Miksi mun äiti on tälläinen? S. 1953 isoa apua tarvitaan

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien harjoittamasta henkisestä väkivallasta puhutaan liian vähän, ja väärään sävyyn. Lapsien odotetaan antavan vanhemmilleen anteeksi käytöstä joka olisi muissa ihmissuhteissa (ystävyys- tai parisuhteissa) peruste tuon suhteen päättämiseen. Vanhempiaan ihmisen edellytetään kuitenkin aina ymmärtävän ja antavan anteeksi. Vanhemmuus on lieventävä asianhaara, vaikka sen tulisi olla raskauttava, sillä väkivalta kohdistuu henkilöön jonka riippuvuus tekijästä on henkisesti, emotionaalisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti täysin ehdoton. Syvempää alisteista asemaa ei ole kuin se mikä lapsella on suhteessa vanhempaan.

Tämän vääristymän taustalla on käsittääkseni se ajatus, että vanhemmat rakastavat _aina_ lapsiaan, ja haluavat _aina_ heidän parastaan. Tuo pyhä rakkaus tekee sen, että jokainen tekee parhaansa lapsiensa eteen, ja enempää ei voi vaatia.

Todellisuus on kumminkin se, että vanhemmaksi tulo ei paranna tunne-elämän vaurioita, persoonallisuushäiriöitä, tai opeta rakastamista ja toisen rajojen kunnioitusta henkilölle joka ei sitä osaa. Päinvastoin, lapsen täydellinen riippuvuus asettaa hänet lähtökohtaisesti uhrin asemaan, ja sairas mieli näkee lapsen itsensä jatkeena, omaisuutenaan, tai projisoi häneen kaiken itsevihansa ja rankaisee lasta omista virheistään.

Lapsi saa vanhemmastaan esiin ne huonommat puolet, ei suinkaan parhaat.

Lisäksi ihminen on rakennettu niin, että hän näkee vanhempansa täydellisenä, ja ottaa hänen huonot ominaisuutensa osaksi itseään. Tämä johtuu siitä että pahantahtoinen hoivaaja merkitsisi vauvalle niin syvää turvattomuutta ja kuolemaa, että hänelle itselleen on parempi olla asialle sokea.

Psyykkeen se kyllä hajoittaa, ja jotkut jäävätkin koko elämäkseen kiinni kaltoinkohtelevaan vanhempaansa, täydellisen läheisriippuvaisina yrittäen löytää heistä sitä rakkautta jota eivät lapsina saaneet.

Ihmisiä tulisi rohkaista ajattelemaan vanhemmistaan kriittisemmin, se eheyttäisi monia, ja vapauttaisi heidät vihdoinkin elämään omaa elämäänsä ilman syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita.

Minun terapeuttini sanoi juuri näin: suhde äitiini on kuin liian kuumaan patteriin. Menen sen luo joka kerta uudestaan, mutta vahingoitan aina itseäni. Terapia auttoi, en tunne enää niin suurta tarvetta saada hyväksyntää äidiltäni.

Kiva elämä, ei sotaa. kirjoitti:

Noh, onneksi 1953 syntyneet pääsevät ja pääsivät ansaitulle eläkkeelle ja eläkettä riittää loppuiäksi! Tuleville sukupolville ei niinkään, muttei sen väliä.

Kivaa ei ole heidän lapsillaan tai lapsenlapsillaan - ei eläkettä eikä rauhaa...

abb

Ulkopuolisen on tietenkin täällä vaikea arvioida, onko kyse persoonallisuushäiriöstä, tulehtuneesta kommunikaatiosta vai jostain muusta. Miten terapeutti pystyy hahmottamaan, onko kyse vakavasta tilanteesta kuten jos äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö?  Ellei terapeutti hahmota tilanteen vakavuutta ja ohjailee uhria yrittämään kommunikoimaan aikaisempaa poikkeavalla tavalla narsistin kanssa, eikö se ole entistä tuhoisampaa uhrille? Narsistin lapsi ei välttämättä ymmärrä, mikä on oikein ja mikä väärin, koska hän on oppinut vain yhden alistuvan tavan suhtautua äitiinsä. Miten uhri pystyy kertomaan terapeutille kaunistelematta oleellisia asioita, kun hän ei tiedä, mitä ne ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkei äitisi oikeastaan edes halunnut lapsia. Teki niitä kun sattui tulemaan, tai koska se oli tapana, sen kummemmin asiaa ajattelematta. 

Ja monen käsitys lastenkasvatuksesta on ollut tuo, että vanhemmalla on oikeus tietää kaikki lapsen asiat, vaikka sitten lukea päiväkirjat. Ja komentaa kavereitakin. Eikä kaikilla ole edes tarvetta jotain "naisten juttuja" tehdä.

Mulla samanlainen ja ylläoleva voi pitää paikkansa, muttei auta käytöksen aiheuttamiin vaurioihin sen enempää kuin jos esim joku ajaa oman lapsen yli autolla ja ajajan kaveri puolustaa "no se oli kännissä, sillä ei ole ajokorttia ja se inhoaa lapsia"...

Se on juuri näin! Kun kävin terapiassa ja kerroin äitini tempauksista, oli terapeutin kommentti aina jotain että "joo mutta äitisihän on sairas" tai "mutta oliko hän humalassa silloin"? Olen asunut n. 20.v ulkomailla ja pari kertaa mut on painostettu tai manipuloitu tulemaan jouluksi Suomeen. Kaksi kertaa äitini on jouluna ilmoittanut yhtäkkiä, että ei tarvitse tulla, hänelle tulee niin paha olo minun näkemisestä tai äänen kuulemisesta (siis kun olen ollut jo Suomessa junassa). Pitäisi sitten aina olla se plan b, hotelli maksettuna varalta? Nyt viimeisin yhteydenotto oli sellainen, että pitäisi tulla kesällä Suomeen, ja että minun kaunat tai varautuneisuus on kommunikaatiokyvyn puutetta tai vanhojen muistelua!

Äitini on minulle myös useamman kerran ilmoittanut että näkemisestäni tulee hänelle paha olo ja pelkän äänen kuulemisesta.

Miten paljon tuollainen sattuu, vaikka aikuinen olin jo silloin.

En pidä yhteyttä. Ei tarvitse. Hänellä on täydelliset uudet lapset ja mies joten onnellinen. Miksi minun täytyisi rypeä pahassa olossa, eihän hänkään niin tee.

Olen oikeutettu hyvään ja onnelliseen elämään ilman äitiä koska hän ei halua minua joten turha itsensä syyllistäminen on lopetettava.

Hyvää kesää ❤

Tämä on ihana! Kiitos ja hyvää kesää myös ❤️

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisen on tietenkin täällä vaikea arvioida, onko kyse persoonallisuushäiriöstä, tulehtuneesta kommunikaatiosta vai jostain muusta. Miten terapeutti pystyy hahmottamaan, onko kyse vakavasta tilanteesta kuten jos äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö?  Ellei terapeutti hahmota tilanteen vakavuutta ja ohjailee uhria yrittämään kommunikoimaan aikaisempaa poikkeavalla tavalla narsistin kanssa, eikö se ole entistä tuhoisampaa uhrille? Narsistin lapsi ei välttämättä ymmärrä, mikä on oikein ja mikä väärin, koska hän on oppinut vain yhden alistuvan tavan suhtautua äitiinsä. Miten uhri pystyy kertomaan terapeutille kaunistelematta oleellisia asioita, kun hän ei tiedä, mitä ne ovat?

Hei! Satuin narsistien uhrien sivuille ja huomasin, että siellä on lista terapeuteista joilla kokemusta/ tietoa persoonallisuushäiriöistä. Olen myös lukenut joitakin ketjuja, ja oikeen sisällä kuohuu - niin tutulta kuulostaa ja asiat alkaa loksahdella paikoilleen.

Tsemppiä tähän ketjuun kokemuksia jakaneille!

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisen on tietenkin täällä vaikea arvioida, onko kyse persoonallisuushäiriöstä, tulehtuneesta kommunikaatiosta vai jostain muusta. Miten terapeutti pystyy hahmottamaan, onko kyse vakavasta tilanteesta kuten jos äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö?  Ellei terapeutti hahmota tilanteen vakavuutta ja ohjailee uhria yrittämään kommunikoimaan aikaisempaa poikkeavalla tavalla narsistin kanssa, eikö se ole entistä tuhoisampaa uhrille? Narsistin lapsi ei välttämättä ymmärrä, mikä on oikein ja mikä väärin, koska hän on oppinut vain yhden alistuvan tavan suhtautua äitiinsä. Miten uhri pystyy kertomaan terapeutille kaunistelematta oleellisia asioita, kun hän ei tiedä, mitä ne ovat?

En voi uskoa että kukaan terapeutti alkais tehdä diagnooseja toisen ihmisen kertomusten perusteella. Aika ohuella jäällä liikutaan jos niin käy. Vain psykiatrit voivat tehdä psyykkeen liittyviä diagnooseja ja hekin perusteellisten tutkimusten jälkeen.

Minä olen karvan päälle neljäkymppinen mies, äitini on iäkäs, lähes 80-vuotias.

Olen viimeksi halannut äitini 11-vuotiaana. Äitini ei ole alkoholisti tai mitään sellaista, ollut normaalisti aikoinaan työelämässä jne. Isäni on ollut jo pidempään kuollut.