Lue keskustelun säännöt.
Miksi mun äiti on tälläinen? S. 1953 isoa apua tarvitaan
14.05.2018 |
Ahkera, aktiivinen ihminen.
Ei kuuntele mitään.
Lapsena luki päiväkirjat, petti luottamuksen aina. Penkoi huonettani.
Murrosiässä huusi kavereilleni tai minulle heidän edessään. Sanoi että saapas nähdä onko minusta mihinkään, että minkälaisen kodin ja elämän saan.
Ivasi ja haukkui minua aina.
Lapsena ja nuorena ei käyty koskaan yhdessä ostoksilla tai tekemässä mitään naisten juttuja, koska tunsin että hän vihasi minua. Pakenin kavereiden luo ja harrastuksen maailmaan.
Haukkui isääni ja riiteli hänen kanssaan koko ajan. Erosivat.
Seurusteli erinäisten äijien kanssa. Viettää kaikki juhlapyhät uuden miesystävänsä kanssa eikä koskaa meidän kanssa.
Ei ole koskaan käynyt luonani 20 vuoden aikana missä onkaan asuttu.
On yhteydessä tekstiviestein, näennäisen hyvät välit. Pari kertaa vuodessa pyytää meitä käymään.
Ei ole äidillinen, ei ole ystävä, vaikuttaa ihan mielenterveyspotilaalta.
Voitko suositella Espoosta/ Helsingistä hyvää luotettavaa terapeuttia, jonka kanssa tälläistä lähtisi purkamaan?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Selittäisitkö, mitä ne sotatraumat ovat jotka sinun mukaasi jatkuvat sukupolvilta toisille äideille? Miten esimerkiksi 80-90-luvulla syntynyt äiti, joka on ap:n äidin kaltainen kärsii sotatraumoista?? Minun nähdäkseni sodassa olleet pitivät perhesidonnaisuutta, välittivät läheisistään ja myös kunnioittivat heitä. Sen jälkeisellä sukupolvella 40-50-luvulla syntyneiden aikuisuudessa vallitsi omaisuuden tavoittelu, ahneus, individualismi jota myöden lapsetkin jätettiin kasvamaan yhteiskunnan harteille.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos siltä tuntuu. Anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä, ellei toinen ymmärrä tekojaan. Sanahelinällä voi olla pahemmat seuraukset jatkuvuuden kannalta. Elämä jatkuu silti ja eteenpäin pääsee käsittelemällä menneet.
Olen syntynyt v. 1953 ja muistan koko lapsuuden ja nuoruuden oleelleen sodan läsnä. Isäni oli eturintamalla lähes 5v ja äitini lotta. Myös enoja ja setejä sodassa.
Edelleen muistan, kuin eilisen päivän, kun heräsin joka yö isäni huutoihin (nukkuttiin samassa mh) isän kasvot hiestä märkänä, suoraa huutoa, katso tuijottaa vain tyhjyyttä, äitini itkee ja yrittää rauhoitella, me lapset näyttelrmme nukkuvaa, vaikka seuraamme tilannetta peiton raosta. Pelottaa.
Myös äiti näki usein painajaisia ja tarkkailee koko ajan ympäristöä, joka huolestuttaa. Puhuu desanteista ja vakoojista.Setäni teki itsemurhan, joka ei selvinnyt sodan traumoista ja sitä ennen viina ja huumeet virtasi.
Ja kyllä lapseni pelotti lähteä marjaan tai yksin johonkin rakennukseen, kun koskaan ei tiennyt, kuka sinne on hirttäytynyt. Lapsena sitä kuunteli aikuisia, kuinka sekin on tapanut itsensä. Kuka oli riehunut humalassa tai kenelle kunnanlääkäri antanut huumeita suuria annoksia "hoitoon". Myös desanttteja ja vakoojia pelättiin 50-60-luvulla.
Minusta ap. äidin lapsuutta kuvaa hyvin Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmaluotia.
Jotenkin tilanne rauhoittui 60-luvun lopussa, kun muutin kotoa pois ja lähdin opiskelemaan.
Sodassa olleiden muistot ovat kyllä kauheita. Kirjoituksesi ei kuitenkaan varmaan liittynyt siihen, miksi joku äiti kohtelee lastaan kaltoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Selittäisitkö, mitä ne sotatraumat ovat jotka sinun mukaasi jatkuvat sukupolvilta toisille äideille? Miten esimerkiksi 80-90-luvulla syntynyt äiti, joka on ap:n äidin kaltainen kärsii sotatraumoista?? Minun nähdäkseni sodassa olleet pitivät perhesidonnaisuutta, välittivät läheisistään ja myös kunnioittivat heitä. Sen jälkeisellä sukupolvella 40-50-luvulla syntyneiden aikuisuudessa vallitsi omaisuuden tavoittelu, ahneus, individualismi jota myöden lapsetkin jätettiin kasvamaan yhteiskunnan harteille.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos siltä tuntuu. Anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä, ellei toinen ymmärrä tekojaan. Sanahelinällä voi olla pahemmat seuraukset jatkuvuuden kannalta. Elämä jatkuu silti ja eteenpäin pääsee käsittelemällä menneet.
Olen syntynyt v. 1953 ja muistan koko lapsuuden ja nuoruuden oleelleen sodan läsnä. Isäni oli eturintamalla lähes 5v ja äitini lotta. Myös enoja ja setejä sodassa.
Edelleen muistan, kuin eilisen päivän, kun heräsin joka yö isäni huutoihin (nukkuttiin samassa mh) isän kasvot hiestä märkänä, suoraa huutoa, katso tuijottaa vain tyhjyyttä, äitini itkee ja yrittää rauhoitella, me lapset näyttelrmme nukkuvaa, vaikka seuraamme tilannetta peiton raosta. Pelottaa.
Myös äiti näki usein painajaisia ja tarkkailee koko ajan ympäristöä, joka huolestuttaa. Puhuu desanteista ja vakoojista.Setäni teki itsemurhan, joka ei selvinnyt sodan traumoista ja sitä ennen viina ja huumeet virtasi.
Ja kyllä lapseni pelotti lähteä marjaan tai yksin johonkin rakennukseen, kun koskaan ei tiennyt, kuka sinne on hirttäytynyt. Lapsena sitä kuunteli aikuisia, kuinka sekin on tapanut itsensä. Kuka oli riehunut humalassa tai kenelle kunnanlääkäri antanut huumeita suuria annoksia "hoitoon". Myös desanttteja ja vakoojia pelättiin 50-60-luvulla.
Minusta ap. äidin lapsuutta kuvaa hyvin Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmaluotia.
Jotenkin tilanne rauhoittui 60-luvun lopussa, kun muutin kotoa pois ja lähdin opiskelemaan.
Mun oma äiti on myös -53 syntynyt. Äitini vanhemmilla oli myös tuollainen post-traumaattinen sodasta tullut stressi, mutta se ei suoraan siirtynyt äitiini koska hänen sodassa olleet vanhempansa eivät häntä hakanneet tai kaltoinkohdelleet.
Sen sijaan tuo -53 synt äitini hakkasi ja pieksi minua, alisti ja nälvi, nujersi ja ivasi. Minä sairastuin aikuisen ptsd syndroomaan.Pointti on se että ei äitini paska käytös ja väkivalta tullut sen omilta vanhemmilta. Sodankäyneet isovsnhempani olivat perhekeskeisiä ja auttoivat äitiäni aina, eritoten lastrnhoidossa viikottain.
Paska äitini silti keksi ihan itse hakata ja möyryyttää minua ja jättää täysin avutta. Äitini ei ole auttanut minua koskaan missään. Lapsiani ei viitsi edes tavata koskaan.Minusta kyseessä on vaan suurten ikäluokkien vittumainen ahne asenne. Joku kollektiivinen joukkopsykoosi.
Sama kokemus. On vaikea ymmärtää, miksi vanhempi on äärimmäisen kauas pudonnut emopuusta. Äidillä oli aina enkeliesitys päällä isovanhempien luona. Lapsena en ymmärtänyt, millaista kaksoiselämää äiti eli. Minä kuuluin siihen salattuun väkivallan maailmaan, jota hallitsi narsistinen äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Selittäisitkö, mitä ne sotatraumat ovat jotka sinun mukaasi jatkuvat sukupolvilta toisille äideille? Miten esimerkiksi 80-90-luvulla syntynyt äiti, joka on ap:n äidin kaltainen kärsii sotatraumoista?? Minun nähdäkseni sodassa olleet pitivät perhesidonnaisuutta, välittivät läheisistään ja myös kunnioittivat heitä. Sen jälkeisellä sukupolvella 40-50-luvulla syntyneiden aikuisuudessa vallitsi omaisuuden tavoittelu, ahneus, individualismi jota myöden lapsetkin jätettiin kasvamaan yhteiskunnan harteille.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos siltä tuntuu. Anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä, ellei toinen ymmärrä tekojaan. Sanahelinällä voi olla pahemmat seuraukset jatkuvuuden kannalta. Elämä jatkuu silti ja eteenpäin pääsee käsittelemällä menneet.
Olen syntynyt v. 1953 ja muistan koko lapsuuden ja nuoruuden oleelleen sodan läsnä. Isäni oli eturintamalla lähes 5v ja äitini lotta. Myös enoja ja setejä sodassa.
Edelleen muistan, kuin eilisen päivän, kun heräsin joka yö isäni huutoihin (nukkuttiin samassa mh) isän kasvot hiestä märkänä, suoraa huutoa, katso tuijottaa vain tyhjyyttä, äitini itkee ja yrittää rauhoitella, me lapset näyttelrmme nukkuvaa, vaikka seuraamme tilannetta peiton raosta. Pelottaa.
Myös äiti näki usein painajaisia ja tarkkailee koko ajan ympäristöä, joka huolestuttaa. Puhuu desanteista ja vakoojista.Setäni teki itsemurhan, joka ei selvinnyt sodan traumoista ja sitä ennen viina ja huumeet virtasi.
Ja kyllä lapseni pelotti lähteä marjaan tai yksin johonkin rakennukseen, kun koskaan ei tiennyt, kuka sinne on hirttäytynyt. Lapsena sitä kuunteli aikuisia, kuinka sekin on tapanut itsensä. Kuka oli riehunut humalassa tai kenelle kunnanlääkäri antanut huumeita suuria annoksia "hoitoon". Myös desanttteja ja vakoojia pelättiin 50-60-luvulla.
Minusta ap. äidin lapsuutta kuvaa hyvin Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmaluotia.
Jotenkin tilanne rauhoittui 60-luvun lopussa, kun muutin kotoa pois ja lähdin opiskelemaan.
Sodassa olleiden muistot ovat kyllä kauheita. Kirjoituksesi ei kuitenkaan varmaan liittynyt siihen, miksi joku äiti kohtelee lastaan kaltoin.
Kyllä se liittyy miksi joku äiti kohtelee lastaan kaltoin.
Mun lapsuus oli traumaattinen ja kärsin siitä pitkään, ennen kuin ymmärsin, miksi vanhemmat käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mitä enemmän syytin vanhempiani ja piehtaroin säälissä, sen katkerammaksi tulin.
Ei voi kauhalla ammentaa, jos on kusikalla saanut.
Anteeksianto ja ymmärrys asioihin, niin sain sisäisen rauhan ja tasapainon.
Mistä kumpuaa se, että mitä enemmän koet tyttärenä elämässäsi onnea tuottavia tapahtumia, sitä loitommaksi äiti on mennyt onnea mitätöiden? Kateutta? Muiden aikuisten ystävien äidit ovat mukana iloitsemassa tyttärensä onnenhetkistä ja ovat onnellisia lapsensa puolesta, kaikki ovat kuin yhtä perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitisi on oman kautensa lapsi, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos itse on lusikalla saanut, ei voi kauhulla antaa.
Myös sodan kauhuudet ja julmuudet näkyvät monen sukupolven ajan eli sun äidin vanhemmat ovat kokeneet sodan ja traumat siirtyvät jopa sinun lapsellesi, ellei sinulla ole ymmärrystä katkaista sitä.
Ja tuo vähättelevä ja alistava tyyli oli ihan yleistä vielä vielä 70-luvulla, jopa lastenhoitokirjoissa noin neuvottiin.
Eikä tunteita ollut sopivaa näyttää, ei ainakaan paremmissa piirissä, mutta nykyään jopa kunkaallisissa piireissä tuo on murtunut, ainakin nuorempien keskuudessa.Elämän jatkuvuyden kannalta tärjeintä on anteeksianto, eikä toistaa niitä virheitä mitä vanhemnat ovat tehneet, vaan yrittää olla parempi ihmisenä.
Sun kirjoitus voisi olla omani, vaikka elin lapsuuteni 60-luvulla.
Selittäisitkö, mitä ne sotatraumat ovat jotka sinun mukaasi jatkuvat sukupolvilta toisille äideille? Miten esimerkiksi 80-90-luvulla syntynyt äiti, joka on ap:n äidin kaltainen kärsii sotatraumoista?? Minun nähdäkseni sodassa olleet pitivät perhesidonnaisuutta, välittivät läheisistään ja myös kunnioittivat heitä. Sen jälkeisellä sukupolvella 40-50-luvulla syntyneiden aikuisuudessa vallitsi omaisuuden tavoittelu, ahneus, individualismi jota myöden lapsetkin jätettiin kasvamaan yhteiskunnan harteille.
Anteeksi ei tarvitse antaa, jos siltä tuntuu. Anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä, ellei toinen ymmärrä tekojaan. Sanahelinällä voi olla pahemmat seuraukset jatkuvuuden kannalta. Elämä jatkuu silti ja eteenpäin pääsee käsittelemällä menneet.
Olen syntynyt v. 1953 ja muistan koko lapsuuden ja nuoruuden oleelleen sodan läsnä. Isäni oli eturintamalla lähes 5v ja äitini lotta. Myös enoja ja setejä sodassa.
Edelleen muistan, kuin eilisen päivän, kun heräsin joka yö isäni huutoihin (nukkuttiin samassa mh) isän kasvot hiestä märkänä, suoraa huutoa, katso tuijottaa vain tyhjyyttä, äitini itkee ja yrittää rauhoitella, me lapset näyttelrmme nukkuvaa, vaikka seuraamme tilannetta peiton raosta. Pelottaa.
Myös äiti näki usein painajaisia ja tarkkailee koko ajan ympäristöä, joka huolestuttaa. Puhuu desanteista ja vakoojista.Setäni teki itsemurhan, joka ei selvinnyt sodan traumoista ja sitä ennen viina ja huumeet virtasi.
Ja kyllä lapseni pelotti lähteä marjaan tai yksin johonkin rakennukseen, kun koskaan ei tiennyt, kuka sinne on hirttäytynyt. Lapsena sitä kuunteli aikuisia, kuinka sekin on tapanut itsensä. Kuka oli riehunut humalassa tai kenelle kunnanlääkäri antanut huumeita suuria annoksia "hoitoon". Myös desanttteja ja vakoojia pelättiin 50-60-luvulla.
Minusta ap. äidin lapsuutta kuvaa hyvin Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmaluotia.
Jotenkin tilanne rauhoittui 60-luvun lopussa, kun muutin kotoa pois ja lähdin opiskelemaan.
Sodassa olleiden muistot ovat kyllä kauheita. Kirjoituksesi ei kuitenkaan varmaan liittynyt siihen, miksi joku äiti kohtelee lastaan kaltoin.
Kyllä se liittyy miksi joku äiti kohtelee lastaan kaltoin.
Mun lapsuus oli traumaattinen ja kärsin siitä pitkään, ennen kuin ymmärsin, miksi vanhemmat käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mitä enemmän syytin vanhempiani ja piehtaroin säälissä, sen katkerammaksi tulin.Ei voi kauhalla ammentaa, jos on kusikalla saanut.
Anteeksianto ja ymmärrys asioihin, niin sain sisäisen rauhan ja tasapainon.
Tarkoitatko, että olet kohdellut omaa lastasi kaltoin? Ja syytät siitä kuitenkin sotaa? Sananlaskut voit unohtaa.
Miksi nyt pitää vedota tähän sotajuttuun koko ajan. Minä olen 70-luvun lapsi, mutta isäni synt. 20-luvulla ja äiti 50-luvulla. Minun isäni oli alaikäisenä rintamalla ja Lapin sodassa. Äitini isä taas ei ollut sodassa työnsä vuoksi. Onko minulla nyt syy kohdella lapsiani huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi nyt pitää vedota tähän sotajuttuun koko ajan. Minä olen 70-luvun lapsi, mutta isäni synt. 20-luvulla ja äiti 50-luvulla. Minun isäni oli alaikäisenä rintamalla ja Lapin sodassa. Äitini isä taas ei ollut sodassa työnsä vuoksi. Onko minulla nyt syy kohdella lapsiani huonosti?
Sotaa syyttävillä ei ole järkeä pointeissaan. Vaikuttaa, että minkä tahansa ulkopuolisen syyn taakse piiloudutaan, selitellään tapahtumia, jotta vältytään peiliin katsomiselta. Ketjussa ilmenee sarkasmiakin, miten kukin "muka" toimisi menneitä kopioiden. Joku kommentoija yrittää tunkea sotaa, Irlantia ja Englannin hovia syyksi ymmärtää lasten kaltoinkohtelua Suomessa, huoh.
Onko kukaan äiti hakeutunut terapiaan ymmärtäessään kohdellen lastaan huonosti? Tai onko jotenkin yrittänyt muuttaa käytöstään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama kokemus myös samana vuonna syntyneen äidin tyttärenä. Aloin vasta reilu kolmekymppisenä äitinä tajuta, miten traumaattinen ja huono oma lapsuuteni oli. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta tunnetasolla minut jätettiin täysin yksin. Esimerkiksi kun äitini sairastui vakavasti minun ollessani 10-vuotias, en saanut itkeä ilman, että minua pilkattiin ja ivattiin siitä. Mykkäkoulut olivat ihan arkipäivää. Muutenkin vallankäyttö oli erikoista: äiti kielsi minua tapaamasta kavereitani ja sitten ilkkui, kun olin aina yksin. Kas vain. Pärjäsin hyvin koulussa, mutta äiti ivasi jatkuvasti, että jään varmasti luokalleni.
Isovanhempana äitini on täysin epäluotettava. Missään muutossa ei lupauksista huolimatta saa apua, eikä hän halunnut vahtia esikoista edes silloin, kun menin synnyttämään nuorempaa. Omat lapset toki hoidatti muilla.
Juuri samat kokemukset kuin edellisellä. Äidin jarkuva v@ttuilu, nälviminen, iva ja pilkka oli jokapäiväistä. Sama pilkka jatkuu edelleen. Sitten hos minä suutun niin äiti vetää marttyyrikilarit. Esim sanoi kerran että ”sut olisi kyllä pitänyt lapsena tappaa tai tehdä abortti, noin kiittämätön kersa! (Olin 32v tuolloin). No sitten kun suutuin tästä, niin ÄITI suuttui kostoksi verisesti ja loukkaantui minun ”kiukuttelusta” ja ”herkkänahkaisuudesta”. Sätti ja haukkui miten olen niin kamalan vaikea ja miten tuollaisen kiukkusäkin kanssa ei voi tulla toimeen kukaan.
No ei tässä kaikki - sitten vaati että minun pitää pyytää KIRJALLISESTI häneltä anteeksi kun käytökselläni niin loukkasin!!
Siis mitvit! Muten se sai käännettyä tän niin että sen törkeän loukkauksen seurauksena minun pitää anoa anteeksi?
Tätä just tarkoitti se joka kirjoitti aiemmin että luonnevikainen riitelee yksin ja kääntää kaiken lapsensyyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/
Kolahti! Varsinkin tuo että lapselle suututaan / loukkaannutaan normaaleista tunteista. Kuten edellisen kirjoittajan esimerkissä.
Meillä myös näin, aloin aikuisena (30+) reagoimaan loukkauksiin ja haukkumiseen terveellä tavalla, eli sanomaan esimerkiksi että ”tuollaista en kuuntele” ja lyömään luurin korvaan. Nämä koettiin elämää suurempina loukkauksina, syntyi hirveä itku ja marttyyrikohtaus. Eteenpäin kerrottiin että minä olen huutanut ja raivonnut, ja että äitini pelkää minua. Olen arvaamaton ja aggressiivinen kuulemma, minun seurassani ei voi puhua vapaasti, jatkuvasti saa pelätä joutuvansa hyökkäyksen uhriksi.
Osa minusta mietti tosissaan että olenkohan jotenkin tiedostamattani raivonnut, ollut kohtuuton, liian jyrkkä, ymmärtämätön, epäempaattinen.
Sitten päätin että nyt on aika luottaa ensimmäistä kertaa itseensä, siihen että minä muistan tapahtumat oikein, minun tunteeni ja kokemukseni ovat aitoja ja oikeita. En perääntynyt, en pyytänyt anteeksi, kielsin kaikki syytökset, ja äitini teki samoin. Välithän siinä menivät poikki, ja kun puoli vuotta oli kulunut niin huomasin unenlaatuni parantuneen, mielialani nousseen, itseluottamukseni ja empatiakykyni vahvistuneen. Vasta välirikko paljasti minulle miten paljon äitini on elämääni ja minuuttani häirinnyt, hänen seurassaan ei milloinkaan ole voinut olla oma itsensä. Hyväksyntää on saanut vain täydellisesti mukautumalla. Tämä puolestaan on tehnyt minusta ahdistuneen, kireän ja negatiivisen. Itsensä kieltämisen hinta on kova.
Tilanteen kärjistyminen ja siitä seurannut välirikko on yksi parhaita minulle ikinä tapahtuneita asioita.
Vierailija kirjoitti:
https://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/
Kolahti! Varsinkin tuo että lapselle suututaan / loukkaannutaan normaaleista tunteista. Kuten edellisen kirjoittajan esimerkissä.
Meillä myös näin, aloin aikuisena (30+) reagoimaan loukkauksiin ja haukkumiseen terveellä tavalla, eli sanomaan esimerkiksi että ”tuollaista en kuuntele” ja lyömään luurin korvaan. Nämä koettiin elämää suurempina loukkauksina, syntyi hirveä itku ja marttyyrikohtaus. Eteenpäin kerrottiin että minä olen huutanut ja raivonnut, ja että äitini pelkää minua. Olen arvaamaton ja aggressiivinen kuulemma, minun seurassani ei voi puhua vapaasti, jatkuvasti saa pelätä joutuvansa hyökkäyksen uhriksi.
Osa minusta mietti tosissaan että olenkohan jotenkin tiedostamattani raivonnut, ollut kohtuuton, liian jyrkkä, ymmärtämätön, epäempaattinen.
Sitten päätin että nyt on aika luottaa ensimmäistä kertaa itseensä, siihen että minä muistan tapahtumat oikein, minun tunteeni ja kokemukseni ovat aitoja ja oikeita. En perääntynyt, en pyytänyt anteeksi, kielsin kaikki syytökset, ja äitini teki samoin. Välithän siinä menivät poikki, ja kun puoli vuotta oli kulunut niin huomasin unenlaatuni parantuneen, mielialani nousseen, itseluottamukseni ja empatiakykyni vahvistuneen. Vasta välirikko paljasti minulle miten paljon äitini on elämääni ja minuuttani häirinnyt, hänen seurassaan ei milloinkaan ole voinut olla oma itsensä. Hyväksyntää on saanut vain täydellisesti mukautumalla. Tämä puolestaan on tehnyt minusta ahdistuneen, kireän ja negatiivisen. Itsensä kieltämisen hinta on kova.
Tilanteen kärjistyminen ja siitä seurannut välirikko on yksi parhaita minulle ikinä tapahtuneita asioita.
Ihanaa lukea vertaiskokemus. Itseäni jopa huvittaa, miten aggressiivinen narsistiäiti haukkuu tytärtään aggressiiviseksi ym., kun äidille sanoo asiallisesti todellisuuden tapahtumista. Äiti kääntää kaiken enkelikuvaansa maalaten. Mitä minä olen oppinut: en usko yhtään, jos kuulen jonkun äidin puhuvan lapsestaan omituisia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi vaan on kusipää. Valitettavasti sellaisia ihmisiä on. Sinä et voi sille mitään. Olet aina ollut rakastettava, mutta kusipää ei vaan sitä halua nähdä.
Luoja!!! Ihan kuin minun äitini!!!! Äitini on hiukan nuorempi, mutta olen lapsesta asti tuntenut, että hän oikeasti vihaa minua. Tiedän, että viha on vahva sana, mutta se on ainoa sopiva kuvaamaan äitini "suhdetta" minuun.
Avartavia poimintoja 95:n laittamasta linkistä:
https://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/
Narsisti vanhempana, on pahinta mitä lapselle saattaa sattua.
Narsistisesti häiriintyneet vanhemmat käyttäytyvät usein ylireagoivasti eli "loukkaantuvat" terveestä vihastumisesta. Näin muokataan lapsista täydellisiä läheisriippuvia.
Narsistiäidin lapset eivät kapinoi teineinä. He ovat oppineet ylikilteiksi alistujiksi ja nöyrtyjiksi, jotka pyrkivät kaikessa miellyttämään äitiään. Mutta säännöllisesti he pimahtavat kaksi-kolmikymppisinä – sen jälkeen, kun he pääsevät tai joutuvat äitinsä holhouksesta irti.
Narsistiäiti hallitsee marttyyraamisellaan, onhan hän "äiti" ja hänelle on sallittua mikä vaan ja aina voi vedota sekä hiljentää lapset: "olenhan teidät synnyttänyt ja kasvattanut".
Narsistiäidille on tärkeää, että lapset on "hyvinkasvatettuja", ahkeria koulussa; usein lasten tehtävä on täyttää hänen kaikki toteutumattomat haaveet. Mutta tytär ei suinkaan saa "kilpailla" äidin kanssa: tytär puetaan säkkimäisiin vaatteisiin, tytär ei saa meikata eikä näyttää kauniilta.
Narsisti ei voi sallia että toinen vanhempi olisi läheinen lapsilleen. Narsisti on suorastaan mustasukkainen ja tekeekin kaikkensa että vain hän voi olla se lasten tuki ja turva, heille tärkeä ihminen. Toista vanhempaa panetellaan systemaattisesti lapsille, osoitetaan ettei toinen vanhempi ole kunnon ihminen, ei välitä lapsista. Kaikessa kaaoksessa, mitä elämä narsistin kanssa väistämättä on, narsisti varmistaa sen, että hän on se pysyvä henkilö lasten elämässä.
Onko teillä äiti tehnyt jo työn, ettei teillä olisi isän kanssa hyvää isä-lapsisuhdetta? Kertonut teille isästä ikäviä asioita (valheita) ja isälle puolestaan sinusta (sinusta). Onko narsistiäiti psyykannut isän uskomaan, ettet välitä hänestä? Ja isä on oudosti loitontunut sinusta. Isän kanssa ette tietenkään ole keskustelleet asioista, koska molemmat osapuolet uskovat äidin puheisiin.
Mun äiti on ollut juuri tuollainen. Lisänä sitten myöhemmin alkoholisoituminen. Katkaisin välit, toki harmittaa kun ei lapsilla ole mummia mutta eipä hän olisi kuitenkaan hyväksi ollut. Toivoisin vielä joskus pääseväni terapiaan juttelemaan nuo pois, paljon on omaan elämään vaikuttanut.
Tuollainen henkilö vanhempana on varmasti jättänyt jäljet, mutta ikinä ei ole liian myöhä lähteä korjaamaan tätä ja purkamaan mieltä painavia kokemuksia. Minullakin on ollut vastaavaa lapsuudessa, ja vaikka aikuisena nyt on ihan hyvät välit äitiin, kyllä tuollainen jättää jäljen persoonallisuuteen ja pärjäämiseen mm. sosiaalisissa suhteissa. Suosittelen kyllä psykoterapiaa, siitä on ollut apua ainakin itselleni (vaikka käyn siellä toisaalta läpi paljon laajemminkin asioita kuin vain äitisuhdetta). Itse pääsin alun perin opiskelijaterveydenhuollon kautata psykiatrille, jonka avulla sain haettua Kelan tukea kuntoutuspsykoterapiaan. Terapeuttien suuntauksia on tosin paljon erilaisia ja terapeutin sopivuuskin on ihan henkilöstä riippuva kysymys. Kannattaa kokeilla paria eri henkilöä varsinkin, jos tuohon Kelan psykoterapiaprosessiin lähtee - se kestää kuitenkin sen 3 vuotta. Minulle suositeltiin psykodynaamista terapiaa ja se on osoittautunut ihan hyväksi, ainakin olen todella tyytyväinen terapeuttiini. Nimiä en kuitenkaan lähde palstalla huutelemaan. Minduu:sta löytyy pitkä lista terapeutteja.
Mun oma äiti on myös -53 syntynyt. Äitini vanhemmilla oli myös tuollainen post-traumaattinen sodasta tullut stressi, mutta se ei suoraan siirtynyt äitiini koska hänen sodassa olleet vanhempansa eivät häntä hakanneet tai kaltoinkohdelleet.
Sen sijaan tuo -53 synt äitini hakkasi ja pieksi minua, alisti ja nälvi, nujersi ja ivasi. Minä sairastuin aikuisen ptsd syndroomaan.
Pointti on se että ei äitini paska käytös ja väkivalta tullut sen omilta vanhemmilta. Sodankäyneet isovsnhempani olivat perhekeskeisiä ja auttoivat äitiäni aina, eritoten lastrnhoidossa viikottain.
Paska äitini silti keksi ihan itse hakata ja möyryyttää minua ja jättää täysin avutta. Äitini ei ole auttanut minua koskaan missään. Lapsiani ei viitsi edes tavata koskaan.
Minusta kyseessä on vaan suurten ikäluokkien vittumainen ahne asenne. Joku kollektiivinen joukkopsykoosi.