Mikä tuntemassasi yksinäisessä on vikana?

Ei mitään vikaa! Ihan mahtava ja huumorintajuinen tyyppi. Jostain syystä vaan äärettömän heikko itsetunto eikä itse ymmärrä/ usko miten hyvä tyyppi on. Oikeesti saisi helposti kavereita ja naisseuraa varsinkin kun on vielä tosi hyvän näköinen nuori mies kyseessä. Työn kautta tunnen/ tiedän hänet. Hetkittäin kahdenkeskisissä keskusteluissa paljastuu todellinen luonne ja siitä olenkin huomannut miten älykäs, mukava ja hauska hän oikeasti on. Jos porukkaa on paikalla enemmän hän vetäytyy syrjään tai lähtee pois. Tosi sääli, hänellä olisi niin paljon annettavaa ihmissuhteissa.

Itse olen yksinäinen, mutta en sitä ikinä ole kenellekään kertonut. En näe, että se olisi millään muotoa muiden ihmisten asia. Olen muutenkin suht pessimisti luonteeltani, niin eipä monet ihmiset taida edes seurassani viihtyä.

Vierailija kirjoitti:

Aika yleinen yksinäisten vika tuntuisi olevan liiallinen innokkuus, jos joku on heille ystävällinen ja kaveria. Yksinäinen innostuu tästä liikaa ja alkaa ahdistavaan tyyliin ängetä toisen elämään. Sitten tuloksena on loittoneminen ja yksinäinen ihmettelee että mikä hänessä on vikana kun kukaan ei tykkää.

Miten tässä pitäisi toimia? 

- sosiaalisesti tumpelo

Vierailija kirjoitti:

Olen monen makuun liian intensiivinen ja "tosikkomainen" ja kyllästyn helposti ns. arkisista aiheista puhumiseen. Sosiaaliset taitoni ovat sinällään hyvät, esimerkiksi työtehtävissä, mutta en osaa esittää kovin pitkään kiinnostunutta, jos en koe toisen puheita mielenkiintoisina. Tästä syystä välttelen esim. työpaikalla kahdenkeskisiä kahvipöytäkeskusteluja tiettyjen ihmisten kanssa, jotta ikäviä ja kiusallisia tilanteita ei sattuisi.

En myöskään pidä naisille tyypillisestä bestismeiningistä enkä siitä, kuinka monille heistä se ystävä on jokin oma projekti eikä ihminen, jonka kanssa on mukava olla ja viettää aikaa. En ota vastaan enää yhtä ainoaa ei-pyydettyä neuvoa, alituista persoonani analysointia (josta en aina edes tunnista itseäni) pukeutumisen ja kampauksen arvostelua, jauhamista siitä, kuinka minun tulisi jo viimeinkin löytää elämääni mies. Olen suututtanut aika monta ex-ystävää, kun olen lopulta kyllästynyt siihen päsmäröintiin ja nykyään en juuri edes halua tutustua syvällisemmin muihin naisiin. Ei sillä, että olisin mikään "mä oon aina tullu paremmin toimeen miesten kanssa!" -tyyppikään, eivät miehet ole yleisesti ottaen sen jalompia tai mielenkiintoisempia.

Pidän elämässä kaikista eniten eläimistä ja tavoitteenani on, että wanhana rouvana elelen mökissäni hullun eläinmummon elämää :D Siihen kuvioon ei kovin hyvin ihmisseura edes mahtuisi.

On muuten oudon vapauttavaa ruotia omia huonoja puolia näin estottomasti :D Pitää varmaan harrastaa tällaista useamminkin...

Hahaha, aavistus tuttua tuossa. Minua väsyttää se, että taatusti jos päästäisiin taas jonkun ystävystymään lopputulos olisi se, että minä ymmärrän toinen ei. Siis en saisi vastavuoroisesti samaa. Pienen etäisyyden pidän nykyään vaikka ihmisistä löydän ne jotka lähinnä ovat mieleeni.

Huumorintajuton, pessimisti. Vertaa itseään muihin, ei aina ole tilannetajua.

Up

Valittavat ja tunkevat väkisin mukaan. En ymmärrä miksi oitää tunkea kun yhtä hyvin voivat pysyä poissakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika yleinen yksinäisten vika tuntuisi olevan liiallinen innokkuus, jos joku on heille ystävällinen ja kaveria. Yksinäinen innostuu tästä liikaa ja alkaa ahdistavaan tyyliin ängetä toisen elämään. Sitten tuloksena on loittoneminen ja yksinäinen ihmettelee että mikä hänessä on vikana kun kukaan ei tykkää.

Miten tässä pitäisi toimia? 

- sosiaalisesti tumpelo

Tämä on mulla varmaan osa ongelmaa. Vaikea löytää sopivaa leveliä kanssakäymiseen. Jos et pyydä ulos tai laita viestiä kovin usein, et ole hyvä/aktiivinen ystävä. Jos laitat usein (vaikka ilman mitään toimenpiteitä tai aikaa vaativia tarkoituksia) olet tungetteleva. Onneksi kuitenkin joku tiivis ja aito ystävyyssuhde löytynyt. Sellainen, josta ei tarvii pitää mitään ihme exceliä, kuka nyt soitti kenellekin. 

Rahaa ei ole niin paljon kuin muilla samanikäisillä työkavereilla tai viitekehyksessä. Ei ole varaa matkustaa ulkomaille monta kertaa vuodessa, hankkia kallista autoa ja omakotitaloa puutarhoineen. Pidän aineettomista arvoista ja kulttuurielämyksistä. En ole facebookissa. Koska sosiaalinen statukseni on niin paljon alempi, en yritä edes olla muiden kuin oman perheen kesken. Nykyään täytyy olla fasadit kunnossa ja siihen leikkiin en lähde, kun en pysty. Onneksi on lapsi ja  häneen satsaan mielelläni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäkö ja outo käytös.

Synnynnäisesti ruma vai ilman tyylitajua pukeutua tilanteen mukaan? Millaista outo käytös on?

Ei niinkään ruma. Näyttää vain siltä ettei hän ”kuulu laumaan”. Outo käytös tarkoittaa ehkä ennemminkin erilaista käytöstä. Ei siinä paperilla ole vikaa.

Tiedän kyllä todella erikoisia ihmisiä, joilla on silti seuraa. Ainakin erikoiset voivat ystävystyä toisten erikoisten kanssa. Vika on siis jossain muualla, onko erikoinen käytös esim. pelottavaa ja häiritsevää, tai onko hän itse syrjäänvetäytyvä?

Ei halua että häiritään kun haluaa olla rauhassa. Viihtyy yksin ja tapaa muita kun siltä tuntuu. Äärimmäinen itsekkyys. Erakkoluonne. Minä :D

En tunne itseni lisäksi yhtään yksinäistä ihmistä. Kaikilla tuntemillani on kavereita vaikka muille jakaa ja siihen päälle vielä puoliso. Minä olen ollut 14 vuotta täysin yksin; ei miestä, ei kavereita, ei ystäviä. Äitiäni näen noin 2-3 kk välein, isääni ehkä kerran kuussa, veljeäni pari kertaa vuodessa. Muuten olen aina yksin. Miksi? En koskaan ollut suosittu lapsena/nuorena, viihdyin paljon yksin. Koulussa oli sen verran kavereita että yksin ei tarvinut olla koskaan mutta koulun jälkeen ja viikonloppuisin olin yleensä yksin (omasta tahdosta). Amiksessa en enää tutustunut ihmisiin ja vietin nuo kolme vuotta täysin yksin. Sitten aloitin työelämässä josta en myöskään enää saanut kavereita. Nykyään en enää edes osaa kaivata seuraa, siitä on niin kauan kun on kavereita ollut, en edes muista millaista se on enkä enää edes jaksaisi ylläpitää kaverisuhteita. Olen 100 % introvertti ja viihdyn yksin, en kaipaa ihmisiä elämääni.

Yksi on pudonnut talousmielessä liikaa alaspäin. Eli vanhat tutut jatkavat kalliita asioita ja tämä tuttava ei voi.

On aloittanut uusia harrastuksia, mutta meneehän siinä aikaa ennen suhteiden syvenemistä ystävyydeksi.

Toisessa on psyykkistä ongelmaa, en pysty sanomaan mitä. Mutta tämä ihminen ripustautuu ja saattaa raivota, jos ei hänelle ole vastannut puhelimeen. Eli on arka ja kokenut kovia ja jotenkin rikkinäisyyttään saa normaalin ihmisen ensin kokemaan empatiaa mutta sitten ottamaan etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Ap laittaa omat. Väritön, "tylsä" ihminen. Lisäksi ylikriittinen omia ja muiden tekemisiä kohtaan, vähän sellainen latistaja. Kuitenkin etsii seuraa juuri eloisista ja luovista tunneihmisistä, jotka eivät latistajaa jaksa. Samanlainen väritön tyyppi ei kelpaa.

Mutta oletteko tulleet ajatelleeksi, miksi hän tai ylipäätään joku vastaava ihminen on tällainen? Huonot kokemukset ihmisistä vain muokkaavat väkisinkin luonnetta kyyniseksi ja varautuneeksi, joka sitten näyttäytyy usein vähän epämiellyttävänä luonteena.

Ei kukaan synny latistajaksi. Näistä(kin) asioista olisi ihan hyvä puhua, että tunnistaako hän käyttäytyvänsä latistavasti ja miten siitä voisi oppia eroon.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyttä tai kaverittomuutta valittava työkaveri puhuu tauotta omia arkisia asioitaan, ei kuuntele tai kysy koskaan toisten kuulumisia. Aina on joku katastrofi meneillään. Puheliaisuus ei tosiaankaan ole tae hyvistä sosiaalisista taidoista.

Itse olen yksinäinen enkä välttämättä osaa kaikkia sosiaalisia taitoja mitä normaalit ihmiset osaavat. En esim. ole koskaan oppinut kysymään muiden ihmisten nimiä, vaan rupean heti juttelemaan niitä näitä. Ja se, että ei ole säännöllistä juttukaveria, tekee sen, että sitten kun jonkun kanssa pääsee juttusille, sitten ne padot aukeavat helposti ja juttua vaan tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Tuossa on tullutkin jo hyviä syitä. Muutaman yksinäisen tiedän aika lähipiiristä ja heillä on hyvät hetkensä, mutta enemmän on niitä huonoja hetkiä, jolloin ko. ihminen on ihan erilainen. Silloin hänestä tulee itsesäälissä rypevä, suorastaan vihamielinen ja katkera. Toinen naisista on myös huonompina hetkinään täydellinen tuppisuu. Ja kun toisen kanssa ei voi puhua kuin silloin tällöin, niin ei sellaista kukaan jaksa. Jos nämä naiset haluaisivat muuttua, niin olisin muutoksessa mielellään apuna, mutta heidän mielestään heissä ei ole mitään vikaa, vain kaikissa muissa on, ja iso vika onkin.

Toisella naisista on kaksi kissaa ja niiden kissojen kanssa hän sitten on muuta maailmaa vastaan huonoina päivinä.

Parantuminen lähtee siitä kun myöntää, että inä olen yksinäinen ja haluan purkautua siitä jollekulle. Se vain vaatii usein todella luotettavan ihmisen, jonka löytäminen ei aina ole ihan niin yksinkertaista. Toivottavasti he saavat elämäänsä edes vähän paremmalle tolalle.

Vierailija kirjoitti:

Aika yleinen yksinäisten vika tuntuisi olevan liiallinen innokkuus, jos joku on heille ystävällinen ja kaveria. Yksinäinen innostuu tästä liikaa ja alkaa ahdistavaan tyyliin ängetä toisen elämään. Sitten tuloksena on loittoneminen ja yksinäinen ihmettelee että mikä hänessä on vikana kun kukaan ei tykkää.

Ihan vaan ajatuksenruokana sinulle ja muille ihmettelijöille, että moni yksinäinen vasta opettelee sattuneesta syystä sosiaalisia aakkosia. Ette voi olettaa, että yksinäinen jotenkin maagisesti osaisi heti toimia oikein. Sosiaalisilla ihmisillä on joskus empatia hukassa tällaisissa tilanteissa, kun he itse ovat aina osanneet toimia oikein eivätkä vain pysty ymmärtämään sitä, miltä tuntuu kun ei vain osaa sosiaalisoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika yleinen yksinäisten vika tuntuisi olevan liiallinen innokkuus, jos joku on heille ystävällinen ja kaveria. Yksinäinen innostuu tästä liikaa ja alkaa ahdistavaan tyyliin ängetä toisen elämään. Sitten tuloksena on loittoneminen ja yksinäinen ihmettelee että mikä hänessä on vikana kun kukaan ei tykkää.

Miten tässä pitäisi toimia? 

- sosiaalisesti tumpelo

Tämä on mulla varmaan osa ongelmaa. Vaikea löytää sopivaa leveliä kanssakäymiseen. Jos et pyydä ulos tai laita viestiä kovin usein, et ole hyvä/aktiivinen ystävä. Jos laitat usein (vaikka ilman mitään toimenpiteitä tai aikaa vaativia tarkoituksia) olet tungetteleva. Onneksi kuitenkin joku tiivis ja aito ystävyyssuhde löytynyt. Sellainen, josta ei tarvii pitää mitään ihme exceliä, kuka nyt soitti kenellekin. 

Tämä on kyllä totta, että on vaikeaa löytää tasapainoa siinä, millaista on "sopivan usein" tapahtuva yhteydenpito. Yksinäisille on sitä paitsi tolkutettu aatamin ajoista lähtien, että "pitää olla itse aktiivinen" ja "ole kiinnostunut muiden elämästä" niin helposti sosiaalisesti kokemattomammalla voi lipsahtaa kanssakäyminen liian tiiviiksi. Mielestäni minkä tahansa ystävyyden alussa molempien olisi hyvä jutella siitä, kuinka usein pystyvät/jaksavat pitää yhteyttä, koska ihan ns. normisosiaalisillakin on eroja siinä, kuinka tiivistä yhteydenpitoa kaipaavat. Säästyttäisiin paljolta ahdistukselta ja väärinymmärryksiltä, jos ei automaattisesti oletettaisi, että "pitää sen nyt vaan tietää, mikä on hyvä määrä yhteydenpitoa".

Up

Kukaan tuttu ei ole koskaan kertonut mulle olevansa yksinäinen.