Lue keskustelun säännöt.
Miksi niin moni käyttäytyy todella huonosti ja suorastaan mielisairaasti omaa puolisoa kohtaan vaikka muuten olisi järkevä ja mukava ihminen?
27.05.2018 |
Olen itsekin syyllistynyt siihen suhteen alkuvuosina nuorena ja kokemattomana kun en luottanut siihen että mies pysyy kanssani ja minulla oli ahdistavia mustavalkoisia ajatuksia seksistä ja oma itsetuntoni oli huono.
Nyt kun suhde on monesta syystä ( tärkeimpänä varmasti se miten paskasti kumpikin on kohdellut toista vaikka fyysistä väkivaltaa ei juuri ole ollut eikä pettämisiä) mennyt vuosien aikana todella huonoon kuntoon, tajusin että ihan kaikesta tärkeintä suhteessa on se, miten käyttäytyy puolisoa kohtaan. Puolison ei koskaan pitäisi joutua olemaan toisen lapsuustraumojen kaatopaikka.
Miksi silti moni käyttäytyy kaikista huonoiten juuri puolisoa kohtaan? Jos ero ei ole tavoite, kannattaa lopettaa heti ja muistaa että kaikista maailman ihmisistä oma puoliso on se, jota pitäisi kohdella kaikista parhaiten, aina ja joka tilanteessa.
Kommentit (237)
Vieraita ihmisiä tulee kohdeltua asiallisesti aina, heille ei omaa pahaa oloa halua näyttää. Juuri läheiset näkevät ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan. Läheisyyden ja rakkauden hinta on se, että toinen kaataa myös väsyneenä harmituksensa puolison niskaan. Näin ei tietenkään kukaan halua tehdä, mutta koska olemme inhimillisiä ja vajavaisia, teemme näin ainakin jossain määrin. Rakkaudesta puoliso ottaa sen vastaan ja haluaa tukea toista silloin kun tämä on maassa.
Jatkuva toisen mollaaminen ja huono käyttäytyminen läheisiä kohtaan on aivan eri juttu ja sellaista ei kenenkään pidä ottaa vastaan eikä sietää sellaisen kohdistumista itseensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä taas on ollut se ongelma, että kumppani on saanut tilaa omille lapsellisille tunteenpurkauksilleen ja olen yrittänyt selitellä ne itselleni parhain päin. Nyt, vuosien päästä, kun minulla on ensimmäistä kertaa tarve voida tehdä samoin, hän ei olekaan vastaanottamassa minun purkauksiani vaan omani käynnistää hänessä vastapurkauksen välittömästi ja taas se olen minä, joka hoitaa homman molempien osalta.
Alan saada tarpeekseni ja on mennyt maku koko jutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumppani on läheisin ja luotetuin ihminen, jonka seurassa ihminen on myös henkisesti paljaimmillaan. Silloin joutuu vastatuksin kaikkien epävarmuuksiensa ja mörköjensä kanssa. Tietysti kumppaniin toivottavasti myös luottaa niin syvästi, että oikeat tunteensa uskaltaa näyttää pelkäämättä, että toinen lähtee pois. Mutta ei toisesta saisi tehdä kaiken pahan kaatopaikkaa.
Toisaalta sen läheisyyden ja paljauden vuoksi kumppani voi edesottamuksillaan triggeröidä ne möröt pintaan ja silloin on tosi vaikea hillitä itseään.
Niinhän se juuri menee. Minulle se on nykyään helppoa koska päätin että itselleni kaikista tärkeintä on hallita oma käyttäytymiseni ja oman pahan olon purkaminen puolisoon on yksinkertaisesti väärin. Enkä voi edellyttää toiselta sitä, jos itse en pysty siihen. Ap
Tyhmää kuvitella, että voisit edellyttää sitä toiselta, vaikka pystyt siihen itse. Sinun pitää auttaa toista siinä, jos pystyt siihen itse.
Ihan jo suht pieniltäkin lapsilta aletaan vaatia itsehillintää. Ettei jokaista harmitusta voi viedä itkupotkuraivareiden tasolle. Ettei toista voi kohdella sen perusteella miltä itsestä tuntuu, piittaamatta toisen tunteista mitään. Tämä on sitä kotikasvatusta, joka puuttuu yllättävän monelta. Tunteet vie ja käytöstavat unohtuvat totaalisesti.
Aikuinen on vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan ja jos ei niitä osaa hallita, niin ei kuulu olla parisuhteessa tai sitten ne taidot pitää ensin opetella itse eikä odottaa, että muut aikuiset ne opettaa sinulle suhteessa vuosien saatossa. Näitä lapsiaikuisia, joiden reaktiot itkupotkuista suoraan väkivaltaan on ihan liian paljon ja pahinta on heidän asenteensa. En voi mitään itse ja muiden kuuluu auttaa, ymmärtää ja mielellään hyväksyäkin. Varsinkin puo!ison.
Jos opettaja voi odottaa noita käytöstapoja oppilailtaan, niin silloin voi myös puoliso odottaa niitä puolisoltaan, Paitsi jos kyseessä on ehkä vammaiset tai tarkkisluokkalaiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin nuorempana suhderaivotar. Sitten sain miehen, joka ei hyväksynyt ollenkaan huonoa käytöstä minulta, koska oli joutunut kuuntelemaan omien vanhempiensa riitelyä lapsuudessaan. Nyt kaikki ihmettelevät miten meillä voi mennä niin hyvin ja miten me voimme olla niin onnellisen näköisiä.
Mä olen normaalielämässä tasapainoinen ja mukava ihminen, mutta parisuhde sekoittaa joka kerta pääni ja nostaa kaikki epävarmuuteni pintaan suorastaan psykoottisella tavalla. En tahtoisi enää alkaa suhteeseen, koska tiedän, mitä tulee tapahtumaan, enkä haluaisi altistaa ketään niille hirveyksille. Työstän ongelmiani terapiassa, mutta koen silti ainoaksi toivokseni löytää kumppani, joka osaisi käsitellä reaktioitani oikealla jämäkkyydellä alistumatta niille tai pelkäämättä niitä. Viestisi antaa toivoa, että se on mahdollista.
On meitä olemassa. En ehkä muuten ole aina jämäkkä, mutta tässä asiassa olen olen ehdottoman jämäkkä ja peloton.
Minä onnistuin löytämään "miehen", jota luulin ihan normaaliksi. En alun rakkauspuuskassani tajunnut, miten ehdollista hänen "rakkautensa" on. Hän ilmeisesti sai minusta haluamansa ja käyttäytyi ihan tavallisesti.
Vasta myöhemmin opin, että hän pitää kaikkea saamaansa hyvää itsestäänselvyytenä. Ja jos "taso" jonkin huippukokemuksen jälkeen laskee, niin auta armias. Kuten vaikka "seksiä oli yhtenä viikkona viidesti, miksi tällä viikolla vain neljästi?" Tai kun työttömänä ollessani laitoin hänelle mm. eväät aamuisin, niin herranen aika sitä käytöstä, kun sain työpaikan ja ajattelin molempien laittavan eväänsä itse. Yhden kerran tein lumityöt häntä auttaakseni -> jatkossa hän oletti minun tekevän ne aina.
Jos joku ei mennyt miehen mielen mukaan, hän kieltäytyi mm. kotitöistä, suostui vain seksiin, jossa hän oli saajana, enkä itse saanut mitään. Myöskään autoani hän ei korjannut, vaikka korjasi niitä työkseen. En ollut muka ansainnut tuollaisia etuja, kun olin "ollut tuollainen" - eli omasta näkökulmastani elänyt ihan normaalia arkea... Tilannetta hän yritti kuulemma isolla vaivalla korjata, eli motivoida minua olemaan oikeanlainen. Menetelminä mm. haukkuminen, erolla uhkailu ja seksillä kiristäminen. Täysin tärähtänyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
167 jatkaa, kun unohtui: kavereille, asiakkaille ym. tuo mies oli aina kiva, reilu, hyväntuulinen, joustava... Kukaan ei olisi uskonut kotikäytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumppani on läheisin ja luotetuin ihminen, jonka seurassa ihminen on myös henkisesti paljaimmillaan. Silloin joutuu vastatuksin kaikkien epävarmuuksiensa ja mörköjensä kanssa. Tietysti kumppaniin toivottavasti myös luottaa niin syvästi, että oikeat tunteensa uskaltaa näyttää pelkäämättä, että toinen lähtee pois. Mutta ei toisesta saisi tehdä kaiken pahan kaatopaikkaa.
Toisaalta sen läheisyyden ja paljauden vuoksi kumppani voi edesottamuksillaan triggeröidä ne möröt pintaan ja silloin on tosi vaikea hillitä itseään.
Niinhän se juuri menee. Minulle se on nykyään helppoa koska päätin että itselleni kaikista tärkeintä on hallita oma käyttäytymiseni ja oman pahan olon purkaminen puolisoon on yksinkertaisesti väärin. Enkä voi edellyttää toiselta sitä, jos itse en pysty siihen. Ap
Tyhmää kuvitella, että voisit edellyttää sitä toiselta, vaikka pystyt siihen itse. Sinun pitää auttaa toista siinä, jos pystyt siihen itse.
Ihan jo suht pieniltäkin lapsilta aletaan vaatia itsehillintää. Ettei jokaista harmitusta voi viedä itkupotkuraivareiden tasolle. Ettei toista voi kohdella sen perusteella miltä itsestä tuntuu, piittaamatta toisen tunteista mitään. Tämä on sitä kotikasvatusta, joka puuttuu yllättävän monelta. Tunteet vie ja käytöstavat unohtuvat totaalisesti.
Aikuinen on vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan ja jos ei niitä osaa hallita, niin ei kuulu olla parisuhteessa tai sitten ne taidot pitää ensin opetella itse eikä odottaa, että muut aikuiset ne opettaa sinulle suhteessa vuosien saatossa. Näitä lapsiaikuisia, joiden reaktiot itkupotkuista suoraan väkivaltaan on ihan liian paljon ja pahinta on heidän asenteensa. En voi mitään itse ja muiden kuuluu auttaa, ymmärtää ja mielellään hyväksyäkin. Varsinkin puo!ison.
Jos opettaja voi odottaa noita käytöstapoja oppilailtaan, niin silloin voi myös puoliso odottaa niitä puolisoltaan, Paitsi jos kyseessä on ehkä vammaiset tai tarkkisluokkalaiset.
Joskus se itsehillintä ei onnistu, jos vastapuoli tahattomasti tai tahallaan nostaa esiin ihan oikeita traumoja. Silloin ollaan väärä pari toisilleen tai pitäisi ihan tietoisesti nähdä vaivaa ja työstää asiaa.
Esimerkiksi omakohtaiset kokemukset parisuhteessa, jossa toinen osapuoli on raiskattu ja toinen lapsena rankasti hylätty niin sellaiset asiat ovat niin isoja, että mielestäni on kohtuutonta odottaa vain stoalaista itsehillintää asioiden noustessa pintaan. Sen sijaan jos puuttuu tahto pyrkiä työstämään asioita ja luoda turvallinen maaperä niin silloin on minusta terveempää vaihtaa paria kuin kuolettaa omat tunteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vieraita ihmisiä tulee kohdeltua asiallisesti aina, heille ei omaa pahaa oloa halua näyttää. Juuri läheiset näkevät ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan. Läheisyyden ja rakkauden hinta on se, että toinen kaataa myös väsyneenä harmituksensa puolison niskaan. Näin ei tietenkään kukaan halua tehdä, mutta koska olemme inhimillisiä ja vajavaisia, teemme näin ainakin jossain määrin. Rakkaudesta puoliso ottaa sen vastaan ja haluaa tukea toista silloin kun tämä on maassa.
Jatkuva toisen mollaaminen ja huono käyttäytyminen läheisiä kohtaan on aivan eri juttu ja sellaista ei kenenkään pidä ottaa vastaan eikä sietää sellaisen kohdistumista itseensä.
Ei todellakaan tarvitse eikä saa kaataa. Ilmaista kyllä mutta joku asiallisuus pitää pysyä. Ja jos suhteesta on läheisyys ja seksi jääneet niin sitä asiallisempaa tulee käytöksen toiselle olla tai tilanne muuttuu äkkiä sietämättömäksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä oikeasti pitäisi ymmärtääkö miten osoittaa ymmärtävänsä? Hyvä kohtelu on paljon tärkeämpää kuin joku epämääräinen ”ymmärtäminen”. Jos toisesta tuntuu ettei toinen ymmärrä, niin ongelma on sen kenen ongelma on ja vaatii toiselta mahdottomia. Ap
Ei ole, ymmärtäminen on paljon tärkeämpää, kuin joku "hyvä kohtelu". Tulee mieleeni vaikkapa jokin työmaa, jossa toinen karjaisee, että Anna vasara! Jos tiedät, että hänellä jäi juuri sormi erittäin kivuliaasti lautojen väliin, et pahastu karjunnasta, koska ymmärrät, miten paljon se sattuu.
Sinä siinä et välitä ymmärrätkö vai et, vaan sulle pitää silloinkin sanoa nätisti, että 💐💐antaisitko vasaran 💐💐
Tai jos ollaan tuhannen väsyneinä, ja toinen tiuskaisee jotain, niin kun ymmärrät, miksi hän on väsynyt, niin sekään ei loukkaa. Jos et näe, mitä hänellä on meneillään, alat taas vaatia, että sulle on puhuttava kauniisti ja aiheutat vihaa väsyneessä.Väsymys ei todellakaan oikeuta kohtelemaan puolisoa paskasti. Samalla laillako oikeuttaa sitten kiukuttelun kaupan kassalle tai työpaikalla? Paskaa kohtelua ei tarvitse ymmärtää. Yleisellä ja tärkeällä tasolla taas toisen ymmärtämisen kapasiteetti paljastuu suhteessa hyvin pian, eli missä ääriin ollaan samalla aaltopituudella. Ja jos ei, mitä järkeä on alkaa suhteeseen. Ap
Kaupan kassalla, tai työpaikalla ei ole mitään roolia ymmärtää mun olotiloja i mitenkään. Mun kumppanilla on. Samoin itse koen kumppaniini päin. Mutta selvännäkijä en ole. Niistä pitää puhua ja kertoa.
Millaista ymmärrystä odotat? Sitä että saat sättiä kumppaniasi ties mistä koska olet väsynyt? Entä jos kimppanillakin on stressiä samaan aikaan? Ap
Sitä, että toinen tuntee minut ja käsittää, että nyt ei tarkoiteta pahalla. Siihen ei vaikuta se, millaista stressiä hänellä on.
Vaikutat aika patologisen itsekeskeiseltä. Todellakin oma stressitaso vaikuttaa siihen, missä määrin kykenee ymmärtämään toisen käyttäytymistä. Ainakin itse ajattelen eroa paljon enemmän silloin kun olen stressaantuneempi. Ap
Sinähän. Suoraan myönnät, että sinua kiinnostaa vain oma stressitasosi. Jos toisen tuntee hyvin, en stressaantuneenakaan kuvittele, ettei hän rakastaisi minua, vaikka hänelläkin olisi raskasta, ja puhuisi miten sattuu.
Entä mikä eniten kiinnostaa sitä osapuolta, joka purkaa stressiään toiseen käyttäytymällä vihamielisesti? Olen miettinyt tätä todella paljon ja tullut siihen tulokseen, että mikäli minua kohtaan käyttäydytään vihamielisesti mistä tahansa syystä, ei sillä ole mitään arvoa minulle jos toinen silti rakastaa jossakin taustalla eikä ilmaise sitä millään tavalla, eli rakastavalla kohtelulla. Ap
Häntä saattaa kiinnostaa eniten kivuliaista lapsuudenkokemuksistaan eroon tai yli pääseminen. Jos ei sinun kanssasi, niin jonkun toisen, terapeutin, yksin tai minkä kanssa se sitten ikinä onkaan mahdollista.
Näin varmasti onkin ja se on toisen hyvä tietää, etten jää enää vuosiksi odottamaan ja ottamaan vastaan paskaa kohtelua. Nyt kun itse olen oivaltanut tärkeimmän asian parisuhteessa ja se on toisen hyvä ja arvostava kohtelu aina ja joka tilanteessa, täysin riippumatta siitä, miten toinen kohtelee. Ap
Aika hassua ettet piittaa tukea kumppaniasi prosessissa. Mitä oikein alunperin edes halusit suhteelta? Ihan vain käytännön asioita sitten vissiin.
Kauheita varmasti nämä parisuhteet, joissa kaksi huonosti käyttäytyvää terapian tarpeessa olevaa ihmistä yrittää vuoroin terapioida toinen toistaan kuntoon. Ei ihme, että turvakoteja tarvitaan kun amatöörit ovat vauhdissa. Parisuhde ei ole terapiaprosessi. Ei ainakaan onnellinen parisuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä oikeasti pitäisi ymmärtääkö miten osoittaa ymmärtävänsä? Hyvä kohtelu on paljon tärkeämpää kuin joku epämääräinen ”ymmärtäminen”. Jos toisesta tuntuu ettei toinen ymmärrä, niin ongelma on sen kenen ongelma on ja vaatii toiselta mahdottomia. Ap
Ei ole, ymmärtäminen on paljon tärkeämpää, kuin joku "hyvä kohtelu". Tulee mieleeni vaikkapa jokin työmaa, jossa toinen karjaisee, että Anna vasara! Jos tiedät, että hänellä jäi juuri sormi erittäin kivuliaasti lautojen väliin, et pahastu karjunnasta, koska ymmärrät, miten paljon se sattuu.
Sinä siinä et välitä ymmärrätkö vai et, vaan sulle pitää silloinkin sanoa nätisti, että 💐💐antaisitko vasaran 💐💐
Tai jos ollaan tuhannen väsyneinä, ja toinen tiuskaisee jotain, niin kun ymmärrät, miksi hän on väsynyt, niin sekään ei loukkaa. Jos et näe, mitä hänellä on meneillään, alat taas vaatia, että sulle on puhuttava kauniisti ja aiheutat vihaa väsyneessä.Väsymys ei todellakaan oikeuta kohtelemaan puolisoa paskasti. Samalla laillako oikeuttaa sitten kiukuttelun kaupan kassalle tai työpaikalla? Paskaa kohtelua ei tarvitse ymmärtää. Yleisellä ja tärkeällä tasolla taas toisen ymmärtämisen kapasiteetti paljastuu suhteessa hyvin pian, eli missä ääriin ollaan samalla aaltopituudella. Ja jos ei, mitä järkeä on alkaa suhteeseen. Ap
Kaupan kassalla, tai työpaikalla ei ole mitään roolia ymmärtää mun olotiloja i mitenkään. Mun kumppanilla on. Samoin itse koen kumppaniini päin. Mutta selvännäkijä en ole. Niistä pitää puhua ja kertoa.
Millaista ymmärrystä odotat? Sitä että saat sättiä kumppaniasi ties mistä koska olet väsynyt? Entä jos kimppanillakin on stressiä samaan aikaan? Ap
Sitä, että toinen tuntee minut ja käsittää, että nyt ei tarkoiteta pahalla. Siihen ei vaikuta se, millaista stressiä hänellä on.
Vaikutat aika patologisen itsekeskeiseltä. Todellakin oma stressitaso vaikuttaa siihen, missä määrin kykenee ymmärtämään toisen käyttäytymistä. Ainakin itse ajattelen eroa paljon enemmän silloin kun olen stressaantuneempi. Ap
Sinähän. Suoraan myönnät, että sinua kiinnostaa vain oma stressitasosi. Jos toisen tuntee hyvin, en stressaantuneenakaan kuvittele, ettei hän rakastaisi minua, vaikka hänelläkin olisi raskasta, ja puhuisi miten sattuu.
Entä mikä eniten kiinnostaa sitä osapuolta, joka purkaa stressiään toiseen käyttäytymällä vihamielisesti? Olen miettinyt tätä todella paljon ja tullut siihen tulokseen, että mikäli minua kohtaan käyttäydytään vihamielisesti mistä tahansa syystä, ei sillä ole mitään arvoa minulle jos toinen silti rakastaa jossakin taustalla eikä ilmaise sitä millään tavalla, eli rakastavalla kohtelulla. Ap
Häntä saattaa kiinnostaa eniten kivuliaista lapsuudenkokemuksistaan eroon tai yli pääseminen. Jos ei sinun kanssasi, niin jonkun toisen, terapeutin, yksin tai minkä kanssa se sitten ikinä onkaan mahdollista.
Näin varmasti onkin ja se on toisen hyvä tietää, etten jää enää vuosiksi odottamaan ja ottamaan vastaan paskaa kohtelua. Nyt kun itse olen oivaltanut tärkeimmän asian parisuhteessa ja se on toisen hyvä ja arvostava kohtelu aina ja joka tilanteessa, täysin riippumatta siitä, miten toinen kohtelee. Ap
Aika hassua ettet piittaa tukea kumppaniasi prosessissa. Mitä oikein alunperin edes halusit suhteelta? Ihan vain käytännön asioita sitten vissiin.
Kauheita varmasti nämä parisuhteet, joissa kaksi huonosti käyttäytyvää terapian tarpeessa olevaa ihmistä yrittää vuoroin terapioida toinen toistaan kuntoon. Ei ihme, että turvakoteja tarvitaan kun amatöörit ovat vauhdissa. Parisuhde ei ole terapiaprosessi. Ei ainakaan onnellinen parisuhde.
Ei vaan kauheita ovat ne suhteet, joissa vanhat traumat nousevat pintaan. Tosin ihmiset ovat vajavaisia ja jos suhde on pitkä, sen varrella voi tapahtua vaikka mitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on juuri se syy miksi en ole parisuhteessa tai edes yrittänyt sellaista. Rahkeet ei riitä siihen että mahdollisesti tuhlaaan jonkun aikaa käyttämällä tätä lika-ämpärinä. Niinkuin joku aikaisemmin sanoikin niin traumatisoituneet tuppaavat etsimään muutenkin epäsopivaa kumppania. Eroista päätellen harvinaisen monilla ihmisillä on jotain pääkopan ongelmia vaikka virallista diagnoosia ei olisikaan. Samassa sarjassa on nämä iltalehtien palstoilla puolisostaan vinkuvat ihmiset (mm. pihtaajaksi haukkumista) jotka saavat paljon plussia tai peukun ylöspäin. Siis ihmiset massoittain myöntävät olevansa väärän kumppanin kanssa ja että jokin iltap*skan kommentti osio on oikea paikka purkaa asia ja nämä saavat hyväksyviä ääniä? Omat vanhempani kuuluvat myös tähän sakkiin, mikä ehkä vielä lisää omaa turhautumista kun on nähnyt sen jääräpäisyyden ja typeryyden läheltä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on juuri se syy miksi en ole parisuhteessa tai edes yrittänyt sellaista. Rahkeet ei riitä siihen että mahdollisesti tuhlaaan jonkun aikaa käyttämällä tätä lika-ämpärinä. Niinkuin joku aikaisemmin sanoikin niin traumatisoituneet tuppaavat etsimään muutenkin epäsopivaa kumppania. Eroista päätellen harvinaisen monilla ihmisillä on jotain pääkopan ongelmia vaikka virallista diagnoosia ei olisikaan. Samassa sarjassa on nämä iltalehtien palstoilla puolisostaan vinkuvat ihmiset (mm. pihtaajaksi haukkumista) jotka saavat paljon plussia tai peukun ylöspäin. Siis ihmiset massoittain myöntävät olevansa väärän kumppanin kanssa ja että jokin iltap*skan kommentti osio on oikea paikka purkaa asia ja nämä saavat hyväksyviä ääniä? Omat vanhempani kuuluvat myös tähän sakkiin, mikä ehkä vielä lisää omaa turhautumista kun on nähnyt sen jääräpäisyyden ja typeryyden läheltä.
Aika mustavalkoinen ajattelumaailma sinulla. Ihminen voi olla psyykkisesti terve,vaikka hänellä olisi haitallisia ajatus-tai toimintamalleja. Suurimmalla osalla ihmisistä on.
Malli saadaan omilta vanhemmilta. Jos asian tiedostaisi niin sille voisi tehdäkin jotain,mutta monet ei edes pysähdy miettimään omaa käytöstä. Jatkavat vaan opittua,sen kummemmin ajattelematta. Yleensä ne ovat nimenomaan terveet jotka tätä harrastavat. Psyykkisesti sairastuneilla on usein ollut tarve miettiä sitä omaa käytöstä ja historiaansa,terapiassa tai itsekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, sama pätee omiin lapsiin, mites moni vanhempi noudattaa sitä linjaa lapsiinsa? Ei kukaan, suunnilleen.
Juuri mietin, että osa on myös lapsiaan kohtaan hirveitä.
Itse olen saanut äidikseni ihmisen, joka kokee että hänen on huomautettava kaikista vioista ja puutteista joita lapsissaan havaitsee. Se on hänen mielestään välittömistä.
Ja niitä vikoja ja puutteita riittää. Rumat vaatteet. Vääränlaiset kengät. Liian pitkät askeleet. Huono ilme. Hiukset leikattu huonosti. Väärä ammatinvalinta jne jne...
Välillä tulee ihan suoraa huutoa kuinka olen hullu ja omituinen.
Ja sitten ihmettelee miksi en kerro asioistani enkä vastaa puhelimeen.
Olen huomannut, että se jatkuva sanominen ja huomauttelu on painanut minua alas, aiheuttanut pelkoa ja itsetunto-ongelmia.
Olen saanut elämässäni paljon enemmän aikaan kun lakkasin vastaamasta siihen puhelimeen ja vähensi tapaamisia.
Vieläkin olen kuitenkin arka ja pelkään että muut ihmiset puhuvat (tai ajattelevat) minusta kuin äitini. Siitä pitää jotenkin päästä eroon.
Meillä tämä lasten huono kohtelu saattaa johtua siitä että isäni kuoli kun olin lapsi. Olen sen jälkeen joutunut jotenkin sellaiseen asemaan kuin olisin äidilleni puolison korvike. Isääni hän halveksui avoimesti enkä ole koskaan kuullut hänen sanovan mitään hyvää isäntäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakin on tiettyä taakkaa mukana entisestä elämästä ja se näkyy. Luulin asiat käsitelleeni ja pääsääntöisesti olenkin. Mutta sitten joku tietty tilanne voikin yhtäkkiä laukaista ne kaikki epävarmuudet, vaikka järki sanoo muuta. Se on oikeasti vaikeaa, kun haluaa reagoida rationaalisesti, mutta itku ja raivo vaan tunkee pintaan eikä siitä meinaa oikein päästä ylikään. En minä ilkeä tai kohtuuton ole, sillä lailla osaan hillitä käytöstäni, mutta saattaa mennä monta päivää ennenkuin taas pystyy olemaan normaalikaan.
Mitä nämä niin tärkeät asiat ovat, että niiden takia tarvitsee itkeä, potkia ja raivota ja joka vaatii päiviä sinulta palautumiseen normaaliksi? Jos kyseessä on jotkut oikeasti vakavat asiat, niin eikö ero olisi silloin jo oikea vaihtoehto? Ja jos taas pikkujuttuja tai et edes muista niitä kunnolla, niin kannattaako niistä järjestää kohtausta?
Millainen kumppani haluaa tulla jätetyksi siksi? Ja eiköhän se ole sen kumppanin vastuulla haluaako erota.
Haluaa tai ei halua tulla jätetyksi, mutta jos elämä ja parisuhde on yhtä riitaa ja kärsimystä, toisen kohtelemista törkeästi, niin silloin ero on ainoa järkevä asia. Tuollaiseen suhteeseen ei olisi edes alkujaan pitänyt mennä, mutta jos se virheen nyt on tehnyt, niin silloin pitäisi olla selkärankaa ja vastuuta sekä herätä todellisuuten ja erota. Varsinkin sen kärsivän osapuolen. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta onko jossain painajaisessa eläminenkään nyt ihan ruusuista?
Hyvät parisuhteet ovat hyviä. Niissä puolisoiden ei tarvitse kärsiä eikä haukkua toista. Niissä ei edes mietitä eroa, koska heillä on yhdessä hyvä olla.Minä en usko, että on olemassa yhtään pidempää parisuhdetta, jossa ei ero edes kävisi houkuttelevana ajatuksena mielessä eikä olisi ajoittaista kärsimystä.
Minulla on lähes 20 vuotta pitkä parisuhde eikä se ole koskaan ollut kärsimystä. Joskus harvoin riitelemme, mutta paljon raskaampaa tuon teinin kanssa on kuin mieheni kanssa on koskaan ollut. Hänen kanssaan saa aina olla vääntämässä, eikä itkupotkuiltakaan säästytä. Mieheni taas ei koskaan käyttäydy noin. Mutta ymmärrän häntä, onhan hän teini, mutta jos mieheni ottaisi samat tavat käyttöön, niin saisi siirtyä ulkoruokintaan. Puhumatta jos hän nimittelisi minua kuten jotkut teinit nimittelevät vanhempiaan.
Minä tiedän kyllä muitakin onnellisia pitkiä parisuhteita ilman kärsimystä. Se vaatii tietenkin tasapainoset ihmiset, joilla on käytöstavat hallussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ainakin on tiettyä taakkaa mukana entisestä elämästä ja se näkyy. Luulin asiat käsitelleeni ja pääsääntöisesti olenkin. Mutta sitten joku tietty tilanne voikin yhtäkkiä laukaista ne kaikki epävarmuudet, vaikka järki sanoo muuta. Se on oikeasti vaikeaa, kun haluaa reagoida rationaalisesti, mutta itku ja raivo vaan tunkee pintaan eikä siitä meinaa oikein päästä ylikään. En minä ilkeä tai kohtuuton ole, sillä lailla osaan hillitä käytöstäni, mutta saattaa mennä monta päivää ennenkuin taas pystyy olemaan normaalikaan.
Mitä nämä niin tärkeät asiat ovat, että niiden takia tarvitsee itkeä, potkia ja raivota ja joka vaatii päiviä sinulta palautumiseen normaaliksi? Jos kyseessä on jotkut oikeasti vakavat asiat, niin eikö ero olisi silloin jo oikea vaihtoehto? Ja jos taas pikkujuttuja tai et edes muista niitä kunnolla, niin kannattaako niistä järjestää kohtausta?
Millainen kumppani haluaa tulla jätetyksi siksi? Ja eiköhän se ole sen kumppanin vastuulla haluaako erota.
Haluaa tai ei halua tulla jätetyksi, mutta jos elämä ja parisuhde on yhtä riitaa ja kärsimystä, toisen kohtelemista törkeästi, niin silloin ero on ainoa järkevä asia. Tuollaiseen suhteeseen ei olisi edes alkujaan pitänyt mennä, mutta jos se virheen nyt on tehnyt, niin silloin pitäisi olla selkärankaa ja vastuuta sekä herätä todellisuuten ja erota. Varsinkin sen kärsivän osapuolen. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta onko jossain painajaisessa eläminenkään nyt ihan ruusuista?
Hyvät parisuhteet ovat hyviä. Niissä puolisoiden ei tarvitse kärsiä eikä haukkua toista. Niissä ei edes mietitä eroa, koska heillä on yhdessä hyvä olla.Minä en usko, että on olemassa yhtään pidempää parisuhdetta, jossa ei ero edes kävisi houkuttelevana ajatuksena mielessä eikä olisi ajoittaista kärsimystä.
Minulla on lähes 20 vuotta pitkä parisuhde eikä se ole koskaan ollut kärsimystä. Joskus harvoin riitelemme, mutta paljon raskaampaa tuon teinin kanssa on kuin mieheni kanssa on koskaan ollut. Hänen kanssaan saa aina olla vääntämässä, eikä itkupotkuiltakaan säästytä. Mieheni taas ei koskaan käyttäydy noin. Mutta ymmärrän häntä, onhan hän teini, mutta jos mieheni ottaisi samat tavat käyttöön, niin saisi siirtyä ulkoruokintaan. Puhumatta jos hän nimittelisi minua kuten jotkut teinit nimittelevät vanhempiaan.
Minä tiedän kyllä muitakin onnellisia pitkiä parisuhteita ilman kärsimystä. Se vaatii tietenkin tasapainoset ihmiset, joilla on käytöstavat hallussa.
Ok. No en vain usko sua. Joko aika kultaa muistot tai et ole rehellinen. Aivan varmasti teillä on mennyt hermot totaalisesti toisiinne. En vaan voi uskoa muuta. Me ihmiset ei olla täydellisiä, rationaalisia, viilipyttyjä, vaikka käytöstavat olisikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieraita ihmisiä tulee kohdeltua asiallisesti aina, heille ei omaa pahaa oloa halua näyttää. Juuri läheiset näkevät ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan. Läheisyyden ja rakkauden hinta on se, että toinen kaataa myös väsyneenä harmituksensa puolison niskaan. Näin ei tietenkään kukaan halua tehdä, mutta koska olemme inhimillisiä ja vajavaisia, teemme näin ainakin jossain määrin. Rakkaudesta puoliso ottaa sen vastaan ja haluaa tukea toista silloin kun tämä on maassa.
Jatkuva toisen mollaaminen ja huono käyttäytyminen läheisiä kohtaan on aivan eri juttu ja sellaista ei kenenkään pidä ottaa vastaan eikä sietää sellaisen kohdistumista itseensä.
Ei todellakaan tarvitse eikä saa kaataa. Ilmaista kyllä mutta joku asiallisuus pitää pysyä. Ja jos suhteesta on läheisyys ja seksi jääneet niin sitä asiallisempaa tulee käytöksen toiselle olla tai tilanne muuttuu äkkiä sietämättömäksi. Ap
Mielenkiinnosta; onko sinusta ok sanoa puolisolle että "olen todella huonolla tuulella ja väsynyt, haluan olla hetken itsekseni" ja vetäytyä makuuhuoneeseen? Tai sanoa "mä en nyt jaksa ottaa kantaa tuohon"?
Minä olen myös ihmetellyt, miten huonosti jotkut kohtelevat puolisoaan ja haukkuvat häntä ystävilleen, ivaavat jne. Miksi ihmeessä, eikö toinen olekaan rakas?
Oma parisuhteeni on kestänyt jo 42 v. ja voin rehellisesti sanoa, ettei meillä ole koskaan haukuttu toisiamme tai huudettu ja rähjätty, ei meillä edes riidellä. Meillä yksinkertaisesti on hyvä ja onnellinen parisuhde. Lapset pitivät meille 35-v. hääpäivänämme puheen, jossa totesivat, että olemme esimerkillämme asettaneet heille riman todella korkealle puolison valinnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieraita ihmisiä tulee kohdeltua asiallisesti aina, heille ei omaa pahaa oloa halua näyttää. Juuri läheiset näkevät ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan. Läheisyyden ja rakkauden hinta on se, että toinen kaataa myös väsyneenä harmituksensa puolison niskaan. Näin ei tietenkään kukaan halua tehdä, mutta koska olemme inhimillisiä ja vajavaisia, teemme näin ainakin jossain määrin. Rakkaudesta puoliso ottaa sen vastaan ja haluaa tukea toista silloin kun tämä on maassa.
Jatkuva toisen mollaaminen ja huono käyttäytyminen läheisiä kohtaan on aivan eri juttu ja sellaista ei kenenkään pidä ottaa vastaan eikä sietää sellaisen kohdistumista itseensä.
Ei todellakaan tarvitse eikä saa kaataa. Ilmaista kyllä mutta joku asiallisuus pitää pysyä. Ja jos suhteesta on läheisyys ja seksi jääneet niin sitä asiallisempaa tulee käytöksen toiselle olla tai tilanne muuttuu äkkiä sietämättömäksi. Ap
Mielenkiinnosta; onko sinusta ok sanoa puolisolle että "olen todella huonolla tuulella ja väsynyt, haluan olla hetken itsekseni" ja vetäytyä makuuhuoneeseen? Tai sanoa "mä en nyt jaksa ottaa kantaa tuohon"?
180 vastaa: Tietenkin voi sanoa. Aina parempi vaihtoehto kuin se, että rähjää puolisolle.
Hyvä kysymys, emme taida olla ihan varmoja tällä hetkellä. Riippuu siitä, miten mies alkaa lähitulevaisuudessa käyttäytyä minua kohtaan. Ap