Miten voisi saavuttaa sellaisen tunteen, että on aidosti hyväksytty sellaisena kuin on?

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää ensin miettiä, mitkä sussa on ne ominaisuudet, joista nämä muut ihmiset eivät pidä. Sen jälkeen miettiä, miksi niistä ei pidetä. Ja sitten miettiä, onko asialle tarpeen tehdä jotain ja jos on, niin mitä. 

Hyvä ketju. Ensin ajattelin, ettei tää edellinen kommentti oikein liity tai osu aiheeseen. Mutta toisaalta aloin miettiä tuota omalle kohdalleni, ja tajusin että tää vain selkeyttää tavallaan ja vahvistaa sitä, että kyse ei ole jostain ominaisuudesta, jota muut ei hyväksy. Siksi on ihan turhaa korjata niitä ominaisuuksia. Ongelma on jossain syvemmällä. Ja sitä kautta voi tajuta, että se on omassa päässä eikä todellinen. Siinä mielessä hyvä kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

Ota etäisyyttä vanhempiisi. Voisi tehdä sinulle hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

Ota etäisyyttä vanhempiisi. Voisi tehdä sinulle hyvää.

Minä olen tehnyt noin! Se on helpottanut omaa oloa vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

Ota etäisyyttä vanhempiisi. Voisi tehdä sinulle hyvää.

Minäkin tein, mutta ei se auttanut eikä korjannut 18 vuoden aikana tulleita ongelmia, tarvitsin niihin terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

Ota etäisyyttä vanhempiisi. Voisi tehdä sinulle hyvää.

Minäkin tein, mutta ei se auttanut eikä korjannut 18 vuoden aikana tulleita ongelmia, tarvitsin niihin terapiaa.

Kiitos saaneesi terapiasta merkittävästi apua?

En lukenut kuin otsikon ja aloituksen, enkä tiedä onko tätä jo heitetty ketjuun, mutta mielestäni ap on kivikissaäiti. Tunnistan jo kirjoitustyylin.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kuin otsikon ja aloituksen, enkä tiedä onko tätä jo heitetty ketjuun, mutta mielestäni ap on kivikissaäiti. Tunnistan jo kirjoitustyylin.

En ole. Sen sijaan minulla on kyllä myös ongelmia mielenterveyden kanssa. Olen kuitenkin kokenut hyötyväni ammattiavusta. Pää pysyy ihan kohtalaisesti kasassa.

Mä aloitin terapian ja sain aluksi terapeutilta sitä hyväksyntää, kunhan oltiin rakennettu luottamusta tarpeeksi, jotta uskalsin paljastaa itsestäni niitä puolia, joiden olin ajatellut olevan kelpaamattomia. Sitten aloin vähitellen uskoutua arkielämässäni ihmisille, joiden ajattelin kaikkein todennäköisimmin hyväksyvän minut. Siinä tuli pettymyksiäkin, mutta onneksi oli sitten terapeutti, jonka kanssa ne voitiin käydä läpi. Tajusinkin hakeneeni usein hyväksyntää ja rakkautta ihmisiltä, joilta sitä vihoviimeisenä oli saatavilla, siis toistaneeni lapsuuden kuviota. Opin myös, että ihmiset voivat rakastaa toista vain siinä määrin kuin rakastavat itseään, ja että sitä puutteellista hyväksyntää voi saada yhdessä asiassa yhdeltä tyypiltä, toisessa toiselta jne.

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin terapian ja sain aluksi terapeutilta sitä hyväksyntää, kunhan oltiin rakennettu luottamusta tarpeeksi, jotta uskalsin paljastaa itsestäni niitä puolia, joiden olin ajatellut olevan kelpaamattomia. Sitten aloin vähitellen uskoutua arkielämässäni ihmisille, joiden ajattelin kaikkein todennäköisimmin hyväksyvän minut. Siinä tuli pettymyksiäkin, mutta onneksi oli sitten terapeutti, jonka kanssa ne voitiin käydä läpi. Tajusinkin hakeneeni usein hyväksyntää ja rakkautta ihmisiltä, joilta sitä vihoviimeisenä oli saatavilla, siis toistaneeni lapsuuden kuviota. Opin myös, että ihmiset voivat rakastaa toista vain siinä määrin kuin rakastavat itseään, ja että sitä puutteellista hyväksyntää voi saada yhdessä asiassa yhdeltä tyypiltä, toisessa toiselta jne.

Kuulostaa siltä, että olet päässyt hienosti eteenpäin ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

Ota etäisyyttä vanhempiisi. Voisi tehdä sinulle hyvää.

Minäkin tein, mutta ei se auttanut eikä korjannut 18 vuoden aikana tulleita ongelmia, tarvitsin niihin terapiaa.

Kiitos saaneesi terapiasta merkittävästi apua?

Kyllä, mutta olen käynyt vasta 2 vuotta, ihmiset minun taustallani / oireilla käyvät lukemani mukaan keskimäärin 7 tai 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää itse hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ja ottaa vastuu omasta itsestään.

Koen, että minun pitäisi olla parempi. Tunne ei poistu, vaikka miten yritän päässäni sitä käsitellä ja toistella, että vähempikin riittää.

Mulla oli aiemmin kans tää. Siis vielä viikko sitten. Kaikki äidin kommentit olivat todella riipivää kuunneltavaa, miksei se voi IKINÄ olla minuun tyytyväinen???? = Eli siis mä en ole hyvä.

Kunnes yks kaks vaan tajusin sen. En oikeasti ole IKINÄ ajatellut, että mä oon huono O ASTA MIELESTÄNI. Olen kyllä voimakkaasti peilannut omia mielipiteitäni siihen, mitä mieltä muut ovat minusta, tai yhtä hyvin siihen, mitä mä uskoin tai uskon muiden olevan minusta. Eli sikäli olen kyllä ajatellut, että en mä riitä.

Mutta vain, koska ajattelin, että muut on sitä mieltä. Tai "joku". (Vaikka loput ei ois).

Mutta löysin (varmaan kiitos hyvän terapiani) näiden kaikkien ajatusten takaa yks kaks sen, että oikeasti, rehellisesti, oonhan mä aina ollut ihan kunnon ihminen. Hyvä tytär, ja ihan kunnon ihminen. En huono. En se huono, jota minulle näytettiin. Joka minun osoitettiin olevan. En ole täydellinen, mutta itseasiassa en kaipaakaan olla. Haluaisin olla vain hyväksytty. No, sitä en ole, enkä koskaan tule olemaan äitini silmissä, mutta olen riittävä.

Se on tuore oivallus, ja sitä pitää nyt vaalia, kasvattaa, ravita ja tukea, niin toivon, että se jonain päivänä vie minut kohti unelmiani ja sellaista elämää, jota minusta minun olisi tyydyttävää, ja mieluiten jopa ihanaa elää!

Ja siis sanoin tosiaan: olen peilannut siihen, mitä uskon minusta ajatellun. Nyt joku voisi puuttua siihen, että aha, mutta ehkä se ei olekaan totta! Sinusta vain tuntuu siltä! Hänelle haluaisin sanoa, että aivan, se on sitä, miltä minusta tuntuu. Ja se on aivan yhtä tärkeää, kuin se, miten minusta itseasiassa ajatellaan. Jos joku ei kykene kertakaikkiaan saamaan minua tuntemaan, että hän arvostaa minua, niin vaikka vika olisi minussa, en näe meille yhteistä tulevaisuutta. Nimittäin tähän saakka se olen ollut minä, joka olen elänyt siinä vierellä kärsien. Tämä toinen on lopun elämäänsä vapaa koittamaan muuttaa tunteeni arvostukseeni liittyen. Yleensä en ole saanut ensimmäistäkään elettä siihen. Ainoastaan minulle on suututtu, ja nakeltu niskoja. Eli?

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kuin otsikon ja aloituksen, enkä tiedä onko tätä jo heitetty ketjuun, mutta mielestäni ap on kivikissaäiti. Tunnistan jo kirjoitustyylin.

Ei ole.

t.kristallikissa (kivikissaäiti)

Vierailija kirjoitti:

Kohtaamalla sellaisen jonkun ihanan ihmisen, jonka kanssa sinulla on hyvä olla, jonka seurassa saat olla myös väsynyt, rikkinäinen, haavoittunutkin. Sellainen, joka "kestää" sinut väsyneenäkin yms, saat olla oma itsesi, ei tarvitse feikata mitään, ei tarttee olla mikään ylireipas.

Mulla ei kyllä auttanut tääkään. Onnistuin vain raivoamaan ja repimään kyseistä ihmistä raivona siitä, että hänkään ei tajunnut, miten mua on kohdeltu. Onneksi hän ei hylännyt minua, mutta ei kyllä se tapaminen ja suhdekaan mua parantanut. Mutta se varmasti auttoi avun saamiseen.

Jos on aina kokenut ettei riitä, niin hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka jopa vahvistavat tuota käsitystä itsestä. Olisihan aika hankalaa yhtäkkiä olla sellaisten ihmisten seurassa jotka kehuisivat avoimesti, sitähän vaan miettisi, että ”Ne valehtelee tai ei näe miten surkea olen!”. Niin että ehkä pitää liikkua kauemmas ylikriittisistä ihmisistä ja yrittää luottaa enemmän niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat aidoilta ja tuomitsemattomilta.

Tähän kun vielä itse pystyisi, niin jes.

Vierailija kirjoitti:

Jos on aina kokenut ettei riitä, niin hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka jopa vahvistavat tuota käsitystä itsestä. Olisihan aika hankalaa yhtäkkiä olla sellaisten ihmisten seurassa jotka kehuisivat avoimesti, sitähän vaan miettisi, että ”Ne valehtelee tai ei näe miten surkea olen!”. Niin että ehkä pitää liikkua kauemmas ylikriittisistä ihmisistä ja yrittää luottaa enemmän niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat aidoilta ja tuomitsemattomilta.

Tähän kun vielä itse pystyisi, niin jes.

Tämä on niin totta! Tässä varmaan on minulle haastetta koko loppuelämän ajaksi. Onneksi nykyään olen kuitenkin jo hoksannut sen, että seuransa saa itse valita. Aiemmin koin vielä paljon enemmän olevani vastuussa ihmissuhteiden toimivuudesta. Nykyään ajattelen kyseessä olevan kahden kauppa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on aina kokenut ettei riitä, niin hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka jopa vahvistavat tuota käsitystä itsestä. Olisihan aika hankalaa yhtäkkiä olla sellaisten ihmisten seurassa jotka kehuisivat avoimesti, sitähän vaan miettisi, että ”Ne valehtelee tai ei näe miten surkea olen!”. Niin että ehkä pitää liikkua kauemmas ylikriittisistä ihmisistä ja yrittää luottaa enemmän niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat aidoilta ja tuomitsemattomilta.

Tähän kun vielä itse pystyisi, niin jes.

Mulla on se, että mua on peloteltu sillä, että minä loukkaan toisia. Eli se ihminen (äiti), joka ei koskaan antanut minulle missään asiassa hyväksyntäänaä, eikä kannustusta, kritisoi minua kyllä joka käänteessä. Hän varoitteli ja syytti myös minua aina asioista, joissa minä voisin olla hyvin loukkaava toisia kohtaan. Kuvaava oli, että tietenkään kyseiset asiat eivät ikinä saaneet loukata minua, ja itseasiassa tajuttuani, että voin ajatella itsestäni eri tavalla kuin muutja olla silti oikeassa, tajuan, että tuskinpa muut minua kovin helposti loukkaavatkaan. Mutta siis takaisin siihen missä olin, eli uskotteluun siitä, että minä onnistun kyllä olemaan muille loukkaava JA silloin heillä on täysi oikeus olla minulle ilkeitä ilman syytöstä, on iskostettu syvälle päähäni. He saavat kostaa, koska minähän siinä mokasin. Se on asia, jonka kanssa itse joudun tekemään töitä, jos uskaltaisin ajatella joskus, että minusta pidetään ja että itseasiassa muutkin selviää hengissä siitä, että olen erilainen kuin he, ja saaan tehdä asioita, joilla voin loukata vaikka en halua. Minun on TODELLA vaikea uskoa, että kukaan antaisi sellaista koskaan anteeksi. Äitini mukaan heillä ei ole ikinä mitään syitä antaa anteeksi, vaan kuulemma minun on sitten muututtava.

Ja sitä en halua. Minä olen minä, ja jos en tarkoita pahaa, en halua, että sitä ei annettaisi anteeksi. Osaan pyytää anteeksi, mutta jos tilanteeseen sisältyy myös minun loukkaamistani, haluan, että sekin käsitellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

En ymmärrä miksi sinun pitäisi sellainen tunne saavuttaa. Sehän olisi nimittäin feikkiä, oikeasti kukaan ei hyväksy toisia sellaisina kuin he ovat. Opettele ajattelemaan, että sinä riität itse itsellesi. Vain sinä voit hyväksyä sinut. Muitten kanssa riittää, kun ei tule kovin pahoja ongelmia. Sitä varten vaan pitää yleensä pitää suunsa kiinni omista asioistaan. Jos avautuu tekemisistään ja ajatuksistaan, tulee väistämättä paskaa niskaan.

Jaa'a. Yleensä sillon, kun oikeasti hyväksyy itsensä sellaisena, kun on, niin ymmärrys laajenee myös toisiinkin ihmisiin; he ovat mitä ovat ja käyttäyvät miten käyttäytyvät johtuen syystä x ja y, jolloin heidätkin on helppo hyväksyä sellaisina kuin ovat.

Hah, riippuu vaan kelle puhuu asioistaan ja tekemisistään.

Sanahelinää. Ei ymmärrys siitä, miksi toiset käyttäytyvät jotenkin yhtään "auta" hyväksymään. Jos on itse toista mieltä. Tehdäänpäs testi: minun mielestäni käsien peseminen on turhaa paskaa, joten en koskaan pese niitä. Työpaikalla valutan vähän hanaa teeskennelläkseni. Inhoan kaikenlaista terveyden ja turvallisuuden tavoittelua. Minusta väkivalta on monesti käypä ratkaisu asioihin. Olen nainen. Hyväksytkö minut sellaisena kuin olen? Eikä ole trolli, et vaan tiedä millainen olen, vaikka sattuisit olemaan työkaverini. Koska ei ole järkeä kertoa. Kukaan ei hyväksy kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi aikuistena päästä ihmissuhteissa päästä kiinni tällaiseen tunteeseen, kun lapsena vanhemmilta saatu hyväksyntä on aina ollut vain ehdollista ja suorituksiin sidottua?

En ymmärrä miksi sinun pitäisi sellainen tunne saavuttaa. Sehän olisi nimittäin feikkiä, oikeasti kukaan ei hyväksy toisia sellaisina kuin he ovat. Opettele ajattelemaan, että sinä riität itse itsellesi. Vain sinä voit hyväksyä sinut. Muitten kanssa riittää, kun ei tule kovin pahoja ongelmia. Sitä varten vaan pitää yleensä pitää suunsa kiinni omista asioistaan. Jos avautuu tekemisistään ja ajatuksistaan, tulee väistämättä paskaa niskaan.

Jaa'a. Yleensä sillon, kun oikeasti hyväksyy itsensä sellaisena, kun on, niin ymmärrys laajenee myös toisiinkin ihmisiin; he ovat mitä ovat ja käyttäyvät miten käyttäytyvät johtuen syystä x ja y, jolloin heidätkin on helppo hyväksyä sellaisina kuin ovat.

Hah, riippuu vaan kelle puhuu asioistaan ja tekemisistään.

Sanahelinää. Ei ymmärrys siitä, miksi toiset käyttäytyvät jotenkin yhtään "auta" hyväksymään. Jos on itse toista mieltä. Tehdäänpäs testi: minun mielestäni käsien peseminen on turhaa paskaa, joten en koskaan pese niitä. Työpaikalla valutan vähän hanaa teeskennelläkseni. Inhoan kaikenlaista terveyden ja turvallisuuden tavoittelua. Minusta väkivalta on monesti käypä ratkaisu asioihin. Olen nainen. Hyväksytkö minut sellaisena kuin olen? Eikä ole trolli, et vaan tiedä millainen olen, vaikka sattuisit olemaan työkaverini. Koska ei ole järkeä kertoa. Kukaan ei hyväksy kuitenkaan.

Mäkään en pese töissäkään käsiäni, enkä monestikaan valuttele edes vettä siksi. Väkivaltaa en pidä hyvänä ratkaisuna, mutta hyväksyn sitä käytetyn joissain tilanteissa. (Vaikkapa lapsen tappaneen pahoinpitely vankilassa). No, ohis. Vaikka voisiko joku käsienpesuhysteerikko kuitenkin hyväksyä sellaisen, että joku ei pese käsiä, jos ymmärtäisi miksi ei pese? Eli siksi ei, kun siitä ei seuraa mitään eroa minkään kanssa, kun jos pesee. Sairastuvuuteen eikä mihinkään. Sairauksia sillä kai halutaan estää? Tietty pesen silloin, jos sormet/käsi osuu muuhun kuin paperiin. Mutta niin käy aika harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on aina kokenut ettei riitä, niin hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka jopa vahvistavat tuota käsitystä itsestä. Olisihan aika hankalaa yhtäkkiä olla sellaisten ihmisten seurassa jotka kehuisivat avoimesti, sitähän vaan miettisi, että ”Ne valehtelee tai ei näe miten surkea olen!”. Niin että ehkä pitää liikkua kauemmas ylikriittisistä ihmisistä ja yrittää luottaa enemmän niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat aidoilta ja tuomitsemattomilta.

Tähän kun vielä itse pystyisi, niin jes.

Mulla on se, että mua on peloteltu sillä, että minä loukkaan toisia. Eli se ihminen (äiti), joka ei koskaan antanut minulle missään asiassa hyväksyntäänaä, eikä kannustusta, kritisoi minua kyllä joka käänteessä. Hän varoitteli ja syytti myös minua aina asioista, joissa minä voisin olla hyvin loukkaava toisia kohtaan. Kuvaava oli, että tietenkään kyseiset asiat eivät ikinä saaneet loukata minua, ja itseasiassa tajuttuani, että voin ajatella itsestäni eri tavalla kuin muutja olla silti oikeassa, tajuan, että tuskinpa muut minua kovin helposti loukkaavatkaan. Mutta siis takaisin siihen missä olin, eli uskotteluun siitä, että minä onnistun kyllä olemaan muille loukkaava JA silloin heillä on täysi oikeus olla minulle ilkeitä ilman syytöstä, on iskostettu syvälle päähäni. He saavat kostaa, koska minähän siinä mokasin. Se on asia, jonka kanssa itse joudun tekemään töitä, jos uskaltaisin ajatella joskus, että minusta pidetään ja että itseasiassa muutkin selviää hengissä siitä, että olen erilainen kuin he, ja saaan tehdä asioita, joilla voin loukata vaikka en halua. Minun on TODELLA vaikea uskoa, että kukaan antaisi sellaista koskaan anteeksi. Äitini mukaan heillä ei ole ikinä mitään syitä antaa anteeksi, vaan kuulemma minun on sitten muututtava.

Ja sitä en halua. Minä olen minä, ja jos en tarkoita pahaa, en halua, että sitä ei annettaisi anteeksi. Osaan pyytää anteeksi, mutta jos tilanteeseen sisältyy myös minun loukkaamistani, haluan, että sekin käsitellään.

Kuulostaa ihan omalta lapsuudeltani ja nuoruudeltani! ”Voi kauhea kun silleen sanoit, mitähän se ajatteli, varmaan loukkaantui, voisit vähän miettiä!” jne. Aina kaikki hävetti ja hävetti vaan! Sua on kohdeltu väärin. Hyvä, että olet laittanut rajat sille miten sua saa kohdella. Jos joku ei kestä niitä rajoja, niin ilmeisesti heidän rajansa menevät jossakin muualla, ja se on heidän asiansa. Ja jos loukkaat jotakuta vahingossa etkä saa anteeksi, niin sama juttu. Jotkut ihmiset ovat pitkävihaisia eivätkä anna toista tilaisuutta. Itselläni on ollut sellainen ongelma, että kun nurkkaan ajettuna sanon jotakin mikä loukkaa jotakuta toista, niin sitten päädynkin olemaan itse se, joka on pahoillaan, koska pelkään menettäväni toisen hyväksynnän. Mutta kaikilla on oikeus tuntea, pitäisi muistaa se. Ja lopettaa sellainen hyväksynnänhaku.

Entä miten kokea tulevansa hyväksytyksi, kun kumppani lyttää, arvostelee ja vähättelee päivästä toiseen?

Mikään ei koskaan riitä, kaikki minussa on hänen silmissään huonoa ja rumaa. Olen hänelle epäonnistuja, mistä hän muistuttaa minua jatkuvasti. Vaikka onnistuisin missä tahansa, en saa häneltä myönteistä palautetta. Jos tarvitsen häneltä tukea, saab häneltä lyttäystä ja mitätöintiä.

En uskalla lähteä tästä suhteesta, koska hän on ainoa ihminen joka on "huolinut minut". Olen ruma ja lihava, enkä uskalla jäädä yksin sillä tiedän sen olevan lopullista.