Miten voisi saavuttaa sellaisen tunteen, että on aidosti hyväksytty sellaisena kuin on?

Vierailija kirjoitti:

Entä miten kokea tulevansa hyväksytyksi, kun kumppani lyttää, arvostelee ja vähättelee päivästä toiseen?

Mikään ei koskaan riitä, kaikki minussa on hänen silmissään huonoa ja rumaa. Olen hänelle epäonnistuja, mistä hän muistuttaa minua jatkuvasti. Vaikka onnistuisin missä tahansa, en saa häneltä myönteistä palautetta. Jos tarvitsen häneltä tukea, saab häneltä lyttäystä ja mitätöintiä.

En uskalla lähteä tästä suhteesta, koska hän on ainoa ihminen joka on "huolinut minut". Olen ruma ja lihava, enkä uskalla jäädä yksin sillä tiedän sen olevan lopullista.

Kuulostaa siltä, että sinut on murskattu täysin. Pakene! Yksinäisyys ei voi olla tuollaista suhdetta pahempi kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Entä miten kokea tulevansa hyväksytyksi, kun kumppani lyttää, arvostelee ja vähättelee päivästä toiseen?

Mikään ei koskaan riitä, kaikki minussa on hänen silmissään huonoa ja rumaa. Olen hänelle epäonnistuja, mistä hän muistuttaa minua jatkuvasti. Vaikka onnistuisin missä tahansa, en saa häneltä myönteistä palautetta. Jos tarvitsen häneltä tukea, saab häneltä lyttäystä ja mitätöintiä.

En uskalla lähteä tästä suhteesta, koska hän on ainoa ihminen joka on "huolinut minut". Olen ruma ja lihava, enkä uskalla jäädä yksin sillä tiedän sen olevan lopullista.

Ei mitenkään! Se ihminen ei muutu. Oletko ajatellut, että tuo kaikki liiskaaminen on vahvistanut sun ajatusta siitä, että olet muka ruma ja surkea eikä sua huoli kukaan? Olisitko mahdollisesti onnellisempi jopa yksin kuin tuollaisen ihmisen seurassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kuin otsikon ja aloituksen, enkä tiedä onko tätä jo heitetty ketjuun, mutta mielestäni ap on kivikissaäiti. Tunnistan jo kirjoitustyylin.

Ei ole.

t.kristallikissa (kivikissaäiti)

Tunnen sympatiaa sinua kohtaan. Voimia matkallesi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä miten kokea tulevansa hyväksytyksi, kun kumppani lyttää, arvostelee ja vähättelee päivästä toiseen?

Mikään ei koskaan riitä, kaikki minussa on hänen silmissään huonoa ja rumaa. Olen hänelle epäonnistuja, mistä hän muistuttaa minua jatkuvasti. Vaikka onnistuisin missä tahansa, en saa häneltä myönteistä palautetta. Jos tarvitsen häneltä tukea, saab häneltä lyttäystä ja mitätöintiä.

En uskalla lähteä tästä suhteesta, koska hän on ainoa ihminen joka on "huolinut minut". Olen ruma ja lihava, enkä uskalla jäädä yksin sillä tiedän sen olevan lopullista.

Kuulostaa siltä, että sinut on murskattu täysin. Pakene! Yksinäisyys ei voi olla tuollaista suhdetta pahempi kohtalo.

Pelkään, että yksin jäädessäni en saa perustaa perhettä. Taloudellinen balanssini romahtaa. Olen yksin kotona, kun pelottaa. En saa apua akuuttiin ongelmatilanteeseen tai kyytiä lentokentälle.

Kuulostaa varmaankin älyttömältä, mutta pelkään ja uskon etten pärjää yksin ilman häntä. Siitäkin huolimatta, että saan häneltä osakseni vain lyttäystä.

Eikä se auta asiaa, että kukaan ei kiinnitä minuun nykyisin mitään huomiota (vaikea ylipaino). Se lannistaa ja saa uskomaan entistä vahvemmin, etten kelpaa kenellekään.

Ainiin, ja olen 34v. Eli aikaa ei ole paljoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä miten kokea tulevansa hyväksytyksi, kun kumppani lyttää, arvostelee ja vähättelee päivästä toiseen?

Mikään ei koskaan riitä, kaikki minussa on hänen silmissään huonoa ja rumaa. Olen hänelle epäonnistuja, mistä hän muistuttaa minua jatkuvasti. Vaikka onnistuisin missä tahansa, en saa häneltä myönteistä palautetta. Jos tarvitsen häneltä tukea, saab häneltä lyttäystä ja mitätöintiä.

En uskalla lähteä tästä suhteesta, koska hän on ainoa ihminen joka on "huolinut minut". Olen ruma ja lihava, enkä uskalla jäädä yksin sillä tiedän sen olevan lopullista.

Kuulostaa siltä, että sinut on murskattu täysin. Pakene! Yksinäisyys ei voi olla tuollaista suhdetta pahempi kohtalo.

Pelkään, että yksin jäädessäni en saa perustaa perhettä. Taloudellinen balanssini romahtaa. Olen yksin kotona, kun pelottaa. En saa apua akuuttiin ongelmatilanteeseen tai kyytiä lentokentälle.

Kuulostaa varmaankin älyttömältä, mutta pelkään ja uskon etten pärjää yksin ilman häntä. Siitäkin huolimatta, että saan häneltä osakseni vain lyttäystä.

Eikä se auta asiaa, että kukaan ei kiinnitä minuun nykyisin mitään huomiota (vaikea ylipaino). Se lannistaa ja saa uskomaan entistä vahvemmin, etten kelpaa kenellekään.

Ainiin, ja olen 34v. Eli aikaa ei ole paljoa.

Millainenkohan se olisi teidän lapsille? Varmaan ihana isukki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä miten kokea tulevansa hyväksytyksi, kun kumppani lyttää, arvostelee ja vähättelee päivästä toiseen?

Mikään ei koskaan riitä, kaikki minussa on hänen silmissään huonoa ja rumaa. Olen hänelle epäonnistuja, mistä hän muistuttaa minua jatkuvasti. Vaikka onnistuisin missä tahansa, en saa häneltä myönteistä palautetta. Jos tarvitsen häneltä tukea, saab häneltä lyttäystä ja mitätöintiä.

En uskalla lähteä tästä suhteesta, koska hän on ainoa ihminen joka on "huolinut minut". Olen ruma ja lihava, enkä uskalla jäädä yksin sillä tiedän sen olevan lopullista.

Kuulostaa siltä, että sinut on murskattu täysin. Pakene! Yksinäisyys ei voi olla tuollaista suhdetta pahempi kohtalo.

Pelkään, että yksin jäädessäni en saa perustaa perhettä. Taloudellinen balanssini romahtaa. Olen yksin kotona, kun pelottaa. En saa apua akuuttiin ongelmatilanteeseen tai kyytiä lentokentälle.

Kuulostaa varmaankin älyttömältä, mutta pelkään ja uskon etten pärjää yksin ilman häntä. Siitäkin huolimatta, että saan häneltä osakseni vain lyttäystä.

Eikä se auta asiaa, että kukaan ei kiinnitä minuun nykyisin mitään huomiota (vaikea ylipaino). Se lannistaa ja saa uskomaan entistä vahvemmin, etten kelpaa kenellekään.

Ainiin, ja olen 34v. Eli aikaa ei ole paljoa.

Et voi tehdä lapsia tuollaiseen suhteeseen. Tuo ei ole hyvä kasvuympäristö.

Nostetaan vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on aina kokenut ettei riitä, niin hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka jopa vahvistavat tuota käsitystä itsestä. Olisihan aika hankalaa yhtäkkiä olla sellaisten ihmisten seurassa jotka kehuisivat avoimesti, sitähän vaan miettisi, että ”Ne valehtelee tai ei näe miten surkea olen!”. Niin että ehkä pitää liikkua kauemmas ylikriittisistä ihmisistä ja yrittää luottaa enemmän niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat aidoilta ja tuomitsemattomilta.

Tähän kun vielä itse pystyisi, niin jes.

Mulla on se, että mua on peloteltu sillä, että minä loukkaan toisia. Eli se ihminen (äiti), joka ei koskaan antanut minulle missään asiassa hyväksyntäänaä, eikä kannustusta, kritisoi minua kyllä joka käänteessä. Hän varoitteli ja syytti myös minua aina asioista, joissa minä voisin olla hyvin loukkaava toisia kohtaan. Kuvaava oli, että tietenkään kyseiset asiat eivät ikinä saaneet loukata minua, ja itseasiassa tajuttuani, että voin ajatella itsestäni eri tavalla kuin muutja olla silti oikeassa, tajuan, että tuskinpa muut minua kovin helposti loukkaavatkaan. Mutta siis takaisin siihen missä olin, eli uskotteluun siitä, että minä onnistun kyllä olemaan muille loukkaava JA silloin heillä on täysi oikeus olla minulle ilkeitä ilman syytöstä, on iskostettu syvälle päähäni. He saavat kostaa, koska minähän siinä mokasin. Se on asia, jonka kanssa itse joudun tekemään töitä, jos uskaltaisin ajatella joskus, että minusta pidetään ja että itseasiassa muutkin selviää hengissä siitä, että olen erilainen kuin he, ja saaan tehdä asioita, joilla voin loukata vaikka en halua. Minun on TODELLA vaikea uskoa, että kukaan antaisi sellaista koskaan anteeksi. Äitini mukaan heillä ei ole ikinä mitään syitä antaa anteeksi, vaan kuulemma minun on sitten muututtava.

Ja sitä en halua. Minä olen minä, ja jos en tarkoita pahaa, en halua, että sitä ei annettaisi anteeksi. Osaan pyytää anteeksi, mutta jos tilanteeseen sisältyy myös minun loukkaamistani, haluan, että sekin käsitellään.

Äitisi opetti ettei voi raivota ja olla ilkeä. Sinä et saanut yhtään ystävää. Ja nyt teet pahaa lapsillesi. Se ei ole ok

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on aina kokenut ettei riitä, niin hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka jopa vahvistavat tuota käsitystä itsestä. Olisihan aika hankalaa yhtäkkiä olla sellaisten ihmisten seurassa jotka kehuisivat avoimesti, sitähän vaan miettisi, että ”Ne valehtelee tai ei näe miten surkea olen!”. Niin että ehkä pitää liikkua kauemmas ylikriittisistä ihmisistä ja yrittää luottaa enemmän niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat aidoilta ja tuomitsemattomilta.

Tähän kun vielä itse pystyisi, niin jes.

Mulla on se, että mua on peloteltu sillä, että minä loukkaan toisia. Eli se ihminen (äiti), joka ei koskaan antanut minulle missään asiassa hyväksyntäänaä, eikä kannustusta, kritisoi minua kyllä joka käänteessä. Hän varoitteli ja syytti myös minua aina asioista, joissa minä voisin olla hyvin loukkaava toisia kohtaan. Kuvaava oli, että tietenkään kyseiset asiat eivät ikinä saaneet loukata minua, ja itseasiassa tajuttuani, että voin ajatella itsestäni eri tavalla kuin muutja olla silti oikeassa, tajuan, että tuskinpa muut minua kovin helposti loukkaavatkaan. Mutta siis takaisin siihen missä olin, eli uskotteluun siitä, että minä onnistun kyllä olemaan muille loukkaava JA silloin heillä on täysi oikeus olla minulle ilkeitä ilman syytöstä, on iskostettu syvälle päähäni. He saavat kostaa, koska minähän siinä mokasin. Se on asia, jonka kanssa itse joudun tekemään töitä, jos uskaltaisin ajatella joskus, että minusta pidetään ja että itseasiassa muutkin selviää hengissä siitä, että olen erilainen kuin he, ja saaan tehdä asioita, joilla voin loukata vaikka en halua. Minun on TODELLA vaikea uskoa, että kukaan antaisi sellaista koskaan anteeksi. Äitini mukaan heillä ei ole ikinä mitään syitä antaa anteeksi, vaan kuulemma minun on sitten muututtava.

Ja sitä en halua. Minä olen minä, ja jos en tarkoita pahaa, en halua, että sitä ei annettaisi anteeksi. Osaan pyytää anteeksi, mutta jos tilanteeseen sisältyy myös minun loukkaamistani, haluan, että sekin käsitellään.

Äitisi opetti ettei voi raivota ja olla ilkeä. Sinä et saanut yhtään ystävää. Ja nyt teet pahaa lapsillesi. Se ei ole ok

Tämä on nyt alkanut rönsyillä kauas alkuperäisestä aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on hyvä itsetunto, enkä koskaan koe ajatusta etten riittäisi tai että olisin arvoton. Olen itseni suurin fani ja rakastan kaikkea itsessäni, vaikka ulkopuolisen silmät voisivat löytää paljon puutteita ja vikoja minusta. Mutta tässä onkin pointti, että minä vähät välitän mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, pääasia että olen itse itselleni rehellinen ja seison omien valintojeni takana. 

Tämä kaikki on johtanut siihen, että olen hyvin vapaa ja ehkä jollain tapaa myös "saari". Koska en tarvitse hyväksyntää muilta ihmisiltä, olen sen vuoksi päätynyt elämään hyvin yksinäistä elämää. En elä muita ihmisiä varten, enkä tarvitse heiltä mitään vaan pärjään aina yksin. On vapaus mutta myös yksinäisyys, jota on vaikeaa enää muuttaa siinä vaiheessa kun muita ihmisiä ei osaa enää ottaa elämäänsä.

Kolikolla on aina puolensa.

Toki näinkin. Sekin kyllä karsii ihmisiä tuttavapiiristä hyvin tehokkaasti, kun aiemmin hyvin joustavaksi ja nöyräksi kasvatettu ihminen opettelee pitämään kiinni omista rajoistaan.

Mutta onko siitä haittaa? Jos ihmiset ovat kanssasi tekemisissä vain siksi, että olet heidän kynnysmattonsa, mitä menetät, jos he eivät enää pyyhi jalkojaan sinuun? 

Mä tein aikoinaan tuon radikaalin liikkeen ja toki siinä moni "ystävyys" jäi historiaan. Nyt mulla on perheen ja lähisuvun lisäksi vain kolme ihmistä, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä. Nämä kolme olen tavannut sen jälkeen, kun lakkasin olemasta kynnysmatto. Lisäksi on kavereita, mutta heihin pidän yhteyttä vain satunnaisesti tilanteen mukaan. Minusta tämä on perheelliselle varsin sopiva määrä ihmissuhteita, ei mulla ole suuremman tuttavapiiriin ylläpitämiseen aikaa eikä kiinnostustakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on hyvä itsetunto, enkä koskaan koe ajatusta etten riittäisi tai että olisin arvoton. Olen itseni suurin fani ja rakastan kaikkea itsessäni, vaikka ulkopuolisen silmät voisivat löytää paljon puutteita ja vikoja minusta. Mutta tässä onkin pointti, että minä vähät välitän mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, pääasia että olen itse itselleni rehellinen ja seison omien valintojeni takana. 

Tämä kaikki on johtanut siihen, että olen hyvin vapaa ja ehkä jollain tapaa myös "saari". Koska en tarvitse hyväksyntää muilta ihmisiltä, olen sen vuoksi päätynyt elämään hyvin yksinäistä elämää. En elä muita ihmisiä varten, enkä tarvitse heiltä mitään vaan pärjään aina yksin. On vapaus mutta myös yksinäisyys, jota on vaikeaa enää muuttaa siinä vaiheessa kun muita ihmisiä ei osaa enää ottaa elämäänsä.

Kolikolla on aina puolensa.

Toki näinkin. Sekin kyllä karsii ihmisiä tuttavapiiristä hyvin tehokkaasti, kun aiemmin hyvin joustavaksi ja nöyräksi kasvatettu ihminen opettelee pitämään kiinni omista rajoistaan.

Mutta onko siitä haittaa? Jos ihmiset ovat kanssasi tekemisissä vain siksi, että olet heidän kynnysmattonsa, mitä menetät, jos he eivät enää pyyhi jalkojaan sinuun? 

Mä tein aikoinaan tuon radikaalin liikkeen ja toki siinä moni "ystävyys" jäi historiaan. Nyt mulla on perheen ja lähisuvun lisäksi vain kolme ihmistä, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä. Nämä kolme olen tavannut sen jälkeen, kun lakkasin olemasta kynnysmatto. Lisäksi on kavereita, mutta heihin pidän yhteyttä vain satunnaisesti tilanteen mukaan. Minusta tämä on perheelliselle varsin sopiva määrä ihmissuhteita, ei mulla ole suuremman tuttavapiiriin ylläpitämiseen aikaa eikä kiinnostustakaan. 

On ollut kurja kokemus huomata, etteivät ne aiemmin omasta mielestä hyvät ja läheiset ystävyyssuhteet olekaan oikeasti olleet hyviä eikä läheisiä. Eivätkä tarkemmin ajatellen edes ystävyyssuhteita. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet epäedullisesti mielikuvaani ihmisistä. Luottamus ihmisiin on vähentynyt merkittävästi pettymysten myötä.

Jos on sinut itsensä kanssa ja tuntee vahvuutensa ja heikot kohtansa rehellisesti, niin se, että tykkääkö muut ihmiset vai ei, on samantekevää. Ensin tulee pitää omasta itsestään, sitten voi välittää muistakin.

Ei voi rakentaa itsetuntoa sen varaan mitä joku muu sanoo, ajattelee tai tekee.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kaipaavat hyväksyntää mutta, jos on huono itsetunto niin sitä hyväksyntää hakee liiaksi muilta, janoaa muiden huomiota ja hyväksyntää. Kadottaa itsensä ja elää ikään kuin muille. Tällöin negatiiviset kommentit voi ottaa hyvin vahvasti itseensä, kun kokee muilla olevan se parempi tietämys itsestä. Sitten taas kaikenlaiset kehut ja positiivinen huomio ovat hunajaa ja jatkossakin yrittää elää niin, että kehuja satelee. Eli elää toisten hyväksynnälle. 

Ensisijaisesti pitää vain elää niin, että hyväksyy itse itsensä ja omat valintansa. Onhan se helpommin sanottu kuin tehty. Mutta varmasti lähtee osittain itsetunnosta ja - luottamuksesta.  PItää yrittää elää sellaista elämää,  jossa miellyttää ensisijaisesti itseään. Tällöin muutkin ennen pitkää varmasti hyväksyvät, kun on itse varma. Jos on ollut koko elämänsä ns. muiden sätkynukke niin silloin varmaan liiaksikin jää jumiin siihen ettei hyväksytä ja alkaa muokata itseään ja omaa elämäänsä toiseen eli ns. väärään suuntaan. Jos ihmiset eivät millään hyväksy niin ehkä kannattaa myös tarkastaa lähipiiri uudestaan. 

Välillä hämmästyn, miten viisaita, ihania ihmisiä täällä AV:lla pyörii. En ole ap, mutta tämä viesti avasi silmäni täysin ja ymmärsin, mikä elämäni parisuhteissa on mennyt pieleen. Ei se, etten saa tarpeeksi kaipaamaani huomiota miehiltä vaan se, että minulla on huono itsetunto, jonka takia janoan sitä huomiota. Nyt pitää alkaa työstämään asiaa ja sitä, miten saisin itsetuntoni kohdilleen, jotta jatkossa parisuhde-elämäni olisi helpompaa. Kiitos sinulle, tämän viestin kirjoittaja!

Vierailija kirjoitti:

Jos on sinut itsensä kanssa ja tuntee vahvuutensa ja heikot kohtansa rehellisesti, niin se, että tykkääkö muut ihmiset vai ei, on samantekevää. Ensin tulee pitää omasta itsestään, sitten voi välittää muistakin.

Tuo on sellaisen ihmisen puhetta, jolla on hyvät taustat. Hyvä itsetunto ei kehity tyhjiössä. Ihminen voi olla rakastettu, vaikkei pitäisikään itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kaipaavat hyväksyntää mutta, jos on huono itsetunto niin sitä hyväksyntää hakee liiaksi muilta, janoaa muiden huomiota ja hyväksyntää. Kadottaa itsensä ja elää ikään kuin muille. Tällöin negatiiviset kommentit voi ottaa hyvin vahvasti itseensä, kun kokee muilla olevan se parempi tietämys itsestä. Sitten taas kaikenlaiset kehut ja positiivinen huomio ovat hunajaa ja jatkossakin yrittää elää niin, että kehuja satelee. Eli elää toisten hyväksynnälle. 

Ensisijaisesti pitää vain elää niin, että hyväksyy itse itsensä ja omat valintansa. Onhan se helpommin sanottu kuin tehty. Mutta varmasti lähtee osittain itsetunnosta ja - luottamuksesta.  PItää yrittää elää sellaista elämää,  jossa miellyttää ensisijaisesti itseään. Tällöin muutkin ennen pitkää varmasti hyväksyvät, kun on itse varma. Jos on ollut koko elämänsä ns. muiden sätkynukke niin silloin varmaan liiaksikin jää jumiin siihen ettei hyväksytä ja alkaa muokata itseään ja omaa elämäänsä toiseen eli ns. väärään suuntaan. Jos ihmiset eivät millään hyväksy niin ehkä kannattaa myös tarkastaa lähipiiri uudestaan. 

Välillä hämmästyn, miten viisaita, ihania ihmisiä täällä AV:lla pyörii. En ole ap, mutta tämä viesti avasi silmäni täysin ja ymmärsin, mikä elämäni parisuhteissa on mennyt pieleen. Ei se, etten saa tarpeeksi kaipaamaani huomiota miehiltä vaan se, että minulla on huono itsetunto, jonka takia janoan sitä huomiota. Nyt pitää alkaa työstämään asiaa ja sitä, miten saisin itsetuntoni kohdilleen, jotta jatkossa parisuhde-elämäni olisi helpompaa. Kiitos sinulle, tämän viestin kirjoittaja!

Tuo on hyvä oivallus, itse tajusin saman asian edellisen suhteen jälkeen. Tein tosi paljon miehen eteen, eron jälkeen tajusin etten tehnyt niitä hyviä asioita siksi, että rakastin miestä niin paljon, vaan saadakseni miehen rakastamaan minua enemmän. Eli se ei ollut lopulta ollenkaan pyyteetöntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kaipaavat hyväksyntää mutta, jos on huono itsetunto niin sitä hyväksyntää hakee liiaksi muilta, janoaa muiden huomiota ja hyväksyntää. Kadottaa itsensä ja elää ikään kuin muille. Tällöin negatiiviset kommentit voi ottaa hyvin vahvasti itseensä, kun kokee muilla olevan se parempi tietämys itsestä. Sitten taas kaikenlaiset kehut ja positiivinen huomio ovat hunajaa ja jatkossakin yrittää elää niin, että kehuja satelee. Eli elää toisten hyväksynnälle. 

Ensisijaisesti pitää vain elää niin, että hyväksyy itse itsensä ja omat valintansa. Onhan se helpommin sanottu kuin tehty. Mutta varmasti lähtee osittain itsetunnosta ja - luottamuksesta.  PItää yrittää elää sellaista elämää,  jossa miellyttää ensisijaisesti itseään. Tällöin muutkin ennen pitkää varmasti hyväksyvät, kun on itse varma. Jos on ollut koko elämänsä ns. muiden sätkynukke niin silloin varmaan liiaksikin jää jumiin siihen ettei hyväksytä ja alkaa muokata itseään ja omaa elämäänsä toiseen eli ns. väärään suuntaan. Jos ihmiset eivät millään hyväksy niin ehkä kannattaa myös tarkastaa lähipiiri uudestaan. 

Välillä hämmästyn, miten viisaita, ihania ihmisiä täällä AV:lla pyörii. En ole ap, mutta tämä viesti avasi silmäni täysin ja ymmärsin, mikä elämäni parisuhteissa on mennyt pieleen. Ei se, etten saa tarpeeksi kaipaamaani huomiota miehiltä vaan se, että minulla on huono itsetunto, jonka takia janoan sitä huomiota. Nyt pitää alkaa työstämään asiaa ja sitä, miten saisin itsetuntoni kohdilleen, jotta jatkossa parisuhde-elämäni olisi helpompaa. Kiitos sinulle, tämän viestin kirjoittaja!

Tuo on hyvä oivallus, itse tajusin saman asian edellisen suhteen jälkeen. Tein tosi paljon miehen eteen, eron jälkeen tajusin etten tehnyt niitä hyviä asioita siksi, että rakastin miestä niin paljon, vaan saadakseni miehen rakastamaan minua enemmän. Eli se ei ollut lopulta ollenkaan pyyteetöntä. 

Kuka ei rakkaussuhteessa kaipaisi rakkautta ja hyväksyntää suuria määriä? Ei sellaista ihmistä olekaan.