Lue keskustelun säännöt.
Miksi mun äiti on tälläinen? S. 1953 isoa apua tarvitaan
14.05.2018 |
Ahkera, aktiivinen ihminen.
Ei kuuntele mitään.
Lapsena luki päiväkirjat, petti luottamuksen aina. Penkoi huonettani.
Murrosiässä huusi kavereilleni tai minulle heidän edessään. Sanoi että saapas nähdä onko minusta mihinkään, että minkälaisen kodin ja elämän saan.
Ivasi ja haukkui minua aina.
Lapsena ja nuorena ei käyty koskaan yhdessä ostoksilla tai tekemässä mitään naisten juttuja, koska tunsin että hän vihasi minua. Pakenin kavereiden luo ja harrastuksen maailmaan.
Haukkui isääni ja riiteli hänen kanssaan koko ajan. Erosivat.
Seurusteli erinäisten äijien kanssa. Viettää kaikki juhlapyhät uuden miesystävänsä kanssa eikä koskaa meidän kanssa.
Ei ole koskaan käynyt luonani 20 vuoden aikana missä onkaan asuttu.
On yhteydessä tekstiviestein, näennäisen hyvät välit. Pari kertaa vuodessa pyytää meitä käymään.
Ei ole äidillinen, ei ole ystävä, vaikuttaa ihan mielenterveyspotilaalta.
Voitko suositella Espoosta/ Helsingistä hyvää luotettavaa terapeuttia, jonka kanssa tälläistä lähtisi purkamaan?
Kommentit (108)
Lue se "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketju! Ihan eeppinen. Ehkä joku jo ehdottikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lue se "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketju! Ihan eeppinen. Ehkä joku jo ehdottikin.
Sen ketjun luettuaan miettii, miksi ihmeessä asiaa ei ole enemmän avattu julkisesti. Kuitenkin monet käyvät terapiassa kotivammojen takia.
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.
Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Tyypillistä tuon ikäluokan käytöstä. Isot perheet ja lähdetään vieraalle töihin heti koulusta päästyä ja otetaan ensimmäinen mies joka vastaan tulee ja tehdään se lapsi tai kaksi. Millä eväillä he olisivat empaattisia ja hyviä kasvattajia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue se "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketju! Ihan eeppinen. Ehkä joku jo ehdottikin.
Sen ketjun luettuaan miettii, miksi ihmeessä asiaa ei ole enemmän avattu julkisesti. Kuitenkin monet käyvät terapiassa kotivammojen takia.
Riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Lapsen asema on 100v valtavasti muuttunut ja kyllä jo 70-luvulla lapsen asema oli jo melko hyvä - oli päiväkoti toimintaa, peruskoulu, terveyspalvelut, terapiaa saatavilla ja merkittävin muutos oli vammaisten ja erityislasten asemassa.
Lapsi oli jo "ihminen" ja myös ihmisoikeudet, toisin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, puhumattakaa 1900-luvusta, jolloin lapsia huutokaupattiin, käytettiin työvoimana, sodassa jne. Ja yhteiskunnan ulkopuolelle riitti, jos lapsi syntyi avioliiton ulkopuolella.
Juurihan paljastui Irlannissa joukkohauta, josta löytyi vauvoja ja nuoria naisia, jotka olivat synnyttäneet vauvansa avioliiton ulkopuolella ja tämä oli 80-luvulla.
Samassa suhteessa kun naisen asema on muuttunut, samalla on myös lapsen. Nykyisen lapsen oikeudet ja hyvinvointi on aivan toinen kuin vaikka 50-100v sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksianto ei suinkaan ole tarpeellista, vaan terapia/muu apu.
Vierailija kirjoitti:
Nämä naiset ovat jämähtäneet teini-ikään.
Keitä teitä on siellä? Sinä ja sun vieressä istuu Sirpa? Vai onko tuo Teija? Siinä sun vasemmalla puolella. Pikkuisen suttuinen kuva. Mene lähemmäs sitä kameraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Selittäisitkö, mitä ne sotatraumat ovat jotka sinun mukaasi jatkuvat sukupolvilta toisille äideille? Miten esimerkiksi 80-90-luvulla syntynyt äiti, joka on ap:n äidin kaltainen kärsii sotatraumoista?? Minun nähdäkseni sodassa olleet pitivät perhesidonnaisuutta, välittivät läheisistään ja myös kunnioittivat heitä. Sen jälkeisellä sukupolvella 40-50-luvulla syntyneiden aikuisuudessa vallitsi omaisuuden tavoittelu, ahneus, individualismi jota myöden lapsetkin jätettiin kasvamaan yhteiskunnan harteille.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos siltä tuntuu. Anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä, ellei toinen ymmärrä tekojaan. Sanahelinällä voi olla pahemmat seuraukset jatkuvuuden kannalta. Elämä jatkuu silti ja eteenpäin pääsee käsittelemällä menneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Tyypillistä tuon ikäluokan käytöstä. Isot perheet ja lähdetään vieraalle töihin heti koulusta päästyä ja otetaan ensimmäinen mies joka vastaan tulee ja tehdään se lapsi tai kaksi. Millä eväillä he olisivat empaattisia ja hyviä kasvattajia?
Hyvä, minäkään en ole empaattinen tai hyvä kasvattaja koska en ole saanut eväitä siihen, enkä nytkään saa tarpeeksi apua, joten on ok kiusata lapsiani, vaikka ne kuinka poraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue se "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketju! Ihan eeppinen. Ehkä joku jo ehdottikin.
Sen ketjun luettuaan miettii, miksi ihmeessä asiaa ei ole enemmän avattu julkisesti. Kuitenkin monet käyvät terapiassa kotivammojen takia.
Riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Lapsen asema on 100v valtavasti muuttunut ja kyllä jo 70-luvulla lapsen asema oli jo melko hyvä - oli päiväkoti toimintaa, peruskoulu, terveyspalvelut, terapiaa saatavilla ja merkittävin muutos oli vammaisten ja erityislasten asemassa.
Lapsi oli jo "ihminen" ja myös ihmisoikeudet, toisin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, puhumattakaa 1900-luvusta, jolloin lapsia huutokaupattiin, käytettiin työvoimana, sodassa jne. Ja yhteiskunnan ulkopuolelle riitti, jos lapsi syntyi avioliiton ulkopuolella.Juurihan paljastui Irlannissa joukkohauta, josta löytyi vauvoja ja nuoria naisia, jotka olivat synnyttäneet vauvansa avioliiton ulkopuolella ja tämä oli 80-luvulla.
Samassa suhteessa kun naisen asema on muuttunut, samalla on myös lapsen. Nykyisen lapsen oikeudet ja hyvinvointi on aivan toinen kuin vaikka 50-100v sitten.
Että mistäkö näkökulmasta, tietenkin näiden aikuisten lasten näkökulmasta. 70-luvulla syntyneiden ketju -on ihan tätä päivää. Ei siihen liity Irlannin joukkohaudat, kuninkaalliset tai mitä oli sata vuotta sitten. Voihan tietysti asiaa johdatella vaikka mihin, jotta ei tarvitsisi käsitellä ongelmaa, kuten tietyt äidit tekevät.
Vierailija kirjoitti:
Lue se "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketju! Ihan eeppinen. Ehkä joku jo ehdottikin.
Miksi juuri 70-luvulla syntyneet lapset ovat elåneet huonon lapsuuden? Juuri ap. äiti olisi voinut synnyttää 70-, 80-, ja vielä 90-luvulla.
Suuremassa äänessä on juuri 70-luvulla syntyneet, 80-90-luvulla harvemmin tai 60-luvulla.
Luulen jokaisella sukupolvella olevan omat haasteensa ja ihan samalla tavalla lapset tulevat arvostelemaan tämön päivän vanhempia ja niillä, joilla on teini-ikäisiä lapsia ovat saaneet maistaa jo omaa lääkettään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Tyypillistä tuon ikäluokan käytöstä. Isot perheet ja lähdetään vieraalle töihin heti koulusta päästyä ja otetaan ensimmäinen mies joka vastaan tulee ja tehdään se lapsi tai kaksi. Millä eväillä he olisivat empaattisia ja hyviä kasvattajia?
Hyvä, minäkään en ole empaattinen tai hyvä kasvattaja koska en ole saanut eväitä siihen, enkä nytkään saa tarpeeksi apua, joten on ok kiusata lapsiani, vaikka ne kuinka poraa.
Ja minun vanhempani kohtelivat minua kuin roskaämpäriä, joten kohtelen kaikkia oppimallani tavalla. No en todellakaan kohtele, kun olen ymmärtänyt että vanhempieni häiriöt eivät ole minun. He eivät kuitenkaan ymmärrä, vaikka informaatiota lasten ja läheisten hyvin- sekä kaltoinkohtelusta on avointa tietoa medioissa. Tai ymmrätävät, siksi jatkavatkin toimintaansa ulkopuolisilta, mutta piilossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lue se "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketju! Ihan eeppinen. Ehkä joku jo ehdottikin.
Miksi juuri 70-luvulla syntyneet lapset ovat elåneet huonon lapsuuden? Juuri ap. äiti olisi voinut synnyttää 70-, 80-, ja vielä 90-luvulla.
Suuremassa äänessä on juuri 70-luvulla syntyneet, 80-90-luvulla harvemmin tai 60-luvulla.
Luulen jokaisella sukupolvella olevan omat haasteensa ja ihan samalla tavalla lapset tulevat arvostelemaan tämön päivän vanhempia ja niillä, joilla on teini-ikäisiä lapsia ovat saaneet maistaa jo omaa lääkettään.
Et ole tainnut lukea kyseistä ketjua? Siellä avautuvat eri vuosikymmenillä syntyneet samasta asiasta, iäkkäätkin. Oleellisinta ei ole 70-luku, vaan piilossa pidetty asia, josta monet ovat kärsineet ja kärsivät edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Tyypillistä tuon ikäluokan käytöstä. Isot perheet ja lähdetään vieraalle töihin heti koulusta päästyä ja otetaan ensimmäinen mies joka vastaan tulee ja tehdään se lapsi tai kaksi. Millä eväillä he olisivat empaattisia ja hyviä kasvattajia?
Hyvä, minäkään en ole empaattinen tai hyvä kasvattaja koska en ole saanut eväitä siihen, enkä nytkään saa tarpeeksi apua, joten on ok kiusata lapsiani, vaikka ne kuinka poraa.
Ja minun vanhempani kohtelivat minua kuin roskaämpäriä, joten kohtelen kaikkia oppimallani tavalla. No en todellakaan kohtele, kun olen ymmärtänyt että vanhempieni häiriöt eivät ole minun. He eivät kuitenkaan ymmärrä, vaikka informaatiota lasten ja läheisten hyvin- sekä kaltoinkohtelusta on avointa tietoa medioissa. Tai ymmrätävät, siksi jatkavatkin toimintaansa ulkopuolisilta, mutta piilossa.
Minullapa on diagnosoitu kaikenlaisia häiriötä, jotka vanhemmat on aiheuttaneet, minulta ei voi vaatia hyvää vanhemmuutta kuten ei omiltakaan vanhemmiltani. Jos lapsilleni tulee joku häiriö, selitän, että "minulla ei ollut eväitä parempaan, anna nyt jo anteeksi, aikuinen ihminen!"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Tyypillistä tuon ikäluokan käytöstä. Isot perheet ja lähdetään vieraalle töihin heti koulusta päästyä ja otetaan ensimmäinen mies joka vastaan tulee ja tehdään se lapsi tai kaksi. Millä eväillä he olisivat empaattisia ja hyviä kasvattajia?
Hyvä, minäkään en ole empaattinen tai hyvä kasvattaja koska en ole saanut eväitä siihen, enkä nytkään saa tarpeeksi apua, joten on ok kiusata lapsiani, vaikka ne kuinka poraa.
Ja minun vanhempani kohtelivat minua kuin roskaämpäriä, joten kohtelen kaikkia oppimallani tavalla. No en todellakaan kohtele, kun olen ymmärtänyt että vanhempieni häiriöt eivät ole minun. He eivät kuitenkaan ymmärrä, vaikka informaatiota lasten ja läheisten hyvin- sekä kaltoinkohtelusta on avointa tietoa medioissa. Tai ymmrätävät, siksi jatkavatkin toimintaansa ulkopuolisilta, mutta piilossa.
Minullapa on diagnosoitu kaikenlaisia häiriötä, jotka vanhemmat on aiheuttaneet, minulta ei voi vaatia hyvää vanhemmuutta kuten ei omiltakaan vanhemmiltani. Jos lapsilleni tulee joku häiriö, selitän, että "minulla ei ollut eväitä parempaan, anna nyt jo anteeksi, aikuinen ihminen!"
Kotona pidettiin aina mykkäkoulua. Luon halveksivan katseen, jos joku yrittää jutella minulle ja olen vain hiljaa.
Olen syntynyt 70-luvulla ja äitini 50-luvulla. Paljon oli yhtäläisyyksiä muiden kokemuksiin. Lapsena koin paljon hiljaista vihaa ja välillä väkivaltaa. En muista että minulla kohti olisi koskaan katsottu. Olin paljon yksin kotona, pelkäsin. Hän tiesi heikoimmat kohtani ja häikäilemättömästi veti niistä naruista. Manipuloi, vaati huomiota, ylistystä, kuin puolisoilta haetaan. Mikään ei ollut pyyteetöntä. Arvaamaton käytös äidin puolelta on jatkunut koko elämän ja jatkuu edelleen. Puhuu yhtä ja tekee toista. Narsistinen käytös. Nyt valittaa että kuinka minä olen niin kauhea ihminen. Puhelut ja keskustelut on aina aivan arvaamattomia. Henkeä ahdistaa ja mieli menee aina lukkoon kun hän soittaa /viestittää. Olen kuitenkin perheellinen töissä käyvä nainen, ja yritän olla hyvä ihminen.(jatkuva miellyttämisen halu)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Selittäisitkö, mitä ne sotatraumat ovat jotka sinun mukaasi jatkuvat sukupolvilta toisille äideille? Miten esimerkiksi 80-90-luvulla syntynyt äiti, joka on ap:n äidin kaltainen kärsii sotatraumoista?? Minun nähdäkseni sodassa olleet pitivät perhesidonnaisuutta, välittivät läheisistään ja myös kunnioittivat heitä. Sen jälkeisellä sukupolvella 40-50-luvulla syntyneiden aikuisuudessa vallitsi omaisuuden tavoittelu, ahneus, individualismi jota myöden lapsetkin jätettiin kasvamaan yhteiskunnan harteille.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos siltä tuntuu. Anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä, ellei toinen ymmärrä tekojaan. Sanahelinällä voi olla pahemmat seuraukset jatkuvuuden kannalta. Elämä jatkuu silti ja eteenpäin pääsee käsittelemällä menneet.
Olen syntynyt v. 1953 ja muistan koko lapsuuden ja nuoruuden oleelleen sodan läsnä. Isäni oli eturintamalla lähes 5v ja äitini lotta. Myös enoja ja setejä sodassa.
Edelleen muistan, kuin eilisen päivän, kun heräsin joka yö isäni huutoihin (nukkuttiin samassa mh) isän kasvot hiestä märkänä, suoraa huutoa, katso tuijottaa vain tyhjyyttä, äitini itkee ja yrittää rauhoitella, me lapset näyttelrmme nukkuvaa, vaikka seuraamme tilannetta peiton raosta. Pelottaa.
Myös äiti näki usein painajaisia ja tarkkailee koko ajan ympäristöä, joka huolestuttaa. Puhuu desanteista ja vakoojista.
Setäni teki itsemurhan, joka ei selvinnyt sodan traumoista ja sitä ennen viina ja huumeet virtasi.
Ja kyllä lapseni pelotti lähteä marjaan tai yksin johonkin rakennukseen, kun koskaan ei tiennyt, kuka sinne on hirttäytynyt. Lapsena sitä kuunteli aikuisia, kuinka sekin on tapanut itsensä. Kuka oli riehunut humalassa tai kenelle kunnanlääkäri antanut huumeita suuria annoksia "hoitoon". Myös desanttteja ja vakoojia pelättiin 50-60-luvulla.
Minusta ap. äidin lapsuutta kuvaa hyvin Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmaluotia.
Jotenkin tilanne rauhoittui 60-luvun lopussa, kun muutin kotoa pois ja lähdin opiskelemaan.
Ap on oikeilla jäljillä. Terapia on ainut mikä voi auttaa ap:tä. Äiti ei tule muuttumaan tuosta, jos on koko elämänsä ollut samanlainen. Teille jotka neuvovat unohtamaan niin se ei ole niin helppoa. Ap:llä saattaa olla koko elämän ajalta kertynyttä katkeruutta joka tekee unohtamisen mahdottomaksi. Psykoterapian avulla saattaa saada ohjelmoitua itsensä niin, että kykenee antamaan anteeksi ja sitä myöten asia pikku hiljaa unohtuu. Mutta vaikeaa tulee olemaan. Terveisin "traumatisoitunut".
Muita et voi muuttaa. Vain itseäsi voit, kos haluat. Pidä etäisyyttä kos ei suhde toimi. Puhuminen saattaa suttaa. Niin kauan kuin saa olla irrallaan ei täysi-ikäiseen muita vsikutuskeinoja ole. Puhe ja johdonmukainen oma käytös voi auttaa. Muista että asioissa on kaksi puolta, aina.
Ei voi syyttää, mutta jokainen synnymme erilaisina ja kasvamme ja kehitymme.
Mieheni on syntynyt 50- luvun lopulla ja kun hänet tapasin mies ei pitänyt mitään yhteyttä isäänsä. Äitinsä oli kuollut n 50v syöpään. Olemme olleet yhdessä 20 vuotta.
Näin miehen isään harvakseltaan ja enimmäkseen sattumalta. Oli kerran sukujuhlassakin.
Miehellä oli huonot välit isäänsä, koska isä ei ollut käyttäytynyt kuten kunnon isän tulee. Voisin tiivistää sanaan, että isä oli elänyt kuin "maailmanrannan rellu" monta asiaa ja ammattia yrittänyt taitelijapersoona, johon ei mikään kolahtanut. Sisaruksissa laaja kirjo ja yksi oli edennyt kirurgiksi saakka ja kaikilla olisi ollut samat "eväät"kotoa opiskella mitä vaan mutta ei onnistunut kaikkien sisarusten kohdalla. Elämän kirjo mennyt laidasta laitaan, kuten nykyäänkin useimmissa perheissä joissa on useita lapsia. Olemme erilaisia syntymästä saakka.
Mies alkoi pitää yhteyttä isäänsä kannustuksestani ja piti isän kuolemaan saakka. Yllätävästi löytyi hyvä yhteys ja keskustelujakin vaikka isänsä oli mikä oli persoonaltaan. Ei perusluonnetta muuta mikään ja mieskin ymmärsi, ettei isänsä mahtanut mitään omalle luonteelleen eikä niille tapahtumille jotka kaihersivat menneisyydessä. Jokin persoonallisuuden sairaus oli mitä ilmeisemmin kyseessä ja elämän loppoupuolella meno tasoittui.
Mies on kiitollinen, kun hyväksyi lopulta isänsä sellaisena kuin tämä on oli. Isänsä menehtyi syöpään pari vuotta sitten.
Että sellainen tositarina.