ilmaisee halunsa mennä isälle, äidin tulee se hyväksyä, vaikka se repisi hänet itsensä miten palasiksi. Sen sijaan tässä tilanteessa unohtaisin kaikki viralliset tapaamisaikataulut. 

Pitää minimoida yhteydenpito eksään, joka hänkin on menettänyt yhteisen lapsen?

Lapsen halu nähdä ja tavata isäänsä repii äidin palasiksi?

On teillä osalla mielenkiintoinen ajatusmaailma...eikä nyt kovinkaan lapsen etua ajava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä päätit jatkaa huolimatta siitä, että suruaika on juuri alkanut. Se on sinun oikeus, mutta silloin ihmiset voivat juuri reagoida eri tavoilla..

Mitähän tämäkin tarkoittaa. Onko täällä todellakin olemassa ihmisiä, joiden mielestä abortti olisi pitänyt tehdä, minä luulin niitä heittoja vaan tavallisiksi av-ilkeysheitoiksi?

Ei ap varmaankaan päättänyt, että raskautuu, kun suruaika on juuri alkanut. Niin nyt sattui käymään. Tarvitaan aika kiero mieli, että kuvittelee, että  joku päättää raskautua juuri silloin, kun perheessä on  hankalimmat mahdolliset ajat.

Ihan outoja täältä tosiaan saa lukea.

Hän ei ilmeiseti ollut raskaana kun lapsi kuoli. Eli jatkoi yrittämistä vaikka oli suruaika. Eli ei ehkäisyä käyttänyt. Eli tarkoituksella jatkoi yrittämistä, hän kertoi, että he toivoivat lapsia pienellä ikäerolla. Eli kyllä suunniteltu raskaus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehtinyt lukea kaikkia kommentteja.

Itsekin olen menettänyt paljon ja jotenkin voisin samaistua vähän äitiin, vaikka olen lapseton ja äidinrakkaus on ihan eri potenssissa.

Hän on menettänyt ensin syystä tai toisesta ydinperheen ja nyt vielä kalleimman aarteensa. Lapsen jokapäiväinen läsnäolo voi olla todella merkityksellinen hänen jaksamiselleen ja mielenterveydelleen. Saattaa myös olla, että hän pystyy olemaan ihan hyvä äiti lapselleen, mutta suhtautuu tiikeriemon raivolla siihen, että pitäisi luovuttaa lapsi eksän luo, etenkin kun siellä uusi vauva vääntää veistä äidin haavassa.

Enpä muuhun puutu, mutta juuri tämä pitäisi pystyä estämään = lapsi kannattelee äitinsä jaksamista ja mielenterveyttä läsnäolollaan. Äidin tiikeriemon raivot ovat myös hyvin haitallisia lapselle.

Muistaako kukaan, että lapsi menetti myös sisaruksen? Ja nyt häntä sitten tarvitaan, jotta äidille tulee parempi mieli, kun lapsi olisi saamassa jotain uutta elämäänsä, sisarpuolen?

Isästä nyt ei kannata sanoa mitään, eihän miehillä ole tunteita eikä heitä mihinkään tarvita.

Kun lähiomaiseni kuoli, minulle oli erittäin tärkeää, että koirani oli olemassa, että se oli syy jatkaa normaalia elämää. Ei se ole lapseen takertumista, jos haluaa pitää lapsensa joka päivä elämässään ja lähellään, käsittääkseni moni haluaisi tehdä näin luonnostaankin ihan normaalissakin elämäntilanteessa.

Kun lapsi on äidin luona, äiti käyttäytyy normaalisti. Nousee sängystä, hymyilee lapselle, laittaa ruokaa, juttelee kuulumiset, lukee iltasadut. Kun lapsi on poissa, voi olla että äiti vain makaa sängyssä ja itkee. 

Paheksun jokaista, joka paheksuu äitiä tässä tilanteessa. 

Mitenkään nyt halveksumatta koirasi henkisiä kykyjä uskallan epäillä, että koirasi tunne-elämä on samalla tasolla kuin alakouluikäisen lapsen.

Olisi erittäin tärkeää, että äiti ymmärtäisi, että nimenomaan sisaruksensa menettäneen lapsen elämän pitäisi jatkua normaalisti. Että lapsi nousee sängystä, hymyilee äidille, syö äidin laittamaa ruokaa, juttelee kuulumiset ja lähtee tapaamaan isäänsä, joka on lapselle tärkeä henkilö.

Voi olla, että lapsen poissa ollessa äiti makaa sängyssä ja itkee, mutta siitäkin huolimatta olisi ensiarvoisen tärkeää laittaa kehittyvän lapsen tunne-elämä omansa edelle ja suojella lasta uusilta menetyksiltä, kuten toisen vanhemman. Ainakaan niitä ei pitäisi itse lapselle järjestää.

Paheksun jokaista,  joka ei ymmärrä, että aikuisilla on velvollisuus kannatella lasten tunne-elämää ja mielenterveyttä, eikä toisin päin.

Vastasin tähän jo oikeastaan ennen viestiäsi viestillä 124 eli lasta pitäisi kuunnella tässä vahvasti, koska lapsellakin on suru ja elämä hajalla. Jos lapsi haluaa tavata paljon isäänsä, se pitäisi tehdä mahdollisimman vähän äitiä rasittaen (esim. minimoida yhteydenpito eksän ja ap:n kanssa) ja jos taas lapsi haluaa olla paljon (oletettavasti pääasiallisessa) kodissaan äidin kanssa, pitäisi se suoda lapselle. 

Jos lapsi itse ilmaisee halunsa mennä isälle, äidin tulee se hyväksyä, vaikka se repisi hänet itsensä miten palasiksi. Sen sijaan tässä tilanteessa unohtaisin kaikki viralliset tapaamisaikataulut. 

Pitää minimoida yhteydenpito eksään, joka hänkin on menettänyt yhteisen lapsen?

Lapsen halu nähdä ja tavata isäänsä repii äidin palasiksi?

On teillä osalla mielenkiintoinen ajatusmaailma...eikä nyt kovinkaan lapsen etua ajava.

Oletko sinä ihan varma, että lapsi haluaa tavata isäänsä. Sehän voi myös olla niin, että lapsi on vihainen koska on tulossa uusi vauva. Meillä on vaan APn kertomus tässä. Äiti ei ole kertomassa hänen näkemyksensä. Ja, kyllä lapset voivat olla mustasukkaisia uusista lapsista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tiedä kuinka jokainen reagoi suuruun. Me voidaan kuvitella, että näin reagoidaan, mutta silti voimme reagoida ihan hölmösti.

tuolla äidilla on niin suuri suru ja hän ei tällä hetkellä ajattele järjellä, hän elää pelossa (pelkää menettävänsä toisen lapsen), hän suree ihan sairaasti.

Sinä palkitset äitiä tekemällä toisen lapsen. Kävikö yhtään mielessä, että olisi voinut odottaa vaikka vuoden?

Kuvitteletko sinä, että raskaaksi tullaan vanhempana naisena (päätellen lasten iästä ja liiton kestosta) sinä vuonna ja päivämääränä, kun niin halutaan? Että voi päättää, että odottelenpa tässä vuoden ja naps sitten tulen raskaaksi?

Kävikö yhtään mielessä, että raskaus ei varmaankaan ollut suunniteltu tapahtumaan näissä olosuhteissa, mutta niin siinä nyt vähän kaikkien harmiksi vain kävi?

Sehän oli suunniteltu raskaus. He toivoivat lapsia pienellä ikä-erolla. Vanhin yhteinen lapsi 2 vuotias. Eli on ihan suunniteltu. 

Niin, suunniteltu, juuri siksi, että aplla alkaa olemaan ehkä ikää ja lapset halutaan pienellä ikäerolla. Juuri näiden syiden vuoksi ap ei oikein voi vaan päättää, että joo katotaan vuoden päästä uudestaan, sillä ei ole mitenkään sanottua, että vuoden päästä napsahtaa, vaikka nyt niin tapahtui. Aina ei ole paras aika raskautua, niin se vain on. Ei sitä voi aina suunnitella, että koska nyt tällä ja tällä on tää tilanne niin joo, mä sitten vuoden päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä päätit jatkaa huolimatta siitä, että suruaika on juuri alkanut. Se on sinun oikeus, mutta silloin ihmiset voivat juuri reagoida eri tavoilla..

Mitähän tämäkin tarkoittaa. Onko täällä todellakin olemassa ihmisiä, joiden mielestä abortti olisi pitänyt tehdä, minä luulin niitä heittoja vaan tavallisiksi av-ilkeysheitoiksi?

Ei ap varmaankaan päättänyt, että raskautuu, kun suruaika on juuri alkanut. Niin nyt sattui käymään. Tarvitaan aika kiero mieli, että kuvittelee, että  joku päättää raskautua juuri silloin, kun perheessä on  hankalimmat mahdolliset ajat.

Ihan outoja täältä tosiaan saa lukea.

Tuollaisia ne kakkosnaiset ovat. Äiti on ilmeisesti apn mielestä saanut liikaa huomiota lapsen kuolemalla (kenties mieskin lohduttanut ja tukenut kun yhteinen lapsi oli) niin se päätti nyt raskautua että saa huomion itseensä. Sairasta.

Sanokaa nyt siis av-viisaat, mikä olisi ollut oikea aika APn tulla raskaaksi? Puoli vuotta se ei ole, vuotta on ehdotettu. Olisiko varmaa, että vuoden päästä äidin suru on hellittänyt siten, että hän antaisi lapsen tavata isää? Pitäisikö varulta ajatella, että laitetaan nyt puolitoista vuotta tai ehkä kumminkin varman päälle kaksi?

Vai pitäiskö oikeastaan kumminkin tehdä niin, että antaa äidin pitää lasta kotona kannattelemassa mielenterveyttään niin pitkään kuin haluaa ja äiti sitten ilmoittaa, koska on aika alkaa yrittämään taas APn lasta ja toinenkin lapsi saa aloittaa vierailut isänsä luona. Eiköhän tämä olisi kohtuullisin ja paras ratkaisu, ellei sitten mennä jo ehdotettuun, eli isä hipsi nyt takaisin äidin luo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuleeko ap täällä haukkumisen auttavan asiaa? Tuon äidin (Jos on huomannut) kannattaisi näyttää tämä ketju miehelle, kysyä ovatko tosissaan hänen mielenterveyden suhteen ja viemässä lasta ja harkita sitä kunnianloukkaussyytettä. Ei kai mieskään tykkää että perheen yksityisasioita tuodaan julkisuuteen.

Voi hyvä luoja nyt jo! Ketä minä olen HAUKKUNUT?? Seison joka ikisen sanan takana mitä oon kirjoittanut. Enkä ole maininnut mitään nimiä jotta tapaus olisi "tuotu julkisuuteen! ap

Sen verran tarkkoja tietoja latelet, että tunnistettava on kombo.

Annat itsestäsi kylmän ja itsekeskeisen kuvan.

Häpeä!

Ei hyvä idea panna pullaa uuniin kesken suruajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tiedä kuinka jokainen reagoi suuruun. Me voidaan kuvitella, että näin reagoidaan, mutta silti voimme reagoida ihan hölmösti.

tuolla äidilla on niin suuri suru ja hän ei tällä hetkellä ajattele järjellä, hän elää pelossa (pelkää menettävänsä toisen lapsen), hän suree ihan sairaasti.

Sinä palkitset äitiä tekemällä toisen lapsen. Kävikö yhtään mielessä, että olisi voinut odottaa vaikka vuoden?

Kuvitteletko sinä, että raskaaksi tullaan vanhempana naisena (päätellen lasten iästä ja liiton kestosta) sinä vuonna ja päivämääränä, kun niin halutaan? Että voi päättää, että odottelenpa tässä vuoden ja naps sitten tulen raskaaksi?

Kävikö yhtään mielessä, että raskaus ei varmaankaan ollut suunniteltu tapahtumaan näissä olosuhteissa, mutta niin siinä nyt vähän kaikkien harmiksi vain kävi?

Sehän oli suunniteltu raskaus. He toivoivat lapsia pienellä ikä-erolla. Vanhin yhteinen lapsi 2 vuotias. Eli on ihan suunniteltu. 

Niin, suunniteltu, juuri siksi, että aplla alkaa olemaan ehkä ikää ja lapset halutaan pienellä ikäerolla. Juuri näiden syiden vuoksi ap ei oikein voi vaan päättää, että joo katotaan vuoden päästä uudestaan, sillä ei ole mitenkään sanottua, että vuoden päästä napsahtaa, vaikka nyt niin tapahtui. Aina ei ole paras aika raskautua, niin se vain on. Ei sitä voi aina suunnitella, että koska nyt tällä ja tällä on tää tilanne niin joo, mä sitten vuoden päästä.

Se on hänen oikeus, mutta silloin ei pidä ihmetellä jos muut ympärillä ei olekaan yhtä tyytyväisiä ja onnessaan hänen raskaudesta. Se, että yleensä tulee keskustelupalstalle moittimaan Äitiä joka on juuri menettänyt lapsensa ja epäilevän hänen mielenterveyttä ja hakemassa lähihuoltajuutta, ei tuo minulle lisä arvpa. Tosin äidin käytös ei ole hyvä, mutta ymmärettävä. APn käytös on ala-arvoista. Sen sija jos hän olisi kysynyt, kuinka voisimme äitiä auttaa jotta pääsisi surun yli, tai mistä hakea apua tilanteeseen. hänen ratkaisu oli tosiaan, äidiltä myös se toinen lapsi pois.

Ei kai tässä kukaan ole lasta viemässä jos tapaamiset onnistuisivat normaalisti? Toi eristäytyminen on huolestuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kaikkein pahimmat mielentegveysongelmat, psykoosit ym. seuraukset lapsen kuoleman jälkeen tulevat niille vanhemmille, jotka elävät elämäänsä vain lastensa kautta. Siis sellaisille, jotka eivät harrasta mitään omaa, eivät tapaa omia kavereitaan eivätkä huolehdi itsestään. Olisiko tällaisesta kyse? Monet psyykkisesti sairaat ihmiset eristäytyvät ympäristöstään. Ap nyt vain ajattelee sen olevan mustasukkaisuutta.

Olipa ilkeästi sanottu. Kun oma vauvani kuoli, elämäni ei tosiaan ollut pyörinyt vain lasteni ympärillä. Isosisko jäi yhtäkkiä ainoaksi lapseksi ja olin seuraavat 2 vuotta jatkuvasti huolissani hänenkin menettämisestään.  Menin jonkinlaiseen psykoosiin. Silti olin ollut täysin tavallinen töissäkäyvä ja harrastava äiti ennen sitä tapahtumaa. Elämän "jatkaminen" tuntui sen jälkeen siltä, kuin yrittäisi juosta pikajuoksua upottavassa suossa. Kaikki ennen tavallisetkin asiat olivat raskaita, satuttivat, pelkkä hengittäminen teki kipeää. Kyllä eristäydyin tässä vaiheessa elämää, monella tapaa. Jos joku olisi tuossa vaiheessa vienyt minulta tyttönikin, olisin varmasti kuollut.