Lue keskustelun säännöt.
Miksi mun äiti on tälläinen? S. 1953 isoa apua tarvitaan
14.05.2018 |
Ahkera, aktiivinen ihminen.
Ei kuuntele mitään.
Lapsena luki päiväkirjat, petti luottamuksen aina. Penkoi huonettani.
Murrosiässä huusi kavereilleni tai minulle heidän edessään. Sanoi että saapas nähdä onko minusta mihinkään, että minkälaisen kodin ja elämän saan.
Ivasi ja haukkui minua aina.
Lapsena ja nuorena ei käyty koskaan yhdessä ostoksilla tai tekemässä mitään naisten juttuja, koska tunsin että hän vihasi minua. Pakenin kavereiden luo ja harrastuksen maailmaan.
Haukkui isääni ja riiteli hänen kanssaan koko ajan. Erosivat.
Seurusteli erinäisten äijien kanssa. Viettää kaikki juhlapyhät uuden miesystävänsä kanssa eikä koskaa meidän kanssa.
Ei ole koskaan käynyt luonani 20 vuoden aikana missä onkaan asuttu.
On yhteydessä tekstiviestein, näennäisen hyvät välit. Pari kertaa vuodessa pyytää meitä käymään.
Ei ole äidillinen, ei ole ystävä, vaikuttaa ihan mielenterveyspotilaalta.
Voitko suositella Espoosta/ Helsingistä hyvää luotettavaa terapeuttia, jonka kanssa tälläistä lähtisi purkamaan?
Kommentit (108)
Miksi vanhempien, äitien, ylipäätään pitäisi olla virheettömiä? Kukaan ei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei edes nämä 70-luvulla syntyneet itsesäälissä rypevät ja muita terapiaan lähettelevät nykyäidit.
Jos ei ole itse kokenut sodan traumatisoimien vanhempien lapsena elämistä, turha elämöidä niinkuin siitä jotain tietäisi, muuten kuin lukemansa perusteella.
Ei voi käsittää näitä, jotka pilaavat ainutlaatuisen elämänsä märehtimällä asioista joihin ei vain voi vaikuttaa, mitenkään.
Jos on jäänyt vaille äitinsä rakkautta, sillekään ei vain voi mitään. Itse olen senkin kokenut. Niillä korteilla on pelattava jotka on sattunut saamaan tässä elämässä. Sain sentään elämän, jonka voin itse määrittää.
Joskus vain tuntuu tässä minä-minä yhteiskunnassa, että kaikki kuuluu saada, ja jos ei, niin kamala itku-potku-raivari. Ei kuulu saada.
Mitä sitten, jos ap onnistuisi saamaan äitinsä terapiaan, se "onnistuisi" täydellisesti ja koittaisi uusi aika? Utopiaa.
Äiti olisikin terapian jälkeen ihana, rakastava, välittävä. Ap:n mieleinen. Halua muuttaa toisen ihmisen luonne ja käyttäytyminen itselle sopivaksi. Karmivaa.
Pystyisikö ap kuitenkaan itse olla muistelematta aikaa ennen sitä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan? Epäilen. Mielenhistoriaa ei noin vain voi muuttaa, deletoida, sen kanssa vain on opittava elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien, äitien, ylipäätään pitäisi olla virheettömiä? Kukaan ei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei edes nämä 70-luvulla syntyneet itsesäälissä rypevät ja muita terapiaan lähettelevät nykyäidit.
Jos ei ole itse kokenut sodan traumatisoimien vanhempien lapsena elämistä, turha elämöidä niinkuin siitä jotain tietäisi, muuten kuin lukemansa perusteella.
Ei voi käsittää näitä, jotka pilaavat ainutlaatuisen elämänsä märehtimällä asioista joihin ei vain voi vaikuttaa, mitenkään.
Jos on jäänyt vaille äitinsä rakkautta, sillekään ei vain voi mitään. Itse olen senkin kokenut. Niillä korteilla on pelattava jotka on sattunut saamaan tässä elämässä. Sain sentään elämän, jonka voin itse määrittää.
Joskus vain tuntuu tässä minä-minä yhteiskunnassa, että kaikki kuuluu saada, ja jos ei, niin kamala itku-potku-raivari. Ei kuulu saada.
Mitä sitten, jos ap onnistuisi saamaan äitinsä terapiaan, se "onnistuisi" täydellisesti ja koittaisi uusi aika? Utopiaa.
Äiti olisikin terapian jälkeen ihana, rakastava, välittävä. Ap:n mieleinen. Halua muuttaa toisen ihmisen luonne ja käyttäytyminen itselle sopivaksi. Karmivaa.
Pystyisikö ap kuitenkaan itse olla muistelematta aikaa ennen sitä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan? Epäilen. Mielenhistoriaa ei noin vain voi muuttaa, deletoida, sen kanssa vain on opittava elämään.
Sehän se ongelma onkin, itse sain lapsuuden seurauksena monta mt häiriötä, jotka taas ovat olleet esteenä monelle asialle elämässä. Kuka vain olisi vähän katkera esim pahoinpitelijälle, joka aiheuttaa työkykyä alentavan aivovamman.
80-luvun alussa lasten fyysinen kurittaminen oli vielä yleistä, vaikka se 70-luvun puolella kiellettiinkin. Ja tuohon aikaan opettajatkin nostivat kurittomat oppilaat niskaotteella.
Jokainen saa toki kokea lapsuutensa ihan millaiseksi sen kokee. Veikkaisin kuitenkin, että jos kaikki 70-80-luvun lapsuudet koottaisiin yhteen kasaan ja sieltä jaettaisiin uusjaossa jokaiselle yksi, ap olisi tosi onnellinen saadessaan omansa.
Ehdottomasti kannattaa mennä terapiaan, jos vuosikymmeniä vanhat lapsuusjutut vaivaavat mieltä jatkuvasti. ❤️
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien, äitien, ylipäätään pitäisi olla virheettömiä? Kukaan ei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei edes nämä 70-luvulla syntyneet itsesäälissä rypevät ja muita terapiaan lähettelevät nykyäidit.
Jos ei ole itse kokenut sodan traumatisoimien vanhempien lapsena elämistä, turha elämöidä niinkuin siitä jotain tietäisi, muuten kuin lukemansa perusteella.
Ei voi käsittää näitä, jotka pilaavat ainutlaatuisen elämänsä märehtimällä asioista joihin ei vain voi vaikuttaa, mitenkään.
Jos on jäänyt vaille äitinsä rakkautta, sillekään ei vain voi mitään. Itse olen senkin kokenut. Niillä korteilla on pelattava jotka on sattunut saamaan tässä elämässä. Sain sentään elämän, jonka voin itse määrittää.
Joskus vain tuntuu tässä minä-minä yhteiskunnassa, että kaikki kuuluu saada, ja jos ei, niin kamala itku-potku-raivari. Ei kuulu saada.
Mitä sitten, jos ap onnistuisi saamaan äitinsä terapiaan, se "onnistuisi" täydellisesti ja koittaisi uusi aika? Utopiaa.
Äiti olisikin terapian jälkeen ihana, rakastava, välittävä. Ap:n mieleinen. Halua muuttaa toisen ihmisen luonne ja käyttäytyminen itselle sopivaksi. Karmivaa.
Pystyisikö ap kuitenkaan itse olla muistelematta aikaa ennen sitä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan? Epäilen. Mielenhistoriaa ei noin vain voi muuttaa, deletoida, sen kanssa vain on opittava elämään.
Viisaita ajatuksia. Elämänmeno on kiteytetty juuri noin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhempien, äitien, ylipäätään pitäisi olla virheettömiä? Kukaan ei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei edes nämä 70-luvulla syntyneet itsesäälissä rypevät ja muita terapiaan lähettelevät nykyäidit.
Jos ei ole itse kokenut sodan traumatisoimien vanhempien lapsena elämistä, turha elämöidä niinkuin siitä jotain tietäisi, muuten kuin lukemansa perusteella.
Ei voi käsittää näitä, jotka pilaavat ainutlaatuisen elämänsä märehtimällä asioista joihin ei vain voi vaikuttaa, mitenkään.
Jos on jäänyt vaille äitinsä rakkautta, sillekään ei vain voi mitään. Itse olen senkin kokenut. Niillä korteilla on pelattava jotka on sattunut saamaan tässä elämässä. Sain sentään elämän, jonka voin itse määrittää.
Joskus vain tuntuu tässä minä-minä yhteiskunnassa, että kaikki kuuluu saada, ja jos ei, niin kamala itku-potku-raivari. Ei kuulu saada.
Mitä sitten, jos ap onnistuisi saamaan äitinsä terapiaan, se "onnistuisi" täydellisesti ja koittaisi uusi aika? Utopiaa.
Äiti olisikin terapian jälkeen ihana, rakastava, välittävä. Ap:n mieleinen. Halua muuttaa toisen ihmisen luonne ja käyttäytyminen itselle sopivaksi. Karmivaa.
Pystyisikö ap kuitenkaan itse olla muistelematta aikaa ennen sitä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan? Epäilen. Mielenhistoriaa ei noin vain voi muuttaa, deletoida, sen kanssa vain on opittava elämään.
Johanna Korhonen totesi juuri tuon syyn osuvasti ohjelmasssaan 'Valkoista valoa' (yle 1), jonka tämänkertaisessa jaksossa pureuduttiin meidän suomalaisten käsityksiimme venäläisistä kansana ja ihmisinä.
Puhe kääntyi nk. 'kansanluonteeseen' (josta venäläiset puhuvat ja jota he määrittelevät useinkin.)
Toimittaja Korhonen sanoi hieman ironisella äänensävyllä : "Niin, meillä suomalaisillahan ei ole mitään 'kansanluonnetta' sillä mehän olemme kaikki vain yksilöitä." (Hienosti oivallettu ero !)
Ehkä juuri siinä piileekin tuon nykyisen 'kansallisen onnettomuutemme' ydin, että me emme missään mielessä ole, emmekä halua olla 'me', vaan paremminkin vaan että ' minä itse ('ja meidän perhe korkeintaan sen oman itsen lisäksi')
Eli:" Puhu vaan itte omasta puolestas!"
Avioerojen määrästä esim. päätellen aika monella täällä (Suomessa siis ) menee se 'oma itse' tuossakin asiassa edelle , eikä sitä 'me'-henkeä löydy siis edes niistä lähimmistä ihmissuhteista.
Mitenkä sitä sitten voisi löytyä kenenkään aivan ventovieraiden kanssa myöskään, kun ei edes sitä virallista ja muodollista suhteen 'pakkoyhdistäjää' ole niiden muiden ja itsen välillä .
Olemme siis kansakuntana ( kaikesta siitä jatkuvasta 'yhteisöllisyyden' perään haikailuistamme huolimatta)ihmisinä yleisesti ottaen itse asiassa vielä melko töykeitä ja epäsosiaalisia ja siis vielä tässä nykyisen kehityksemme vaiheessa.
Kyllä mekin tosin pikkuhiljaa opimme muutakin, kuin vain jotain pinnallista kattaus- ja ruokailutapojen ym. muotien nopeasti reagoivaa jäljittelyä täällä 'Pohjolan perukoilla' arktisessa hysteriassamme.
No, turha on liikaa panna ilmastonkaan piikkiin, sillä onhan ruotsalaisilla toisella ja venäläisillä toisella puolella aivan saman leveysasteen ilmasto.
Kyllä sen voisi oikeastaan sanoakin olevan aika pitkälle vain siinä kansanluonteessamme, jonka henki täällä vallitsee : 'Minä, minä, minä...."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tepa Koivu. Googlaa nimellä. Vastaanotto Kivenlahdessa.
Miten tämä keskustelu menee taas tähän aloittajan syyllistämiseen ja minä-minä sukupuolivääntöön?
Minulla oli raskasta teini-iässä kun isä oli kuollut ja äitini oli mielenterveysongelmainen lääkkeiden käyttäjä. Hän yritti itsemurhaa useasti kun olin yläkouluikäinen (tai ennemminkin) ja vietti jaksoja sairaalassa. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt kertaakaan minulta kuinka pärjäämme nuoremman sisareni kanssa, ei viranomaisten tai kenenkään muunkaan taholta (tämä oli 80-luvulla).
En kuitenkaan ikimaailmassa laittaisi välejä poikki äitiini näiden tai minkään lapsuudessa tapahtuneen asian takia. Olen sen hänelle sanonutkin että et saa murehtia menneitä ja että meillä on paljon myös tosi hienoja lapsuusmuistoja.
Mitä moni ei kuitenkaan ymmärrä mielestäni on, että joidenkin vanhemmat vain yksinkertaisesti vaiikuttavat myrkyllisesti aikuisten lastensa ja heidän puolisoidensa elämään.
Olen kokenut monenlaista sabotointia; haukkumakirjeitä, otettu yhtettä kavereihin tai isän puolen sukulaisiin mustamaalaten minua, itsemurhauhkailua, nöyryyttämistä tuttujen tai tuntemattomien edessä, mökinmyyntikiristystä, hajoita ja hallitse -politiikkaa, valheiden levittelyä yms.
Jos yritän jostain keskustella niin se väistämättä käännetään minun syykseni. Olen tällä hetkellä jonkinlaisissa väleissä, mutta ymmärrän kyllä niin hyvin jos jonkun on pakko välit katkaista. Kukaan ei sitä huvikseen tee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näissä keskusteluissa huomaa aina sen, että kenellä on oikeasti ja aidosti omakohtaista kokemusta itselleen täysin sokeista, vain muita syyttävistä henkilöistä. Normaaleiden ihmisten maailmassa riitaan tarvitaan aina kaksi, ja kysymys on näkökulmaeroista. Useimmiten molemmat osapuolet ovat kuitenkin samaa mieltä siitä mitä on tapahtunut, ja erimielisyydet koskevat syitä ja yksityiskohtia.
Persoonallisuushäiriöiset riitelevät yksinään, ja vastakkain ovat uhrin kokemukset, ja mieleltään sairaan ihmisen todellisuus jossa tapahtumat eivät ole tapahtuneet kuten uhri ne muistaa, tai ne ovat jotenkin uhrin syy tai hänestä johtuvia. Uhria saatetaan syyttää asioista joita hän ei oikeasti ole tehnyt, eikä ikinä tekisi, ja näillä sitten oikeutetaan oma toiminta.
Ei sitä oikeasti itse usko, että sinua toistuvasti pahoinpidellyt henkilö voi väittää kyynelsilmin että ”koskaan en ole sinua lyönyt”, ennenkuin tälläiseen tilanteeseen joutuu. Siinä tuntee itsensä aidosti psyykkisesti sairaaksi, ja luottamus omiin havaintoihin ja kokemuksiin murenee, varsinkin kun vastapuolella on oma vanhempi, johon lähtökohtaisesti luottaa.
Anteeksianto omille vanhemmilleen on tottakai oikein, mutta vain jos kokemuksista pystytään puhumaan, ja kaikkien tunteille ja näkemyksille annetaan tilaa. Anteeksianto onnistuu normaaleiden, terveiden ihmisten välillä.
Jos vastapuoli on sairas, niin sitä ei tule edes yrittää.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…
Katkeruus sallittu
Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.
– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.
Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh, onneksi 1953 syntyneet pääsevät ja pääsivät ansaitulle eläkkeelle ja eläkettä riittää loppuiäksi! Tuleville sukupolville ei niinkään, muttei sen väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näissä keskusteluissa huomaa aina sen, että kenellä on oikeasti ja aidosti omakohtaista kokemusta itselleen täysin sokeista, vain muita syyttävistä henkilöistä. Normaaleiden ihmisten maailmassa riitaan tarvitaan aina kaksi, ja kysymys on näkökulmaeroista. Useimmiten molemmat osapuolet ovat kuitenkin samaa mieltä siitä mitä on tapahtunut, ja erimielisyydet koskevat syitä ja yksityiskohtia.
Persoonallisuushäiriöiset riitelevät yksinään, ja vastakkain ovat uhrin kokemukset, ja mieleltään sairaan ihmisen todellisuus jossa tapahtumat eivät ole tapahtuneet kuten uhri ne muistaa, tai ne ovat jotenkin uhrin syy tai hänestä johtuvia. Uhria saatetaan syyttää asioista joita hän ei oikeasti ole tehnyt, eikä ikinä tekisi, ja näillä sitten oikeutetaan oma toiminta.
Ei sitä oikeasti itse usko, että sinua toistuvasti pahoinpidellyt henkilö voi väittää kyynelsilmin että ”koskaan en ole sinua lyönyt”, ennenkuin tälläiseen tilanteeseen joutuu. Siinä tuntee itsensä aidosti psyykkisesti sairaaksi, ja luottamus omiin havaintoihin ja kokemuksiin murenee, varsinkin kun vastapuolella on oma vanhempi, johon lähtökohtaisesti luottaa.Anteeksianto omille vanhemmilleen on tottakai oikein, mutta vain jos kokemuksista pystytään puhumaan, ja kaikkien tunteille ja näkemyksille annetaan tilaa. Anteeksianto onnistuu normaaleiden, terveiden ihmisten välillä.
Jos vastapuoli on sairas, niin sitä ei tule edes yrittää.
Hyvin ajateltu. Juuri tuo kuvailemasi ero terveiden ja "sairaan" välisessä kanssakäymisessä, kun sairas valehtelee ja kieltää kaiken totuuden, aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkei äitisi oikeastaan edes halunnut lapsia. Teki niitä kun sattui tulemaan, tai koska se oli tapana, sen kummemmin asiaa ajattelematta.
Ja monen käsitys lastenkasvatuksesta on ollut tuo, että vanhemmalla on oikeus tietää kaikki lapsen asiat, vaikka sitten lukea päiväkirjat. Ja komentaa kavereitakin. Eikä kaikilla ole edes tarvetta jotain "naisten juttuja" tehdä.
Mulla samanlainen ja ylläoleva voi pitää paikkansa, muttei auta käytöksen aiheuttamiin vaurioihin sen enempää kuin jos esim joku ajaa oman lapsen yli autolla ja ajajan kaveri puolustaa "no se oli kännissä, sillä ei ole ajokorttia ja se inhoaa lapsia"...
Se on juuri näin! Kun kävin terapiassa ja kerroin äitini tempauksista, oli terapeutin kommentti aina jotain että "joo mutta äitisihän on sairas" tai "mutta oliko hän humalassa silloin"? Olen asunut n. 20.v ulkomailla ja pari kertaa mut on painostettu tai manipuloitu tulemaan jouluksi Suomeen. Kaksi kertaa äitini on jouluna ilmoittanut yhtäkkiä, että ei tarvitse tulla, hänelle tulee niin paha olo minun näkemisestä tai äänen kuulemisesta (siis kun olen ollut jo Suomessa junassa). Pitäisi sitten aina olla se plan b, hotelli maksettuna varalta? Nyt viimeisin yhteydenotto oli sellainen, että pitäisi tulla kesällä Suomeen, ja että minun kaunat tai varautuneisuus on kommunikaatiokyvyn puutetta tai vanhojen muistelua!
Äitini on minulle myös useamman kerran ilmoittanut että näkemisestäni tulee hänelle paha olo ja pelkän äänen kuulemisesta.
Miten paljon tuollainen sattuu, vaikka aikuinen olin jo silloin.
En pidä yhteyttä. Ei tarvitse. Hänellä on täydelliset uudet lapset ja mies joten onnellinen. Miksi minun täytyisi rypeä pahassa olossa, eihän hänkään niin tee.
Olen oikeutettu hyvään ja onnelliseen elämään ilman äitiä koska hän ei halua minua joten turha itsensä syyllistäminen on lopetettava.
Hyvää kesää ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten äiti voi sanoa lapselleen niin törkeätä, että lapsen näkemisestä tai kuulemisesta tulee paha olo? Onko tällainen äiti moukka vai sairas, vai molempia?
Äitini puhuu muille meistä lapsista korostaen saavutuksiamme tai mitätöiden häpeillen, jos joku lapsista ei myötäile häntä miellyttäen. Mietin vaan, että en muista tavanneeni ketään toista äitiä, joka puhuisi samalla tavalla ähkien ja puhkien lapsistaan. Ja jos tapaisin, kehuisin lasta, jota äiti mitätöi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Onko kukaan tullut ajatelleeksi et sodanjälkeinen ja sodan aikana syntynyt sukupolvi on vanhempiensa kasvattamia, joihin sota on vaikuttanut monin tavoin ja aiheuttanut monia traumoja? Jokaisella ikäluokalla on omat kivut-ja traumat jostain. Kaikki vaikutraa kaikkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Onko kukaan tullut ajatelleeksi et sodanjälkeinen ja sodan aikana syntynyt sukupolvi on vanhempiensa kasvattamia, joihin sota on vaikuttanut monin tavoin ja aiheuttanut monia traumoja? Jokaisella ikäluokalla on omat kivut-ja traumat jostain. Kaikki vaikutraa kaikkeen.
Ahneus, se ahneus...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on hyvin traumatisoitunutta ja tunnekylmää. Aloituksesi voisi olla minun kynästäni, päiväkirjojen lukemista myöten. Olethan lukenut "70-luvulla syntyneiden äitien lapset"-ketjua? Monet tuon ajan äidit ovat jääneett henkisesti lapsen tasolle. Omani oli nyt sitten eilen mököttänyt, kun äitienpäivänä ei kauheasti onnitteluja lapsiltaan sadellutkaan. Vähän voisi miettiä sitä omaakin käytöstään. Kun ikänsä käyttäytyy ilkeästi, haukkuu, pilkkaa, levittelee perättömiä juoruja yms., niin ei ne toisetkaan pelkästään ylistä. Surullista, elämä kun alkaa olla ehtoopuolella jo.
Mielestäni sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on itsekeskeistä. Tunnetta löytyy kyllä puolisolle, lempilapsille jotka kouluttautuvat vanhempien haluamalle alalle, ystäville ja naapurin koiralle. Syntipukkilapsi löytyy näistä perheistä. Jos suuret sukupolvelaiset olisivat traumatisoituneita, heidän pitäisi olla terapiassa eikä kohdistaa ongelmiansa jälkipolviin. Mainitsemasi palstan ketju on hyvä, siitä on ollut minullekin apua.
Onko kukaan tullut ajatelleeksi et sodanjälkeinen ja sodan aikana syntynyt sukupolvi on vanhempiensa kasvattamia, joihin sota on vaikuttanut monin tavoin ja aiheuttanut monia traumoja? Jokaisella ikäluokalla on omat kivut-ja traumat jostain. Kaikki vaikutraa kaikkeen.
Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että sota loppui -44 (Lapin sota -45), eikä kaikkien vanhempien empatiakyvyttömyydestä voi syyttää heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan (joiden vanhemmat kokivat sodan), että kaikilla on sotatraumat. Jos näin, niin sitten minullakin on sodanjälkeiset traumat ja sen taakse voin piiloutua kun alan kaltoinkohtelemaan lapsiani? Ei toimi.
Mahtava otsikko. Ihailen etenkin tuota jälkimmäistä lausetta.
Äitisi oli siis normaali (paitsi lapsen päiväkirjan lukeminen ei). Siksi et ehkä ymmärrä, millainen on henkisesti epävakaa äiti ja miten empaattimattomasti hän kohtelee lastaan aikuisuuteen asti.